Otsikko: Toisena adventtina tapasin Draculan
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: angstahtava (fantasia)draama
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Ei, tällä kertaa saatte syyttää minua ihan kaikesta.
Yhteenveto:Konstanzin joulutorilla kaksi hyvin erilaista olentoa sattuu yhteen.
A/N: Jouluficci 2010. Tai jouluoriginaali tässä tapauksessa. Tätä on minun joulukuu tänä vuonna: Alppeja, vampyyreja ja ihan pirusti suklaata. Suurin kiitos tämän tekstin syntymisestä kuuluu Voglhaus-kahvilalle Konstanzin vanhassakaupungissa; kiitos myös kanssa-asiakkaille jotka eivät hermostuneet, kun panttasin istumapaikkaa koska en pystynyt lopettamaan kirjoittamista.
Depressiivinen herrasmies on Arany, kitukasvuinen, likinäköinen ja tyylitajuton aatelisvampyyrini, josta kuulette lisää kevään mittaan jos pääsykoetehtävät suovat. Kirjoitusmusiikkina Owl Cityn Christmas Song. Epäkuollutta joulua kaikille
Toisena adventtina tapasin DraculanMinä olen tavannut Draculan Konstanzin joulutorilla. Myönnän, että olin sinä talvena vasta seitsemänvuotias ja olin katsonut Nosferatun isoveljeni kanssa, joka oli ammattikoulussa ja tiesi vastaukset elämän perimmäisiin kysymyksiin, ja sitä paitsi olin sinä nimenomaisena iltana hyvin yksin ja erittäin väsynyt, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, että se oli hän. Voi olla, että minä vain haluan ajatella niin, jotta minulla olisi jotakin, mille hymyillä ennen nukahtamistani, jottei päiväni viimeinen ajatus aina olisi solukämppäni betoninharmaa seinä. Uskokaa, mitä haluatte. Muistakaa vain, että tämä tapahtui ennen Edward Cullenia ja Bill Comptonia ja kaikkia muita, kauan ennen kuin verenjanosta tuli trendikästä. Minä en koskaan ole ollut hyvä keksimään tarinoita, joten kerron kaiken juuri sellaisena kuin sen koin sinä kosteana, sametinhohtoisena iltana, kun jouluvalojen tuike himmensi tähdet ja kuun.
Minä olin fiksu lapsi kaikkien paitsi veljeni mielestä, oikeastaan niin fiksu, ettei se voinut olla enää terveellistäkään. Koulussa minä tylsistyin ja ärsytin opettajista ilmat pihalle turhilla kysymyksillä; leikkikentällä karkotin kaikki muut roolileikeistä keinuille tai jalkapallokentälle. Olin ”se tyttö, joka aina pomottaa kaikkia”. Siinä kun veljeni nukkui puolet Nosferatusta, minä istuin paikallani kuin arkunnauloilla kiinnitettynä alusta siihen sekuntiin asti, kun filmi lakkasi pyörimästä ja ruutu täyttyi lumisateesta, ja napitin televisiota. Siinä kun veljeni julisti sen Tylsimmäksi Elokuvaksi Mitä On Koskaan Tehty, minä halusin nähdä sen uudelleen ja uudelleen, minä joka en ollut ymmärtänyt siitä puoliakaan. Jokin sen kuvakielessä viehätti minua, sumeissa ääriviivoissa ja paljonpuhuvissa varjoissa. Jossain vaiheessa veljeni hermostui taukoamattomaan kysymystulvaan ja ajoi minut huoneestaan, ja minä painelin närkästyneenä utelemaan vanhemmiltani lisää.
En jaksa muistaa, mitä kyselin – ainoastaan kaarteen, joka ilmestyi veljeni suupieleen aina, kun joku, pääasiassa minä, seposti hänelle jotain, minkä hän oli kuullut Ainakin Tuhat Kertaa Ennenkin ja minkä Kuka Tahansa Lapsi Älyää. Saattaa olla, että minä myös pelkäsin, koska muistan äidin vakuutelleen, että koko tarina oli pelkkää satua. Veljeltäni puolestaan takavarikoitiin videot. Kieltäydyn uskomasta, että hänen kuningasajatuksellaan avata kaikki joulukalenterini luukut joulukuun toisella viikolla ei ollut mitään tekemistä välikohtauksen kanssa.
Sillä tavalla minä nimittäin päädyin Konstanzin joulutorille toisena adventtina. Avasin silmäni sunnuntaiaamuna ja laskin kaksikymmentäneljä avointa luukkua, kelloja, piikkipaatsamanlehtiä, poroja, jotka kaikki tuijottivat minua yöpöydältäni ja nauroivat isonveljeni patentoitua Siitäs-Sait-Senkin-Pieni-Noita-naurua. Minä ymmärsin liikaa luullakseni, että joulua oli siirretty kahdella viikolla ja innostuakseni. Sen sijaan minusta tuntui vain tyhjältä. Tyhjältä ja petetyltä, niin kuin olisin herännyt jouluaamuna huomaamaan, että edellisillan kaksimetriset lumikinokset olivat sulaneet. Nousin ylös, puin päälleni ja kävelin ulos ovesta. Vanhempani nukkuivat vielä, veli joka tapauksessa. En minä mitään ajatellut; mitä seitsemänvuotiaat ylipäänsä ajattelevat? Käsitin vain, että pilattu joulukalenteri nauroi minulle päin naamaa ja että minun oli päästävä pois sen ulottuvilta.
Olin kateissa kuusitoista tuntia, hermostutin vanhempani aivoinfarktin partaalle ja olin kai itsekin vähällä kuolla.
Oikeastaan heidän olisi pitänyt tietää, mistä etsiä minua. Jos lapsi karkaa kotoa, koska hänen veljensä on tärvellyt hänen joulunodotuksensa, hän menee aina joulutorille. Poikkeuksetta. Vaikka hänen pitäisi kulkea kahdella eri bussilla päästäkseen sinne. Sunnuntai-iltapäivänä pieni tyttö hukkuu väentungokseen kuin poutapilvi lumikinokseen, ja kaikki ovat niin keskittyneitä tuuppimaan toisiaan tieltä ja varomaan taskuvarkaita, ettei kukaan muista kysellä yhden pienen, takkutukkaisen olennon perään.
Minä sen sijaan rakastin joulutoria, ja jos joku teistä on edes joskus nähnyt sen, hän tietää taatusti, miltä minusta tuntuu. Se alkaa aivan vanhankaupungin laitamilta: pieniä, vanhannäköisiä puukojuja vieri vieressä kadun molemmilla puolin, kynttilöitä, vohveleita, posliinia, käsinneulottuja villalapasia. Sitä jatkuu satamaan saakka, aina sille kivetylle törmälle, joka laskeutuu järveen. Sinne, missä on tilaa, on pystytetty pieniä jalokuusia kimaltavine valoineen, ja siellä, missä ei satu olemaan kuusta, seisoo yleensä pipopäinen nuorimies taikomassa joululauluja saksofonista tai harmonikasta tai perulaisesta panhuilusta. Ilma on raskasta paahdettujen kastanjoiden ja makean kuuman viinin tuoksusta. Ihmiset painautuvat yhteen kuhisevaksi massaksi, joka pitää kylmän loitolla, ja heidän hengityksensä saa ilman kojujen yllä sakenemaan. Järvi heidän jalkojensa juuressa on kuin nestemäistä rautaa. Sen toisella puolella taas vartioivat Alpit, joiden huiput ovat kuin kirkkaita valkohain maitohampaita, vaikka alangolla katukiveyskin tursuaa vettä.
Oikeastaan minulla oli hyvä päivä. Ostin taskurahallani suklaakuorrutetun omenan, josta pisti vihreä marsipaanilehti ja jonka kuoret kiilautuivat harvojen hampaitteni lomaan niin, että kaikki maistui omenalta vielä monta tuntia myöhemmin, ratsastin kolme kertaa ponilla, silittelin karusellin kassatädin pikkuriikkistä koiraa ja jaoin lopulta piparkakkusydämen pörheähöyhenisten sorsien kanssa rannassa – minä söin sokerikuorrutteen, sorsat piparin. Mutta kun Alppien valkoinen kuorrutus oli muuttunut hennon vaaleanpunaisen kautta violetiksi ja sulautunut lopulta kokonaan taivaanrantaan, aloin hiljalleen tuntea oloni sellaiseksi, kuin kotoa livistäneen seitsemänvuotiaan kuuluukin: hyvin yksinäiseksi.
Seurasin sivusta, kuinka torin asiakaskunta vaihtui ponilla ratsastajista niihin, jotka joivat glögiä ja terästettyä kaakaota, ja tunsin, kuinka tuuli taisteli tietään lapasteni läpi. Jossakin vaiheessa taivas oli musta, koska kojujen seinille ripustetut jouluvalot peittivät kaikki tähdet, ja äkkiä minä tajusin olevani viimeinen lapsi koko tuhannen joulutorilla. Silloin minä, nokkela kun olin, kävelin junakiskojen alitse takaisin vanhankaupungin puolelle. Ja siellä minä tapasin hänet.
Hän ei ollut ollenkaan samannäköinen kuin yön olennot veljeni videokoteloiden selkämyksissä. Hänellä ei ollut hulmuavaa, mustaa viittaa. Mutta silti hän ei kuulunut maisemaan. Minun seitsemänvuotiaan silmilläni katsottuna hän oli sanomattoman vanha mies pitkässä takissa, ilman hattua tai edes hansikkaita. Hänellä oli mustat hiukset, joissa jouluvalojen heijastukset näkyivät kullanhohtoisina suortuvina. Ja hänen mustat silmänsä katsoivat niin syvältä kulmien alta, että minusta näytti, kuin hänellä olisi ollut päässään pelkät tyhjät silmäkuopat. Ne taas katsoivat suoraan minuun.
Kuka tahansa muu lapsi olisi kai pelännyt. Mutta minä olin joko todellakin liian fiksu omaksi parhaakseni tai sitten harvinaisen hölmö. Minä vilkutin hänelle. Voin vain kuvitella, miltä minä hänen silmissään näytin: vaaleanvioletissa untuvatakissa, jonka ympärysmitta oli noin kolme metriä, liian suurissa lapasissa ja hiukset edelleen kampaamatta edellisen yön jäljiltä. Mutta minä olin erittäin sanavalmis lapsi jos mitään, ja sillä hetkellä minusta tuntui, että tuo olento oli tällä torilla vähintään yhtä yksin kuin minäkin.
Väkijoukko oli sylkäissyt minut sisuksistaan hiukan syrjempänä; seisoin nyt suihkulähteen laidalla, sen jossa on pronssinen hevonen ja riikinkukko ja kaniineja. Hetkeksikään katsettaan kääntämättä mies pujotteli ihmispaljouden halki minun luokseni. Hän piti käsiään taskuissaan.
”Oletko sinä täällä aivan yksinäsi?” hän kysyi, ja nyt minä näin, että hänellä todella oli silmät, niin tummat, että valoköynnökset peilasivat niistä. Hänen ääntään on vaikea kuvata; se oli syvä, sen verran minä muistan varmasti, mutta silti jotenkin samettinen, ja hänen puheessaan oli omituinen, rytmikäs poljento, niin kuin bassossa. Hän katsoi minuun eikä hymyillyt.
”Eikö sua palele?” kysyin minä. Järkeilin, että hänen edellinen kysymyksensä kuului kategoriaan Asioita, Jotka Kuka Tahansa Lapsi Älyää, enkä vaivautunut vastaamaan. Näkihän sen, etten minä roikkunut äidin tai isän käsipuolessa.
”Ei”, sanoi mies, ”ei oikeastaan.” Minä olin puolestani ihan varma, että hänen sormenpäänsä sinersivät, ja sitä paitsi hänen takkinsa hihatkin olivat läheltä katsottuna melkein puhki hiutuneet. Hän oli kaksi kertaa minun kokoiseni, mutta näytti siltä, ettei ollut syönyt kahteen päivään. Oikeastaan minun tuli häntä sääli, sikäli kuin pieni tyttö ylipäätään voi säälitellä aikuista miestä.
”Istu”, minä tokaisin kun en muutakaan osannut ja pyllähdin sanojeni vakuudeksi takamukselleni suihkulähteen reunalle.
Hän katsahti minuun vielä kerran. Sitten hän ikään kuin sortui itsensä päälle, tavallaan putosi istualleen minun viereeni niin että hänen takkinsa helmat hylmahtivat ilmavirrassa. Me olimme taatusti soma pari siinä samassa rivissä pronssikaniinien kanssa, iso ja pieni, musta ja vaaleanpunainen.
”Sinun kaltaisesi pienen tytön ei sopisi olla yksin ulkona tähän aikaan”, virkkoi hän melkein keskustelusävyyn. Minä kohautin harteitani.
”Sä olet vampyyri”, totesin.
Se tuli kokonaan kulman takaa. Keskustelukumppanini hätkähti silmin nähden, ja hänen ylähuulensa vetäytyi aavistuksen.
”Mistä sinä niin päättelet?”
”Et sä muuten puhuisi noin kummallisesti”, sanoin minä ykskantaan ja heiluttelin jalkojani, jotta varpaat lämpenisivät vähäsen.
Uusi tuttavuus rentoutui. Nyt hän kuulosti yksinomaan huvittuneelta. ”Vai niin”, hän sanoi, ”ja mikähän minun nimeni mahtaa olla?”
Minä harkitsin hetken. Olin katsonut isonveljen kanssa monta elokuvaa, jotka olisivat saaneet äidin niskakarvat nousemaan pystyyn – ja siihen aikaan vampyyrin nimi ei voinut olla mikään Edward, vaan aina kreivi tai lordi jotakin. Oikeimmalta tuntui se, joka oli juolahtanut ensimmäiseksi mieleen. ”Dracula varmaan”, sanoin lopulta. Saattaa olla, että muistini on lisännyt tämän yksityiskohdan vuosien mittaan, mutta luulen, että hän rypisti kulmiaan, niin kuin ei olisi ymmärtänyt.
”Entä sinun?” hän kysyi.
”Frieda.”
”Frieda”, hän toisti, ”pikku Frieda. Sinä olet kai tietoinen siitä, että jos minä todella olen vampyyri saalistusmatkalla, sinun aikasi alkaa käydä vähiin?”
”En mä ole tyhmä”, minä sanoin.
”Tahtoisin uskoa tuon, mutta jos et sinä olisi tyhmä, sinä juoksisit pakoon minkä jaloistasi lähtee. Minä tietystikin saisin sinut kiinni.”
Minä mutristin suutani, mutta miehen ilme ei värähtänytkään. ”Mä en ole tyhmä”, tokaisin uudelleen, ”enkä mä pelkää.” Se oli totta. Olin kai siihen ikään mennessä – veljeni suosiollisella myötävaikutuksella – katsonut tarpeeksi televisiota ollakseni säikkymättä pienistä.
”Vaikka luultavasti et enää ikinä pääse kotiin?”
”Hö.” Se oli muistaakseni erittäin sirpakka, kovaääninen ”hö”. Joka tapauksessa se kirvoitti keskustelukumppanistani hiljaisen hymähdyksen, ja hänen alaluomensa nytkähtivät hiukkasen.
”Mieti nyt. Mitä sinun vanhempasi sanovat, kun et enää tulekaan kotiin?”
Minä kohautin olkiani.
”Ehkäpä sinulla ei olekaan perhettä”, jatkoi mies, ”ehkä sinä olet täällä yksin sen takia. Ehkä teen sinulle palveluksen, jos otan sinut mukaani.”
”Äiti varmaan itkee vähän”, sylkäisin.
”Äitikö vain?”
”No. Isäkin. Ja isoveli.” Niin. Nyt isoveljeä ainakin kaduttaisi, että oli tuhonnut minun joulukalenterini. Eipähän ainakaan enää pilaisi yhtään joulua. Ajatus tuntui ihmeen lohdulliselta.
”Eikä sinua ensinkään sureta?” Mies laski kyynärpäänsä polvilleen ja nojautui hiukkasen minua päin.
”Miksi surettaisi? Sehän on niiden ongelma, jos mä kuolen.” Niillä sanoilla minä survoin käteni taskuuni ja kaivoin esille viimeisen purkkapalan. Mies katsoi minua täysin ilmeettömänä, kun pistin sen suuhuni ja aloin maiskuttaa. Pidin tarkoituksella oikein kovaa ääntä, massutin voimieni takaa niin, että äiti olisi takuuvarmasti antanut minulle tukkapöllyä, jos olisi kuullut. Mutta omituinen vieras vain tuijotti minua varjoisien silmäkuoppiensa pohjalta, ja kuopat hänen poskissaan ja rypyt silmien alla tuntuivat syvenevän sekunti sekunnilta. Glögikojulta kaikui ”Kulkuset”. Minun jalkani alkoi vipattaa väkisinkin, ja se sai miehen vaikuttamaan entistä omituisemmalta – ja murheellisemmalta.
Silloin minä tein jotakin, mitä yksikään fiksu lapsi ei olisi ikinä tehnyt, ja jos kyse olisi kenestä tahansa muusta, minä nauraisin nyt sydämeni pohjasta, niin surkuhupaisa koko ele oli. Käänsin lapaseni nurin ja varistin sen kärjestä kämmenelleni neljä ja puoli saksanmarkkaa, sen vähän, mitä taskurahastani oli jäljellä. Ojensin avointa kämmentäni miehen suuntaan. ”Haluatko kaakaota?” kysyin, ja uskokaa minua, minä olin aivan tosissani.
Mies räpytti silmiään. ”Tarjoatko sinä vampyyrille kaakaota?”
”Joo”, sanoin minä kirkkain silmin, ”joulun kunniaksi.”
Hän ravisti päätään. Sitten viimeinenkin huvittunut juonne kaikkosi hänen kasvoiltaan; hänen ihonsa oli taas sileä ja kivinen. ”Tiedätkö, minkä takia meitä ei koskaan kutsuta minnekään jouluna?” Hän nousi ylös ja suoristi takkinsa helman. ”Kukaan ei halua päätyä meidän jouluateriaksemme.”
Minä sujautin kolikot takaisin taskuun ja nielaisin, kun hän kääntyi lähteäkseen. ”Etkö sä nyt purekaan mua?” huudahdin, ja siinä repliikissä oli yhtä paljon pilkkaa kuin syytöstä.
Hän kääntyi katsomaan olkansa ylitse. Keinovalo kimmelsi hänen hiuksissaan, ja niiden latvat sulautuivat mustaan taivaaseen. Minun yllätyksekseni hänen silmissään ei näkynyt pienintäkään pilkettä, kun hän sanoi tasaisella äänellä: ”Minä en pure lapsia.” Sitten hän viimein hymyili niin, että koko hänen hammasrivinsä paljastui, yhtä hohtavan valkoinen kuin Alppien huiput Bodenjärven laitamilla keskipäivän aikaan. Siitä minä tiesin, ettei se ollut vitsi.
Vasta hänen harppoessaan matkoihinsa minä aloin itkeä. Se oli raastavaa, lohdutonta ulvontaa, joka lopulta kiinnitti ohikulkijoiden huomion, ja nämä puolestaan hälyttivät poliisin, joka soitti äidilleni, joka makasi kotona jääpussi päänsä päällä ja pyyhki silmiään keittiörättiin, koska talossa ei ollut ensimmäistäkään nenäliinaa jäljellä. Minut kiidätettiin kotiin, missä sain uuden joulukalenterin ja arestia laskiaiseen saakka. Sen ajan käytin hyödykseni tutkimalla tarkemmin veljeni kauhuelokuvakokoelmaa, eikä minulle enää tarvinnut kertoa, mikä oli totta ja mikä satua.
Palasin tapaamispaikkaamme monta kertaa seuraavina vuosina, istuin suihkulähteen reunalla kaakaota hörppien, enkä nähnyt omituista miestä – vampyyria – kertaakaan. Ja koska minä todella olin fiksu lapsi, en kertonut kenellekään kokemuksestani. Tietysti voi olla, että kaikki oli toiveunta, elämäänsä väsyneen, yksinäisen lapsen mielikuvitusta.
Yhden asian minä kuitenkin tiedän: jollen olisi tavannut häntä sinä iltana, minä tekisin nytkin jotakin, mitä menneisyyden fiksujen lasten odotetaan tekevän, sen sijaan että kirjoitan tätä. Lukisin ehkä lakia tai lääketiedettä tai olisin juuri valmistumassa insinööriksi, olisin ehkä kihlautumisen partaalla jonkun toisen fiksun kanssa, ottaisin asuntolainaa opintolainan päälle. Ainakaan en opiskelisi elokuvakäsikirjoitusta, asuisi ankeassa betonikuutiossa ja seisoisi viikonloppujani baaritiskin takana, jotta pysyisin jotakuinkin leivässä.
En olisi koskaan oppinut, ettei tarinoita tarvitse keksiä. Ne nimittäin kertovat itsensä.
