Kiitoskommenteista ja oikein mukava saada lisäälukijoita!
<3
Ja tässä teille toinen luku. Kiitekset taas
kjatrille! ♥
2. Luku
En mennyt ruokailuun, sillä olisin joutunut vain turhan huomion kohteeksi, sekä saattanut joutua julkisesti nöyryytetyksi, ei makeaa mahan täydeltä, pojat. Sitä paitsi minulla ei ollut edes nälkä. No tuo oli vale, vatsani murisi kuin viimeistä päivää. Siispä päätin mennä perinteitäni vaalien koulumme pieneen ja vaatimattomaan kirjastoon. Istahdin kirjaston vanhaan nojatuoliin ja kaivoin laukustani iPodini, sekä kirjan joka minulla oli kesken. Penkoessani laukkua, osui käteeni eväsrasia. Naurahdin, äidiltä ei jäänyt mikään huomaamatta. Tyytyväisenä mussutin äidin pakkaamaa muffinia, luin kirjaa ja kuuntelin musiikkia. Olin niin uppoutunut kirjaan, että säikähdin rajusti, kun tunsin jonkun tökkäisevän varovasti olkapäätäni. Säikähtäneenä katsoin tökkijää. Se oli hän. Sydämeni pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten kiivaaseen laukkaan.
”Hei, anteeksi jos säikäytin, mutta tarvitsisin vähän apua..” Näin lähellä minua hän ei ikinä ole ollut, haistoin hänen miellyttävän tuoksunsa, sekä huomasin hänen smaragdinvihreät silmänsä ja minusta tuntui kuin hän puhuisi silmillään, sillä kaikki ne tunteet heijastuivat niihin. Ja nyt hän puhui minulle, ihan suullaan. Tajusin, että minun pitäisi jo vastata.
”Ai joo, ei se mitään”, mumisin nolona ja tunsin kuinka hento puna nousi kasvoilleni. Hän hymyili hurmaavasti vastaukselleni ja päätin, etten tekisi samaa virhettä uudestaan, joten päätin vain katsella käsiäni.
”Sattuisitko tietämään, missä täällä on kaunokirjallisuus, niin kuin runot ja muut sellaiset..?” Hän kysyi, ja hymyili taas hurmaavasti. Minäkin hymyilin hänelle, yhä pieni puna kasvoillani.
”Sinä itse asiassa seisot niiden vieressä”, sanoin ja viittasin silmilläni hänen taakseen, jossa ''ne runot ja muut sellaiset'' olivat.
”Ai, katsos en huomannutkaan”, hän sanoi hieman nolona. Mietin hetken, tapahtuiko tuo todella. Hänkö siis kysyi apua vain saadakseen puhua kanssani? Ei, tämä oli jo mahdotonta..
”Oletko sinä hyvä äidinkielessä?” Hän kysäisi kuin rupatellakseen.
”No jaa, ainakin se on suosikkiaineeni”, vastasin. Hassua kuinka luontevasti pystyin jo hänelle puhumaan, vaikka sydämeni juoksi vieläkin kahtasataa kilometriä tunnissa.
”Ihanko totta? Minäkin pidän äidinkielestä ja luen paljon. Mutta sitten kun runoja pitäisi ruveta rustaamaan, niin olen yhtä avuton, kuin kana yrittäessään lentää”, hän hymyili vinosti ja minä tirskahdin hänen vertauskuvalleen. Hän katsoi minua kiinnostuneena. Katseemme kohtasi hetkeksi, mutta käänsin pääni äkkiä pois hänen katseestaan, etten taas hukkuisi siihen ja jatkoin rupattelua.
”Etkös sitten keksi mitään mistä kirjoittaa, vai?” kysäisin, halusin epätoivoisesti jatka tätä keskustelua, voisihan tämä sentään olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin saisin puhua hänelle.
”No kyllä minulla ideoita on, mutta en vain oikein osaa toteuttaa niitä, tiedäthän? Minulla on kai jokin tyhjän paperin kammo. Joten tuli tässä mieleeni, voisitko auttaa minua? Vaikka huomenna, ruokavälitunnilla?” Olin täydellisen yllättynyt, samaan aikaan onnellinen ja hämmentynyt.
”K-kyllä minä varmaan..” Mumisin häkeltyneenä pari sekuntia liian myöhään.
”Kiitos Isabella, olet mahtava!” Mahtava? Huhhuh, sydän parkani, sillä kestäisi taatusti kauan toipua tästä. En ihmetellyt, miksi hän tiesi nimeni. Kaikkihan tässä koulussa sen tiesivät.
”Heh, no kiitos ja muuten sano vain Bella”, mumisin jälleen häkeltyneenä.
”Okei no, kiitos Bella”, hän sanoi uudestaan ja katsoi kelloaan. Hän harmistui huomatessaan sen olevan niin paljon.
”Minun täytyykin tästä lähteä.. Minun nimeni on muuten Edward”, hän huikkasi ja lähti tiehensä. Jäin katsomaan hänen jälkeensä ja nipistin varovasti kämmentäni. Kyllä tämä oli totta, tämä ei ollut unta ja pitkästä aikaa, minä olin onnellinen.
”Hei, Bella! Unohditko ottaa lääkkeesi tänä aamuna?” Kuulin Emmettin huutavan. Nostin katseeni ja naurahdin.
”Taisin unohtaa, kuinka niin?” kysäisin huvittuneena ja Emmett katsoi minua kuin olisin seonnut.
”Ei mitään, hymyilet kuin pelle, vaikka käytännössä olet vielä koulun pihalla ja jos en ole ihan sokea ollut muutamana viime kuukautena, niin hymyileminen ei kuulu sinun normaaleihin päivärutiineihisi..” Emmett selitti ja virnisti, mutta ilmeestä päätellen, hän oli hiukan hämillään.
”Niin no, en tosiaan ole tainnut hymyillä kovinkaan paljoa viimeaikoina, mutta tänään minulle tapahtuikin jotain mukavaa, joten nyt minulla on syytä hymyillä”, selitin Emmettille yhä hymyillen. Hän katseli minua suu auki.
”Se on joku poika!”, hän huudahti yllättäen, punastuin rajusti, miten hän tiesi?!
”Haa! Sinä punastuit, no kerro jo kuka se on?” Emmett jatkoi. Edward näytti ilahduttavan jonkun muunkin päivää, kuin minun...
”Ei ole ketään poikaa, mistä sinä nyt tuollaista sait päähäsi? Ei tietenkään ole ketään...”
”Hah, älä selitä Bella, luen sinua kuin avointa kirjaa”, Emmett keskeytti. Auts, nyt olin pulassa.
”No ehkä on, ehkä ei”, totesin tyynesti ja kohautin olkia. Kaivoin taskusta iPodini ja lähdin kävelemään kohti autoa. Yllätyksekseni Emmett hyppäsi viereeni pelkääjän paikalle. Katsoin häntä kysyvästi.
”Tulin Rosen kyydillä”, hän vastasi äänettömään kysymykseeni. Kohautin olkiani ymmärtämisen merkiksi, olisin minäkin mielelläni kulkenut kouluun räikeänpunaisella BMW:llä koulun halutuimman tytön seurassa. Loppumatka sujuikin mukavasti musiikkia ja Emmettin ole kiltti kerro -aneluja kuunnellen.
”ÄITI BELLA KIUSAA!” Emmett huusi heti kun oli saanut oven auki. Katsoin häntä katoa pois elämästäni -katseella, sillä jos hän kertoisi siitä äidille, en saisi kummaltakaan hetkeäkään rauhaa, ennen kuin olisin kertonut koko jutun, mitä minä en missään tapauksessa tulisi tekemään. Emmettin onneksi hän piti suunsa kiinni sanoen äidille vain, ”Bella ei kerro minulle salaisuuksiaan..” johon äiti tietenkin oli vastannut, ”Eiväthän ne silloin olisi salaisuuksia.” Siispä säästyin äidin ja Emmettin armottomalta kuulustelulta ja menin ylös huoneeseeni tekemään läksyjä.
Kapusin portaat ylös huoneeseeni. Rakastin sitä, se oli oma pakopaikkani ja aivan minun näköinen. Tietysti koko talomme oli erittäin kodikkaasti sisustettu, kiitos äidin sisustusvimman, josta ei loppujen lopuksi tullut mitään, joten hän tyytyi paikalliseen sisustus-suunnittelijaan. Mutta tämä oli ainoa huone, johon suunnittelija ei ollut koskenut sormenpäälläkään. Olin itse sisustanut sen minun näköisekseni, käyttämällä mummin vanhoja huonekaluja, sekä hyödyntämällä isältä saamiani sääli rahoja muuttomme takia. Huone oli pieni, mutta olin väkisin survonut sinne ison ja leveän sängyn. Nurkassa oli mummin vanha keinutuoli ja ikkunan alla iso mahonkinen kirjoituspöytä, joka oli upouusi, mutta silti hillitty ja sopi muiden huonekalujen tyyliin. Huokaisten menin kirjoitus pöytäni ääreen ja kaivoin läksyt laukustani.
Kun olin saanut läksyt hoidettua, menin alakertaan katsomaan televisiota. Selailin kanavia tylsistyneenä. Emmett asteli olohuoneeseen ja näytti minulle nyrpeää naamaa.
”Tiedäthän, että olet taatusti maailman kamalin pikkusisko?” Emmett kysyi haastavasti.
”Voi kuule, kyllä minä tiedän.”, vastasin sarkastisesti.
”Bella kiltti, minä teen mitä vaan jos kerrot sen tyypin nimen, edes etunimen?” Emmett aneli.
”En”, vastasin ja yritin pidätellä hymyäni. Emmett tuhahti ja jatkoi murjottamista. Meni kuitenkin alle viisi minuuttia ja hän oli jo hyvällä tuulella.
”Pelataanko jotain?” hän kysäisi ja kuulin hänen äänestään, ettei hän ollut enää vihainen.
Hymyilin. Tiesin, että Emmett ymmärtäisi, sillä jos tästä tulisi jotain merkittävää, hän saisi kyllä ennen pitkää tietää.
Pelasimme jotain typerää tappopeliä päivälliseen asti. Äiti oli laittanut lasagnea ja jälkiruuaksi Emmettin herkkua, tiramisua. Syötyämme hyvin ja vaihdettuamme päivän kuulumiset, matkasin omaan huoneeseeni lukemaan.
Loppu päivän lojusin huoneessani lueskelemassa, sillä Emmett oli ystäviensä kanssa ulkona, eikä minua viihdyttämässä. Äiti ja isä tekivät omia askareitaan alakerrassa. Mitä myöhemmäksi ilta venyi, sitä enemmän aloin hermoilla huomista..
Kun kello vihdoin oli tarpeeksi paljon nukkumaan menoa varten, menin kylpyhuoneeseen iltapesulle. Hampaitani pestessä sain idean, jonka avulla saisin taatusti hyvät yöunet ilman hermoilua. Pestyäni hampaat otin buranan ja lasin vettä. Palasin huoneeseeni ja valitsin huomiset vaatteet. Tyytyväisenä kapusin sänkyyni. Otin yöpöydältäni kirjani. Avasin kirjan ja siirryin kohtaan, johon olin eilisiltana jäänyt. Ehdin lukea pari lukua, kunnes väsymykseltäni vaivuin syvään uneen.
A/N: Ja jos tänne asti jaksoit lukea, niin kommentit olisivat
tosi kiva mahtava joululahja...
