// Alaotsikko: Kuinka Barty Crouch Jr.:sta tuli kuolonsyöjä kesällä 1981?
Tiivistelmä: Kuinka Barty Crouch Juniorista tuli kuolonsyöjä kesällä 1981?
Pääkirjoittaja: Angel'JR (Nibs täällä).
Ikäsuositus: K11
//: Arte lisäsi ikärajan myös otsikkoon.Lukujen määrä: 2
Kirjoittajat: AngelJunior/Nibs & DrRockter.
Voldemort on DrRockterin näkemys ja kirjoittama ja Barty Crouch Jr. minun näkemys ja kirjoittama. DrRockterilla ei ole tunnusta tällä foorumilla. Tämä on foorumiroolipelitopiccimme, jonka mina muodostin fanficiksi enimmäkseen Juniorini näkökulmasta, käänsin englanniksi, sitten takaisin suomeksi, ja keksin uuden otsikon. Minulla on DrRockterin lupa julkaista tama.
* * * * *
A/N: Juniorini ulkonäkö tulee nuorelta brittiläiseltä näyttelijältä,
Jamie Belliltä, tämän nimenomaisen ajankohdan aikana tarkemmin ottaen roolissaan Griffininä elokuvassa Jumper. (Ks. nimeen linkkaamani, itse tekemäni fanitaide. Siinä näkyy myös Juniorin vanhemmat, joita edustavat ohjaaja Thomas Vinterberg ja näyttelijä Michelle Pfeiffer.)
Tämä on osa Barty Juniorista kirjoittamaani ficcisarjaa. Tämä tarina tapahtuu kesällä 1981.
Voldemortin ulkonäkö on hieman eritasoa, koska pelaajansa toivoi niin ja päätin käyttää tätä tarinaa sarjassani. Voldemort näyttää jokseenkin epäinhimilliseltä, muttei niin paljon, kuin Rowling kuvaili. Niin, että ne, jotka eivät hanta henkilökohtaisesti tunne, eivät välttämättä tunnista hanta heti.
:A/N* * * * *
"If you talk with a demon, you may lose your faith. Every word is designed to trap you."The Destroying AngelLuku 1: KandidaattiPiemä ja painostava ilmapiiri Iskunkiertokujalla oli tänä yönä tavallistakin pimeämpi ja painostavampi. Edes kujalla asuvat velhot ja noidat eivät uskaltautuneet astumaan kodeista pihamalle, eivät edes käydäkseen paikallisessa pubissa!
Pimeydessä liikkui kuitenkin kaksi hahmoa, kaksi heistä pukeutuneina mustiin pitkiin viittoihin. Edellä kulkeva, hieman mateleva ja tärisevä mies tuntui siltä kuin olisi saamassa piakkoin jonkinlaista paniikkikohtausta. Tämä yritti esittää rohkeampaa kuin oli, mutta tosiasiassa hänen herransa pelotti häntä tänä yönä enemmän kuin koskaan. Jos olisi uskaltanut, hän olisi kironnut sitä päivää kun meni liittymään Kuolonsyöjiin.
Keskimmäisenä kulki pitkä, ylväs mies kasvot piilotettuina mustan huppunsa uumeniin. Hän uhkui arvokkuutta ja itsevarmuutta eikä kukaan sillä hetkellä uskaltanut uhmata häntä tai hänen arvoaan. Tiedät-kai-kuka oli liikkeellä sinä yönä.
Kolmas mies seurasi kahta edellään kulkevaa miestä silmät lasittuneina, autuas hymy huulillaan.
Lopulta se arvokas mies pysähtyi saapuessaan pienen sivukujan päähän, paikkaan joka yhtyi Iskunkiertokujaan. Häntä seuraava autuas mies pysähtyi, kuin uskollinen koira, hänen taakseen. Se vapiseva, pelokas mies pysähtyi heti tajuttuaan herransa pysähtyneen.
"Herra.." mies änkytti kuin pahimmassa hädässään, "e-eikö.. herrani.. m-mitä jos aurorit kuulevat t-tästä?" Voldemort ei ollut kuulevinaankaan toisen puheita, sen sijaan hän nosti kätensä ilmaan vaientaakseen seuraajansa. Hän kohotti kasvojaan kuin kuunnellakseen vaikkei hän mitään kuullutkaan.
"Hän on pian täällä, Nicory," Voldemort ssanoi hetken kuluttua, "parempi että alatte toimia saman tien."
"M-mutta herrani..
tietävät !
”Eivät he mitään tiedä," Voldemort sähähti hieman ärtyneesti, "kokoa itsesi Nicory ja tee niin kuin käskin."
"K-kyllä herrani," Nicoryksi kutsuttu mies sanoi ryhdistäytyen ja asteli sitten Iskunkiertokujalle. Voldemort itse kääntyi ja asteli takaisin sivukujan varjoihin. Hän kohotti taikasauvansa ja usutti autuaan miehen Nicoryn kimppuun niinkin yksinkertaisella käskyllä kuin
'tapa hänet'in tuon komennuskirouksen alaisena toimivan aurorin silmiin syttyi tietynlainen palo ja hän hyökkäsi armottomasti, mutta aurorimaisesti kuolonsyöjän kimppuun. Taistelu oli alkanut.
Voldemort katseli tilanteen kehittymistä sivusta käsin odottaen erään tietyn nuorukaisen saapuvan paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tuo ei voinut olla enää kaukana.
Voldemort oli kerännyt kannattajiaan vuosien mittaan, mutta toistaiseksi hänellä ei ollut mitään kovin suurta tiedonlähdettä Taikaministeriössä. Hän ei saanut tarpeeksi tietoja aurorien ja muiden ministeriöläisten toimista, joten hän ei pystynyt täysin nousemaan valtaansa. Hän oli jo lähellä, hän tarvitsi enää vain yhden miehen puolelleen ja ministeriö kaatuisi.
Tuo mies oli Barty Crouch Jr.
Vihaisen ja eksyneen oloinen, mustaan kaapuun ja huppuun verhoutunut nuorukainen ilmestyikin pian Iskunkiertokujan toiseen päähän. Hän tiesi tarkkaan missä oli ja mitä siellä teki. Hän oli eksynyt vain henkisesti.
Barty Junior ei ollut sataprosenttista kuolonsyöjäainesta – siitä oli vanhempi Barty pitänyt huolen. Perhe oli ylpeä puhdasverisyydestään, mutta ei milloinkaan sokeutunut tasa-arvoisuudelleen ihmiskunnan värikkäässä joukossa. Tuo arvo oli syy miksi hän ei tähänkään mennessä ollut tietoisesti harkinnut kuolonsyöjiin pyrkimistä, mutta kuitenkin näinä päivinä tuo arvo oli vain kitulias kipinä janon ja katkeruuden valtaisan liekin tukahdutettavana. Yli vuosikymmenen hän oli tavoitellut isänsä hyväksyntää sellaisena kuin hän oli, vain joutuakseen kuulemaan kuinka isä toivoi hänen elämänsä pois ja udelleenkirjoitetuksi. Hänen oli onnistunut työntää tuo katkeruus mielensä takamaille ja yrittää elää kuten isä oli toivonut. Lopulta sekään ei tuntunut riittäneen. Se mies oli mahdoton. Junior oli tullut tulokseen, ettei koskaan olisi tarpeeksi hyvä isälleen, eikä epätoivoinen taistelu isän huomiosta pahimpien vuosien aikana ainakaan auttanut asiaa. Ei varsinkaan, kun perhe oli hajoamassa äidin tehdessä hitaasti kuolemaa. Viimeisen vuotensa Tylypahkassa, Junior oli enimmäkseen pohtinut kuinka voisi maksaa kalavelat takaisin – kuinka tehdä isänsä elämä mahdollisimman vaikeaksi, kuten tunsi tämän tehneen hänelle? Kuinka polkea maahan isänsä unelmat, kuten tunsi tämän tehneen hänelle?
Viime vuosina isän paasatessa jästien oikeuksista, Junior ei voinut enää olla välillä ajattelematta miten paljon helpompaa kaikkien elämä olisi, jos koko maailma muodostuisikin vain puhdasverisistä velhoista ja noidista. Ei tarvittaisi rasittavia alaikäisten taikomista koskevia kieltoja, lapset saisivat toteuttaa itseään missä ja milloin vain, eikä hänkään olisi koskaan muodostanut muita unelmia ja tavoitteita kuin velhoyhteiskuntaa hyödyttäviä ja olisi ehkä näin paremmin täyttänyt isänsä odotukset. Ajatus oli ottanut helposti vallan, sillä hän oli kauan sitten etääntynyt lapsuuden ajan jästikavereista ja saanut parhaat ystävänsä vasta Tylypahkasta. Ystävät, joista läheisimmät vain sattuivat olemaan puhdasverisiä kuten hänkin. Ajatus oli tietenkin itsekäs, ja hän olikin yleensä pian tuntenut häpeää, että edes ajatteli niin mustavalkoisesti ja aitaa madaltavalla asenteella.
Vaeltaessaan hitaasti läpi synkän, luonnottoman hiljaisen kujan hänen sekava alitajuntansa lietsoi vain palavaa tarvetta kokonaan uuteen elämään, jossa edes joku arvostaisi häntä ja hänen yrityksiään, hänen kaikkia lahjojaan eikä vain niitä joista itse sattui pitämään. Elämää, jossa hänen ei tarvitsisi tuntea olevansa yksin tai isänsä varjossa. Hän kuitenkin uskoi sen olevan vain kaunis haave, joten viimeisimmän vuoden aikana hän oli päättänyt selvitä elämästä yksin, olla vain omalla puolellaan. Päätavoitteena tuhota isänsä kunnianhimo. Toki poika yhä isäänsä rakasti ja kaipasi tämän hyväksyntää, mutta hänellä ei ollut hyvään aikaan ollut mitään halua eikä kiinnostusta näyttää sitä. Katkeruus yhdistettynä siihen, ettei hänellä ollut mitään mistä pitää kiinni johti siihen, että halu pudottaa isänsä kovaa ja korkealta kasvoi päivä päivältä. Voiman ja vallan tunne – edes hetkellinen - hän uskoi auttavan häntä kestämään kaiken sen mitä häneltä puuttui. Siksi hän oli tänä yönä laittanut nenänsä Iskunkiertokujan sydämeen. Isä vihasi ja halveksui pimeyden voimia ja kaikkia, jotka niitä harrastivat, joten sieltä taatusti löytyisi tehokas keino.
Erään kulman kohdalle ehdittyään, joku juoksi hurjaa vauhtia hänen ohitseen ja tämän perästä tuli sokaisevan vihreä valo, joka lensi turhan läheltä hänen kaapunsa huppua ja koska nykyään vihreä valo merkitsi useimmissa tapauksissa tappokirousta, Juniori reagoi salamannopeasti piiloutumalle kulman taakse. Taikasauvaa hän oli pitänyt koko ajan kädessään – näillä kulmilla kun ei kannattanut liikkua täysin rentoutuneena. Samassa kulman ohi juoksi toinen mies, jonka Junior tunnisti heti yhdeksi Taikaministeriön vanhimmista auroreista – heti Villisilmä Vauhkomielen jälkeen arvostetuimmaksi ja pelätyimmäksi. Tämä lausuikin juuri ne pelätyt sanat, mistä Junior päätteli tämän jahtaavan varmaa kuolonsyöjää. Nykyäänhän aurorit saivat tappaa ne vangitsemisen sijaan, jos sikseen tuli. Ilman näitä pikku seikkoja, Junior olisi saattanut vain jatkaa matkaansa ja unohtaa koko jutun.
Nyt hän nojaili seinään varjossa ja silmä tarkkana seuraten tilannetta. Välillä hän naureskeli miehelle, joka ei näyttänyt olevan niitä rohkeimpia kuolonsyöjiä, sillä ensinnäkään tämä näytti lähinnä keskittyvän pakenemiseen ja lisäksi tämän kasvot olivat niin kalpeat, että ne erotti vähän kauempaakin jopa tuossa pimeydessä. Juniori seurasi kuinka mies kiipesi palotikkaita pitkin läheisen rakennuksen katolle, eksyttäen murhanhimoa huokuvan aurorin. Tässä Junior näki yhden tavan tuhota isänsä mahdollisuudet edetä urallaan. Jos Ministeriön parhaat aurorit alkaisivat epäonnistua, ihmiset alkaisivat kyseenalaista lakiosaston johdon pätevyyttä…
”Hei, hemmo! Kylmenee pahasti! Se menee tuolla!”, hän huudahti aurorin suuntaan ja osoitti samalla omaan tulosuuntaansa taikasauvallaan ja heitti sinne sanattoman harhautusloitsun. Näin kujaa pitkin juoksi jahdattu kuolonsyöjä, kun sätkynuken virkaa toimittava aurorimme ehti Juniorin kohdalle. Juniorin laskettua huppunsa alas, mies tunnisti hänet pomonsa pojaksi ja lähti luottavaisena hallusinaationsa perään. Talon katolla piileksivä oikea kuolonsyöjä seurasi tilannetta hölmistyneenä ja silti ilman pienintäkään aietta laskeutua alas.
Hetken Junior mietti mitä kivaa heittäisi aurorin perään. Hetki venähti sekunnin verran liian pitkäksi, sillä juuri kun hän lausui unhoitusloitsun jonka tarkoituksena oli saada mies unohtamaan jahdanneensa kuolonsyöjää, tämä kääntyi ympäri ja loitsu meni ohi. Juuri ajoissa Junior tajusi tämän tempun saattavan saada aurora uskomaan hänen olevan valeasuinen kuolonsyöjä, ja niin vaikuttikin käyneen, vaikka todellisuudessa Voldemort vain heitti uuden komennuskirouksen tämän päälle. jälleen yksi avada kedavra. Jälleen äänettömästi loitsittuaan sen ja itsensä väliin puuoven, ja sen palamaan roihahtaessa, Junior ehti ihmetellä miksei aurori puhunut mitään ja miksi tämä käytti vain tappoloitsua. Itsesuojeluvaisto kuitenkin keskitti hänen ajatuksensa selviytymiseen. Kadotessaan kulman taakse Junior heitti ”vihollisensa” suuntaan uuden sanattoman loitsun ja leveä virnistys kasvoillaan kohta harmitteli, ettei voisi jäädä katsomaan. Rääkäisystä päätellen se oli nimittäin myös osunut. Aurorin hiukset olivat ilmiliekeissä.
Ääneen, itsekseen naureskellen Juniori etsi sopivaa paikkaa jatkaa aurorin kiusaamista, sillä hän alkoi tosissaan innostua ajatuksesta tehdä tästä miesparasta mahdollisimman pahasti naurunalainen ministeriön ja suuren yleisön silmissä. Rita Luodikon silmät kun vaikuttivat olevan kaikkialla ja jos ei ollut tämä repi skandaalin pienimmästäkin vihjeestä, vaikka joutuisi säveltämään 99% fiktiota. Hänen hymynsä hyytyi pian, kun hän kuuli takaansa huudon ’Kidutu!’ ja punainen valo viisti aivan liian läheltä hänen päälakeaan, muistuttaen miten äärimmäisellä tavalla isäukko taisteli pimeyden velhoja vastaan – ettei tätä ehkä kannattanut ottaa liian kevyesti. Selvästi vakavoituneena hän kääntyi juostessaan, lausui aseenkarkoitusloitsun, mikä vuorostaan elnsi ohi. Aurori vaikutti jotenkin hurjistuneemmalta nyt – minkä saattoi jo päätellä edellisestä kirouksesta. Junior oli toki erittäin lahjakas, mutta ei ollut tyhmä – hän ei loputtomiin pärjäisi aurorikoulutuksen ja vuosikymmenien kokemuksen omaavalle ammattilaiselle. Ei ainakaan kannattaisi riskeerata yhden vaivaisen häpäisy-yrityksen takia.
Voldemort pisti mielissään merkille, ettei poika käyttänyt juurikaan sanoja puolustautuessaan murhanhimoista auroria vastaan. Voldemort vaihtoi jälleen toiselle puolelle katua, jottei olisi taistelun tiellä. Häntä oli alkanut kiinnostaa tilanne entisestään. Barty Crouch Jr. tuntui olevan parempi velho kuin mitä Voldemort oli uskonutkaan. Mitä pikemmin poika saataisiin hänen puolelleen, sitä parempi. Voldemort tosin tunsi sisällään pientä epäilystä; poika oli taitava, se myönnettäköön. Mutta liekö liian taitava? Taikavoimien lisäksi poika osoitti jonkilaista harkintakykyä, oveluutta.. Oveluutta..
Junior kuroi etumatkaa huomattavasti enemmän. Seuraavan kedavran lentäessä hän kääntyi heittämään tainnutusloitsun, mutta kaatui kiviselle asfaltille elottomana. Kauempana Voldemort huolestui ja hieman ärtyi, ja kohti juokseva aurori uskoi osuneensa – (tiesihän hän olevansa ministeriön toiseksi paras aurori), eikä katulamputtomalla kujaosuudella nähnyt Juniorin silmissä yhä olevaa valoa, ja vielä vähemmän sitä, että tämä kohotti varovasti oikean kätensä rannetta aurorin ehtiessä tarpeeksi lähelle. Juniorin kohdalle päästyään mies oli poissa ja tämän tilalla hyppeli pieni, pullea kana. Hän ei ollut suonut miehelle edes arvokkuutta olla kukko.
”Se siitä leikistä”, Junior totesi tyynesti kömpiessään istumaan. ”Mitäs sanot, lähdetäänkö ministeriöön? Kuulisin mielelläni millaisen raportin kehtaat pomollesi antaa tästä illasta…”, hän virnuili vieressään maata nokkivalle ”kanalle” vaikkei tämä ymmärtänyt sanaakaan, sillä myös tämän aivot ja ymmärrys oli muuttunut kanan tasolle.
Voldemort oli tyytyväinen pojan suoritukseen, tosin pientä hienosäätöä tottakai pitäisi tehdä. Ensinäkään
kukaan hänen joukoissaan ei muuttaisi vastustajaansa kanaksi. Se voisi kenties olla aikamoinen isku ministeriöläisille, mutta se olisi myös todella häpeällistä kuolonsyöjille ja hänelle itselleen. Häntä ja hänen auktoriteettiään kuului pelätä eikä kenenkään tulisi kyseenalaistaa sitä.
Nyt oli kuitenkin aika toimia, sillä kaikkihan oli toiminut aika lailla suunnitelmien mukaan vaikka Nicory kyllä ansaitsisi rangaistuksensa myöhemmin.
Voldemort asteli Juniorin ympäri tämän selän taa ja poisti näkymättömyysloitsunsa yltään.
"Hyvin vaikuttavaa," hän sanoi rauhallisella äänellä tuijottaen tummilla silmillään Junioria. Hän asteli eteenpäin kylmän rauhallisesti katsahtaen kanaa ilmeettömänä.
"Kyllä, taistelit hyvin noin nuoreksi pojaksi," Voldemort sanoi mietteliään ja arvioivan kuuloisesti nostaen katseensa pojan kasvoihin, "mikähän on nuoren herran nimi?"
Voldemort katsahti pikaisesti talon katolla kyyhöttävään kuolonsyöjään, joka tajusi samassa ajatuksiinsa iskeytyneen vihjeen ja kaikkoontui hiljaa poksahtaen tiehensä. Voldemort jäi kahden nuoren kandidaattinsa seuraan.
"Kiitos vain", Junior totesi tyytyväisenä, vilkaistuaan kenelle mahtoi puhua (tätä kuitenkaan tunnistamatta) ja nousi sitten jaloilleen. Voldemort tunsi pienoista pettymystä ajatellessaan ettei pojankloppi tuntenut häntä, hän kun ajatteli että joka ainoa velho ja noita tunnistaisivat hänet nykypäivänä.. jopa jästitkin!
"Ja olihan se ihan mukava pikku kahakka... Vaikka se, ilmeisesti kuolonsyöjä, ei tainnut sellaista liiemmin arvostaa...", hän hymähti seuratessaan kanan katoamista varjoihin, päättäen sitten etsiä ratkaisua ongelniinsa ministeriön puolelta. Hän kääntyi katsomaan kunnolla paikalle saapunutta miestä ja ohikiitävän hetken tarkasteli tämän olemusta ennen kuin edes aikoi vastata tämän nimitiedusteluun. Taiksauvaansa Junior tietenkin puristi tiukasti kädessään, mutta vaikutti muuten täysin rauhalliselta. Tämä mies ei vaikuttanut mitenkään uhkaavalta - enemmänkin päinvastoin, jollain selittämättömällä tavalla. Vaan silti, koska tämä ei mitenkään voinut olla ainakaan Taikaministeriön porukkaa...
"Ja anteeksi vain, mutta nähdäkseni tätä nykyä nimet kannattaa pitää omana tietonaan verenperimään katsomatta...", hän totesi tyynesti, heilauttaen vapaata kättään kevyesti merkiksi, ettei aikonut vastata ja sen tien lähti hiljakseen kävelemään poispäin Iskunkiertokujalta - hän ei kuitenkaan missään vaiheessa täysin kääntänyt selkäänsä tuntemattomalle miehelle ja oli koko ajan puolustusvalmiina.
Vastaamatta jättämisen Voldemort vielä pystyi ymmärtämään ja hyväksymään, muttei välttämättä täysin sitä että poika aikoi jatkaa matkaansa sen kummemmin häntä noteeroimatta.
"Tämä sota on sekopäitä täynnä ja ajattelin elää näkemään kuinka se päättyy - mieluiten ihan vain oman itseni puolella", hän julisti mennessään tarkkaillen vanhempaa miestä vain syrjäsilmällään.
"Kansa päättää kenen puolella olemme," Voldemort vastasi toiselle hetken kuluttua. Sanojensa tueksi, hän katsahti Crouchin suuntaan muttei kääntynyt. Hän päätti niinikää jatkaa matkaansa.. tai pikemminkin "jatkaa matkaansa". Hän otti muutamia verkkaisia askeleita vastakkaiseen suuntaan kuin Crouch nuorempi, varmana siitä että nuoren pojan mielenkiinto veisi voiton ja hän jatkaisi keskustelua.. Olihan poika kuitenkin osoittanut jonkinlaista uteliaisuutta jäädessään kamppailemaan auroria vastaan hetkeä aikaisemmin.. ja se, miten tämä puhui kuolonsyöjistä. Se pelottomuus.. Jos kuolonsyöjät tai Voldemort eivät pelottaneet, he kiinnostivat. Tai ainakin näin mustavalkoisesti Voldemort sillä hetkellä näki tämän seikan.
Sitäpaitsi jos poika jatkaisi matkaa, Voldemort voisi kyllä järjestää toisenkin "kohtaamisen" jos niikseen tuli. Voldemortilla kun ei ollut aikomustakaan
pyytää poikaa liittymään joukkoihinsa! Hänen tarkoituksensa oli saada poika uskomaan että tämä itse halusi liittyä hänen joukkoihinsa. Näin Voldemort pitäisi yliotteensa eikä poika saisi missään vaiheessa käsitystä siitä, että Voldemort muka olisi jotenkin riippuvainen hänestä. Voldemort ei tarvinut ketään, häntä tarvittiin. Ilman häntä nuo kurjat kuolonsyöjät eivät olisi mitään.
"Mikä on pointtisi? Olisi epätavallinen asenne sinun ikäisellesi", hän totesi kääntyen täysin tulosuuntaansa, mutta jatkoi matkaansa poispäin. "Meinaan, että yleensä teinit antavat suurten massojen vaikuttaa päätöksiinsä tai ylipäätään välittävät mitä muut ajattelee", hän jatkoi hienoinen piikki äänensävyssään.
"Vaikutat sitä paitsi tyypiltä joka tietää tasan tarkkaan kenen puolella on ja miksi..."
Voldemort kääntyi ympäri luoden katseensa takaisin poikaan ja hymähti pienesti, miettien hetken vastaustaan.
"Ei ole kysymys asenteesta, poika," hän sanoi rauhallisella äänellä hermostumatta millään lailla miehen naljailusta. Voldemort hymyili tuskin huomattavasti.
"Minä olen kyllä valinnut oman.. hmh..
puoleni jo aikaa sitten," Voldemort sanoi keveästi, "olen
omalla puolellani." Voldemort loi viimeisten sanojensa aikana lyhyen, merkitsevän katseen Junioriin kääntäen sitten katseensa mietteliäänä johonkin ylemmäs, kohdistamatta katsettaan mihinkään.
"Itse asiassa vaikutat jotenkin tutulta", hän jatkoi haastelua ja huomaamattaan ei ollutkaa häipynyt puhelemaan itsekseen vaan lähtenyt kävelemään miehen perään - yhä alituisesti valmiina puolustautumaan.
"En vaan muista tavanneeni. Satutko olemaan melkein sukua julkkikselle? Vaikkapa nykyiselle tuomarillemme, Bartemius Crouchille?", hän lopulta kysyi puolivälinpitämättömään sävyyn, yhä harkitsevasti miestä lähestyessään, uteliaisuuden todellisen asteen paljastava katseensa tiiviisti tämän kasvoissa. Hän ei saanut kiinni käsityksestä, että tämän miehen olemus vain huokui monia samoja piirteitä kuin hänen isänsä - ettei kyse ollut millään tapaa aiemmin tavatuista ulkonäöllisistä piirteistä.
Voldemort oli hyvillään huomatessaan että poika ei ollut vain pysähtynyt rupattelemaan vaan käveli nyt takaisinpäin häntä kohden. Hän ei sillä hetkellä oikein tiennyt oliko kysymys vitsi vai.. ilmiselvä vihjaus? Voldemort tuijotti poikaa hetken silmäänsä räpäyttämättä.
"Aivan!" Voldemort huuhdahti kuin olisi muka tajunnut jotakin uutta, "sinä olet sen Crochin poika!" hän naurahti hieman pudistellen päätään.
"Tuskin tunnen isääsi," hän sanoi vastaten kiltisti pojan puolivitsillä heittämään kysymykseen, "tuskin olen sukuakaan, valitan. Taitava velho hän kyllä on, ei sen puoleen.."
Voldemort oli hetken hiljaa ja kohautti sitten hartioitaan kuin merkiksi että keskustelu oli päättynyt. Hän kääntyi jälleen kannoillaan jatkaaseen matkaansa, mutta vain saadakseen Crouchin jatkamaan yhä keskustelua.. Nyt oli todella tärkeää että Crouch itse tiedustelisi enemmän, jatkaisi keskustelua.. hankkisi itse tietoa, tekisi omat onnistuneet päätelmänsä kuolonsyöjistä ja Voldemortista. Voldemortin tarvitsisi vain puhua astetta paremmin omista asioistaan ja tietysti hieman kyseenalaistaen ministeriön päämääriä.
Mielessään Junior kävi läpi taistelun jälkeisten tapahtumien kulkua tähän pisteeseen asti. Hän hidasti kävelyään tarkkaillakseen miehen olemusta niin hyvin kuin keskellä yötä hämärällä kujalla saattoi. Mies ei tehnyt mitään, vaikka hän oli juuri taistellut auroria vastaan ja vieläpä Iskunkiertokujalla. Päinvastoin tämä oli vain kehunut hänen taistelutaitojaan. Tämä oli kuulema valinnut oman puolensa jo aikaa sitten. Tämä muistutti etäisesti jotakuta, muttei kuulema tuntenut hänen isäänsä. Kaikki tämä kallistui kirkuvan selvästi pimeyden velhon puolelle.
"Et hyökännyt saati juossut karkuun kun näit minun taistelevan auroria vastaan Olet siis kuolonsyö-", hän aloitti päätelmänsä, mutta söi sanansa kesken, kun ajatukset ehtivät siihen millä tavalla mies puhui omalla puolellaan olemisesta ja miksi tämä vaikutti niin tutulta - ja siihen katseeseen, jonka tämä oli heittänyt häneen puolista puhuessaan.
"Ei...!", hän totesi lähes varmana asiastaan. Pojan äänessä oli myös vivahde innostuneisuutta, sillä olisihan se aika siistiä henkilökohtaisesti tavata isänsä pahin vihollinen. Siltä hänestä tuntui juuri siinä hetkessä, vaikkei hän sille aiemmin ollut liiemmin ajatuksia uhrannut. Hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja piti katseensa entistäkin tiiviimmin miehess jonkin matkaa edellään. Hän kohotti vaistomaisesti taikasauvaa pitelevää kättään valmiuteen puolustautua, jos tarve vaatisi. "Olet
hän," hän jatkoi vain pieni epäilyksen vivahde sävyssään, sillä palaset eivät loksahtaneet vielä täysin kohdalleen.
Voldemort pysähtyi leveä hymy kasvoillaan kuullessaan pojan seuraavat sanat. Hän kuitenkin pyyhki kasvonsa ilmeettömäksi ennen kuin kääntyi jälleen nuorukaisen puoleen. Selkeästi asiat alkoivat jälleen rullaamaan niinkuin kuuluikin ja Crouch oli vihdoin ja viimein tunnistanut Voldemortin, vaikka tuhottoman kauan aikaa siihen olikin kulunut - ainakin Voldemortin itsensä mielestä.
"Mutta siinä ei ole mitään järkeä. Tiedät kuka olen, etkä ole vieläkään edes yrittänyt tappaa minua. Jos olet Voldemort, miksi hitossa et haluaisi minua hengiltä?" hän jatkoi päätelmiensä ja hämmennyksensä julistamista, sillä hän oli yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttisen varma, että oli tämä tyyppi kuka tahansa, ei hänen tappamisensa ollut tämän päiväohjelmassa. Se olisi tapahtunut jo, jos olisi tapahtuakseen tänä yönä. Pimeyden Lordin nimi lausuttiin kuin kenen tahansa julkisuuden henkilön nimi. Sävyssä ei ollut mitään ristiriitaista saati negatiivista. Ei edes pelkoa. Hänen isänsä ei ollut koskaan pelännyt tuota psykopaattia nähtävästi lainkaan - eikä tällä olisi asemassaan varaakaan siihen, joten poikaakaan ei ollut opetettu pelkäämään.
"Pistä sauva pois, poika," hän käski kuitenkin hyvin rauhallisena ja vakaana, mutta Junior kuittasi sen vitsinä. Ei hän toista pelännyt. Noilla ministeriöläisillä ja heidän puolella olevilla kun ei ollut kanttia käyttää anteeksiantamattomia kirouksia rangaistuksen pelossa. Poikkeuksen tekivät tietysti aurorit, joilla oli kaikki valta tappaa kuolonsyöjä jos vastakkain tämän kanssa sattuivat. Mutta tuskin tämä poikakaan häntä edes yrittäisi tappaa, joutuisi vain ongelmiin isänsä kanssa joka arvatenkin piti kaikkea lainvastaista rangaistavana.
Poika oli varovainen, mutta mitenkään kovin vahvaa pelkoa ei ollut havaittavissa, mikä sai Voldemortin hieman mietteliääksi. Tietysti pelottomuus oli vain hyviä puolia, mutta jotenkin hänen oma itsekeskeisyytensä pakotti jokaisen elollisen olennon pelkäämään häntä. Jopa hänen seuraajiensa kuuluisi pelätä häntä, jotta hänen yliotteensa ja käskyvaltansa säilyisi jatkossakin. Silti pelottomuus oli Voldemortista hieman ihailtavavaa ja jotenkin hauskaa vaihtelua normaaleihin kohtaamisiin.
"Miksikö en haluaisi tappaa sinua?" Voldemort toisti pojan kysymyksen, "minäpä kysyn sinulta mikä saa sinut luulemaan että minä haluaisin tappaa sinut?"
Voldemort jäi odottamaan vastausta suurella mielenkiinnolla. Toki hänellä oli omat aavistuksensa ja yleensähän hänen odotettiin tappavan kaikki vastustajansa, mutta tämä käsitys oli yleisesti jokseenkin harhaanjohtava.
"Koska olen periaatteessa vihollinen ja siten oletusarvoisesti isäni puolella", hän aloitti itsestäänselvyydellä. "Ja koska jotkut saattaisivat harhaisesti ajatella, että kuolemani tuhoaisi isäni ja toisi hänen tilalleen jonkun vähemmän pätevän ja vähemmän virkaintoisen." Pojan hieman ylimielinen ja itsevarma ääni ja katse muuttui kylmemmäksi ja katkerammaksi mitä pidemmälle hän perusteli oletustaan. Osaksi siksi, että hän alkoi taas muistaa miten yksin hän tunsikaan olevansa ja osittain, koska ei olut järkeä vain perustelle miksi jonkun pitäisi tappaa hänet, hän lisäsi sen enempiä miettimättä. "Mutta todellisuudessa, hän tuskin välittäisi...tai edes huomaisi." Totuus oli tietenkin toisenlainen, mutta hän saattoi sanoa vain sen, minkä itse uskoi todeksi.
Ohikiitävän hiljaisuuden jälkeen hän sysäsi pahan olonsa niin syrjään kuin pystyi. Pieni ääni hänen sisällään mietti miksi hän ei vain kävellyt pois, mikä saikin pojan liikkeelle, kohti pääkatuja.
"Kansa ei päätä mitään minun puolistani. Olen puolueeton, koska minulla ei ole mitään syytä tukea isääni." Katseensa hän piti koko ajan Voldemortissa, sillä hänellä ei ollut sen enempää mitään syytä luottaa tähän vain siksi, ettei tämä ilmaissut mielenkiintoa hänen tappamiseensa. Junior oli tullut tulokseen, että ehkäpä tämä oli vuosien mittaan aavistellut jotain vastaavaa ja ei tosiaan nähnyt hänen kuolemassaan mitään hyötyä.
Pojalla ei ollut mitään syytä tukea isäänsä? Oliko isän ja pojan välillä jotakin, mistä poika kantoi kaunaa? Olihan Voldemort toki ottanut päällisin puolin selvää mitä Crouchin perheessä oli meneillään, mutta ei hänkään pystynyt tai viitsinyt selvittää ihan kaikkea.
"Sinulla on aika mustavalkoinen käsitys tästä maailmasta, poika," Voldemort sanoi hetken kuluttua edelleen hyvinkin tyynenä, "ja voin päätellä sanomisistasi että uskot kaiken, mitä lehdistössä sanotaan. En voi moittia sinua siitä, mutta toivoisin vähän parempaa arvostelukykyä." Juonirille kyse vain oli välinpitämättömyydestä totuuden suhteen enemmän kuin uskomisesta. Tosin, toki uskomisestakin oli kyse - hän oli isänsä poika enemmän kuin halusikaan olla, eikä hänellä sen lisäksi yksinkertaisesti ollut muuta mielipiteen muodostamisen lähdettä kuin media. Vaan sama se hänelle miten kukin tulkitsi asian niin kauan kun hengenmeno ei ollut kyseessä. Voldemort piti pienoisen tauon miettiessään, miten jatkaisi.
"Tottakai, Päivän Profeettahan on luonnollisesti ministeriön puolella," hän sanoi verkalleen, "mutta vaikka olet periaatteessa ja lehdistön ja näin ollen koko kansan silmin minun viholliseni niin.. Et oikeastaan ole. Miksikö? Koska minä tarvitsen aina syyn tappaakseni ja sinä et toistaiseksi ole tuonut esiin yhtä ainutta piirrettä, minkä takia minun pitäisi tappaa sinut. Et ole jästi, et kuraverinen.. Et ole edes uhannut minua missään muotoa ja tuskin tulet sitä koskaan tekemäänkään. Se että olet isäsi poika ei merkkaa minulle mitään."
Voldemort piti pienoisen tauon jälleen.
"Sitäpaitsi puolustit äsken kuolonsyöjää auroria vastaan.." hän lisäsi hymähtäen kylmästi.
"Ehkä kansa ei päätä puolestasi, mutta kansa kyllä rekisteröi sinut jomman kumman puolelle ennemmin tai myöhemmin. Ajattele; olet jo nyt automaattisesti miniseriön puolella koska isäsi sattuu työskentelemään siellä? Tämä on täysin median ja kansan luoma kuva sinusta. Ei kukaan kysynyt sinulta mitä mieltä olet asioista, he olettavat sinun olevan isäsi puolella koska olet isäsi poika. Kansa on siis jo määritellyt sinut, halusit sitä tai et."
Tuo totuus löi Junioria kasvoihin, ja heitti hänet toivottomaan mielenkiintoon Voldemortin ajatusmaailmasta, koska isänsä ajatusmaailma ei tällä hetkellä liiemmin kiehtonut. Eikä isä ei ollut milloinkaan esittänyt asioita noin neutraalilta kannalta, ja ennen kaikkea, koska hän ei ollut milloinkaan kuvitellut Voldemortin kykenevän siihen. Barty Junior halusi tietää ketä vastaan hänen todella odotettiin taistelevan.
"Eli...", hän aloitti katse menosuunnassaan. Jatkaessaan hän käänsi sen takaisin Voldemortiin. "Mikä, omien sanojesi mukaan, on totuus sinusta?" Hänen katseensa kertoi vilpittömästä uteliaisuudesta, vaan ei erityisestä halusta syleillä kenenkään arvoja ja mielipiteitä. Poikaparka tasapainoili ristiriitaisin tuntein itsenäisyydenkaipuun ja johonkin kuulumisen kaipuun välillä.
Voldemort mietti hetken vastaustaan antaen katseensa liikkua pitkin katua. Kysymys oli kuin suoraan hänen suunnitelmastaan, mutta nyt kun tuo kysymys esitettiin oikeasti.. Hän ei ollutkaan enää kovin varma halusiko vastata siihen. Ei ainakaan niin laajasti kuin oli ehkä joskus kaavaillut vastaavansa. Jos hän kertoisi kaiken itsestään, hän menettäisi osan itsestään siinä sivussa. Sitäpaitsi vaikka Voldemort kuinka halusi tuota poikaa puolelleen, sotimaan isäänsä vastaan.. Hän ei kuitenkaan voinut vielä olla täysin varma siitä ettei poika samantien tämän keskustelun päätyttyä kipittäisi isänsä helmoihin kertomaan kaiken tapahtuneesta.
"Kuten sanoin Profeetta antaa hyvin puolueellisen kuvan tekemisistäni," hän sanoi lopulta, "Profeetta tukee ministeriön ajatusta siitä että olen vain kylmäverinen murhaaja, joka haluaa vain tappaa. Tuo ajatus ei varsinaisesti ole edes osa totuutta.." Voldemort piti pienen mietintätauon.
"Päämääräni on luoda yhteiskunta, joka koostuu vain ja ainoastaan velhoista ja noidista," hän sanoi, "Kuvittele kuinka paljon meidän velhojen elämä helpottuisi jos jästejä ei olisi. En ole koskaan hyväksynyt ajatusta että meidän pitää salata se, mitä olemme. Eikö jokaisella ole oikeus olla ketä ovat ja silti meidän pitää kulkea heidän vaatteissaan, heidän maailmassaan, alituisesti valppaana jottei velhojen yhteiskunta paljastuisi."
Voldemort piti jälleen pienen tauon huokaisten pienesti.
"Jos jästejä ei olisi, velhot voisivat elää normaalia elämää ilman piilottelua.. Vapaina jästeihin kohdistuvasta vastuusta. En tiedä mitä sinun isäsi on sinulle opettanut jästeistä," Voldemort sanoi, "mutta en usko että pystyt kieltämään sitä kuinka paljon helpompi paikka maailma olisi ilman jästejä."
Juniorin katse suli hänen tahtomattaan täysin avoimeksi ja ymmärtäväiseksi, eikä hän hetkeen muistanut keneltä oli asiaa kysynyt. Juuri näinhän hän itsekin oli pikkuhiljaa alkanut maailmankuvansa näkemään, kun oli Tylypahkaan päästyään etäytynyt jästikavereistaan ja suurimmaksi osaksi vuosia jästien maailmasta ylipäätään - ja näin ollen joutunut huomaamaan miten paljon mielekkäämpää ja helpompaa elämä oli, kun ei tarvinnut teeskennellä olevansa jotain muuta mitä oli. Häneen oli kuitenkin juurrutettu varsin lujasti tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja asenne, että suuren voiman kanssa tulee suuri vastuu. Hän vain ei ollut koskaan ollut kovin hyvä vastuunkantaja... edes omista teoistaan.
"Pakko myöntää, että allekirjoitan äskeisen. Olen jo vuosia..." Hänen katseensa oli siirtynyt Iskunkirtokujan pimeyteen. Mutta onko se tappamisen arvoinen tavoite? Jästit eivät ole tehneet hänelle mitään sen suurempaa pahaa, paitsi epäsuorasti olemalla isälle kai tärkeämpiä kuin oma perhe.
Voldemort ehti jo sisimmässään iloita erävoitosta, mutta samassa hänen hyvä tuulensa sai aikamoisen takaiskun.
"Mutta sinä et vain tapa heitä, vaan kidutat myös. Jästisyntyisiä myös etkä vain heidän jästisukulaisiaan. Veren puhtaus on kuulema sinulle tärkeintä. Jos niin, miksi? Mistä johtuu niin syvä viha?", hän tenttasi siirtäessään katseensa takaisin Voldemortiin.
Poika oli alkanut paasaamaan
hänelle kiduttamisesta ja sekä jästien että jästisyntyisten tappamisesta. Se ei sinänsä saanut Voldemortia ärtymään, vaan paasausta seurannut hyvinkin henkilökohtainen kysymys. Miten poika kehtasi tentata hänen syitään syvään jästivihaansa. Hän siristi hieman silmiään tuijottaessaan poikaa herkeämättä. Hänen syviin silmiinsä oli syttynyt pienoinen vihan kipinä, mutta yön pimetessä tuo kipinä tuskin oli edes nähtävissä. Junior luonnollisesti ymmärtsi menneensä henkilökohtaisuuksiin ja tarkkailikin siksi toisen olemusta erityisen tarkasti.
"Minä ja minun syyni vihata jästejä pysyvät ominani," Voldemort sanoi edelleen syvän rauhallisellä äänellä, "jokaisella on oikeus mielipiteisiin, minä en omiani pakkosyötä kenellekään. Ne, jotka seuraavat minua, ajattelevat samoin mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä kaikilla heillä on omat syynsä." Vaikka mies puhui rauhallisesti, sisimmässään hän jo harkitsi erinäisiä keinoja, miten voisi antaa tuolle nokkavalle nuorukaiselle jonkinsortin opetuksen. Hän oli kyllä vaikuttunut pojan aikaisemmasta taistelusta ja tietynlaisista piirteistä ja siitä pelottomuudesta, mutta rajansa kaikella. Tietynlaisten asioiden kyseleminen oli jo hyvien tapojen vastaista.
"Vai haluatko sinä kertoa minulle koko elämäntarinasi?" Voldemort lisäsi, "jos kerran olet samaa mieltä kanssani niin kai sinullakin syysi siihen on." Hänen täytyi pitää itsensä tyynenä ja jättää rankaiseminen sikseen tällä kertaa, jos aikoi saada pojan uskomaan hänen motiiveihinsa. Mutta jos poika jatkaisi samanlaista nokkavaa käytöstään vielä sen jälkeen, kun oli liittynyt hänen joukkoihinsa..
"Sanoit että olet jo vuosia.. tehnyt mitä?" Voldemort kysyi tuijottaen poikaa yhä harkiten. Toisella oli sauvansa yhä kädessään ja yhä vain tuo osoitti häntä.
"Laske sauvasi," Voldemort toisti hieman tylsistyneen kuuloisena, "jos olisin oikeasti halunnut tappaa sinut tänään niin olisit mitä luultavammin jo kuollut. Kai sinä sen käsität?"
"Hyvä on, hyvä on... Mutta kun minä pyysin totuutta ja tuntuu, että kerroit siitä vain osan... Ja ei, en tosiaan halua kertoa koko elämäntarinaani", Junior tuhahti. Silti hän huomasi, ettei häntä liiemmin haitannut keskustella henkeviä sodan aiheesta isänsä pahimman vihollisen kanssa, mutta ne pienet sisäiset varoituskellot taisivat olla rikki - joten hän jatkoi.
"Tarkoitin, että olen jo vuosia ollut samaa mieltä siitä, että ilman jästejä maailma olisi ehkä parempi paikka elää ja olla ihan kaikille. Varsinkin itselleni. Isän kanssa olisi saattanut jäädä moni riita väliin, jos jästejä ei olisi ja hän raahannut meitä asumaan tänne ja tuputtanut minulle ristiriitaisia arvomaailmojaan ja omistamaan elämänsä-." hän puhui kasvavalla kiihtymyksellä, kunnes puraisi kieltään. Ei tästä ollut mitään hyötyä; hän ajautui vain koko ajan enemmän muistelemaan eräitä viiden vuoden takaisia sanoja.
Viimeinen, kesken jäänyt lause kertoi paljon enemmän kuin Voldemort olisi toivonutkaan. Vaikka lause jäi kesken, se oli sinänsä helppo päättää ajatuksissaan. Voldemort ei vastannut Bartyn paasaukseen mitenkään, vaikka ehkä hän olisi voinut. Junior pyrki ajattelemaan jotain muuta ja muisti vielä Voldemortin viimeisimmät sanat. Silti hänen pahantuulisuutensa ja pahoinvointinsa näkyi läpi.
"Ja käsitän kyllä, mutta en silti aio laittaa sauvaani pois. Miksi minun sauvanpitely sinua niin häiritsee?", hän kysyi jälleen hieman kyseenalaistavaan sävyyn, ja puristi sauvaa vähän lujemmin.
Voldemort huokaisi tympääntyneenä. Nuoret.
"Ketä tahansa häiritsisi jos keskustelun toinen osapuoli osoittaa sauvalla," Voldemort vastasi vetäisten samassa oman sauvansa esiin kohdistaen sauvansa suoraan Barty nuoremman kasvoihin.
"Vai eikö tämä häiritse sinua?" hän kysyi sähähtäen ja tuijottaen Bartya tiiviisti, sauvakäsi vakaana. Juniorin pahantuulisuus lensi sekunnissa ulos mielen ikkunasta. Pojan olemus lähinnä valpastui uudestaan ja hän nosti vaistomaisesti sauvakättään tasolle, josta saisi helpommin puolustauduttua.
"No niin... hyvin hauskaa. Ehkä
hieman eri asia! Tuon sauvan takana on monta vuosikymmentä vanhempi velho, joka tuntee kai kaikki maailman pimeät kiroukset sun muut ja kun kaikkiin olemassa oleviin taikoihin ei edes tarvita sauvaa. Et voi tosissasi verrata tätä minuun sauvoineni", hän tilitti ihan kuin vääntäisi kättä isoveljen kanssa tai jotain. Voldemort päästi pienen ilottoman naurahduksen. Vihdoinkin poika oli tajunnut edes
jotakin.
"Kyllä, tämä on
hieman eriasia," Voldemort myönsi painottaen samaa sanaa Juniorin kanssa, "mutta kun ajattelee asiaa vähän pintaa syvemmältä, se ei olekkaan niin eriasia. Minä en tunne sinua, en sen enempää kuin mitä olen oppinut sinusta tämän lyhyen keskustelun aikana. Osoitit äsken taistellessasi osaavasi sellaisia asioita, jotka nostavat sinut monien velhojen yläpuolelle; käytit sanattomia loitsuja. Se viestii väkisinkin taitavasta velhosta." Voldemort hymähti kylmästi, "En usko että saisit mitään kummempaa vahinkoa aikaiseksi, mutta varovaisuus ei ole näinä aikoina pahitteeksi, vai mitä?"
Olihan isä toki kehunut nimenomaan hänen taitojaan ja vahvuuttaan velhona, mutta joka ikinen kerta siihen oli liittynyt jonkinlainen yritys saada poika suuntaamaan elämäänsä johonkin johon mies itse koki parhaaksi, sen sijaan, että asiaa olisi kehuttu muuten vain henkilökohtaisena ylpeydenaiheena tai edes yleispätevällä tasolla. Mikä tietenkin vähensi kehujen vilpittömyyden ja aitouden tuntua. Voldemort, jonka motiivit olivat lähes samat, sai sen kuitenkin
vaikuttamaan pyytteettömältä ja siksi se rekisteröityi Juniorin mieleen aivan eri tavalla.
"Mitäpä jos en laittaisi sauvaani pois vaan häipyisin ihan kokonaan kuluttumasta kallisarvoista aikaasi maailmanparannus-missiossasi. Niin paljon kuin minuakin maailmanparannus kiehtoo, ajattelin tänä iltana parantaa vain omaa henkilökohtaista maailmaani. En ole edes varma miksi puhun sinulle vieläkin, vaikka meillä on hyvin vähän yhteistä", hän puhui asteen vähemmän rauhallisesti kuin aiemmin. Kuka tahansa menettäisi ripauksen itsevarmuutta jos Voldemort osoittelee sauvallaan - vakuutteli tämä sitten miten tahansa, ettei aikonut tappaa. Ehkäpä hänen uudistunut halunsa karata keskustelusta ei johtunut niin paljon Pimeyden Lordin sauvasta, kuin hänen alitajunnassaan riitelevistä pienistä äänistä, joista toinen varoitteli ja toinen hihkui loistavaa tilaisuutta maksaa kalavelat isäpapalle korkojen kera. Tuo sisäinen riita jätti hänet tuijottamaan Voldemortia katse kuitenkin kaukaisuudessa, samantien kaikkoontumisen sijaan.
"Voi poika," Voldemort tokaisi pojan lopetettua selittelemisensä, "et vain halua uskoa sitä mutta meillä on enemmän yhteistä kuin mitä luulet."
Oli Juniorin vuoro huokaista tympääntyneenä. Jaa, että hän oli ilmeisesti sanonut jotain mikä paljasti enemmän yhteistä?
"Kuten mitä? Miten voisin halutessanikaan uskoa jotain mistä en tiedä", hän totesi yhtä tympääntyneenä. Hänelle riitti jo arvoitukset ja asian ympärillä tanssiminen.
"Tietääkseni meillä on yhteistä vain tuo yksi näkemys velhojen yhteiskunnan tilanteesta ja suonissa virtaava puhdas veri.", Voldemort oli lausunut väitteensä hänen syistään olla yhä tässä niin kaikkitietävään sävyyn, että Junior päätyi varauksetta kyselemään asioista, jotka hänelle itselleen merkitsivät eniten.
"Oliko sinulla ehkä kuolemaa tekevä äiti ja itsekäs isä? Kasvoitko sinä tuntien ansaitsevasi jotain parempaa?" Hänen sävynsä oli terävä ja epäuskoinen, sillä vaikka hän ymmärsi varmasti miljoonien ihmisten maailmassa olevan samojen tai samankaltaisten olosuhteiden uhreja, hän ei pitänyt todennäköisenä, että juuri tämä nimenomainen olisi. Ja kuitenkin hän mielensä perukoilla mietti, mitä jos olisikin...?
"No, emme tietenkään ole samoista lähtökohdista," Voldemort sanoi. Hetken hän harkitsi pitäisikö hänen kertoa pojalle lapsuudestaan – oikeasti vastata siihen henkilökohtaiseen kysymykseen – ja päätti vastata. Hän tuli sitten siihen tulokseen että ne kaikki yksityiskohdat olivat kuitenkin jo kaiken kansan kuuluvilla koska eräs Tylypahkan professori tiesi hänestä enemmän kuin olisi tarvis. Lisäksi hän uskoi sen voivan olla hyvä keino voittaa tämän pojan luottamus.
"Äitini kuoli pian syntymäni jälkeen," Voldemort sanoi, "en koskaan tavannut häntä. Isäni oli jästi, joka ei halunnut minua vaan minut lähetettiin jästien orpokotiin, jossa kasvoin 11-vuotiaaksi saakka." Voldemort piti pienen tauon ja lisäsi:
"Ja kyllä, omasta mielestäni olisin aina ansainnut jotakin parempaa," hän sanoi pitäen pienen, tiiviin tauon, "Olisin ansainnut äidin.. olisin ansainnut isän, joka olisi halunnut kasvattaa minut. Äitiäni en voi moittia, mutta isäni olisi voinut pitää minut sen sijaan että olisi lähettänyt minut
jästien orpokotiin. Sellaista välinpitämättömyyttä ei yhdenkään lapsen kuuluisi saada osakseen." Viimeinen lause vain putkahti ulos Voldemortin suusta. Se pieni Tom Valedro Jr. oli päässyt hetkellisesti vallalle, mutta katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
"Ehkä nyt ymmärrät hieman paremmin minua ja jästeihin kohdistuvaa vihaani," Voldemort lisäsi vielä hyvin hiljaisella ja kylmällä äänellä.
Junior laski lopulta sauvansa, vaikka pitikin sen esillä.
"Hyvä," Voldemort totesi hetken harkiten ja laski omansa, laittoi sen jopa kokonaan pois, jääden näennäisen suojattomaksi..
”
Todellako...??", Junior kysyi retoriseen sävyyn ja pohjimmiltaan sävy huokui miten hänestä tuo tarina oli nyt mielenkiintoisin asia koko maailmankaikkeudessa. Pojan katse siirtyi syvän mietteliäänä jälleen Iskunkiertokujan pimeyteen. Hänen sydämensä, joka yhä kuuluikin pohjimmiltaan hänen isälleen, ei juuri nyt muistanut sitä, eikä edes välittänyt muusta kuin äsken kuullusta sekä kostosta, josta hänellä oli nyt kirkastakin kirkkaampi visio. Hänen kasvoilleen levisi pieni, kylmä ja erityisen tyytyväinen hymy. Aivan uutta ja kaikkea vahvempaa oli kuitenkin samaistuminen tähän mieheen ratkaisevan henkilökohtaisella tasolla. Barty Junior tunsi ehdotonta uskollisuutta Voldemortia kohtaan jo ennen kuin edes oli täysin päättänyt oliko idea niin mahtava kuin miltä vaikutti. Hänen siniharmaisiin silmiinsä syttyi kuitenkin aivan uusi kipinä, kuin hän uskoisi mahdollisesti löytäneensä elämälleen tarkoituksen. Mutta hänellä oli yhä monta syytä olla ryntäämättä pää kolmantena jalkana tulen läpi. Entäs jos hän paljastuisi ministeriölle? Olisiko se sen arvoista loppupeleissä? Olisiko tämä niin tuskaisen houkutteleva uusi elämäntyyli oikeasti sen antoisampaa kuin nykyinen kituminen? Oliko sillä mitään muuta tarjottavaa hänelle kuin mitä suloisin kosto?
Hänen intensiiviseksi muuttunut katseensa oli nauliintunut pimeyteen. Hän oli hyvää vauhtia kallistumassa rotkon väärälle puolelle, mutta tasapainoili vielä ihan tosissaan - koska hän oli isänsä poika.
"Kerrohan...", hän aloitti puoliksi itsekseen, kunnes siirtsi aivan uutta valoa palavan katseensa Voldemortin kasvoihin.
"Tämä kovin hyödyllinen ja kiehtova kulttisi. Media ei pysty kertomaan siitä mitään muuta kuin sen mitä ulospäin näkyy. Jos tahtoisin ja pääsisin armeijasi riveihin, millä kaikilla tavoin se muuttaisi elämään? Itsetäänselvyyksien lisäksi siis."
Vaikka keskusteluun liittyi yhä se pieni
jos, viimeistään nyt Voldemort tiesi olevansa jo reippaasti voiton puolella. Sisimmässään Juniori jo halusi kuolonsyöjäksi, ei hän muuten alkaisi tuollaisia kyselemään. Ei poika välttämättä vielä antaisi itsensä ajatella niin, mutta kovin kaukana se ei enää ollut.
"Se riippuisi aivan siitä, kuinka paljon olet mukana päämäärien toteenpanossa," Voldemort vastasi todenmukaisesti, "ja siitä kuinka lojaali tulisit olemaan minulle ja päämäärilleni. Se on aivan sinun itsesi päätännässä miten tämä kaikki tulisi muuttamaan elämääsi. Varmaa on kuitenkin se, että kuolonsyöjät kuuluvat yhteen ja kun on kerran liittynyt minuun, on aina osa jotakin suurempaa. Voit olla vähän mukana, tai hyvinkin paljon mukana."
Voldemort oli hetken hiljaa miettien jälleen hetken sanojaan. Jos hän nyt jatkaisi oikeilla sanoilla, tuo poika olisi käytännössä hänen..
"Mutta jokainen kuolonsyöjä on yksilö, persoona," hän sanoi, "minun vaatimustasoni on tässä vaiheessa hyvinkin suuri. En huoli ketä tahansa joukkoihini, ymmärrät varmaan miksi en ihan ilman selittämättäkin."
"Tietysti", Junior kommentoi. Hetki hetkeltä edessä mahdollisesti avautuva polku tuntui enemmän ja enemmän oikealta. Tämä mies oli osoittanut hänelle huomattavasti arvostusta ja kunnioitusta jo näin lyhyen keskustelun aikana, joten miksi ei myöhemminkin? Eikä häntä haitannut lainkaan, että sitoomus olisi elinikäinen. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan miltä tappaminen ja kiduttaminen käytännössä tuntui. Mutta kaikki kuulosti siltä, kuin hän saisi todella vaikuttaa yhteisissä asioissa kuin omassakin osassaan.
'Aina osa jotain suurempaa... Yksilö, persoona... Ei ketä tahansa mukaan...’ "Voisin toteuttaa itseäni ilman jatkuvaa arvostelua?",
Voldemortin kasvoille nousi pienoinen hymy.
"Tottakai arvostelu olisi jatkuvaa," Voldemort totesi, "pitähään minun pitää kiinni jonkinlaisesta tasosta. Mutta jos toimii moitteettomasti ja on täysillä mukana toiminnassa, saa osakseen kunnioitusta ja arvostusta. Mitä kauemmin toimii kuolonsyöjänä ja mitä uskollisempi on, sitä paremmassa valossa näen hänet. Tottakai." Voldemort piti tauon siirtäen katseensa yhä pimenevään yöhön.
"Uskollisuus palkitaan," hän sanoi hetken kuluttua siirtäen katseensa takaisin Juniorin kasvoihin, "mutta uskottomuudesta rangaistaan. Kuolonsyöjisyys ei ole vain hetken mielijohde, siihen on paneuduttava täysillä ja, kuten mediakin koko ajan tilittää; kerran kuolonsyöjä, aina kuolonsyöjä."
"Mutta kyllä," hän sanoi hetken päästä, "kuten sanoin, jokainen kuolonsyöjä on yksilö ja näin ollen tekee sitä, mitä parhaiten osaa. Ryhmässä ja yksilönä. Näin ollen voisi siis sanoa että kuolonsyöjät pääsevät toteuttamaan itseään ilman jatkuvaa syynäystä. Minä pidän kyllä silmällä seuraajiani, mutta jos ei aihetta epäilyyn ole, ei ole tarvis alkaa sen kummemmin arvostelemaan."
"Jälleen kerran toistan itseäni," Voldemort lisäsi vielä, "Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni."
Voldemort piti kasvonsa jokseenkin ilmeettömänä, mutta ajatuksissaan hän jo riemuitsi tästä kyseisestä erävoitosta. Oli kyllä yhä muutamia pieniä yksityiskohtia, jotka häntä mietityttivät; ensinäkin, vaikka hän voittaisi Juniorin puolelleen, voisiko hän olla täysin varma että voisi luottaa toiseen niinkuin pitäisi? Poika oli kuitenkin tuomarin poika, sitä ei käynyt kieltäminen. Toisekseen häntä mietitytti se, olivatko asiat tapahtumassa liian nopeasti? Hän oli kyllä tyytyväinen pojan tukahdettuun innokkuuteen, mutta ei ollut varma halusiko hyväksyä pojan joukkoihinsa niin nopeasti. Pitäisikö hänen pitkittää leikkiä hieman? Testata poikaa ja pojan todellista tahtoa. Antaa tämän ymmärtää ettei hän tosiaankaan huolinut ketä tahansa joukkoihinsa.. Yrittää saada poika todistamaan itsensä Voldemortille..? Toisaalta jos hän hyväksyisi pojan kuolonsyöjäksi heti tämän pyydettyä, paluuta ei enää olisi ja hän voisi muovata pojasta sellaisen kuin halusi.. Mutta kun poika olisi kuolonsyöjä, hän voisi tosissaan pistää tämän tappamaan jästejä ja kiduttamaan ja näin ollen hän näkisi todellisen Barty Crouch Jr. Pojalla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin tehdä niinkuin hän käski ellei halunnut kohdata tottelemattomuuden seurauksia..
Toisaalta, voisihan hän testata poikaa siinä tilanteessakin jo ennen kuin hyväksyisi tämän kuolonsyöjäksi ja sitten vielä lisää liittymisen jälkeen.. mikäli poika nyt olisi tarpeeksi fiksu pyytämään paikkaa hänen joukostaan.
Junior ei ollut eläessään mistään niin varma kuin tästä. Silti, kaikesta vihasta, katkeruudesta ja äärimmäisiin tekoihin (sillä hetkellä) valmiudesta huolimatta, hänen rakkautensa perheeseensä ja etenkin isäänsä ja tämän hyväksynnän kaipuu, ja rakkaus jota hän oli perheeltään saanut, olivat kuitenkin niin vahvaa ja läpi elämän mukana kulkenutta, että hän tiedosti niiden seisovan itsensä ja Voldemortille täydellisesti omistautumisen välissä. Tämän hän uskoi olevan petollisin osa hänen sisäistä elämäänsä ja siksi sulki sen ja siihen liittyvät tunteet pimentoon, pitäen todennäköisenä, että Voldemort ennemmin tai myöhemmin tunkeutuisi hänen mieleensä ja tunteisiinsa. Sillä tämä oli mitä hän halusi - hänen isänsä ansaitsisi niin äärimmäisen petturuuden mihin hän vain Voldemortin remmissä pystyisi. Hän ei antaisi ehdoin tahdoin minkään olla esteenä ja oli kiitollinen erityisisestä lahjakkuudestaan oklumeuksessa.
Lopulta poika veti sitten syvään henkeä, nosti katseensa epäröimättä suoraan Pimeyden Lordin silmiin ja hänen äänensä oli vakaa ja vilpitön.
"Joten... Olisiko mitenkään mahdollista liittyä seuraajiisi? Oletan, etten aivan viimeisin valinta olisi, kun kerta olet kuluttanut näin paljon aikaasi keskusteluun kanssani ja vastannut kaikkiin kysymyksiini. Voit olla varma, ettei kyseessä ole minkääntasoinen mielijohde. En nimittäin ole itsetuhoinen. Aikomuksissani ei ole tulla sinun sen enempää kuin aurorinkaan tappamaksi." Hän piti hyvin lyhyen tauon, jonka aikana hän muisti jotakin, mistä saattaisi olla hyötyä.
"Kun olin neljätoista, opiskelin pimeitä kirouksia, koska ne kiehtovat minua ja kohdistin käytännön opiskeluni muun muassa muihin oppilaisiin. Minulla oli jotain sanottavaa isälleni, mutta hän ilmeisesti luuli sen olevan mielijohde. Isä unohti sen. Haluan tehdä jotain, mitä hän ei koskaan unohda, mikä tuhoaa hänet, jos koskaan paljastuisi. Siihen tosin en tähtäisi, sillä mitä pidempään pysyn pimennossa, sitä enemmän hyödytän velhoyjteiskuntaa, sinua ja itseäni. Uskollisuus ei ole mikään ongelma. Lajitteluhattu mietti hartaati Luihuisen ja Rohkelikon välillä, mutta lajitteli minut Rohkelikkoon, koska vaalin eniten rohkeutta, uhkarohkeutta - ja uskollisuutta. Ja niin teen yhä."
Voldemort hehkui sisimmässään. Hän oli voittanut, hän oli jälleen kerran saanut sen mitä halusi. Hän oli tehnyt asiansa selväksi. Hän oli voittanut tuomarin pojan omalle puolelleen.
Mutta mitä hän nyt tekisi? Poika pyysi avoimesti, kirkkain silmin ja selkä suorana häneltä pääsyä hänen joukkoihinsa. Poika taisi olla tosissaan… Ja se, että poika oli opiskellut aikaisemmin (ja vielä niin nuorena!) pimeitä kirouksia kertoi väkisinkin siitä, ettei kuolonsyöjäksi haluaminen ollut minkäänlainenpelkkä päähänpisto vaikka Voldemort kuinka olisi töninyt poikaa siihen suuntaan. Mitä hän siis tosiaan tekisi pojan kanssa nyt kun oli sen viimeisen vastauksen aika?
Hän päätti kallistua kyseenalaistamisen puolelle, jottei itse antaisi pojalle turhan riippuvaista käsitystä.
"Päällisin puolin annat ainakin ymmärtää ettet ole aivan turha kaveri," Voldemort myönsi, "olet tehnyt minuun jonkinasteisen vaikutuksen tämän illan aikana, mutta viimeisimmät puheesi ovat saaneet minut kyseenalaistamaan motiiviasi. Miksi tarkalleenottaen haluat liittyä kuolonsyöjiin?" Voldemort piti pienen tauon tarkkaillen Juniorin kasvoja hyvinkin tarkkaan huomatakseen pienimmätkin reaktiot niin tarkkaan kuin se vain oli sillä pimeällä kadulla mahdollista.
"Puhuit paljon isästäsi ja siitä kuinka haluat kostaa hänelle jotakin, haluat
tuhota hänet. Kyllä kyllä, kuten totesimme, meillä on paljon yhteistä mutta nyt minulle on tullut sellainen olo ettei sinua kiinnosta minun päämääräni läheskään yhtä paljoa kuin se että saat annettua isällesi ajattelemisen aihetta." Voldemort hiljeni jälleen hetkeksi.
"Minua ei kiinnosta sinun isäsi, ei niin tippaakaan," hän jatkoi, "minua kiinnostaa kyllä ministeriö mutta minulla ei ole mitään syytä kostaa isällesi mitään joten siinä mielessä, mikäli ymmärsin oikein, meillä ei ole yhteistä päämäärää."
"Kerro siis nyt tarkkaan ja harkiten, Barty Crouch Jr," Voldemort sanoi vaativalla äänensävyllä, "jos oikeasti haluat joukkoihini niin miksi? Ja jos ottaisin sinut joukkoihini niin mitä minä siitä oikeasti hyötyisin? Miten sinä eroaisit eduksesi muista kuolonsyöjistä?"
"Ymmärrän", Junior totesi tyynesti. Kyseenalaistaminen ei vaikuttanut Juniorin olemukseen välittömästi millään epäilyttävällä tavalla, sillä vaikka Voldemort oli osunut harvinaisen oikeaan ja sillä saanut Juniorin alitajuisesti harkitsemaan uudestaan mitä oli tekemässä, tämän sävy kuulosti siltä kuin tämä kuvittelisi sen olevan ainoa todellinen syy hänen jäsenanomukseensa. Junior kohotti kulmiaan epäilyn hyväksyvästi, mutta huolettomasti.
Rauhallisuuden ja tyyneyden järkähtämättömyys johtui myös uskalluksesta olettaa, ettei hän olisi ainoa kuolonsyöjä, jolle oma päämäärä oli huomattavasti tärkeämpi kuin johtajansa. Niin oli kenelle tahansa vähänkään järjissään olevalle. Lisäksi Britanniassa oli massiivinen määrä kuolonsyöjiä. Kaikki eivät millään voineet olla samalla lähtöviivalla. Hitto, osa kuolonsyöjistä väittivät toimineensa vain komennuskirouksen alla tai tulleensa kiristetyksi mukaan! Tämä nuorukainen oli liian hyvin perillä monien kuolonsyöjien käytöksestä kiinnijäätyään, mikä auttamatta paljasti heidän intohimonsa asteen mitä Voldemortin päämäärään tuli. Hänellä oli pätevä syy uskoa, että suurin osa kuolonsyöjistä ei piitannut pätkän vertaa johtahansa tavoitteista, kun asia todella laitettiin testiin.
Sitten hän teki työtä käskettyä; harkitsi tarkkaan ennen kuin alkaisi taas puhua. Hän pyöritteli sauvaansa kädessään näyttäen siltä kuin vain järjestelisi kirkkaita ajatuksiaan selkeäksi kokonaisuudeksi. Sen ajaksi hän oli etäisen oloisena siirtänyt katseensa vaihteeksi kujan perukoille.
Hän heittäytyi takaisin kaikkeen mitä oli teinivuosiensa aikana tuntenut eikä roikkunut vain vahvimmassa tunteessa, eli isäsuhteeseensa liittyvissä. Ja koska kaikki mitä hän oli aikeissa tehdä kumpusi olennaisesti myös itsekkyydestä ja tämän pitkäksi venähtäneen keskustelun aikana kuolonsyöjyydestä oli ehtinyt muodostua hänelle jonkinasteinen pakkomielle - jatko palopuheelle kuului sittenkin syvällä tunteella ja välittömyydellä, vaikkei tullutkaan niin sydämen pohjasta kuin ensimmäinen osa.
"Tietenkin isääni liittyvät motiivit ovat minulle tärkeitä ja vahvasti eteenpäin ajavia, koska ne ovat minulle auttamattoman henkilökohtaisia ja kiduttavia halusin tai en. Enkä myöskään voi mitään sille, että minut kasvatettiin syntymästäni asti arvojasi täysin vastakkaisilla arvoilla ja siksi ajattelen itsekkäästi muita ongelmiani ensin. Mutta se, että olen taipunut elämään tässä yhteiskunnassa ei mitenkään tarkoita, että olisin ne arvot sokeasti ja tyytyväisenä hyväksynyt ja onnellinen niiden kanssa."
Vasta sen sanottuaan hän siirsi katseensa takaisin Voldemortin silmiin, onnistuttuaan lietsomaan itsensä välittämään tämän tavoitteista enemmän kuin oikeastaan välitti. Onnistuttuaan sulkemaan mielestään epäröivät ja vähänkään välinpitämättömät tunteet. Se oli suhteellisen helppoa hänen oklumeustaitonsa yhdistyen siihen, että hän todella halusi kuolonsyöjäksi ja tiesi mitä Voldemort halusi hänen sanovan. Kuitenkin, kummankin onneksi Juniorilla oli myös aimo annos vilpittömyyttä matkassa myös Voldemortin suosimassa motiivissa.
"Itsekin olet jo pariin otteeseen tunnustanut miten taitava olen ikäisekseni. Itse tiedän myös olevani poikkeuksellisen taikavoimainen. Minua on läpi ihan koko elämäni kiusannut kysymys: Mitä hyötyä ja iloa on kaikista näistä mahtavista voimista ja taidoista, jos niitä ei saa käyttää kaikessa niiden potentiaalissa ja missä ja milloin haluaa? Kuten aiemmin sanoin, olen jo vuosia syvästi toivonut, ettei minun tai sen puoleen kenenkään velhon tai noidan tarvitsisi piileksiä - että voisimme elää vapaasti." Nyt hän kyllä antoi ymmärtää, että välitti taikavoimien vapaasta käytöstä enemmän kuin todella välitti ja jätti kertomatta, että hän oikeastaan oli haaveillut jästien parissa työskentelystä taiteen saralla. Nämä seikat hän myös sulki pimentoon. Täysin vilpitöntä oli se, että hän oli välillä äärettömän turhautunut piileskelyyn kuin myös se, että hän koki aidosti elämänsä voineen olla merkittävästi parempi, jos jästejä ei olisi. Joten siihen hän painotti perustelujaan.
"Jästien olemassaolo on tehnyt elämästäni liian vaikeaa liian kauan monella tavalla. Ja miksi?"
Poika piti pienen tauon painottaakseen kysymystä, katseensa edelleen tiiviisti Voldemortin silmissä.
"Olen täysin tietoinen siitä, ettei se ole vain isäni aikaansaannosta. Taikaministeriö on tehnyt turhan ja naurettavan ongelman siitä, että jästit pelkäävät ja vihaavat sitä mitä eivät ymmärrä - eli siis taikuutta. Sen ei pitäisi olla meidän ongelmamme. On järjetöntä kunnioittaa ymmärtämättömyyttä ja tukea sitä piilottelemalla totuutta."
Pojan kasvoille levisi kylmä hymy.
"Ministeriö puhuu tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista, mutta samalla on riistänyt meiltä olennaisen ihmisoikeuden ja pakottaa elämään jästien varjossa. En näe siinä mitään tasa-arvoa. Minä haluan kuulua tähän maailmaan, enkä nysvätä sen varjoissa vain siksi, että ymmärtämättömät hölmöt saattaisivat järkyttyä." Junior tilitti kasvavalla paatoksella. Hän ei enää kuunnellut vähääkään järjen ääntä saati sydäntään, koska samalla kun hän yritti vakuuttaa Voldemortia, hän päätyi itse pitkästä aikaa ajattelemaan miten paljon katkeraa totuutta hänen sanojensa takana olikaan. Samalla kun hän tietoisesti piilotti ja osittain tahtomattaan unohti, ettei se ollut hänelle aivan niin kauheaa.
"Ei käy järkeen piileksiä kun meillä on voima ja jästeillä asenneongelma. Nyt kun tässä mietin, uskoakseni velhoyhteiskunnan veren puhdistaminen jästien lahtaamisen ohella on loistava keino varmistaa, että tällaiseen surkeaan piilotteluun ei enää päädytä. Minä
välitän sinun päämäärästäsi ja
haluan taistella sen eteen. En pyytäisi riveihisi, jos päämääräsi ei kiinnostaisi minua yhtä lailla kuin oma henkilökohtaiseni, koska voisin vallan mainiosti kostaa isälleni ihan omin päin yksinäni - ei minulta nimittäin luovuus kesken lopu. Mutta en usko, että yksi ihminen voi muuttaa koko maailmaa. Kuolonsyöjänä molemmat päämääräni hoituisivat kerrassaan mainiosti. Ja kuten isäni ja ilmeisesti sinä, minäkin uskon, että äärimmäisyydet tekevät aina vaikutuksen."
Hän oli taas hetken vaiti, antaen Voldemortille aikaa pohtia äskeisiä ja miettien oliko itsestäänselvyyksiä ihan pakko laukoa, mutta päätyi sitten vastaamaan myös viimeisimpiin kysymyskiin. Ja olihan tämä loppujen lopuksi hänen oma suosikkiosansa perusteluja, koska se koski jälleen vahvimmin hänen isäänsä.
"Voisin olla paljonkin avuksi Taikaministeriön puolustuksen kaatamisessa ja melkein missä tahansa ministeriöön liittyvässä asiassa. Tuomarimme johtaa sotaa sinua vastaan ja tekee sen niin mahdollisimman äärimmäisin keinoin kuin kuvitella saattaa ja hän on helvetin hvyä työssään. Mutta hänellä on ainakin yksi heikkous. Minä."
Pojan kylmä hymy vääristyi virnistykseksi.
"Hän haluaa epätoivoisesti poikansa seuraavan hänen viitoittamiaan polkuja. Uskon hänen ottavan minut avosylin vastaan missä tahansa Taikaministeriöön liittyvässä asiassa. Erityisen varmasti pääsisin aitiopaikalle lakiosastolla. Voisin
kuulla ja sitten
kertoa sinulle kaikenlaista ja
tehdä kaikenlaista, ilman, että kukaan epäilisi minua. Isä ei haluaisi epäillä ja kukaan muu ei osaisi saatika uskaltaisi. Yksinkertaista: Taikaministeriön täytyy kaatua, jotta päämääräsi saavutetaan enkä oikein usko, että löydät minua parempaa asetta Taikaministeriötä vastaan
