Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit, K-11) Tauolla!

[Captain Oats]

Nimi: Wolves Don't Cry
Kirjoittaja: Captain Oats
Ikäraja: k-11
Pairing: Remus/OC, James/Lily + muita!
Summary: Ficci sijoittuu kesään '78, jolloin kelmit ovat suorittaneet viimeisen vuotensa Tylypahkassa ja heidän on aika selviytyä ulkomaailmassa. Kertoo pääasiassa Remuksen tarinan, ja ficissä saadaan myöhemmin myös selville, kuinka hänestä tuli ihmissusi ja millainen hänen entinen elämänsä oli ennen! Myös Kelmit kuuluvat ficciin!

Niin ja tietysti kaikki, minkä tiedätte kuuluvan Rowlingille, kuuluu hänelle ja tiedätte loput! Kukaan ei kopioi minun omaa ja sitä rataa.
Ja tämä sama ficci on myös esillä Vuotiksessa, jaja kirjoittelen tätä ihan sitä mukaan kun saan jatkoa! + tämä on minun eka Kelmificci, joten... tulos on mitä on!

1.luku

Remus makasi kostealla nurmikolla kaupungin mäen huipulla suuren tähtitaivaan alla. Sade oli lakannut vain hetki sitten ja aamuun oli vielä monta tuntia aikaa, eikä hän ollut nukkunut silmän räpäystäkään koko yönä. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt painaa päätään milloin mihinkin puun kannoista kivenmurikoihin, mutta tieto siitä, että Remus nukkui jossain tiellä tietämättömillä, sai hänet jollain tapaa levottomaksi. Eniten häntä vaivasi ajatus siitä, ettei hän tiennyt joutuisiko hän todennäköisesti elämään niin koko loppuelämänsä.

Jopa pelkkä ajatus sai hänen ihokarvansa pystyyn. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen yö yksin ilman kattoa suojanaan, ja ajattelipa hän asiaa miten päin tahansa, yhtä pahassa pinteessä hän ei ollut ehkä koskaan. Hän oli yksin pimeässä maailmassa ilman yhtäkään paikkaa, minne hän olisi voinut mennä. Eikä Remus voinut myöntää edes itselleen, että yksinäisyys jollain tapaa pelotti häntä, toisinaan ärsytti hieman. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt ajatella jotain muuta kuin itse totuutta, sillä hänen sen hetkinen olotilansa sekä olinpaikkansa oli Remuksen mielestä todella syvältä.

Mutta se oli itse asiassa ainut paikka, jossa hän tunsi itsensä vapaaksi ja rentoutuneeksi – edes hetken. Mäen päältä hän saattoi nähdä kaiken Lontoon toiminnan ja liikenteen – siellä hän saattoi olla rauhassa kaikelta. Se oli yksi niistä paikoista, jossa Remus tulisi viettämään monet yöt sinä kesänä, sillä hänellä ei ollut pienintä aikomustakaan palata takaisin metsän siimekseen.

Vaikka hän tiesikin, että Sirius oli vain viikkoa aiemmin tehnyt muuttoa Pottereiden luota omaan kämppäänsä, jossa Sirius saisi viettää omien sanojensa mukaan ’villin ja vapaan elämän’. Remus itse asiassa ehkä saattoi uskoakin häntä, sillä oli todella vaikea kuvitella, että Sirius oli ehkä sittenkin ottanut yhden askeleen lähemmäs aikuisuutta. Ja se oli periaatteessa aivan totta, sillä Sirius oli ollut aina hieman vastuuton lähes kaiken suhteen eikä häntä vain yksinkertaisesti voinut kuvitella avioliitossa kahden lapsen isänä, tai ehkä hänet olisikin voinut, mutta tosielämässä se tuntui epäuskottavalta. Jopa ajatus sai Remuksen hymyilemään itsekseen, ja hän käänsi kylkeään.

Sellainen Sirius vain oli, eikä Remus olisi voinut vain koputtaa hänen oveensa ja kysyä yösijaa, sillä hän ei edes tiennyt, kuinka kauan hänen oli tarvis viipyä. Pari päivää, viikkoja, kuukausia, vuosia… Aikaa oli lähes mahdoton arvioida.

Ei sillä tietysti, ettei Remus olisi ollut tervetullut – hän tiesi itsekin olevansa -, mutta hän tekisi kaikkea muuta, paitsi menisi yhden parhaan ystävänsä ovelle itkemään yksinäisyyttään. Hän ei todellakaan halunnut kertoa ystävilleen, miten hänellä nykyisin meni, sillä he olisivat alkaneet vain huolestua ja sääliä häntä, mitä Remus ei todellakaan tahtonut. Hän halusi elää yhtä itsenäisesti sekä vastuuntuntoisesti kuin hänen ystävänsäkin, eikä Sirius saisi koskaan tietää, että Remus poti yksinäisyydentunnetta enemmän kuin kukaan koskaan ennen.

Remus huokaisi syvään ja kääntyi nyt puolestaan toiselle kyljelleen. Hänen oli vaikea uskotella edes itselleen, että hänellä oli yhtä itsenäinen elämä kuin Siriuksellakin nykyisin, sillä se oli kaikkea muuta paitsi totta. Hän ei ollut syönyt moneen tuntiin mitään, ja nälkä huusi hänen vatsassaan niin kovaa, että Remus hädin tuskin kuuli omia ajatuksiaan. Näin vastuuntuntoista elämää hän todellakin eli, eikä se miellyttänyt Remusta ollenkaan.

Miten hän oli joutunut niille teille? Miten hän oli joutunut nukkumaan taivasalle ilman kattoa pään päällä? Miten se kaikki oli tapahtunut?
Remus olisi voinut karjua ja huutaa ilman että kukaan juuri kuulisi häntä. Hän olisi voinut antaa kaiken kuulua ja unohtaa sitten vain se kaikki, mutta hän vain makasi nurmikolla miettien yksinäisyyttään, joka sai Remuksen häpeämään kuollakseen. Hän ei tahtonut olla niin yksin, hän ei tahtonut maata siinä eikä hän tahtonut olla niin säälittävä.

Ja vaikka Remus tunsikin suurta halua juosta Siriuksen talolle, hän hillitsi himonsa ja vilkaisi hohtavaa tähtitaivasta. Hän etsi katseellaan Sirius-nimisen tähden ja hymyili sille tuttavallisesti.

Sen jälkeen hän katsoi taivaalla loistavaa suurta kuuta, joka sai hänen mielialansa laskemaan. Se oli melkein täysi, eikä Remus tuntenut oloaan yhtään helpommaksi. Hänen teki mieli pyyhkiä kuu pois taivaalta tavalla tai toisella, mutta sen vaalea hohto sai hänet yhä levottomammaksi.

Remus nousi äkisti seisaalleen ja tarkkaili hetken ympärilleen. Hän oli aivan huipulla, jonne ihmiset vain harvemmin eksyivät, mistä syystä hän itse asiassa olikin valinnut juuri sen takia sen paikan. Se oli syrjässä aivan kaupungin laidalla eikä kukaan tuntenut erityistä halua kiivetä sellaiselle mäelle, josta saattoi vain nähdä kaupungin valot ja niiden takaiset tapahtumat. Mutta se kävi Remukselle mainiosti.

Hän lähti tallustelemaan polkua pitkin, josta hän oli aikaisemmin kiivennyt mäelle ja päätti lähteä hankkimaan itselleen vastinetta huutavalle vatsalleen. Hän tajusi olleensa liian kauan tekemättä oikeastaan juuri mitään, ja aika oli vain edennyt liian nopeasti hänen huomaamattaan. Remus kuitenkin arveli, että nuo tulevat lukuiset päivät menisivät tuolla samalla tavalla aivan yhtä nopeasti eikä hän ehtisi tehdä koskaan mitään järkevää. Nimittäin Remus ei halunnut esittää tyhjänpäiväistä haaveilijaa, vaan hän tahtoi toimia niin kuin kaikki muutkin sellaisina aikoina.

Ja sellaisina aikoina ei ollut koskaan hyvä olla yksin, varsinkaan pimeällä. Enää ei ollut vain ryöstäjiä tai yksittäisiä murhaajia siellä täällä, vaan niihin aikoihin ilmapiirissä kantautui huhuja paljon hulluimmistakin tappajista, jotka eivät unissakaan säästäneet yhdenkään elävän sielun henkeä eivätkä liikkuneet yksin, vaan suurissa joukoissa. Remus ei tiennyt nimiä eikä hän itse asiassa edes tiennyt, miltä sellaiset tyypit saattoivat näyttää tai näyttivätkö he oikeastaan miltään. Hän vain tiesi, että yksinäisyyttä kannatti varoa.

Toisaalta hän oli jo kahdeksantoista, eikä hänen kuulunut pelätä sellaisia. Jos sellaista tulisi hänen eteen, hän tekisi mitä sillä hetkellä tulisi mieleen, ja se siitä sitten. Remus ei kuluttanut aikaansa ylipäätäänsäkään sellaisten asioiden miettimiseen – hänestä he kaikki olivat ja elivät joskus elämänsä loppuun saakka. Hän ei vain ollut miettinyt sitä enempää.

Vaikka juuri sillä hetkellä Remus tajusi miettineensäkin. Hän karisti ajatukset kannoiltaan, ja nopeutti kävelyään keskustaan päin. Hän kaivoi taskujaan ja otti sieltä esiin vain hyppysellisen velhokultaa. Hän tiesi, missä hän voisi tuhlata ne ja nollata ajatuksiaan yksinäisyydestään. Paikka oli sieltä melko kaukana, mutta Remus tiesi konstin päästä sinne hetkessä. Hänen ei tarvinnut kuin sulkea silmänsä ja ajatella.

Kuului kova PAM, ja avatessaan silmänsä Remus joutui siristelemään, sillä suuri kolmikerroksinen räikeän violetti bussi kaahasi ajovalot hänen silmiinsä heijastaen häntä kohti. Remus kompuroi pari askelta taaksepäin bussin tieltä, kunnes jättimäiset renkaat ja ajovalot olivat pysähtyneet hänen eteensä salamannopeasti siitä hetkestä kuin se oli ilmestynytkin kadun toiseen päähän. Eikä hänen ollut vaikea arvata, mikä se kulkuneuvo oli, sillä viimeistään tuulilasin yläpuolella oleva teksti paljasti sen Poimittaislinjaksi.
Remuksen kasvoilla kävi tyytyväinen hymy, mutta se katosi melkein heti, kun hän astui bussiin. Aivan oven tienoilla häntä odotti rahastaja, joka tervehti Remusta tuttavallisesti.

”Kaskas, Remus! Hyvää iltaa – tai pikemminkin yötä”, violettiin virkapukuun pukeutunut rahastonhoitaja mutisi unisesti, mutta hymyili kuitenkin läpi lukuisien haukotuksien.

”Hyvää iltaa, Chris”, Remus toivotti, antoi Chrisiksi kutsutulle nuorelle miehelle pari kolikkoa ja valitsi yhden makuusijan aivan bussin takaosasta.

Hän ei liialti halunnut jäädä juttelemaan Chrisin kanssa sen kummempia, sillä vaikka hän olikin tuntenut Chrisin Tylypahka-aikoina ja tehnyt töitä hänen kanssaan, Remuksella ei ollut intoa eikä sen pahemmin mitään erikoista syytäkään jäädä juttelemaan. Toisaalta sitähän hän kaipasi: seuraa ja jotain, jonka kanssa jutella, mutta Chris oli kaikkea muuta paitsi hyvä juttelemaan. Hän rajasi keskusteluaiheensa vain antiikkiesineiden ympärille, eikä Remus tajunnut miksi. He molemmat olivat kahdeksantoista, joten miksi Chrisiä ei kiinnostanut vaikka huispaus? Remus olisi mieluusti jutellut siitäkin kuin antiikkiesineistä.

Kuului toinen PAM, jolloin Remus keskittyi vain pitämään kiinni messinkisestä makuusijastaan kun bussi kaahasi pitkin Lontoon katuja.

”Minne olet matkalla, Remus?” Ennen kuin hän ehti edes tajuta, että Chris puhui hänelle, bussi oli pysähtynyt rajusti liikennevaloihin.

”Menen Vuotavaan noidankattilaan”, Remus huudahti Chrisille bussin etupäähän.

Hän näki vain vaivoin, kuinka Chris iski hänelle silmää bussin etuosassa. ”Selvä se!”

Kun vihreä valo syttyi, bussi hurisi ja pyyhälsi piakkoin läpi Lontoon pienimmätkin kujat jättäen matkustajia sinne tänne kaupunkia heidän toivomiin paikkoihinsa. Remus katseli yhä ikkunasta ulos ja hänellä oli edelleen yhtä levoton olo. Eikä bussin pomppiminen silloin tällöin jalkakäytävälle tai sen äänekäs paukahtelu tehnyt hänen olostaan sen siedettävämpää, vaikka se ei ollut niitä ainoita kertoja kun Remus matkusti poimittaislinjalla.

Remus olisi toisaalta voinut painaa päänsä tyynylle ja sulkea silmänsä edes siksi aikaa, kunnes bussi olisi perillä Vuotavan noidankattilan sisäänkäynnin edessä. Hänestä tuntui, että silmät painuivat lähes väkisin kiinni, sillä Remus ei ollut nukkunut melkein kolmeenkymmeneen tuntiin. Hän olisi voinut nukahtaa huomaamatta ollenkaan, että bussi pomppi sadan mailin loikkia ja pysähtyi niin että makuusijat liikkuivat paikoiltaan.

Remus oli kuitenkin liian hermostunut pystyäkseen painamaan silmiänsä kiinni hetkeksikään. Hänen mielessään pyöri vain hänen ystävänsä ja heidän olinpaikkansa juuri nyt. Heistä ei ollut kuulunut juuri mitään kokonaisen viikon sisällä. James oli lähtenyt viikon alussa tyttöystävänsä Lilyn kesämökille pariksi päiväksi, mutta he olivat tulleet sieltä pian huonojen ilmojen vuoksi. Sen jälkeen Remuskaan ei ollut kuullut, mitä James sattui puuhamaan. Ainoastaan Sirius oli kertonut, että James oli joissain yhteyksissä Dumbledoreen ja heillä molemmilla riitti tekemistä, mutta Remus ei ollut juuttunut aiheeseen sen enempi.

Hän oli jutellut tietysti Siriuksen kanssa vain pari päivää sen jälkeen kuin Sirius oli muuttanut omaan taloonsa asumaan, mutta se ei ollut sama asia kuin olla heidän kanssaan yhdessä niin kuin vain kuukausi sitten Tylypahkassa.

Remus nojasi bussin ikkunaan ja hänen olonsa paheni. Miten hän olikin yksin poimittaislinjan kyydissä kuin kuukausi sitten hän oli ollut Tylypahkassa ystäviensä kanssa? He olivat luvanneet pitää yhteyttä, mutta todellisuudessa kukaan ei ollut vaivautunut sen pahemmin kuin Remuskaan. Kaikilla muilla tuntui olevan jotain muuta tekemistä siinä sivussa, joka voittaisi kelmien yhdessäolon, mutta jos Remukselta kysyttäisiin, hän ei haluaisi juuri sillä hetkellä mitään muuta kuin olla jälleen ystäviensä kanssa.

Taivas ei näyttänyt enää niin tummalta kuin jokin aika sitten, mikä sai Remuksen taas ajattelemaan seuraavaa yösijaansa. Hänellä ei totta totisesti riittäisi budjetti majoittamaan itseään moneksikaan yöksi yhteenkään pitäjään, joka vain sattui tarjoamaan maksullista yösijaa. Hän tulisi viettämään tämän yönsä Vuotavassa noidankattilassa, jonka jälkeen hän ei tiennyt, minne lähtisi.
Siinä samassa poimittaislinja pysähtyi äkisti pienen resuisen näköisen pubin eteen, jonka Remus tunnisti Vuotavaksi noidankattilaksi. Hän nousi vuoteeltaan ja asteli Chrisin ohitse.

”Kiitos ja näkemiin!” Remus sanoi hyppiessään bussin portaat alas jalkakäytävälle.

Sitten hän asteli Vuotavan noidankattilan varjoisesta ulko-ovesta sisään ja tunsi tunkkaisen hajun tulvivan sieraimiin juuri siltä seisomalta kun hän oli avannutkin oven. Pubin sisällä oli ihmisiä tavallista enemmän, ja Remus tunsi käsivarsiensa ihon nousevan kananlihalle, vaikka sisällä olikin todella lämmin. Hän suuntasi baaritiskille, jossa pubin isäntä, Tom, tarjoili hänelle juotavaa.

”Teetä”, Remus tokaisi ja kääntyi vilkaisemaan olkansa yli takanaan istuvaa suurta joukkoa, joilla lähes kaikilla oli tuopit nenänsä edessä ja joita Tom piti tarkoin silmällä pyyhkiessään likaisella tiskirätillä laseja.

”He ovat täällä jo toista iltaa”, Tom sanoi matalalla äänellä kuin lukien Remuksen ajatuksia. ”Edellisenä iltana he tulivat katsomaan huispauksen mm-kilpailuja, mutta tästä päivästä minulla ei ole tietoakaan.”

”Katsomaan?” Remus ihmetteli ja kääntyi takaisin baaritiskille.

Tom nyökkäsi pubin nurkkaan päin, jossa oli iso laatikkomainen kapistus, jonka keskellä oli ruutu, josta näkyi liikkuvaa kuvaa ihmisistä. Remus tiesi, että se oli jästien televisio, sillä hän oli lukenut jästitietoa Tylypahkassa ollessaan.

”Te olette hommanneet tänne television?” Remus hämmästeli hymynkare huulillaan, kun Tom ojensi teen hänelle.

”Joku nenäkäs velho ehdotti sitä minulle, sanoi että saisin muka lisää asiakkaita”, Tom murahti ja nakkasi tiskirätin kauemmas. ”Toisaalta, se typerys oli oikeassa. Katso tätä paikkaa.”

Sen sanottuaan Tom pyyhälsi baaritiskin takaisesta ovesta sisään ja katosi. Ja se tosiaan piti paikkaansa: pubi oli saanut asiakkaita paljon enemmän joko television ansiosta tai sitten ilman.

Ajatella, että niin moni oli tullut sinne suuressa seurassa tai edes jonkun kanssa, jolle voisi jutella, mutta Remus istui baaritiskin luona ypöyksin siemaillen teetään. Hän oli tietenkin siinä lyhyessäkin ajassa ehtinyt totutella uuteen vapauteensa, mutta jollain tapaa Remus kaipasi kuitenkin sitä, että joku olisi käskemässä häntä, minne oli mentävä tai mitä oli tehtävä. Se ei tietenkään olisi missään muodossakaan vapautta, mutta se tuntui säännöllisemmältä. Remus ei pitänyt tunteesta, että hän sai tehdä mitä ikinä tahtoi.

Remuksen viereen tuli istumaan joku tummaan viittaan sonnustautunut velho, joka viittoi Tomia luokseen.
”Yksi tuliviski”, ääni sihahti hupun alta ja Tom teki työtä käskettyä. Hän kiikutti lasillisen tuliviskiä hahmolle, joka kääntyi viitta hulmuten, jolloin Remus oli varma, että hahmon katse pysähtyi hänen kohdallaan sekunnin murto-osaksi.

Remus seurasi hahmoa katseellaan, joka asettui seuralaistensa kanssa istumaan samaan pöytään keskustelemaan, ja käänsi katseensa tiskiin. Hän istui siinä hetken hiljaa, kunnes nosti katseensa Tomia kohti ja sanoi jotain, mikä ei ollut Remukselle tavallista:
”Minulle yksi samanlainen.”

Tom vilkaisi häntä epäilevästi, mutta totteli ja asetti lasin Remuksen nenän alle. Remus katsoi sitä kuin aikoen lykätä sen sittenkin pois, mutta sitten hän tarttui lasista kiinni – syystä, jota ei tiennyt – ja asetti sen huulilleen. Poltteleva tunne kouraisi Remuksen kurkussa, ja jossain sisällä tuntui helpottavan.

Hän siemaisi uudelleen, tällä kertaa paljon enemmän, ja tunsi jälleen polttavan tunteen. Mitä enemmän hän joi, sitä helpommaksi Remus tunsi olonsa. Sitä menoa hän ei kohta edes muistaisi olevansa yksin.

~*~

Remus joutui pitelemään vatsaansa kävellessään tiehensä Vuotavasta noidankattilasta rankkasateen saattelemana. Hänellä ei ollut aavistustakaan ajasta, mutta arveli sen olevan lähellä aamuyötä, sillä taivas ei näyttänyt enää lähellekään niin synkältä. Hän ei edes osannut arvioida, kuinka kauan hän oli viettänyt yötä Vuotavassa noidankattilassa. Puhumattakaan siitä, kuinka monta lasillista tuliviskiä Remus oli juonut…

Sitä ajatellessaan Remuksen polvet iskeytyivät kovaan sekä märkään asfalttiin, ja hän oksensi. Hänellä ei ollut aikoihin niin paha olo, ei fyysisesti eikä liioin henkisestikään. Remus ei ollut vieläkään syönyt mitään, sillä hän oli täyttänyt vatsansa ainoastaan tuliviskillä, mikä kyllä kostautui hänelle juuri sillä hetkellä.

Noustessaan jälleen pystyyn, Remus pyyhki suunpieliään ja keskittyi ainoastaan kävelyyn ja hengitykseen. Hänen päänsä tuntui todella raskaalta, silmät verestivät entistä enemmän, vatsassa kupli, hänen silmissään heitti ja hänen vaatteensa olivat märät. Remuksen olo oli todella heikko, eikä hänellä ollut siitä huolimattakaan aikomusta kutsua poimittaislinjaa paikalle.

 Ukkonen jyrisi jossain epämukavan lähellä, ja Remus hyrisi kylmyydestä. Hän mietti, missä Sirius oli juuri sillä hetkellä ja mitä hän teki. Remuksella kävi salaa mielessä, etsisivätkö hänen ystävänsä edes häntä. Olisivatkohan he huolissaan?
Ja vaikka Remus olikin iloinen Siriuksen uudesta talosta hänen puolestaan, joskus hän silti toivoi, etteivät he olisi koskaan kasvaneet ja joutuneet lähteä Tylypahkasta. Sillä silloin Remus ei suinkaan olisi siinä sellaisessa kunnossa.

Remus huomasi taas, kuinka hänen ajatuksensa kariutuivat katkeruuden tunteeseen, ja yritti kuumeisesti repiä ajatuksensa muualle. Mutta se oli kovin vaikeaa, sillä kaikki se tyhjyys, hiljaisuus ja yksinäisyys muistuttivat ikävällä tavalla, kuinka hänen ystävänsä olivat myös rakentamassa parhaillaan omaa elämäänsä. Teki kipeää ajatella, että heillä kaikilla oli tiedossa jonkinlainen tulevaisuus kuten oma perhe, ammatti ja talo… Remuksella ei ollut niistä mitään.

Mutta nyt, kun he eivät olleet enää Tylypahkassa, Remuksen täytyi suunnitella joku uusi tapa pitää itsensä kurissa jossain ihmisten ulottumissa. Täysikuu oli todella lähellä, eikä hän silloin voinut hoiperrella pitkin Lontoon katuja… Hän ei vain yksinkertaisesti halunnut omalletunnolleen sitä, että hän olisi tappanut jonkun sen takia, että hän sattui olemaan ihmissusi. Ihmissusia kun ei muutenkaan juuri pidetty erityisemmin sangen viehättävinä olentoina.

Peto, Remus ajatteli mielessään ja oksensi jälleen. Kukaan ei pidä pedoista. Ne ajatukset saivat Remuksesta otteen, kun hän ajatteli, miten hän joutuisi viettämään ensi täydenkuun yksin ilman ystäviensä apua. Kun hänellä oli ystävänsä, Remus tunsi heidän seurassaan itsensä vähemmän pedoksi.

Kun hän tajusi olevansa aivan kaupungin laidalla, tuuli ja sade tuntuivat yltyneen. Taivas näytti yhtäkkiä tummemmalta kuin hetki sitten eikä sade vaikuttanut enää miltään pikkukuurolta. Tuuli puistatti puita aika tavalla ja sadepisarat rummuttivat asfalttia vasten kuin sotarummut.

Sitten kaupungin katuvalot sammuivat äkkiarvaamatta ja kaupunkiin lankesi pimeys.

Remus havahtui ajatuksistaan, kaivoi haparoiden taskujaan ja otti taikasauvansa esiin.
”Valois.”

Hän katseli hetken ympärilleen tarkistaakseen, että oli varmasti yksin, kunnes jatkoi jälleen matkaansa. Hänen oli aikomus matkata takaisin mäenpäälle, mutta estääkseen vilustumisen – jos sitä oli edes enää mahdollista estää – hän aikoi etsiä itselleen sateensuojan.
Ja siinä samassa salama välähti valaisten taivaan valkoisella hohteellaan, jolloin Remus seisahtui jälleen, sillä hän oli näkevinään jotakin, mikä oli kovin epätavallista siellä päin missä hän liikkui. Hän ei tiennyt, johtuiko se siitä, että hän oli juonut pari tuliviskiä liikaa Vuotavassa noidankattilassa vai näkikö hän yksinkertaisesti vain harjoja. Hän otti hitaita askelia ja yritti nähdä taivaalle rankkasateen läpi pimeydessä. Jos Remus oli nähnyt sen, mitä hän luuli nähneensä, niin sitä ei ainakaan nyt näkynyt missään sateen läpi. Mutta hän ei voinut antaa olla, sillä uteliaisuus ja samalla pelko valtasi hänen mielensä. Hän tunsi adrenaliinin virtaavan sisällään ja sydämen hyppivän jossain kurkun tienoilla juostessaan kortteleiden välissä sauvankärki loistaen.

Remus juoksi eteenpäin välittämättä heikosta kunnostaan, kunnes hän lopulta pysähtyi hengästyneenä pyyhkäisten tukkaansa tieltä ja kohottaen kämmenensä suojaksi katsoessaan taivaalle. Ensin sitä oli lähes mahdoton huomata, mutta siristellen silmiään ja etsien oikeasta kohdasta, Remus lopulta havaitsi sen. Se ei ollut sateessa samanlainen kuin yleensä, sitä ei voinut tunnistaa muodostaan, mutta sen vihreän helähtävä väri paljasti, että Remuksen pelko oli käynyt toteen.

Eikä hän tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Hän vain seisoi siinä katsoen taivaalle ja pelko alkoi hiipiä hänen sieluunsa. Jostain syystä Remuksen jalat eivät kuitenkaan liikahtaneetkaan eikä hänen sauvakätensä tehnyt elettäkään. Hän vain katsoi taivaalle ja toivoi jonkun toisenkin näkevän sen ja ilmestyvän paikalle.

Mutta ketään ei tullut. Ei ainuttakaan epätavallista poksahdusta, joka olisi saanut Remuksen uskomaan, että joku olisi huomannut saman kuin hän.
Hän odotti hetken jotain – ihan mitä tahansa -, kunnes Remus tajusi, ettei kukaan ollut tulossa. Hän kääntyi varmistamaan, että taivaalla loisti vieläkin vihreän hailahtava pimeänpiirto ennen kuin katosi jälleen kortteleiden taakse.

~*~

Ja tuolla "poksahduksella" olen tuossa lopussa tarkoittanut ilmiintymisestä johtuvaa ääntä. muttaa, kommentteja!

[suklaasammakko]

Oi tämähän on tosi hyvä.
Nuo Remuksen ajatukset tuntuivat todella aidoilta, oli mukavaa lukea niitä, vaikka ne eivät mistään iloisimmasta päästä olleetkaan. Hän on mielenkiintoinen hahmo, jonka omista ajatuksista kirjoitetaan aivan liian vähän. Tai siis yleensähän kelmificeissä keskitytään enimmäkseen Jamesin ja Siriuksen ajatuksiin (myönnän kyllä itsekin pitäväni niistä paljon). Alun kuvailut olivan kauniita, ja tarina itsessäänkin, vaikka ei sinänsä mitään kaikista helppolukuisinta mahdollista. (:

Hän oli yksin pimeässä maailmassa ilman yhtäkään paikkaa, minne hän olisi voinut mennä. Eikä Remus voinut myöntää edes itselleen, että yksinäisyys jollain tapaa pelotti häntä, toisinaan ärsytti hieman. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt ajatella jotain muuta kuin itse totuutta, sillä hänen sen hetkinen olotilansa sekä olinpaikkansa oli Remuksen mielestä todella syvältä.

nyyh, voi raukkaa.
Heh, en osaa sanoa tästä mitään rakentavaa.
Mutta tää vaikuttaa tosi mielenkiintoselta, varsinki tuo loppu oli jännä, nii että pistäs vaan jatkoa. ;>

-suklaasammakko

[Captain Oats]

Kiitos paljon kommentistasi suklaasammakko! Pakko myöntää, että meinasin ensin kirjoittaa fikin Siriuksesta saman juonen pohjalta, mutta fikin OC ei ole yhtään Siriuksen tapainen, joten vaihdoin sen Remukseen, ja miksipä en olisi vaihtanut? Remuksesta kirjoitetaan huomattavasti vähemmän kuin Jamesista tai Siriuksesta, niin kuin sinäkin sanoit, mutta minunkin on pakko paljastaa, että pidän itsekin (VARSINKIN!) Siriuksesta kertovista fikeistä!;D
Niin ja, tekstini ei todellakaan ole paikkapaikoin helppolukuista, sen myönnän itsekin. Pitäisi lukea enemmän kirjoja ja jatkaa kirjoittamista enemmän, se ehkä helpottaisi - tai niin äikän ope ainakin sanoo. ^^

Mutta se siitä sitten, nimittäin minulla on jatkoa. Ja niinkuin Vuotiksessakin tämän kerran sanoin: Kirjoitin tämän luvun monet kerrat uudestaan enkä varsinaisesti edes tiedä, miksi kelpuutin edes tämän, sillä tämä ei ollut mistään lukuisista yrityksistäni se parhain! Jatkossa yritän parempaa jälkeä, mutta jälleen toivoisin kommentteja! ^^

2.luku

Jo aikaisin aamulla Remus oli noussut jalkeille ja sännännyt ulos löytämästään puiston lastenleikkivajasta, joka oli monien etsintöjen jälkeen ollut ainoa sopiva yöpaikka. Ulkona oli hieman sumuista ja utuista lähes kaikkialla, eikä ihmisiäkään näkynyt liikkuvan ulkona juuri lainkaan. Nekin, jotka olivat jalkeilla, eivät näyttäneet mitenkään tavallisesta poikkeavilta. Ne olivat kuin aina ennenkin: lapset leikkivät pihamaillaan pallon kanssa, nuoret ajelivat mopoillaan, joku saattoi leikata nurmikkoa pihallaan tai nauttia aamukahvinsa terassilla… Kukaan ei näyttänyt olevan yhtään sen näköinen tai oloinen, että olisi sattunut jotain kummallista. Sitä voisi luulla aivan tavalliseksi aamuksi.

Vaan kun ei ollut. Remus oli nähnyt viime iltana taivaalla aivan selvästi pimeänpiirron, joka oli loihdittu sinne ehkä pari minuuttia ennen kuin Remus oli sen edes itse asiassa ehtinyt tajuta. Hän oli todella huolestunut, sillä hän ei uskonut sen olevan mikään hulvaton pila. Kuka olisi voinut pilailla sellaisella?

Aivan kulman takana erään kahvilan lähellä, Remus huomasi äkkiä pienen jäätelökioskin, jonka eteen oli pystytetty lehtiteline. Hän pisti juoksuksi ja kaivoi taskujaan siinä toivossa, että hänellä olisi sopiva määrä rahaa.

Ja kun Remus viimein saapui lehtitelineen eteen, hän kävi katseellaan jokaisen lehden läpi niin kaikki suuret kuin pienetkin otsikot. Lontoon oopperalla lopetusuhka..., Kaksi sai surmansa tulipalossa..., Koira pelasti lapsen... Ei pienintäkään juttua taivaalla loistavasta vihreästä kuviosta eilisiltana. Remus kävi hetkessä kaikki lehdet läpi, ja lopulta tajusi ettei pimeänpiirrosta ollut kerrottu missään jästien lehdissä.

”Ostatko sinä jotain?” kioskin myyjä kysyi unisella äänellä.

Remus pudisti päätään ja käveli takaisinpäin kädet taskussa.

Vaikka olisikin ollut outoa nähdä juttu jästilehdessä kerrottavan pimeänpiirrosta, se olisi voinut olla hyvin todennäköistä kaikesta huolimatta. Pakkohan jonkun jästinkin oli nähdä se – kuka vain oli varmasti nähnyt sen, joka sattui asumaan samoilla nurkilla, missä Remus oli havainnut pimeänpiirron. Joku jästi olisi voinut ilmoittaa jollekin, että taivaalla oli näkynyt merkillinen luonnonilmiö, jota ei ollut ennen nähty tai jotain sen tapaista. Joku olisi voinut luulla sitä revontuleksi ja ihmetellyt, miten siellä päin ja juuri siihen aikaan vuodesta saattoi nähdä sellaista.

Mutta kun kukaan ei tuntunut huomaavan sitä. Kaikki olivat niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Niin kuin mitään pimeänpiirtoa ei olisi koskaan ollutkaan.

Ehkei se sittenkään ollut pimeänpiirto, Remus ajatteli mielessään järkevästi. Hän ei voinut olla täysin varma, sillä muoto oli jotenkin erilainen sateessa ja hän oli tullut juuri Vuotavasta noidankattilasta tuliviskien vaikutuksenalaisena. Sitä paitsi Remus oli nähnyt pimeänpiirron vain kerran ennen sitä iltaa, joten hän epäröi asiaa hetken.

Mutta sen vihreä väri oli tehnyt Remuksesta hyvin vakuuttuneen. Se oli ollut pimeänpiirto, siitä ei voinut yksinkertaisesti erehtyä. Se oli lähes samanlainen kuin ensimmäisellä kerrallakin, muoto vain oli hieman huterampi, mutta Remus uskoi sen johtuvan sateesta.
Ja vaikkei siitä kerrottu jästilehdissäkään, Remus oli varma, että kun Päivän Profeetta saapuisi Vuotavaan noidankattilaan iltapäivällä, otsikoissa lukisi kissan kokoisilla kirjaimilla, kuinka pimeänpiirto oli ilmestynyt eilisiltana taivaalle. Ainakin hän toivoi niin.

~*~

Remus oli myöhemmin samana päivänä vieraillut Vuotavassa noidankattilassa tarkistamassa Päivän Profeetan uutisia. Hän oli selannut lehden kannesta kanteen, eikä missään ollut pienintäkään mainintaa pimeänpiirrosta, jolloin Remus joutui miettimään ankarasti näkemäänsä. Jos se ei ollut pimeänpiirto, niin mikä sitten?

Hän oli jopa käynyt tapahtumapaikalla tutkimassa aluetta, jossa oli ainakin kuvitellut näkevänsä piirron. Sieltä ei ollut löytynyt mitään, joka olisi viitannut mihinkään epätavalliseen. Siellä ei ollut jäljen jälkeäkään tapahtuneesta, eikä Remus voinut olla miettimättä, oliko hän sittenkin nähnyt ehkä vain unta.

Vaikka samaan aikaan Remus kirosi mielessään itseään ja huonoa ajatuksenjuoksuaan. Hänen olisi pitänyt kutsua joku paikalle, ihan kuka tahansa… Se ei olisi voinut olla niin vaikeaa. Mutta Remus oli vain lähtenyt paikalta, eikä hän itse asiassa edes tiennyt miksi.
Niiden ajatuksien kanssa hän oli elänyt noin muutaman päivän näkemänsä jälkeen, kunnes Remus päätti yksinkertaisesti vain luopua ajatuksesta, että pimeänpiirto olisi ilmestynyt taivaalle tai että se edes oli pimeänpiirto. Vaikka joka päivä hän olikin käynyt tarkistamassa päivän uutiset, hän tuli vain päivä päivältä varmemmaksi, että hän oli vain nähnyt väärin.

Remus oli pimeänpiirron pohtimisen sijaan tehnyt jotain hyödyllisempää kuten rakentanut itselleen suojan kilometrien päähän Lontoosta sijaitsevan pienien kukkuloiden lomaan, jossa hän oli päättänyt viettää yönsä täysikuuhun asti. Vain kivenheiton päässä majapaikastaan sijaitsi lähin joki, jossa Remus kävi joka ilta peseytymässä ja tavallaan pitämässä itsensä järjissään sekä rentoutuneena. Täysikuu oli todella lähellä, jolloin Remuksen levottomaan oloon helpotti vain jokin rauhoittava asia, joka saisi ajatukset tasaantumaan edes hetkeksi. Mutta pelko yksinäisyydestä söi Remuksen mieltä pala palalta enemmän. Hän tunsi itsensä enemmän levottomaksi kuin yksinäiseksi, eikä hän pystynyt nukkumaan öitänsä sen takia.

Ja eräänä iltana Remus peseytyi jälleen joessa katsellen taivaalla loistavaa kuuta. Hän ei ollut kastanut vielä edes päätään vedessä, vaan tyytyi katselemaan kuuta kaikessa rauhassa. Vaikka häntä useasti inhottikin edes vilkaista sitä, hän tällä kertaa tunsi itsensä jollain tapaa rauhalliseksi.

Ja kun Remus lopulta hätkähti jälleen hoitamaan pesunsa loppuun, hän suoritti sen pikaisesti ja puki vaatteet ylleen. Hän nousi jyrkännettä pitkin kukkulan keskitienoille erään luolan lähettyville ja asettui makaamaan majapaikkaansa tietäen, ettei tulisi saamaan sinäkään yönä unta tarpeeksi.

Remus käänsi kylkeään ja painoi silmänsä kiinni päättäen itselleen mielessä, että hän yrittäisi sulkea silmänsä ja saada unta tänä yönä. Hänen silmiensä alla roikkuvat silmäpussit alkoivat tuntua painavilta, ja sulkiessaan silmänsä Remus huokaisi pelkästä läpihyökyvästä tunteesta kun hänen silmänsä saivat levätä väsymykseltä. Hän tunsi joen solinan häipyvän mielestään eikä tuulikaan enää tuntunut humisuttavan puita. Makuupaikka ei tuntunut enää niin kovalta, vaan pehmeältä kuin Remus olisi leijunut ilmassa. Koko maailma tuntui pyyhkiintyvän hänen mielestään unen vallaten sen lähes kokonaan.

Ja juuri kun Remus oli pyyhkinyt todellisen maailman mielestään ja ollut niin lähellä saamassa unta jälleen, hän kuuli puhetta.
”Tämä on toivotonta, Benjy”, yksi puhujista sanoi matalalla äänellä, mutta Remus tunnisti sen naisen ääneksi. ”Käännytään, jooko?”
Remus odotti vastausta liikahtamattakaan makuupaikastaan. Hänen silmänsä olivat apposen auki eikä yhtäkkiä hänellä ollutkaan enää niin väsynyt olo.

”Meille annettiin käsky tulla tänne niin kuin vallan hyvin tiedät”, sanoi nyt toinen ääni, joka kuului miehelle.

”Minusta tämä on turhaa”, naisen ääni kuului taas. ”Palataan takaisin päämajalle ja sanotaan vaikka, että etsimme joka puolelta, mutta häntä ei löytynyt – ”

”Älä edes kuvittele, Alice. Hoidetaan tämä nyt vain alta.”

Sen sanottuaan he hiljenivät, mutta suuri punainen valo sinkosi taivaalle kuin ilotulitus ja puhkesi. Remus ei hievahtanutkaan, vaan tyytyi ainoastaan kuuntelemaan.

”Näitkö? Ei pienintäkään vastausta”, nainen tokaisi omahyväisesti. ”Jos hän olisi nähnyt tuon – ”

Toinen punainen valo syöksyi ilmoihin samalla tavalla niin kuin aiempikin. Siitä seurasi jälleen pitkä hiljaisuus, jonka aikana Remus luuli heidän kadonneen ilmaan ilotulituksen mukana.

”Siinäs näet”, naisen ääni kajahti. ”Lähdetään ja sanotaan, ettei Remusta löytynyt vieläkään.”

Siinä samassa Remus loikkasi seisaalleen. Hän oli tunnistanut oman nimensä ja se jos mikä oli merkki. Hän pinkaisi luola-aukon eteen ja huusi niin kovaa kuin saattoi:
”Hei odottakaa! Minä olen täällä!”

Kaksi hahmoa liikahti Remuksen äänen suuntaan ja kohottivat valoa häntä kohti. Remus heilautti kättään niin huomiota herättävästi kuin vain kykeni ja huudahti:
”Täällä näin! Olen täällä!”

”Oletko sinä Remus Lupin?” nainen huudahti ja nosti valoa ylemmäs.

”Tietysti olen!” Remus huusi ja kapusi jyrkännettä alas. ”Olen tulossa!”

”SEIS!”

Remus pysähtyi paikoilleen käskystä ja katsahti alapuolelleen. Hänen innostuneisuutensa hiipui kun hän huomasi hahmojen vaihtavan nopeita silmäyksiä keskenään.

”Mistä voimme olla varmoja siitä, että sinä todellakin olet etsimämme Remus?” nainen kysyi terävästi.

Remus naurahti ivallisesti uskomatta korviaan ja pudisteli päätään. Niin tietysti, hän maanitteli mielessään ja yritti näyttää vakaalta. Se olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta.

”Vitsailetteko te?” Remus huudahti närkästyneesti.

”Me olemme todella vakavissamme”, nainen puolestaan vastasi. ”Kerro meille jotain itsestäsi.”

”Pidättekö minua typeränä?” Remus huudahti takaisin, sillä hänestä se ei ollut enää lainkaan hauskaa. ”Minä tässä kaikessa rauhassa yritin vain nukkua, kunnes kuulin teidän mainitsevan nimeni. En tiedä keitä te kaksi olette tai millä asialla olette, ja minun kuuluisi kertoa minusta asioita, jotka kuuluvat vain minulle? Näinkö te oletatte?”

Oli hetken aikaa hiljaista. Remus katsoi hetken pimeyteen, jossa kaksi hahmoa seisoi valojensa kanssa ja vilkaisivat pikaisesti toisiaan.

”Minä olen Alice”, nainen vastasi. ”Ja vieressäni seisoo Benjy. Niin että kuka sinä mahdat olla oikealta nimeltäsi?”

Remus huokaisi turhautuneena. ”Remus John Lupin. En omista lähes muuta tietojani itsestäni, sillä minulla ei valitettavasti ole tällä hetkellä osoitetta, jossa varsinaisesti majailisin eikä liioin työpaikkaa, josta tienaisin rahaa, joten kyllä, minä omistan vain nimeni enkä muuta.” Hän jatkoi pudottautumistaan alas. ”Näettekö? Minä en kanna mukanani mitään muuta kuin surkeaa nimeäni. Minulla ei ole muuta tarjottavaa.”

Ja alas päästyään Remus jäi odottamaan Aliceksi kutsutun naisen vastausta, jonka hän vain hädin tuskin erotti pimeässä. Häikäisevä valo kävi Remuksen läpikotaisin päästä varpaisiin, kunnes se lopulta pysähtyi hänen kasvoihinsa.

”Kyllä se nyt tässä vaiheessa hyökkäisi, jos se olisi kuolonsyöjä”, Benjyksi nimitetty mies sanoi. ”Hän se on.”

Alice tuli Remusta lähemmäs, jolloin hän saattoi nähdä ensimmäistä kertaa kunnolla naisen –tai pikemminkin tytön - kasvot, jotka hän oli nähnyt aiemminkin Tylypahkassa joskus kauan aikaa sitten. Hän oli hieman normaalia pyöreämpi kasvoistaan, mutta hänen kasvojaan kehysti kaunis platinanvaalea tukka, joka ylettyi hieman yli olkapäiden. Hänellä oli vihreät silmät, jotka selasivat huolellisesti Remuksen läpi. Alice näytti kaikesta huolimatta todella nuorelta, vaikka hänen äänensä oli kuulostanut rehellisesti sanottuna paljon iäkkäämmältä.

”Nykyään kuolonsyöjistä ei niin tiedä”, Alice sanoi vakavana, mutta ojensi Remukselle kätensä. ”Hauska tutustua joka tapauksessa, ja pahoittelen tätä hässäkkää. Emme vain voi olla varmoja – ”

Remus nyökkäili myöntelevästi, vaikka hän olisikin tahtonut vain kysyä, mitä ihmettä oli tekeillä. Hän katsoi Alicen vieressä seisovaa – itse asiassa poikaa -, joka ei näyttänyt sen vanhemmaltakaan kuin Remus itse. Hänellä oli yllään korkeamuotoinen tyylikäs silinteri, joka oli helmenharmaa, mutta muuten Benjyksi kutsuttu hahmo näytti erittäin rennosti pukeutuvalta. Hänellä oli mukavan pirteät kasvot, jotka kaikista huolimatta jaksoivat hymyillä vuorokaudenajasta huolimatta. Yllään heillä molemmilla oli pitkät tummat viitat, jotka ylettyivät lähes maahan saakka paljastaen ainoastaan kengänkärjet.

”Niin, ja meillä oli osaksi myös todella kiire – me olemme muuten todella pahasti jäljessä aikataulusta, Alice”, Benjy huomautti, jolloin Alice vilkaisi kelloaan.

”Olet oikeassa”, hän mumisi. ”Meidän pitää pitää kiirettä, että ehdimme ajoissa!”

”Anteeksi, mutta minne me itse asiassa -?”

”Äsh, Alice, kuinka saatoimme unohtaa selittää poikarukalle?” Benjy sanoi virnistäen ja kääntyi Remuksen puoleen. ”Tulet pitämään tästä.”

”Mutta – ”

”Hyvä on”, Alice sanoi kiireisesti. ”Etsitään reitti, jolla pääsemme pois täältä, niin kerromme sinulle matkalla. Täällä on niin pimeää ja todella hankalaa ilmiintyä, joten – ”

”Ilmiintyä?” Remus toisti uskomatta korviaan. ”Oletteko te -?”

Mutta hänen ei tarvinnut edes esittää kysymystään loppuun, sillä katsoessaan Alicen kädessä hohtavaa valoa, Remus tajusi, että se oli ollut lähtöisin taikasauvan päästä eikä suinkaan taskulampusta niin kuin hän oli olettanut. Hänen sydämensä hakkasi lujempaa, kun hän tajusi, että hänen maailmansa ei ollut sittenkään jättänyt häntä.

”Ja se punainen valo – ”

” – oli lähtöisin meistä”, Benjy jatkoi. ”Sinulla kesti liian kauan tajuta.”

Remus pidätti onnenhuutonsa vain vaivoin ja tyytyi vain seuraamaan Alicen kannoilla tietä ulos metsästä Benjy perässään seuraten. Remus kaivoi taskujaan ja otti oman sauvansa esiin sytyttäen siihenkin valon, joka valaisi heidän reittiään hieman enemmän.

”Joten”, Remus aloitti kärsimättömästi, ”miksi te siis tulitte hakemaan minua?”

”Dumbledoren pyynnöstä”, Benjy vastasi Remuksen takana. ”Hän on tämän koko jutun takana.”

Remus kurtisti kulmiaan ymmällään. ”Mitä Dumbledore minusta haluaa?”

”Tuskinpa hän sinusta mitään niin erikoista haluaa”, Alice naurahti ja vilkaisi häntä olkapäänsä yli. ”Hän haluaa sinut vain Feeniksin kiltaan.”

”Feeniksin -?”

”Salaseura, jonka Dumbledore on perustanut, ja johon muun muassa minä ja Benjy kuulumme”, Alice kertoi ja asteli määrätietoisesti eteenpäin sauvakäsi koholla. ”Dumbledore antoi meille jo kauan aikaa sitten käskyn etsiä sinut käsiimme ja tuoda päämajalle.”

”Mutta miten te löysitte minut täältä? Tämä on kaukana Lontoosta”, Remus ihmetteli, vaikka hän olikin salaa tyytyväinen. Hän oli luullut viikon ajan, ettei kukaan etsisi häntä tai kaipaisi sen enempää, mutta hän huomasi olleensa väärässä.

”Meillä oli eräs jäljittäjä, joka sai selville, että olit lähtenyt pohjoiseen päin”, Alice selitti järkevästi. ”Me päätimme etsiä niin kaukaa kuin sitten lopulta löytäisimme. Vaikka olin jo itse asiassa luovuttamassa täällä, kunnes me lopulta löysimme sinut.”

 ”Entä, miksi Dumbledore haluaa minut sinne… salaseuraan?” Remus kysyi ihmeissään. ”Miksi juuri minä?”

”Tuota sinun valitettavasti täytyy kysyä Dumbledorelta itseltään”, Benjy sanoi. ”Kiltaan kuuluu noin kaksikymmentä jäsentä, jotka Dumbledore on itse valinnut. Hän antoi meille käskyn etsiä sinut ja tuoda päämajalle, niin siinä kävi.”

Remus harppoi niin suuria askelia, että hän meinasi menettää kokonaan tasapainonsa ja hänen hengityksensä muuttui raskaammaksi.
”Niin että – ” hän puuskutti samalla kun hyppäsi erään puunjuuren ylitse, ”kuulun siis tällä hetkellä Feeniksin kiltaan? Missä se on?”

Mutta Alice ja Benjy pysyivät molemmat vaiti ja keskittyivät vain kävelyyn, eikä Remus tohtinut kysyä uudestaan, sillä hän tajusi vihjeen. Asioista ei ollut järkevää puhua siellä, missä joku voisi kuulla heitä. Vaikka Remuksen mieli tulvikin tuhansia kysymyksiä, hän pakotti itsensä odottamaan vastauksien aikaa ja seuraamaan hiljaisena Alicea.

He olivat kävelleet vain hetken, jolloin puut eivät olleet enää niin tiheässä, vaan niitä oli enää vain yhä harvempi toisensa jälkeen. Alice ryntäsi eteenpäin yhä lujempaa, jolloin Remus tunsi itsensä väsyneenä todella hitaaksi, mutta päätti juosta ainoastaan siitä syystä, että kohta hän saisi jälleen kenties jotain syötävää ja kunnon katon päälleen…

”Tuolla näkyy tienlaita!” Benjy huudahti Remuksen takaa. ”Äkkiä, äkkiä!”

Ja he vihdoin saapuivat yhdessä tienlaidalle, joka oli hiljainen siihen aikaan yöstä. Alice kuiskasi loitsun, jolloin sauvan päässä oleva valo sammui, ja Remus seurasi perässä. Benjy tarkisti, ettei lähistöllä ollut ylimääräisiä silmäpareja, kunnes hän antoi merkin, jolloin Alice kääntyi Remuksen puoleen.

”Nyt me ilmiinnymme”, hän selitti ja tarttui Remuksen kädestä kiinni. ”Koska sinä et tiedä paikkaa, jonne olemme menossa, on turvallisinta, että pidät minua kädestä.”

”Osaan minä ilmiintyä, kunhan vain kerrot – ”

”Monestiko olet ilmiintynyt?”

Remus kohautti harteitaan. ”Muutaman kerran.”

Alice naurahti ja puristi Remuksen kädestä lujemmin.

”Pidä nyt vain kädestäni kiinni niin kauan kuin olemme perillä”, hän sanoi ja hymyili lämpimästi. ”Oletko valmis?”

Remus nosti katseensa tähtitaivaalle ja huokaisi syvään. Se olisi hänen onnellisin hetkensä, jolloin hänen ei liioin tarvinnut viettää aikaansa yksin. Se tuntui helpottavalta ja ihanalta, ja siltä kuin joku olisi todellakin vastannut hänen toiveeseensa. Enää edes taivaalla loistava kuu ei voinut viedä sitä tunnetta häneltä.

Remus nyökkäsi päättäväisesti. ”Olen valmis.”

~*~

[Ceatrix]

Uu. Ja jatkuu, niinhän? Ihanasti kerrottu tarina, ja kirjoitusvirheitä en bongaillut.

[Captain Oats]

Kiitos, Ceatrix!
Tämän luvun kirjoitin viime yönä puolihereillä, joten mahdollisia kirjoitusvirheitä voi olla. Ja niin, tässä luvussa toin esiin jo vähän Siriustakin, josta on ollut yllättävän vaikeaa olla kirjoittamatta jopa ensimmäisessä luvussa. Koska kaikkihan rakastavat ystäväämme, Siriusta.

Ainiin, ja vielä yksi juttu. Koska laitan ficistä jatkoa aina ensimmäisenä Vuotikseen ja tarkistan sen kerran jo siellä kirjotusvirheiltä ja muilta sellaisilta, niin huomauttakaa te ketkä tätä luette, jos täällä Finissä tästä ficistä löytyy outoja kohtia esim. lause on jäänyt kesken jostain kohdasta tai jotain vastaavaa. Se voi johtua siitä, että laiskuuttani kopioin tämän Vuotiksesta suoraan tänne ja vahingossa saatan hypätä rivin ylitse, jos olen oikein huomaamaton. Enkä täällä enää jaksa tarkistaa näinkin pitkää tekstiä enää toiste kun olen sen jo kerran Vuotiksessa tehnyt, mutta yritän selata tekstin kuitenkin kopioimisvaiheessa jo läpi. Mutta siis, tämä vain JOS teidän mielestä jossain kohdassa on hassu kohta (tosin siinähän voi olla muutenkin ilman mitään virhettä!^^).

No mutta se siitä! Luku on nyt valmis ja tässä:

3.luku

Ja kun pyörre Remuksen päässä lakkasi, hän huomasi makaavansa märällä samettisenvihreällä nurmella Alicen jalkojen juuressa. Hän nousi närkästyneenä ylös puhdistaen samalla kyynärpäitään, jotka olivat likaisina nurmen jätöksistä.

”Noin tosiaan käy niille, jotka eivät ole matkustaneet usein ilmiintymällä”, Alice sanoi ja hymyili vienosti viittoessaan Remusta sekä Benjya seuraamaan häntä.

Ja kun Remus nousi jaloilleen ja päätti katsoa vihdoin eteensä, jolloin hän ei voinut olla huomaamatta suurta komeaa kartanoa, joka kökötti hänen edessään siinä likaisessa kunnossa, mutta kuitenkin niin upeana, että Remus tuskin malttoi pitää pintansa, kysyäkseen:
”Olemmeko me menossa – tuonne?”

Benjy taputti hänelle sarkastisesti. ”Sherlock!”

Remus ei voinut olla mulkaisematta Benjya pahasti ennen kuin jatkoi matkaansa. Hänen mielestään Dumbledore ei olisi voinut olla valitsematta parempaa paikkaa kahdellekymmenelle ihmiselle. Tuossa talossa varmasti olisi tilaa kaikille ja tulevillekin jäsenille, mikäli Dumbledoren oli määrä heitä enempää värvätä. Remus ei voinut kuin onnitella itseään, että hän kuului Dumbledoren miehiin Tylypahka-ajoista lähtien, sillä hän oli odottanut majapaikakseen jotain vähän pienempää… Mutta se oli täydellistä.

”Sinä katsot sitä kuin et olisi koskaan nähnyt sellaista”, Alice sanoi ja naurahti katsoessaan Remusta.

”Minä – ” Remus aloitti sopertaen. ”Se on upea!”

Mutta todellisuudessa sen suuruus ja kaikki se hienous talossa muistutti Remusta etäisesti jostain menneisyydestä, joka hänellä oli joskus ollut. Tuo kartano lumosi hänet tuoden mukana kahdenlaista tunnetta: ihailua sekä katkeruutta.

Ja kun he lopulta olivat kartanon suurien pronssisien ovien edessä, Alice kaivoi taskustaan hopea-avaimen ja työnsi sen reiästä sisään, jolloin lukko naksahti paikoiltaan.

”Olkaa hyvä!” Alice sanoi hymyillen ystävällisesti laskiessaan Remuksen ensimmäisenä ovesta sisään.

”Kiitos”, Remus sanoi ja astui sisään.

Hänen eteensä avautui valtava näkymä: eteinen, jonka pinnan päällysti kurainen kivilattia. Sen molemmissa seinuksissa olivat ovet, joista vain toinen oli auki. Suoraan edessä olivat suuret portaat, jotka johtivat yläkertaan, jonne Remus ei sen tarkemmin nähnyt.
Seinät olivat päällystetty likaisenvalkealla, jonka Remus arveli olevan ennen valkoiset. Kartano oli kai vanha ja asumaton vuosikausia.

Vasemmalla seinustalla olevasta huoneistossa, jonka ovi oli auki, kuului astioiden kilinää mistä Remus päätteli sen olevan ruokasali. Sieltä saapui – Remuksen yllätykseksi – professori McGarmiwa, joka oli – sekin Remuksen yllätyksekseen – höllännyt nutturaansa sen verran, että hiukset olisivat huokailleet onnesta, jos ne olisivat kyenneet.

”Taivaan vallat! Lattia on taas samassa kurassa, missä se oli ennen kuin siivosin sen!” McGarmiwa kivahti itsekseen, kaivoi sauvan taskustaan ja heilautti sitä, jolloin kura haihtui kuin savuna ilmaan.

Remus katsoi professori McGarmiwaa hämillään; hän näytti kaikelta muulta paitsi professorilta. Hänellä oli yllään jästivaatteet, jotka naurattivat Remusta mielessään niin paljon, että hänen teki mieli kääntää katse saman tien pois.

”Poikarukka, kiiruhda jo peremmälle ja vaihda nuo märät vaatteesi, äkkiä – MUTTA EI!” McGarmiwa kiljaisi juuri kun Remus oli astumassa kivilattian puolelle. ”Jätä kenkäsi siihen, yritetään pitää tämä läävä edes jossain kunnossa.”

Remus tyytyi vain nyökkäämään ja riisui kenkänsä eteiseen. Hän seurasi yläkertaan johdattavaa Mcgarmiwaa, joka riuhtoi niin kovaa vauhtia, että Remuksen oli vaikea pysyä hänen perässään. Hän hädin tuskin pystyi katselemaan ympärilleen kun McGarmiwa valitsi erään huoneen vasemmalta ja avasi sen hänelle.

”Tämä on sinun huoneesi”, McGarmiwa sanoi kiireisesti Remuksen astuessa huoneeseen. ”Emmeline on ripustanut kuivat ja puhtaat vaatteet tuonne ikkunan viereen. Oletimme, että ne ovat kokoasi, mutta se selviää vain sovittamalla. Voit tulla sen jälkeen syömään.”

Sen sanottuaan McGarmiwa pyyhkäisi tiehensä ja Remus jäi seisomaan ymmällään vaihtoehtonaan pukea pesty ja silitetty asu ylleen tai painua nukkumaan siltä seisomalta. Hän kuitenkin päätti vaihtaa märät vaatteensa kuiviin, jolloin hän huomasi, että vaatteet olivat täsmälleen hänen kokoaan. Hänen päällään olivat farkut sekä harmaa pitkähihainen paita, jotka näyttivät peilistä katsottuna Remuksen mielestä todella hyvältä hänen päällään… Vaikka Remus näyttikin muuten siltä kuin hänen naamansa eteen olisi laskettu pommi, hän ei ollut ikinä näyttänyt sellaiselta omissa kuteissaan.

Remus kuitenkin ihmetteli, miten killassa saattoi olla sellaisia vaatteita – ja vieläpä samaa kokoa, mitä hän itse oli. Hän kuitenkin sai vastauksen saman tien kääntäessään katseensa peilistä viereiselle sängylle, jonka päällä oli matka-arkku levällään pursuten vaatteita ja tavaroita makuupaikalleen. Remus päätteli, ettei hän nukkunut huoneessa yksin, jolloin häntä kammotti ajatus Remuksesta nukkumasta professori McGarmiwan silmien alla.

Nälkä kuitenkin muistutti häntä siitä, että oli aika kavuta portaat alas ruokasaliin. Remus avasi oven, vilkaisi vielä kerran vaatteitaan peilistä ja painoi oven perässään kiinni. Hän käveli käytävää pitkin ovien ohi, jotka olivat numeroitu sitä mukaan kun hän asteli eteenpäin. Huoneita oli todella monta jokaisella käytävän puolella, eikä Remus voinut olla miettimättä, millainen perhe siellä oli aikoinaan asunut…

”En itse liialti pidä tuosta paidasta, mutta sinun päälläsi se näyttää yllättävän hyvältä, Kuutamo.”

Remus pysähtyi niille sijoilleen kuin lamaantuneena, sillä hän olisi voinut tunnistaa sen äänen unissaankin. Hän kääntyi ympäri, ja vaikka hän tiesikin kuka hänen selkänsä takana seisoi, hän hämmästyi valtavasti.

”Sirius!” Remus henkäisi katsoessaan suoraan tummatukkaisen pojan sinisiin silmiin. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet?”

Sirius nojasi tyylikkäästi portaiden kaiteen yläpäähän kädet puuskassa ja naurahti niin että se kuulosti haukahdukselta.

”Tuo paita on minun, samoin housut”, hän sanoi virnistäen ja asteli Remuksen rinnalle.

”Miksi sinä olet täällä?” Remus tivasi välittämättä Siriuksen selityksistä.

Sirius näytti liian samanlaiselta kuin aina ennenkin. Hänessä ei ollut tapahtunut muutaman viikon aikana minkäänlaista muutosta, hän oli entistä Siriusmaisempi kuin koskaan. Lämmin tunne, joka oli tulvahtanut Remuksen sieluun jo sinä hetkenä kuin hän oli tajunnut Siriuksen, lämmitti hänen koko ruumistaan niin ihanasti, että Remus pystyi vain vaivoin pidättelemään vakavaa ilmettä kasvoillaan. Hänen olisi tehnyt mieli kuristaa Sirius hengiltä, hän olisi tahtonut sinne trumpetit ja torvet ylistämään tuota hetkeä, jolloin Remus oli vihdoin Siriuksen seurassa jälleen.

”Samasta syystä kuin sinäkin”, Sirius vastasi huolettomasti ja pyyhkäisi etuhiuksiaan silmiensä edestä tavalla, joka oli Remukselle tullut tutuksi seitsemän vuoden aikana.

”Sinäkin siis kuulut kiltaan?” Remus uteli.

”Viimeksi kun tarkistin niin kyllä”, Sirius sanoi.

”Miten kauan sinä olet täällä majaillut?” Remus kysyi lähes tyrmistyneenä. Jos Sirius oli ollut siellä kauankin, se siis selitti osaksi myös sen, miksi hänestä ei ollut kuulunut mitään.

”Olen ollut täällä suunnilleen siitä lähtien kuin muutin omaan kämppään”, Sirius sanoi niin huolettomalla äänellä, että Remuksen teki mieli ravistella häntä. ”En ole viettänyt kotonani – uskomatonta, että kutsun sitä kodikseni! – paljoakaan aikaa, joten olen ollut kaiket ajat täällä mukavasti. Täällä tuntuu olevan niin paljon kaikkea, ja sitä paitsi Emmeline tekee fantastista ruokaa!”

”Miksi? Miksi olet ollut täällä, kun sinulla on oma koti?”

Ja silloin, ehkä ensimmäistä kertaa, Sirius näytti vaivaantuneelta.

”No kun minä kuvittelin, että – että yksinasuminen olisi jollain tapaa… En minä tiedä – siistiä kai!” Sirius sanoi ja levitteli kiivaasti käsiään. ”Mutta minä tunnen itseni aikuismaiseksi!”

Remus ei voinut olla hymyilemättä. Siriuksen itsenäinen sekä vastuuntuntoinen elämä oli ollut siis Remuksen mielikuvituksen tuotetta, sillä Sirius ei tunnetusti tuskin koskaan tottuisi yksinelämään, mutta se tuntui hänestä vain itse asiassa todella helpottavalta.

”Ottaen huomioon, että sinä todellisuudessa olet aikuinen, tai ainakin sinun kuuluisi olla”, sanoi Remus, vaikka näyttikin huvittuneelta.

”Olisin vain yksinäinen”, Sirius murahti ja laskeutui portaista pari alas. ”Miten sinä muuten olet hukannut omat tavarasi?”

”Poltin ne”, Remus vastasi hieman häpeissään.

”Miksi sinä niin teit?”

”Vahingossa”, Remus kiiruhti sanomaan, mikä oli itse asiassa totta. Hän oli joutunut tulipaloon koulun loputtua ja kaikki hänen tavaransa olivat palaneet roihun mukana.

”Oletko sinä muuten oikeasti elänyt nämä viikot taivasalla?” Sirius kauhisteli.

Remus kohautti harteitaan. Ilmeisesti Alice ja Benjy olivat ennättäneet kailottaa koko talolle tuoreimmat uutiset.

”Niinkin voisi sanoa”, hän sanoi punastellen.

”Kuutamo, senkin ääliö!” Sirius parahti ja näytti siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli hakata päätä likaista seinää vasten. ”Olisit voinut tulla minun luokseni!”

Remus ei vastannut mitään, vaan laskeutui rappusia alemmas Sirius kannoillaan. Jos hän olisi saanutkin jostain Siriuksen kiinni, ja Sirius olisi ehdottanut sitä itse… Mutta hän oli joutunut elämään kaksi viikkoa ilman minkäänlaisia tietoja maailmanmenoista kuten killasta, josta Remus olisi mielihyvin ottanut tiedonjyväsiä vastaan.

”Oikeasti Remus! Mikset muuttaisi luokseni asumaan?”

Remus ei voinut olla naurahtamatta. ”Taloosiko? Se on sinun talosi.”

”Mitä sinä selität, kamu? Mitä minä teen sillä talolla yksin?” Sirius innostui ja kiilasi portaikossa Remuksen rinnalle pomppien.

Remus nauroi ja katsoi ystäväänsä, joka pomppi rappusilta toisille ja loikkasi eteissalin kivilattialle innoissaan.

”Minä pyydän”, hän aneli kädet ristissä. ”Minä ja sinä, Kuutamo – mikä tiimi! Pelaisimme yöt pokeria ja nukkuisimme iltapäivään asti! Ostamme pizzaa ja ostamme paljon viskiä! Hyvällä tuurilla saatamme löytää naisia – naisia, Remus, naisia!”

”Kuulostaa todella kiehtovalta, mutta – ”

”Minä tiedän, Remus! Teemme talostani POIKAMIESBOKSIN!”

Remus yskäisi kovaan ääneen. ”Öh, MINKÄ?”

”Poikamiesboksin!” Sirius huudahti innoissaan ja säntäsi takaisin portaille. ”Tästä tulee uskomatonta!”

”Ihailtavaa, että olet kehitellyt tulevaisuuteni noinkin pitkälle, mutta se ei valitettavasti käy”, Remus mumisi pahoittelevasti. ”Oletko sattunut unohtamaan, että muutun joka täysikuu pedoksi?”

Sirius lakkasi pomppimasta. ”Rakennan sinulle koirankopin takapihalleni.”

”Hei! Sinä olet ainoa koira tässä talossa, muista se”, Remus sanoi nopeasti ennen kuin Sirius yrittäisi keksiä jotain, mikä muuttaisi Remuksen mielen.

Rehellisesti, Remus ei vain voinut muuttaa Siriuksen luokse, vaikka hän olisikin tahtonut sitä kauan. Mieluummin hän nukkuisi jatkossakin taivasalla kuin ottaisi Siriukselta jotain niin suurta vastaan… Millä hän maksaisi vuokran, joka olisi joka tapauksessa hänen tehtävänsä – sanoi Sirius mitä tahansa.

”Älä jaksa pilata”, Sirius marisi ja painoi päänsä maahan.

”Pyydät minua sinne vain koska aikuistuminen pelottaa sinua”, Remus sanoi tietävästi. ”Mutta tavallaan minä ymmärrän sinua.”

Mutta ennen kuin Sirius ehti sanoa yhtään mitään, tuntematon nainen tuli ruokasalin ovensuulle ja sanoi:
”Hoi, te kaksi! Munakas on nyt valmis.”

Nainen ei ollut Remusta kauheasti vanhempi, ehkä samanikäinen… Hänellä oli tummat latvoista kihartuvat hiukset, jotka ylettyivät hänen kyynärpään kohdalle. Hänellä oli yllään pyjama, jonka päällä myrkynvihreä aamutakki, ja hän yritti tapailla jotain hymyn kaltaista katsoessaan heitä kahta.

”Me olemme tulossa, Em”, Sirius sanoi ja iski silmää, jolloin nuori nainen katosi takaisin ruokasaliin. ”Hän on Emmeline Vance, ruoka-aineksien äiti.”

Remus tuskin kuunteli, sillä hän muisti jälleen, kuinka nälkä hänellä oli ollut. He suuntasivat ruokasaliin, jossa istui siihen aikaan yöstä muitakin kuin vain Emmeline. He istuivat pitkän suorakaiteenmuotoisen pöydän ympärillä, jossa oli Remuksen mukaan nopeasti laskettuna molemmilla puolilla yhdeksän tuolia ja pöydän kummassakin päissä yhdet, jolloin paikkoja pöydän ympärillä oli yhteensä kaksikymmentä. Pöydässä istuivat Benjy, Alice, McGarmiwa sekä kolme muuta miestä, joita Remus ei tunnistanut.

”Näytät jo paljon paremmalta”, McGarmiwa sanoi ja viittoi Remuksen istumaan yhden miehen viereen.

Remus totteli häntä ja asettui paikalleen ja huomasi sivusilmällä kulmikasleukaisen velhon, jolla oli paksu oljenvaaleatukka, tuijottavan häntä.

”Vieressäsi istuu Sturgis Podmore”, McGarmiwa selvensi. ”Hän kuuluu Feeniksin kiltaan.”

”Moi”, Sturgis sanoi ja nyökkäsi.

”Öh, hei”, Remus mumisi.

”Ja tässä on Elphias Doge”, McGarmiwa jatkoi, jolloin pitkä musta velho nyökkäsi. ”Ja tässä Edgar Bones, saatatkin tietää hänet.” Kolmas mies tervehti häntä, jolloin Remus tunnisti hänet.

”Te olette Amelia Bonesin veli, ettekö olekin?” Remus kysyi.

”Mistä tiedät moista?” velho puolestaan kysyi.

”Te näytätte toisiltanne”, Remus kertoi, ja se oli itse asiassa totta.

Edgar kuitenkin hymähti pudistaen päätään ja hörppäsi kupistaan kahvia. ”Harva meidät tunnistaa sisaruksiksi.”

Emmeline nappasi Remuksen lautasen hänen nenänsä edestä ja täytti sen munakkaalla. Sitten hän asettui Remuksen vastapäätä, jossa istuivat myös Alice sekä Benjy.

”Miten matkasi sujui, Remus?” Emmeline kysyi uteliaana ja tuijotti häntä tiiviisti suurilla tummilla silmillään.

”Ihan hyvin”, Remus sanoi ja kävi munakkaaseen kiinni. ”Mikä haikka tämä huuten ohn?”

”Olemme Pikkuhirttivaarassa”, McGarmiwa vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. ”Sanotaan, että tämä on Valedrojen kartano.”

Remus nielaisi kuuman munakkaan palasen. ”Valedrojen?”

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Kaikki tuntuivat tuijottavan kaikkea muuta paitsi Remusta. Jopa Sirius oli lopettanut virnuilun ja vilkaisi McGarmiwaa ilmeettömänä, jolloin Mcgarmiwa lopulta rikkoi jään.

”Voldemortin isän sekä isovanhempien kartano, jonne heidät lopulta murhattiin.”

”Murhattiin?” Remus toisti tyrmistyneenä. ”Kuka heidät -?”

”Morfin Kolkko tunnusti tekonsa häpeämättä laisinkaan”, Sturgis jatkoi. ”Heidän väkivaltaisuutensa oli aina kukoistanut koko suvussa, mutta murhiin heistä tuskin kukaan oli aiemmin syyllistynyt. Ennen Morfinia tietysti.”

”Mutta miksi hän -?”

”Hänen siskonsa rakastui Voldemortin isään Tom-nimiseen jästiin ja pakeni tämän kanssa pois”, Sturgis sanoi apeana. ”Jostain syystä Tom kuitenkin palasi ja ilmeisesti Morfin ei kestänyt, että hänen siskonsa oli alentunut jästiin. Hän tappoi Tomin sekä hänen vanhempansa tähän kartanoon.”

Remuksesta alkoi tuntua, että juuri alas mennyt munakas alkoi vaihtaa äkisti suuntaa. Hän katsoi lautastaan pidätellen hengitystään.

”Minun tästä täytyy mennä”, Edgar murahti ja joi kuppinsa tyhjäksi.

”Oletko sinä varmasti tarpeeksi virkeä, Edgar?” Emmeline kysyi epävarma ilme kasvoillaan.

Edgar vilkaisi kelloaan. ”Minulla alkaa olla kiire. Kahvi kyllä pitää minut hereillä, jos sitä mietit, Emmeline.”

Ja sitten Edgar katosi ruokasalin ovesta eteissaliin, josta kuului oven kolahdus. Ruokasaliin syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus, jolloin Remus jatkoi munakkaan syömistä muiden tuijottaessa häntä.

”Minne Edgarilla oli niin kiire?” Remus lopulta kysyi.

”Hän tekee samalla töitä Dumbledorelle”, Emmeline sanoi.

”Minkälaista työtä?” Remus kysyi oitis.

McGarmiwa keräsi Edgarin jättämät astiat ja hävisi keittiön puolelle. Sieltä tullessaan hänen kulmansa olivat rutussa ja hänen kasvoillaan oli tiukka ja vakava ilme.

”Sinun ei tarvitse tietää niistä yhtikäs mitään, nuori poika”, hän kivahti. ”Eikö olisi jo aika mennä nukkumaan? Kokous alkaa huomenna kahdeltatoista ja kello on jo – taivaan tähden, kello on kaksi yöllä!” McGarmiwa siirsi katseensa Benjyyn sekä Aliceen. ”Te kaksi – nukkumaan yläkertaan!” Benjy sekä Alice vilkaisivat toisiaan happamasti, mutta tottelivat. ”Ja te!” Hän puolestaan osoitti Siriusta sekä Remusta. ”Dumbledoren huoneeseen välittömästi.”

Sirius kumarsi McGarmiwalle virnistäen, jolloin Remus olisi voinut lyödä vaikka vetoa, ettei McGarmiwa pitänyt eleestä yhtään. Joka tapauksessa Sirius poistui Remus kannoillaan ruokasalista ulos eteissaliin, jossa Sirius lähestyi oikealla sijaitsevaa suljettua ovea.

”Minne sinä olet menossa?” Remus ihmetteli.

”Tätä kautta pääsemme Dumbledoren puheille”, Sirius selitti ja avasi oven painellen sisään.

Remus seurasi häntä ovesta sisään, jolloin hän tajusi seisovansa keskellä suurta kirjastoa, jonka hyllyt ylettyivät korkealle kattoa kohti. Häntä huimasi ajatus tuolla korkealla etsimästä kirjaa pelkkien tikkaiden avulla, nimittäin pudotus tulisi olemaan todella pitkä. Kuka oli edes jaksanut lajitella kaikki nuo kirjat noin korkealle?

Sirius johdatti hänet koko kirjaston läpi suurien ikkunoiden ohitse, jotka olivat vähintään yhtä suuret kuin kirjahyllytkin. Niitä reunustivat punaiset pitkät verhot, jotka olivat sidottu ikkunoiden edestä pois. Ne olivat valtavat, jopa Tylypahkan Suuren salin ikkunat olivat ehkä yhtä suuret.

Remus pujotteli lukusalin pöytiä huoneen toiseen päähän, jossa sijaitsivat toiset portaat yläkertaan.

”Itäsiipi”, Sirius sanoi ja osoitti yläkertaan. ”Siellä on Dumbledoren työhuone.”

”Miksi Dumbledorella on oma työhuone? Mitä hän siellä tekee?”

Sirius kohautti harteitaan. ”Juo salaa tuliviskiä ja itkee sitä, että on vieläkin neitsyt.”

”Pelottavaa, että sinä tiedät noin paljon”, Remus mutisi.

Sirius virnisti ja nousi kivirappuset ylös Remus kannoillaan. He saapuivat yläkertaan, jossa oli vain yksi huone pitkällä käytävällä, ja se oli aivan käytävän päässä. Remus oli aikeissa rientää sen luokse ja avata se, mutta Sirius tarrasi hänen käsivarrestaan kiinni ja sanoi:
”Ei sinne, Kuutamo! Sinne on meiltä pääsy kielletty!”

”Miksi? Eikö tuo ole -?”

”Ei tuo ole Dumbledoren huone, vaan tämä”, Sirius sanoi ja osoitti edessä olevaa suurta taulua, johon oli maalattu kreivitär.

”Tuoko?” Remus epäili. ”McGarmiwahan sanoi, että tässä kartanossa asui – ”

”Jästejä, niin”, Sirius sanoi. ”Minä odotan sinua huoneessamme hereillä, joten tule pian, sillä haluan elää siinä toivossa, että me pääsemme joskus vielä nukkumaan.”

Ja sen sanottuaan Sirius pomppi portaat alas ja hävisi kirjaston ovesta ulkopuolelle. Remukselle ei jäänyt vaihtoehtoja, vaan hän päätti koputtaa Dumbledoren niin sanottua ovea.

”Suo anteeksi, nuorukainen, mutta tuo kutittaa minua!” tuntematon naisen ääni puhutteli.

Remus hätkähti ja katsoi taulua, joka liikkui ja kreivitär kuvassa nauraa kikatti.

”Öh, anteeksi”, Remus sopersi purren huultaan ymmällään.

Mutta muotokuva ei lopettanut kikatustaan. ”Hassu herra!”

Remus ei tiennyt, mitä hänen kuului tehdä muuta kuin kuunnella muotokuvan naurua. Hän oli ennenkin nähnyt muotokuvia, jotka heräsivät henkiin ja osasivat puhua sekä liikkua tauluista toisiin, mutta niin oli ollut vain Tylypahkassa ennen sitä päivää. Hän ei tiennyt, että jästitkin olivat hankkineet sellaisia, jos se oli edes mahdollista.

”Anteeksi, olen höperö”, muotokuvan kreivitär naurahti tekopyhästi ja pyyhki vuotavia silmiään. ”Tarvitsen vain – ”

Mutta hän purskahti nauruun uudelleen.

”Tarvitset salasanan, eikö niin?” Remus yritti ystävällisesti.

Muotokuva hätkähti, muttei lopettanut nauruaan. ”Kyllä, aivan niin!”

Remus harmistui mielessään. Kukaan ei ollut sanonut hänelle, että hän tarvitsisi salasanaa eikä ainakaan sitä, mikä se olisi.

”Minä en tiedä salasanaa”, Remus sanoi.

Muotokuva oli tukehtua nauruun. ”Päästän sinut – ” Hän nauroi hulvattomasti. ” – yhdellä ehdolla!”

”Millä?”

Muotokuva piteli itseään mahasta ja nauroi niin että vesi valui hänen silmistään jatkuvasti.

”Jos saat – HAHAHAHA – tämän kauhean – HAHAHA – naurun – HAHAHAHA – loppumaan!”

Remuksesta muotokuva pyysi häneltä liian vähän siihen nähden, ettei hänellä ollut salasanaa ja muotokuvan velvollisuus oli kysyä sitä aina ilman mitään muita ehtoja. Hän kaivoi taskustaan sauvan ja osoitti sillä muotokuvaa:
”Poistujo!”

Ja siinä samassa kreivittären nauru loppui kuin seinään ja hän huokaisi pyyhkiessään nenäliinaan kyyneleitään avaten sisäänkäynnin Dumbledoren huoneeseen.

Sisällä oli todella lämmin, mikä johtui huoneen perällä sijaitsevasta takasta, jonka edessä istui punaiseen yöviittaan pukeutunut Dumbledore, joka oli asettunut nojatuoliin seuraamaan Remuksen tuloa. Heidän katseensa kohtasivat, jolloin Remus repäisi katseensa irti hänestä ja siirsi sen puolestaan huoneeseen. Huoneessa oli vain pieni pöytä, yksi hyllykkö, toinen nojatuoli sekä punainen matto. Remus ei keksinyt ainuttakaan syytä, mitä ihmeellistä Dumbledoren niin kutsutussa työhuoneessa oikein oli sellaista, mikä saisi sen näyttämään lähellekään työhuoneelta.

”Istuudu, Remus”, Dumbledore pyysi.

Remus otti toisen nojatuolin ja istuutui.

”Professori…”

”Voi, olenko minä todellakin sitä sinulle yhä?” Dumbledore kysyi.

”Minä en… tiedä”, Remus vastasi nolona. ”Olet silti Tylypahkan rehtori.”

”Niin olen”, Dumbledore sanoi tyynesti ja nyökkäsi.

He istuivat tovin hiljaa, jonka aikana takkatuli rätisi tasaisesti ja liekit tanssivat polttopuiden ympärillä todella rajusti. Remuksen mielessä kävi jännä ajatus siitä, että Dumbledore oli hetki sitten jutellut jonkun kanssa.

”Muotokuva – hän rupesi yhtäkkiä nauramaan – ”

”Voi hän nauraa alati”, Dumbledore sanoi hymyillen. ”Niin kauan kuin olen ollut kreivittären kanssa tekemisissä, hän on nauranut. Öisin joudun langettamaan vaimennusloitsun.”

”Mutta se muotokuva – ”

”Niin, Remus?”

Jostain syystä Remus ärtyi hieman. ”Tämä on ollut jästien talo!”

”Ah, niin. Muotokuva oli täällä alun perin, mutta minun täytyi vain vähän herätellä sitä”, Dumbledore vastasi salaperäisesti ja iski silmää niin että Remus vain vaivoin erotti sen. ”Miten sinun matkasi meni, Remus?”

Remus kohautti harteitaan ja nojautui tuolissaan taaksepäin. ”Normaalisti. Kuulin Feeniksin killasta, ja että tämä oli itse asiassa sinun ideasi… Saanko kysyä – ”

”Olet oikeassa siinä, että tämä oli minun ideani”, Dumbledore keskeytti.

Heidän katseensa kohtasivat, jolloin Remus veti henkeä toistaakseen kysymystään:
”Saanko kysyä, miten sinä -?”

”He ilmeisesti myös kertoivat sinulle kartanon historiasta?”

Remus ärtyi enemmän. Dumbledore tuntui keskeyttävän hänen puheensa yhä useammin eikä välittänyt lainkaan, mitä Remuksella oli sanottavana. Dumbledore hymyili sillä tavalla, joka sai Remuksen melkein huutamaan seuraavat sanat:
”Joo, niin kertoivat! Sturgis kertoi, että Morfin tappoi Voldemortin isän kostoksi!”

”Vai niin”, Dumbledore sanoi.

”Miksi me olemme tässä kartanossa? Eikö Feeniksin killan tarkoitus ole olla Voldemortia vastaan?”

Dumbledore jatkoi hymyilemistään, mutta nousi nojatuolistaan pian ylös ja katsoi ikkunastaan ulos tummaa taivasta vasten.

”Tiesitkö, ettei tätäkään huonetta ollut tässä kartanossa ennen kuin me kunnostimme sitä hieman?” Dumbledore kysyi.

Remus päätti pysyä vaiti, sillä Dumbledorekaan ei ollut vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän seurasi Dumbledoren jokaista elettä siltä varalta, että hän voisi jopa esittää kysymyksensä uudelleen sopivalla hetkellä.

”Itse asiassa tätä huonetta ei ole edes olemassa. Ihmeellistä, mutta kyllä”, Dumbledore jatkoi, muttei liikahtanutkaan ikkunan luota. ”Kun saavuimme tänne, täällä ei ollut pienintäkään merkkiä taikuudesta. Ei kaltaisia salaovia, joita Tylypahkassa on… Ei taialla lukittuja ovia… Poikkeuksena kuitenkin käytävän päässä oleva ovi, jonka kuitenkin olemme tarkistaneet olevan kiinni muuten kuin taioin.”

”Ette saa minua uskomaan, ettette te saisi sitä auki taikakeinoin joka tapauksessa, professori”, Remus mutisi.

”Olet oikeassa, Remus – me totta puhuakseni saisimme oven auki taikakonstein”, Dumbledore sanoi ja siirsi nyt katseensa häneen. ”Mutta uskomme siellä olevan jotain sellaista, mitä ei ole tarkoitettu meidän silmille. Siksi olen pyytänyt, ettei kukaan killasta yritä päästä tuohon huoneeseen.”

”Mutta siellä siis ei ole taikaa?” Remus varmisti.

”Tässä kartanossa ei ole taikuutta sen enempää kuin tänne murhattujen jästienkään veressä”, Dumbledore vakuutti ja palasi nojatuoliinsa. ”Vaikka Minerva ei pidäkään kartanoa mielestään kovin puhtaana, kaikki tämä likaisuus on pientä siihen, millaisena Voldemort näkee tämän paikan.”

”Professori – ”

”Olit kysymässä, miksi valitsin tämän paikan, koska tämä kaikki on niin lähellä Voldemortia?” Dumbledore kysyi.

”Niin.”

Nyt hänen hymynsä oli muuttunut surulliseksi, ja hän piti pienen tauon ennen kuin hän lopulta sanoi:
”Voldemort ei ikinä astuisi tähän paikkaan, jossa asui hänen isänsä, joka ei voinut ikinä hyväksyä häntä pojakseen”, Dumbledore kertoi. ”Voldemort näkee tämän paikan saastaisempana kuin se oikeasti onkaan.”

~*~

[Ansku-Ransku]

OI! Ihana tämä jatko!

Eikö tuon kartanon kuuluisi olla Siriuksen lapsuudenkoti? (ennen kuin hän karkasi)

”Kuutamo, senkin ääliö!” Sirius parahti ja näytti siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli hakata päätä likaista seinää vasten. ”Olisit voinut tulla minun luokseni!”

Ihanaa Siriusta, Kuinka Remus ei nyt tuota tajunnut?

”Minä pyydän”, hän aneli kädet ristissä. ”Minä ja sinä, Kuutamo – mikä tiimi! Pelaisimme yöt pokeria ja nukkuisimme iltapäivään asti! Ostamme pizzaa ja ostamme paljon viskiä! Hyvällä tuurilla saatamme löytää naisia – naisia, Remus, naisia!”

Sirius lakkasi pomppimasta. ”Rakennan sinulle koirankopin takapihalleni.”

Niin Siriusta <3

Remus yskäisi kovaan ääneen. ”Öh, MINKÄ?”

Niiin Remusta <3


Anteeksi paljot lainaukset, luku vain oli mukava, enkä edes etsinyt virheitä.
//Poistin yhden lainauksen.

Mutta, kuka tuo Remuksen OC on? Onko hän jo näyttäytynyt vai ilmestyykö hän lähiaikoina??
Kuitenkin se on joku kuolonsyöjä xD

Mutta Jatkoa!
JATKOA!

[Ceatrix]

”Lomen Kolkko tunnusti tekonsa häpeämättä laisinkaan”, Sturgis jatkoi. ”Heidän väkivaltaisuutensa oli aina kukoistanut koko suvussa, mutta murhiin heistä tuskin kukaan oli aiemmin syyllistynyt. Ennen Lomenia tietysti.”

”Mutta miksi hän -?”

”Hänen siskonsa rakastui Voldemortin isään Tom-nimiseen jästiin ja pakeni tämän kanssa pois”, Sturgis sanoi apeana. ”Jostain syystä Tom kuitenkin palasi ja ilmeisesti Lomen ei kestänyt, että hänen siskonsa oli alentunut jästiin. Hän tappoi Tomin sekä hänen vanhempansa tähän kartanoon.”

Njoo... Eiks Lomen ollu Meropen isä, ja Merope oli tuon Voldemortin äiti? Sen Meropen veljee en muista. Mutta eiks se menny jotenkii näin kirjassa: "Pojan nimeksi tulee Tom Lomen Valedro. Tom isänsä mukaan ja Lomen minun isäni mukaan..." tai jotain sinnepäin. Pitää tarkistaa... Mutta jos olen väärässä, lyö halolla päähän, ehkä oppi tulee siten päähän.

[Captain Oats]

Ceatrix, kyllä ja vielä kerran KYLLÄ! Olet aivan oikeassa, ja nyt palaan pikaisesti korjaamaan tuon virheen aiemmasta luvusta. Tosiaan, Morfin oli tuon kyseisen velhon nimi. Tässä vaiheessa minä tarjoan päätäni, että sinä puolestasi saat lyödä minua halolla päähän.

Minun ei itse asiassa pitänyt vastata kommentteihin kuin vasta kirjoittaessani lisää jatkoa (mahdollisesti tänään illemmalla tai huomenna, vaikka jatko onkin jo melkein valmis). Mutta oli yksinkertaisesti pakko päästä korjaamaan tuo.

Ansku-Ransku, kiitos! Kalmanhanaukio 12 oli siis vasta myöhemmän Killan päämajana. Alkuperäisen killan päämajasta ei ole koskaan ollut puhetta, joten minun piti vain keksiä jokin paikka, ja Valedrojen kartano tuli ensimmäiseksi mieleen.
Niin, Remuksen OC ei ole vielä näyttäytynyt. Hän tulee esiin muutaman luvun jälkeen, koittakaa kestää! ^^

[Ansku-Ransku]

Hmm...

Tämä tauko on kestänyt aivan liikaa! Onko jatkoa tulossa? Minä nimittäin odotan sitä ja käyn joka päivä tarkistamassa tämän ficin, koska tässä on hieno aihe, joka kiinnostaa minua. Eikä tästä kirjoiteta kovin paljon. Joten onko meille luvassa jatkoa, vai onko minun alistutttava poistamaan tämä Suosikit- valikosta? Ettei kirjoittaja vain olisi unohtanut...
Kun on aikaa tuosta viime viestistä, jonka mukaan jatko on jo lähes valmis...?

A-R

[Captain Oats]

Voi himpulat, anteeksi kamalasti! Tulin tosi kurja olo, kun luin tuota viestiäsi, Ansku-Ransku. Tämä fic tavallaan on jäänyt monien uusien ideoiden alle luettuani Potterin seitsemännen kirjan, jonka mukana nämä kaikki uudet ideat sitten myös tulivat. Kirjoitan parhaillaan kahta fikkiä, ja tämä ikään kuin vain jäi... Mutta minulla ON tähän jatkoa! Ja suunnitelmissa on, että kirjoitan tämän loppuun. Minä LUPAAN laittaa tähän jatkoa viimeistään huomenna, sillä niin kuin sanoin: minulla on jatko siis tiedossa.

Ja sekin harmittaa paljon, että suunnittelin tätä fikkiä tosi kauan ja juoni oli kutakuinkin tiedossa, ja jätin tämän sitten vain näin auki.

Mutta laitan siis monia kuukausia kirjoittamani jatkon tähän ja alan suunnitella uutta. Pahoittelen tosiaan tätä unohdusta!

[Captain Oats]

Jatkoni, kuten lupasin.

Kommentoin tätä lukua vain sen verran, että myönnettäköön se ei ole mitään helppolukuisinta ja toivon, että pysytte kyydissä. Tämä selviää vielä tästä alkuhässäkästä kun seikkailu pääsee alkamaan! Nyt itse asiaan eli neljänteen lukuun!

4.luku

Aamulla herätessään Remus pisti merkille, että Siriuksen sänky oli pedattu siististi näyttäen siltä kuin siinä ei olisi ollenkaan nukuttu. Verhot olivat avattu niin että ulkoilman valo pääsi häikäisemään Remusta suoraan silmiin, jolloin hän nousi jaloilleen sängyn reunaan ja venytteli. Remus ei ollut nukkunut niin makeasti aikoihin, ja hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan saadessaan nukkua silitetyissä petivaatteissa katto päänpäällään seurassaan Sirius, joka oli kaikesta päätellen noussut aikaisin ylös syömään aamupalaa.

Remus katsoi sänkynsä jalkopäähän, jonne oli viikattu jälleen uudet paita sekä housut. Hän veti ne sukkelaan päälleen ja virnisti peiliin tietäen, kenen vaatteita hän piti yllään.

Ja kun hän oli viimein saanut puettua ja harjattua vain vaivoin tukkansa, joka oli takuista sekaisin, Remus kiiruhti alakertaan portaita alas vilkaisten samalla nopeasti kelloa. Ja vaikka kello näyttikin vain varttia vaille yhdeksää, ruokasalissa oli silti paljon väkeä.

”Em, pistä munakas tulille! Kuutamo saapui”, Sirius huudahti pöydästä Emmelinelle, joka kiiruhti keittiön puolelle ruuantuoksun perään.

Remus oli aikeissa tallata Siriuksen varpaille, kunnes hänen katseensa jähmettyi Siriuksen vieressä istuvaan henkilöön, joka katsoi häntä takaisin virnuillen lähes identtisesti Siriuksen kanssa ja naureskellen.

”Kuutamo näyttää siltä kuin olisi juuri nähnyt aaveen”, James naureskeli tummat silmät kiiltäen.

”Oletko sinäkin täällä?” Remus kysyi oitis. Hänen oli vaikea olla iloinen silloin kun hän oli todella hämmästynyt, eikä Remus tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa vai takoa päätä seinään.

”Mitä sinä horiset? Totta kai minä olen”, James vastasi ja vilkaisi Siriusta kuin tukea anellen. ”Ja niin ovat Peter ja Lilykin.”

Remuksesta tuntui kuin hän olisi saanut ensimmäisellä kerralla iskun päähänsä, mutta nyt päässä tuntui kuin olisi kumautettu kahta lujempaa. Sirius ei ollut maininnut heitä viime yönä, eikä hän ollut liialti itsekään edes osannut arvata, että itse asiassa siellä olivat kaikki, jotka Remus tahtoi siellä olevankin.

”Sirius, sinä olet kelmi”, Remus onnistui sanomaan, mutta hymyili joka tapauksessa istuutuessaan alas Siriuksen viereen.

”Kuutamo, katso tuonne, olet piilokamerassa! Sinua kuvataan kaikkialta! Ihmiset nauravat sinulle ympäri maailmaa!” Sirius hekotti suu täynnä ruokaa.

”Pää kiinni”, Remus murahti.

Mutta kaikesta huolimatta Remus ei voinut kieltää olevansa onnellisempi kuin edes herättyään. Emmeline tarjoili hänelle munakkaan ja pannukakkua hunajalla, jolloin Remus tyytyi vain kuuntelemaan Jamesin kesäpäivien tapahtumia niin kaljoitteluilloista kuin Siriuksen mopohurjasteluihinkin. Ja siinä samalla Remus mietti omia päiviään, eikä voinut olla harmistumatta siitä, kuinka erilaista elämää heistä kukin olivat viettäneet.

”Mitäs täällä nauretaan?” Lily kysyi astuessaan heidän seuraan ruokapöytään.

James suuteli Lilya poskelle ja kääntyi katsomaan Remusta. ”Kuutamo on vihdoin saapunut päämajaan.”

”James ja Sirius ovat odottaneet sinua”, Lily kertoi hymyillen. ”Ilman Siriusta sinua tuskin olisi löydetty.”

”Miten niin?”

Sirius muuttui viattomannäköiseksi. ”Erinomainen hajuaisti, tiedäthän?”

”Sinä siis tarkoitat – ” Remus nojautui Siriusta kohti ja kuiskasi: ” – että käytit animaagitaitoasi?”

Sirius naurahti kuuluvasti. ”Mitä sinä selität? En tietenkään käyttänyt!”

Mutta muiden hiljaisuus paljasti Remukselle sen, että Sirius oli nimenomaan juuri niin tehnyt. Sirius vaikeni tekopyhältä naurultaan ja katsoi arasti Remusta.
”Se oli ainoa keino…”

”Mehän sovimme, ettei niin sovi tehdä paitsi ainoastaan silloin kuin – ”

Silloin kuin hän muuttuisi jälleen ihmissudeksi. Mutta sitä Remus ei kyennyt sanomaan, sillä hän muuttui onnellisesta hyvin nopeasti vihaiseksi. Hän jätti lautasensa niille sijoilleen ja nousi ruokapöydästä ylös niin sukkelaan, että oli törmätä McGarmiwaan oviaukon luona. Hän kiiruhti portaiden luokse, jolloin pysähtyi kuullessaan Jamesin huudon:
”Kuutamo, odota!”

Ja hän odotti, vaikkei olisi tahtonutkaan. Remus odotti, että hänen ystävänsä olivat kirineet hänen kintereilleen ja että Sirius voisi selittää tekonsa.

”Kuutamo, oikeasti. Olen pahoillani, mutta se tuntui ihan totta olevan ainoa – ”

”Kuinka moni tietää?” Remus kysyi tiukasti.

James ja Sirius vilkaisivat toisiaan.

”Ei moni”, Sirius vastasi.

”Tietääkö Dumbledore?”

Remuksen ääni oli muuttunut ärtyneestä pelokkaaksi. Dumbledoren luottamus oli hänelle tärkeintä maailmassa. Remus oli pettänyt Dumbledoren luottamuksen tämän tietämättä yhtikäs mitään. Dumbledore oli hyväksynyt hänet Tylypahkaan, vaikkei yksikään muu rehtori olisi sallinut mitään sellaista, eikä Dumbledorella ollut pienintäkään hajua, että Remus rikkoi sääntöjä, jotka Dumbledore oli laatinut hänen sekä muiden turvaksi.

”Dumbledore ei tiedä mitään”, Sirius vakuutti, jolloin kivi Remuksen sydämeltä vierähti pois.

”Ketkä tietävät?” hän tivasi.

”Alice ja Benjy, mutta he eivät tiedä SINUSTA mitään”, Sirius sanoi näyttäen nololta.

”Ja minä kerroin Lilylle”, James säesti, ”koko jutun.”

Remus nyökkäsi hyväksyvästi. Vaikka James ja Lily olivatkin seurustelleet hädin tuskin edes vuotta, Lily oli ainut tyttö, jolle voisi kertoa koko totuuden Remuksen ihmissuteudesta ja luottaa, ettei hän kertoisi sitä kenellekään toiselle.

Silti hän ei voinut olla tuntematta tietynlaista pelkoa.

”Remus, me olimme huolissamme sinusta”, Sirius sanoi ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin. ”Sinusta ei ollut kuulunut mitään, tuntui kuin olisit häipynyt kaupungista pitemmäksikin aikaa. Alice ja Benjy eivät olisi ikinä löytäneet sinua ilman apuani!”

”Kai minä pärjään muutaman viikon omillanikin toisin kuin eräät”, Remus sanoi happamana lähinnä tarkoittaen Siriusta, joka painoi päänsä maahan.

”Dumbledore itse oli antanut käskyn, että sinut kuului tuoda välittömän nopeasti päämajaan”, James jatkoi. ”Voldemort on ollut ihmeen hiljaa koko tämän ajan, joten hän kai epäili, että – ”

”Miten niin hän on ollut ihmeen hiljaa?” Remus keskeytti Jamesin.

James vilkaisi pikaisesti Siriusta hämillään. ”No siis, hänestä ei ole kuulunut paljoa.”

Ja silloin Remus muisti jälleen oman kesälomansa, jolloin hän oli nähnyt jotain. Hän oli luullut, että edes killassa tiedettäisiin siitä, mutta unohduksissaan täysin unohtanut edes mainita asiasta. Hän oli unohtanut sen kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Minulla on teille tärkeää asiaa”, Remus kuiskasi ja viiletti rappusia ylös James sekä Sirius kannoillaan. Hän johdatti heidät Siriuksen ja hänen makuuhuoneeseen, jossa James painoi oven visusti kiinni, jonka jälkeen Remus loitsi oveen vankkuusloitsun.

”Minkä takia sinä tuon teit?” Sirius kysyi ymmällään.

”Koska haluan kertoa vain teille erään asian”, Remus selitti ja asteli ovelta sänkynsä päälle huokaisten syvään. ”Muutama viikko sitten, kun minä – tuota noin – olin ulkona… Lähdin kävelylle Lontoon kaduille. Silloin oli sellainen sateinen päivä ollut, tai no itse asiassa yö. Olin menossa etsimään itselleni suojaa ja yösijaa, kunnes minä näin – ”

Hän piti tauon, jonka aikana yritti muistella näkemäänsä, jotta voisi olla varmempi tarinastaan.

”Minä näin pimeänpiirron.”

Sirius ja James suhtautuivat siihen aivan eri tavalla kuin Remus oli luullut. He eivät vilkaisseetkaan toisiaan, eivätkä he virnuilleet tai nauraneet. He tuijottivat Remusta hiljaisina ja vakavina kuin odottaen lisää, jonka jälkeen James oli ensimmäinen, joka uskaltautui puhumaan:
”Oletko varma?”

Se oli kysymys, jota Remus oli osannut odottaa, mutta vastasi siihen: ”Olen”, vaikkei ollutkaan niin täysin varma näkemästään.

”Mutta sehän tarkoittaa, että Voldemort ei ole ollut hiljaa kaiken tämän ajan”, Sirius päätteli. ”Ja jos joku olisi kuullut jotain, kaikki tieto menee aina ensin Dumbledorelle. Ja Dumbledore on sanonut meille, ettei Voldemort ole maisemissa juuri nyt.”

”Dumbledore näyttää olevan väärässä”, James sanoi purren huultaan. ”Mutta etkö sinä ole puhunut kellekään? Etkö kertonut kenellekään?”

”Kenelle minä olisin kertonut? Siellä ei ollut ketään muita kuin minä! Pimeänpiirto oli vain parin korttelin päässä minusta”, Remus kertoi. ”Siellä olin vain minä. Tarkistin seuraavana aamuna kaikki lehdet, eikä missään lukenut pimeänpiirrosta.”

”Tännekin tulee joka päivä Päivän Profeetta”, Sirius sanoi ja kurottautui sänkynsä alta etsimään jotain. ”Luulisi, että edes siinä olisi jotain.”

Hän otti esiin pinon Päivän Profeetoita, joita hän oli säästänyt kuukauden ajan. Sirius alkoi heti tutkia niitä siltä varalta, että hän löytäisi uutisen pimeänpiirrosta.

”Tämä kuulostaa todella oudolta minusta”, James sanoi vakavana. ”Tänään on killan kokous keskipäivällä ja minusta olisi hyvä, että he tietäisivät tästä.”

Remus katsahti Jamesiin. ”Tarkoitatko, että minun pitää kertoa heille?”

James kohautti hartioitaan, mutta Remus tiesi, että juuri sitä hän oli tarkoittanut.

~*~

Ja lopulta kun kello alkoi lähestyä kahtatoista, Remus tapasi viimein myös Peterin, joka oli saapunut killan päämajaan vain hetki ennen kokouksen alkua. He eivät ehtineet puhua juuri lainkaan, sillä McGarmiwa hengitti heidän niskaansa taukoamatta, jolloin heidän oli pakko siirtyä ruokasalin puolelle. Dumbledore oli puolestaan kutsunut McGarmiwan pikaisesti käymään työhuoneessaan, minkä jälkeen Sirius virnuili leveämmin kuin koskaan.

”Mikä sinua vaivaa?” James kysyi epäilevästi katsoen Siriusta.

”Voitteko kuvitella Dumbledoren odottavan professori McGarmiwaa käsirautojen kanssa huoneessaan?” Sirius puolestaan kysyi katsoessaan ihaileva ilme kasvoillaan McGarmiwan perään.

”Sinä olet todella likainen, Anturajalka!” James huudahti. ”Ja eikö sinun sitä paitsi siinä tapauksessa pitäisi olla huolissasi?”

Sirius virnisti. ”Naulan kantaan! McGarmiwa on minun niin kutsuttu tyttöystäväni, vaikkei hän tiedäkään sitä vielä.”

”Minä kun luulin noiden puheiden jäävän ainoastaan Tylypahkan tiluksien sisäpuolelle”, Remus sanoi.

”Ei ikinä!” Sirius huudahti loukkaantuneen näköisenä niin että moni kääntyi katsomaan. ”Siitä on vain muutama viikko, kun jätimme Tylypahkan iäksi.”

”Ihan oikeasti, Sirius”, Remus aloitti. ”Jos olet noin tosissasi McGarmiwan suhteen, mikset tekisi hänelle jonkinlaista elettä, joka vihjaisi tunteistasi?”

James puhkesi nauruun, mutta Sirius ei loukkaantunut, vaan jatkoi virnuilemistaan.

”Se maksaa rahaa, Kuutamo!” Sirius sanoi.

”Jota minulla ei ole sinulle tarjota”, Remus sanoi surkutellen.

”Sääli”, Sirius valitteli ja istuutui pöydän ympärille. ”Olisin tehnyt sen.”

”Ei huolta, Anturajalka – minä maksan sinulle, jos teet sen!” James sanoi. ”Haluan oikeasti nähdä, onko sinussa miestä tehdä se.”

Siriuksen hymy levisi niin, että hän hymyili kuin hangonkeksi. ”Saatpa nähdä. Keksin huomiseksi päiväksi jotain oikein romanttista.”

”Onko Siriuksessa miestä tehdä mitä?” kysyi Lily, joka oli juuri saapunut ruokasaliin.

James virnisti ja katsoi Siriusta. ”Onko Siriuksessa tarpeeksi miestä hurmata professori McGarmiwa.”

Lily katsoi heitä ymmällään, muttei kuitenkaan ehtinyt sanoa juuri mitään, kun pöytä oli täyttynyt ihmisistä, joista ylimääräiset nojailivat seinää vasten ja hiljentyivät heti, kun Dumbledore oli astunut huoneeseen ja asettunut huoneen toiseen päähän pöydän päätypaikalle.

”Lähes kaikki ovat päässeet paikalle”, Dumbledore aloitti. ”Vaikka en olettanutkaan tiettyjen henkilöiden saapuvan missään muodossakaan tähän paikkaan. Joka tapauksessa”

”Hauska nähdä teidät, nyt kun vihdoin olemme koolla kaikki, ja tervetuloa. Osa teistä varmasti tunteekin jo jotkut, kun taas osa saattaa olla täysin tuntemattomia joillekin. Kiireisestä aikataulusta huolimatta en ole katsonut tarpeelliseksi järjestää esittelyjä, joten meidän on mahdollisimman pian siirryttävä itse aiheeseen, jotta saamme tämän pois päiväjärjestyksestämme”, Dumbledore sanoi tasaisella äänellä ja antoi katseensa kiertää ruokapöydän ympärillä.

Sirius tyrkkäsi Remusta kyynärpäällään, jolloin Remus katsoi kun hän loi silmäyksiä McGarmiwaa kohti, joka hermostui Siriuksen viettelevästi katseesta niin paljon, että yskäisi teennäisesti ja veti katseensa Dumbledoreen. Sirius katsoi Remusta ja virnisti, jolloin Remus ei voinut olla hymyilemättä hänelle.

”Niin kuin olen varmasti jokaiselle tehnyt selväksi, Feeniksin killan tarkoitus on taistella pimeyden lordia, Voldemortia, vastaan – ” Nimen lausuminen aiheutti joukossa paljon supinaa ” – jota yleisemmin kutsutaan nimityksellä tiedätte-kai-kuka. Kutsun häntä oikealla nimellä, sillä meidän ei killassamme kuulu pelätä liioin häntäkään kuin hänen nimeäkään – oletettavasti tietysti. Siksi olenkin valinnut teistä ne, jotka ovat itse tahtoneet liittyä joukkoihini tai joita olen henkilökohtaisesti pyytänyt – ” Tässä välissä Remuksen teki mieli yskäistä. ” – mutta heillä on ollut lupa myös kieltäytyä, niin kuin aiemmin mainitsin joidenkin tehneen.

”Moni tietysti teistä varmasti tietääkin kyseisen velhon maineen. Hän on kuluneiden vuosien edetessä osallistunut useampaan kuin yhteen murhaan, ja uskon tietäväni, että hän on edennyt yhdenlaisen taikuuden rajoissa loitommalle kuin kukaan koskaan. Ja niin kuin yleensä, Voldemort ei tietenkään toimi yksin, vaan hänellä on käskyläisiä, joita on nimitetty jo kauan nimillä kuolonsyöjät.”

Salissa vallitsi hiljaisuus, jonka aikana Remus kävi katseellaan läpi läsnäolijat. Hän tunnisti sieltä vain Edgar Bonesin, Elphias Dogen, Benjyn, Hagridin, joka oli pari vuotta sitten siirtynyt Tylypahkan riistanvartijan hommiin, McGarmiwan, Sturgis Podmoren, Emmelinen, Alicen sekä hänen vieressään istuvan tummahiuksisen pojan, jonka hän tunnisti pian Frank Longbottomiksi. Hän tietysti oli Alicen poikaystävä ja Tylypahkan johtajapoika silloin kuin Remus itse oli ollut ensimmäisellä luokalla. Nyt he olivat molemmat töissä taikaministeriössä, auroreina, eikä Remus voinut kuin vain ihailla heitä.

Muut ruokasalissa olivat täysin tuntemattomia Remukselle, hän ei ollut nähnyt ainuttakaan edes unissaan. Hän tyytyi kuitenkin vain kuuntelemaan Dumbledorea, joka jatkoi pehmeällä äänellä:
”Meillä on pienmuotoinen ongelma, enkä luokittelisi sitä pieneksikään. Aberforth on välittänyt minulle ystävällisesti Sianpäässä käydyistä keskusteluista vain pienen osan, mutta Vuotavan noidankattilan Tom on myös varmistanut kertomuksen. Joudun tietysti aina olemaan kiitollinen Vuotavan noidankattilan uudelle televisiolle, joka on vetänyt niin tavallisia velhoja kuin myös kuolonsyöjiä viettämään iltojaan kyseisessä kuppilassa.”

Ja silloin Remuksen pään sisällä jokin ikään kuin napsahti paikoilleen. Hän oli käynyt vain muutama viikko sitten Vuotavassa noidankattilassa, jossa Tom oli kertonut hänelle televisiosta sekä Remus oli nähnyt omin silmin väkijoukon. Ja varsinkin sen huppupäisen tyypin, joka oli katsonut Remusta hetken. Ehkä he olivat olleet kuolonsyöjiä.

”Kuolonsyöjät on kuultu puhumasta väijytyksestä sekä murhista, ja juuri tuona iltana yksi kuolonsyöjistä oli poistunut suorittamaan jotain annettua tehtävää – kenties juuri murhaa. Tehtävällä oli kuitenkin joku syy, ja syyn me saimmekin tietää kun viime viikolla tapahtunut murto sattui taikaministeriössä. Luultavasti tässä vaiheessa sinä, Sturgis, voisit kertoa hieman enemmän?” Dumbledore pyysi ja asettui istumaan, jolloin puolestaan Sturgis nousi pystyyn.

”Kaikkihan tietävät karttaamattoman saaren nimeltä Narmolanya, nimi on täysin merkityksetön meille vieläkin, vaikka muinaiset haltijat väittävät sen tarkoittavan jotain – mikä on tietysti pötyä. Narmolanyaan ei tiedetä olevan muuta keinoa päästä sinne kuin seurata karttaa nimeltä Drumin-kartta, joka on koottu oikein – tarkoittaen sitä, että karttaan on koottu oikea reitti Narmolanyan saarelle”, Sturgis sanoi aivan kuin se kaikki olisi jokapäiväistä heille kaikille, mutta todellisuudessa Remus ei tajunnut mitä hän selitti. ”Tuo saari on monellakin tapaa tehty karttaamattomaksi kuten myös rajattu jästeiltä Tylypahkan tavoin, tietysti huhut saaren pelottavuudesta ovat aina silkkaa roskaa minusta, mutta en puolestani myöskään usko, että saarelle tahtoo kukaan, joka piittaa omasta hengestään. Saarella on entinen vanha velhojen mielisairaala, jossa asuvat niin vampyyrit kuin muutkin otukset, jotka taikaministeriö on arvostellut pedoiksi. Täten taikaministeriö myös on tuon saaren löydyttyä tehnyt lausunnon, etteivät katso velvollisuudekseen valvoa tuon saaren tapahtumia sen hulluuden vuoksi, sillä siellä on aivan omanlaiset säännöt taikuudelle kuin täällä.

”Kuolonsyöjät tekivät kuitenkin murron taikaministeriöön, mutta heidät saatiin onneksi kiinni tuona hetkenä, jolloin he yrittivät anastaa Drumin-kartan. Vain yksi kuolonsyöjistä on saatu kiinni, ja hänelle annettiin totuusseerumia, joten hän joutui tunnustamaan, että tiedätte-kai-kenellä on tuolla saarella piilossa jotain, joka pitää häntä elossa. Ja koska totuusseerumin tehoaika oli liian lyhyt jatkokysymyksille eikä hänelle voi antaa sitä enempää heti peräkkäin, päätimme passittaa hänet Azkabaniin ja ryhtyä toimenpiteisiin. Parin päivän päästä kuitenkin meiltä taikaministeriössä oli kadonnut Sarah Parker salaperäisyyksien osastolta sekä monta muuta hänen työtoveriaan. Meille jätettiin viesti, että he tulisivat kuolemaan, ellei Drumin-karttaa annettaisi heille”, Sturgis kertoi, mutta Remus oli tippunut aikoja sitten kyydistä. ”Drumin-kartta luovutettiin heille, mutta taikaministeriön jäseneitä ei ole palannut yhtään, mutta heidän tiedetään olevan elossa.”

Hän ei edes ollut tiennyt, että taikaministeriöön oli tehty murto, mutta se johtui vain siitä, ettei hän ollut viime päivinä enää jaksanut seurata Päivän Profeettaa niin ahkerasti kuin pimeänpiirron iltana.

Dumbledore nousi jälleen ylös ja nyökkäsi Sturgikselle, joka kumarsi ja istuutui.

”Ymmärsikö kukaan, mikä on ongelmamme?”

Salissa oli täysin hiljaista, lukuun ottamatta Siriusta, jonka vatsa kurisi niin että Emmeline näytti siltä aivan kuin olisi tahtonut rientää tekemään ruokaa. Dumbledoren katse kiersi heissä jokaisessa, kunnes Frank päätti nousta seisomaan.

”Meidän on siis haettava Voldemortille kuuluva esine ja tuhottava se”, Frank sanoi kireällä äänellä. ”Minusta asia kuulostaa liian yksinkertaiselta että se voisi olla tapa tuhota Voldemort.”

”Vain siksi, koska et ole kuullut koko tarinaa, Frank”, Dumbledore sanoi. ”Olemme jo kehitelleet useamman kanssa sopivamman toimintasuunnitelman, jota aiomme mitä luultavimmin käyttää. Koska tämä voi olla ainoa mahdollisuutemme, Drumin-kartta on haettava, sillä vain sen avulla voi päästä saarelle. Osa joukoista lähtee pelastamaan taikaministeriön väkeä kun taas osa lähtee Etelään päin, jossa Voldemortin toinen armeija odottaa.”

”Mutta professori – mitä varten? Mitä siellä odottaa?” Frank kysyi ymmällään.

”Siellä on tallessa Drumin-kartta, joka johdattaa Narmolyan saarelle, jossa esine on”, sanoi Dumbledore. ”Karttaa vartioi Fenrir Harmaaselkä, jonka tiedätte liittyneen Voldemortin joukkoihin pari vuotta sitten. Me tarvitsemme jonkun tai jotkut hakemaan tuon kartan, jolloin esine on mitä luultavimmin meidän parhaimmassa tapauksessa.

”Tehtävässä täytyy kuitenkin olla nopea, sillä kun he tajuavat että kartta on kadoksissa, pidän hyvin todennäköisenä, että Voldemort saa tiedon siitä lähes heti. En pidä ollenkaan ihmeenä, että hän lähettäisi perään omia miehiään, jotka tekevät selvää kartan varastajista.”

”Mutta miten oletat jonkun meistä saavan Harmaaselältä kartan? Hän tietää meistä jokaisen!” Frank intti vastaan. ”Sitä paitsi hän listii meistä jokaisen – hänhän on ihmissusi!”

Ja juuri silloin Remus hätkähti kuullessaan sen. Hän oli miettinyt koko sen ajan, miksi se nimi kuulosti niin tutulta, hän oli yrittänyt kaivella mieltään, jotta olisi saanut sen selville… Mutta vaikkei hän muistanut, missä oli kuullut tuon nimen, oli todella hälyttävää kuulla hänen olevan ihmissusi.

Dumbledoren huulilla käväisi hymyntapainen. ”Me kaikki varmasti tiedämme, kuka hän on, Frank.”

Frank ei sanonut sanaakaan, vaan katsoi tyrmistyneenä Dumbledorea istuutuessaan aloilleen. Mutta lähes yhtä tyrmistynyt oli myös Remus, joka mietti samaa kuin Frank. Miten kukaan heistä edes uskaltautui astua jalallakaan sellaisten leiriin, joista kaikki olivat Voldemortin käskyläisiä, ja joista kaikki voisivat tappaa sillä hetkellä, kun totuus paljastuisi heille. Remuksen iho nousi kananlihalle ajatuksesta.

”Päätämmekö jaosta seuraavassa kokouksessa?” silinterihattuinen velho kysyi.

”Päätämme ja siihen hetkeen asti kullakin on aikaa miettiä, mitä itse haluaa tehdä”, Dumbledore vastasi. ”Olen kuitenkin jo varma, mitä sinä haluat, Dedalus-hyvä.”

Dedalukseksi mainittu velho punehtui hieman, mutta pysyi vakavan näköisenä. Hänen vieressään istui juronnäköinen vanha velho, jolla oli paljon harmaata partaa sekä tukkaa, ja hän muistutti etäisesti Dumbledorelta. Heissä oli paljon samanlaisia kasvonpiirteitä, mutta Dumbledore näytti paljon virkeämmältä eikä niin paheksuvannäköiseltä kuin hänen lähes täydellinen kopionsa.

”Tämä asia taitaa olla tältä päivältä käsitelty? Pyydän teitä miettimään, mikä olisi teille sopiva tehtävä, vaikka minulla onkin vielä teille erikoisasiaa, Marlene, Sturgis, Fabian sekä Gideon”, Dumbledore sanoi, jolloin neljä heistä nyökkäili ja salissa alkoi välittömästi vaimea puheensorina.

”Hei, anteeksi! Minulla olisi asiaa!” Sirius huudahti kuuluvasti kaikkien hämmästykseksi. Syntyi välitön hiljaisuus, jonka aikana Sirius suoristautui pystyyn ja katsoi Dumbledorea, joka nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minun nimeni on Sirius Musta, mutta voitte unohtaa sukunimeni saman tien, sillä se on minulle merkityksetön. Kannan sitä vain siksi, että minun on pakko. Joka tapauksessa, koska meille tuli puhetta itse pääjehusta nimeltä Voldemort ja kenties sattuneesta murhasta, josta te mainitsitte aivan alussa, niinhän?”

Dumbledore nyökkäsi jälleen.

Sirius kääntyi katsomaan Remukseen, jolloin hän alkoi pelätä pahinta. ”Remus on nähnyt pimeänpiirron.”

Ja juuri silloin Remus tunsi polttelevan hohteen nousevan poskilleen, kun noin kaksikymmentä henkeä käänsi katseensa häneen ja supisivat. Jotkut heistä näyttivät epäileviltä, toiset olivat valmiita kuulemaan lisää, mutta ainoastaan Dumbledore oli ainoa, joka nojautui käsiinsä tarkkaillen puolikuulasiensa takaa vakavana Remusta, joka hymyili väkinäisesti.

”Kerro heille, Remus!” Sirius painosti.

”Ei se ole ihan niin kuin kerroin, Sirius – ei se ollut niin suurta, kun luulet…”

”Pimeänpiirron näkemin on vakava asia”, Alice tokaisi hämmästyksissään.

”Niin, mutta en minä – ”

”Sinä sanoit minulle, että näit pimeänpiirron kävellessäsi Lontoossa!” Sirius intti. ”Mikset sano sitä heille, Remus?”

”Sirius – ”

”Hän kertoi niin meille, eikö kertonutkin, James?”

James vilkaisi Remusta anteeksipyytävänä. ”Niin sinä kerroit, Remus.”

Remusta harmitti ja ärsytti yhtä aikaa. Hän ei olisi missään vaiheessa kertonut koko typerästä jutusta killan kuullen, niin kuin Sirius oli valitettavasti mennyt tekemään. Hänen oli todella vaikea kertoa, että hän oli ollut ainut silminnäkijä, eikä voinut olla edes varma mitä hän oli todellisuudessa edes nähnyt. Jos hän nyt paljastaisi, että hän oli nähnyt sen, he joutuisivat ehkä pettymään, jos se olisi osoittautunutkin vääräksi tiedoksi, ja väittäneet että Remus leikki vakavalla asialla… Mutta jos taas Remus kieltäisi koko jutun, häntä tuskin voitaisiin syyttää mistään, ainakaan siitä, että hän johdattaisi harhaan.

”Remus”, Dumbledore aloitti rauhallisena. ”Oletko sinä nähnyt pimeänpiirron niin kuin Sirius meille väittää?”

”Minä – ” Remus sopersi ja vilkaisi Siriusta, joka odotti tunnustusta. ”Minä en tiedä, professori.”

”Et tiedä?” Dumbledore toisti.

”Niin, tai siis – en ole aivan varma! Minä kyllä olin tulossa Vuotavasta noidankattilasta totta puhuen ja matkalla luulin nähneeni jotain sen tapaista, mutta – en ole varma!” Remus tivasi ja nousi pystyyn itsekin. ”Se oli kai joku luonnonilmiö tai jotain – ei se sitä paitsi edes näyttänyt pimeänpiirrolta.”

”Eli sinä siis -?”

”En minä tiedä”, Remus sanoi apeana.

Dumbleldore nyökkäsi hitaasti, eikä Remus edes uskaltanut katsoa Siriusta eikä sen pahemmin Jamesiakaan. Lopulta Dumbledore ilmoitti heille, että he voisivat palata takaisin puuhiinsa, jolloin Remus päätti lähteä ensimmäisenä portaita ylös makuuhuoneeseen ennen kuin kukaan saisi tavoitettua häntä. Hän oli osaksi vihainen Siriukselle, jonka oli pitänyt mennä möläyttämään jotain sellaista, jonka hän oli uskonut vain heille, ystävilleen.

Sitä paitsi, ei hän enää ollut edes yhtä varma koko pimeänpiirtojutusta kuin oli ollut. Kun hänen olisi pitänyt kertoa koko juttu killan edessä, juttu oli tuntunut kuin unelta, joka hänen olisi pitänyt esittää todeksi.

Ja juuri kun hän oli lähestymässä makuuhuoneen ovea, Remus tunsi olkapäällään tiukan puristuksen ja kääntyessään näki Siriuksen seisovan edessään tuima ilme kasvoillaan.

”Mikä sinua vaivaa?” hän tivasi raivoissaan.

”Ei mikään”, Remus vastasi automaattisesti.

Siriuksen silmissä leimahti uhkaavasti. ”Mikset kertonut heille totuutta?”

”Koska minä en ole varma!”

”MITEN sinä et voi olla varma?” Sirius huudahti ja näytti todella vihaiselta. ”Vakuuttelit meille, että näit sen aivan varmasti, ja kun Dumbledoren pitäisi tietää siitä, niin sinä kiellät sen! OLETKO JÄRJILTÄSI?”

”Joo, ehkä minä olen! Tai sitten olin vain niin kännissä, että en voi olla varma näkemästäni!”

”Mitä sinä puhut? Ethän sinä edes juo”, Sirius sanoi epäilevästi.

Remus naurahti teennäisesti. ”Niin kuin sinä siitä mitään tietäisit. Te olitte mukavasti killan päämajassa, kun minä kävin Vuotavassa noidankattilassa kaatamassa muutaman tuliviskin kurkkuun aivan kuolonsyöjien silmien alla!”

Sirius näytti tyrmistyneeltä eikä huutanut enää. ”Miksi sinä niin teit?”

Remus hymyili niin tekopyhästi kuin saattoi ja sanoi seuraavat sanat niin kylmästi, ettei hän kuulostanut lainkaan siltä pojalta, joka hän oli ollut koko ikänsä:
”Koska minulla ei ollut mitään muutakaan.”

Sen sanottuaan hän avasi kiukkuisena makuuhuoneen oven ja paiskasi sen kiinni niin lujaa, ettei Sirius avannut sitä uudestaan, vaan Remus kuuli askeleiden kopistelevan pois koko kerroksesta.
~*~

Kiireeltäni en ehtinyt tarkistamaan kirjoitusvirheitä! :s

[Ansku-Ransku]

Anteeksi jos aiheutin sinulle kurjan olon    / Nyt sinä aiheutit minulle huonon omatunnon.

Siellä oli kyllä joitain lause- ja sanakummallisuuksia, mutta olen väsynyt, enkä muista niitä. Kannattaa lukea tuo luku ja korjata ne.
Luku oli ihanan pitkä ja oikea nautinto pitkän ajan jälkeen. Kiva kuulla, että fikki jatkuu loppuun asti.
Kivaa kun lisäsit luvun näinkin pian, hetin kun luit viestini, ainakin melkein. Ja saat anteeksi, tuollainen unohtaminen on tuttua

Minä niin samastun Remukseen. Putosin itsekin kärryiltä tuossa Drumin-kartta jutussa x). Ja olisin reagoinut täysin samalla tavalla kuin Remus tuossa lopussa. Täysin.
   Aargh, haluan tietää kuka tuo OC on XD .

Remuksen ääni oli muuttunut ärtyneestä pelokkaaksi. Dumbledoren luottamus oli hänelle tärkeintä maailmassa. Remus oli pettänyt Dumbledoren luottamuksen tämän tietämättä yhtikäs mitään. Dumbledore oli hyväksynyt hänet Tylypahkaan, vaikkei yksikään muu rehtori olisi sallinut mitään sellaista, eikä Dumbledorella ollut pienintäkään hajua, että Remus rikkoi sääntöjä, jotka Dumbledore oli laatinut hänen sekä muiden turvaksi.

Selailin juuri Azkabanin vankia ja huomasin nyt, kuinka tarkasti olet kirjat lukenut. Tuo on melkein suoraan AV:stä, mutta se ei ole huono asia, ei suinkaan. Vaan erityisen hyvä! Upeaa kun jotkut kiteyttävät kirjojen asioita ficciin tällä tavalla.

Ja piristävää kun tässä on niitä pieniä kirjojen henkilöitä, kuten esim. Fabian ja Gideon. Kiva kun otetaan noin pieniä yksityiskohtia mukaan kirjoista. Tämä on tuttua, mutta kuitenkin jotain uutta ja sinun omaasi.

Ja tämä ensimmäinen kelmificcisi? Huuhhuuh... Tämä on ihan the best  
Toivottavasti ei mennyt ihkuttamiseksi, yritin pysyä asiassa...

A-R

//muoks. Viestiäni muokkailin, oli jotenkin sekava...

[Captain Oats]

Huuh, täällä taas!
OC:sta joudun sen verran sanomaan, että saan EHKÄ sen lisättyä mahdolliseen 7.lukuun heti kun vain olen päässyt sen kirjoittamaan, tiedoksesi siis Ansku-Ransku.
Niin ja kun nyt mainitsit tuosta kirjojen tarkkaan lukemisesta. Ennen kuin aloitin tätä ylipäätänsäkään kirjoittamaan niin yritin muistella kirjoista sellaiset kohdat, joissa kerrotaan Remuksen + kumppaneiden nuoruudesta ja kelmiajoista, ja ensiksikin mieleeni tuli heti tuo AV. Sieltä poimin kaikki Remukseen liittyvät tiedot ja pistin ne ylös. Niin on minusta helpompi sitten suunnitella enemmän kun on jo pohja valmiina ficille. ^^
Kiitos todella paljon kuitenkin kommenteistasi, sillä ne tosiaankin innostavat jatkamaan tätä. Niin ja kyllä, tämä on ensimmäinen kelmificcini ja voisi sanoa, että olen tooooodella epävarma tämän suhteen kun tämä fini sattuu olemaan aika kelmirikas paikka.

Tulin vielä laittamaan pikaisesti tänne 5.luvun, jonka siis olen aloittanut n. puoli vuotta sitten ja tein eilen illalla loppuun. En saanut Remukseen omaa itseään, mutta panostan enemmän jatkossa. Menkööt tämä kerta väsymyksen ja kiireen piikkiin.

5.luku

Remus oli nukkunut koko seuraavan yön todella huonosti, mikä ei johtunut ainoastaan Siriuksesta. Hän oli miettinyt koko yön pimeänpiirtoa ja sitä, olisiko hänen sittenkin pitänyt vain kertoa. Hän oli käynyt päässään lävitse kaikki pahimmat mahdollisuudet mitä hänelle kävisi jos hän kertoisi koko jutun, ja päätynyt siihen lopputulokseen, ettei hän joka tapauksessa sanoisi halaistua sanaa vastedes kenellekään.

Mutta Remus oli myös nukkunut huonosti Siriuksen takia ja etenkin sen mitä hän oli lipsauttanut suustaan. Hän oli kertonut olevansa ensimmäistä kertaa humalassa vain sen takia, että hän oli tuntenut itsensä niin yksinäiseksi. Remusta itse asiassa nolotti sen paljastiminen eikä ainoastaan sen takia, että se oli totta, vaan myös sen takia, että se oli ehkä typerin syy ikinä. Todellisuudessahan he olivat olleet erossa toisistaan vain muutaman viikon ajan ilman minkäänlaista yhteydenpitoa, vaikka sen aikana Remus luulikin menettäneensä heidät. Mutta silti se sai hänet vain tuntemaan itsensä niin ajattelemattomaksi möläyttäessään Siriuksen edessä sellaista – Siriuksen, joka ei ollut koskaan avannut kaljapulloa sen takia, että hän olisi yksinäinen. Sitä paitsi Sirius oli ja tulisi vastedes olemaankin kaikkea muuta paitsi yksinäinen.

Ja aamulla melkein yhtä kiukkuisena, Remus oli noussut ylös tajutessaan nukkuneensa koko yön yksin makuuhuoneessa. Sirius ei ollut käynyt koskemassakaan makuupaikkaansa, sillä se näytti niin identtiseltä eilisen päivän petaamisen jäljiltä. Toisaalta Remus oli harmissaan siitä, että he olivat ottaneet yhteen melkein heti kun olivat tavanneet ja vielä juuri silloin, kun Remus kaikista eniten oli odottanut Siriuksen tapaamista. Mutta eniten hän tunsi olonsa ärtyneeksi Siriuksen käyttäytymisen takia, sillä hän suhtautui asioihin yleensä hyökkäävästi, vaikkei tietänyt asioista koko totuutta. Mutta toisaalta sekin oli vain Remuksen syytä, sillä hän ei ollut edes maininnut koko totuudesta – ei edes puolia.

Oven takaa kuului koputus. ”Kuutamo, saanko minä tulla?”

Ääni kuului Jamesille, eikä Remus voinut eikä toisaalta enää edes antanut itsensä olla ärtynyt, ainakaan pahasti. Joten hän päätti päästää Jamesin sisään, joka ilmestyi ovesta huolestuneennäköisenä asettuen Siriuksen petaamalle sängylle istumaan.

”Mikä se eilinen juttu oli Anturajalan kanssa?” hän lopulta kysyi ja katsoi Remusta suoraan silmiin.

Remus ei ollut rehellisesti sanottuna valmistautunut sellaiseen, vaikka osasikin odottaa sitä. Mutta yleensä Remus oli aina ollut se, joka tuli sovittelemaan ja auttamaan ystäviään ongelmissa, ja hän oli lähes aina se, joka osasi myös ratkoa ne.

Remus huokaisi syvään. ”Olen niin turhautunut. Tylypahkassa oli niin helppoa kaikki ja niin erilaista kuin täällä.”

James ei sanonut mitään, mutta Remus päätteli sen johtuvan siitä, että hän odotti hänen puhuvan lisää.

”Ja minusta tuntuu, etten minä sopeudu tänne”, Remus selvensi. ”Että en osaa elää tätä elämää.”

”Kuutamo hei, älä nyt vielä päätä päiviäsi – ”

”Ei, en minä sitä tarkoita!” Remus huudahti äkisti. ”Tarkoitan vain, että… Tylypahkassa minä elin päivä kerrallaan, mutta nyt minun pitäisi miettiä, mitä haluan olla ja mitä teen. Olen ollut parin viikon ajan hukassa jopa omissa ajatuksissani!” Remus nappasi tyynyn ja työnsi naamaansa sitä vasten niin että seuraavat sanat kuuluivat juuri ja juuri: ”Eikä Siriuksen syyttely helpota sitä yhtään.”

”Hän kertoi, että sinä olit käynyt Vuotavassa noidankattilassa”, James sanoi, ja vaikkei Remus nähnytkään hänen kasvojaan, äänestä päätellen James kuulosti nololta.

Mutta Remus pysyi vaiti.

”Miksi sinä teit niin, Remus?” James kysyi huolestuneena, jolloin Remus nosti päänsä tyynystä ja katsoi häntä.

”Minä olen kahdeksantoista, se on kai normaalia”, hän sanoi niin huolettomasti kuin kykeni.

”Sinä et erottanut pimeänpiirtoa, koska olit niin kännissä”, James sanoi todella surullisesti, jolloin Remuksen teki mieli pihistää jostain ajankäännin ja kääntää aikaa siihen hetkeen, kun hänen edessään oli ensimmäinen tuliviski. Hän olisi luultavasti tilannut puolet enemmän – kiitos Siriuksen, joka oli kertonut heidän pienestä sanaharkastaan.

”Sirius liioittelee”, Remus sanoi yrittäen kuulostaa yhtä vakaalta.

”Anturajalka ei liioittele!” James tiuskaisi ja näytti kuolemanvakavalta. ”Remus, jos sinulla on jokin, sinä voit sen kertoa meille! Me olemme sinun ystäviäsi, me autamme sinua kunhan vain PYYDÄT!”

”Kaikki on hyvin”, Remus sanoi.

”Tuo ei kuullosta lainkaan sinulta, Kuutamo. Ei ole sinun tapaistasi – ”

”Miksi silloin kun Sirius ajoi mopollansa kännissä, KUKAAN ei sanonut sanaakaan? Sille vain naurettiin”, Remus sanoi. Hän meinasi lisätä 'Ihan kuin se olisi hauskaa', mutta jätti sen sanomatta.

”Koska Sirius tekee aina jotain hölmöä, se on jo melkein normaalia – ”

”Joten? Miksen minä saa tehdä elämäni aikana edes yhtä typerää tekoa?” Remus kysyi yrittäen pitää äänensä rauhallisena, vaikka tunsikin olonsa kärsimättömäksi.

”Koska sinä olet ollut aina se järkevin, josta on helppo katsoa mallia”, James sanoi.

”No, nyt on muutosten aika”, Remus vastasi takaisin ja tajusi paljastaneensa itsensä. Hän kuulosti katkerammalta kuin oli ikinä antanut ymmärtää.

Mutta hän ei jäänyt odottamaan Jamesin vastausta, vaan teki hänelle niin kuin siihen mennessä Siriuksellekin: käänsi selkänsä ja painui ovesta ulos. Se oli ollut Remuksen tapana lähes aina, sillä se tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta kuin katsoa totuutta silmiin. James ja Sirius olivat aina olleet ne, jotka eivät puhuneet olemattomista ongelmistaan kahdesta syystä: he pitivät sitä typeränä eikä heillä edes ollut sellaisia. Remus olisi tuntenut itsensä raukkamaiseksi kertoessaan totuuden, sillä se oli kaikkea muuta paitsi järkevää. James ja Sirius olisivat pitäneet häntä vain säälittävänä.

Ja hänen onnekseen Remus huomasi, ettei James päättänyt seurata häntä, niin kuin Sirius mitä tavallisimmin riidan aikana teki. Hän kuitenkin päätti karistaa koko riidan hetkeksi mielestään, jotta Remus voisi saada jotain muuta mietittävää aamupalan ajaksi.

Ja saapuessaan ruokasaliin, hän etsi katseellaan jonkun, jonka viereen istua ja löysikin pian Peterin, joka istui Benjyn kanssa huoneen toisessa päässä pöytää. Remus asteli sinne ja tapaili hymyä kohdatessaan heidän katseensa.

”Huomenta”, Peter sanoi hymyillen.

”Mitä te kaksi teette?” Remus kysyi istuessaan alas.

Benjy rentoutui tavalliseen tapaansa tuolissaan. ”Suunnittelemme tämän päivän kokoukseen, mitä haluamme tehdä.”

”Tämän päivän?” Remus kysyi ymmällään. ”Onko tänään kokous?”

”Tietysti on”, Peter sanoi. ”En ole lainkaan varma, mitä olen valmis tekemään. Minä kuitenkin vain sählään jälleen kerran ja pilaan sen – ”

”Lopeta tuo ennen kuin minä kiroan suusi kiinni”, Benjy uhkaili, mutta virnisti joka tapauksessa. ”Oletko sinä miettinyt mitä haluat tehdä, Remus?”

Remus pudisti päätään. ”En sitten yhtään.”

Hänen päässään takoi pakonomainen ajatus siitä, ettei ollut edes muistanut miettiä sitä, sillä Siriuksen syyttely oli saanut Remuksen ajatukset kaikkialle muualle paitsi kokoukseen.

”Joka tapauksessa kokous alkaa puolen tunnin päästä ja aamupala on tarjolla vielä vartin”, Peter sanoi. ”Sinun kannattaisi syödä ennen kokousta hyvin.”

Emmeline kuuli sen kuin olisi salakuunnellut heitä, ja ampaisi keittiöön ruuan kimppuun lähes välittömästi. Sieltä hän tuli köyhien ritarien kera ja asetti ne Remuksen nenän alle, jolloin Remus muisti jälleen nälkää huutavan vatsansa ja alkoi syödä.

”Pelottavaa jos minä saan niskaani jotain vaarallista, jossa menetän henkeni”, Peter sanoi hetken päästä.

”Luulen, että kaikki saavat niskaansa jotain, jossa lopulta joku kuolee”, Remus totesi. ”Siitä ei ole epäilystäkään.”

”Minä haluaisin osallistua hakemaan sitä, joka kuuluu Voldemortille”, Benjy sanoi oitis. ”Mutta Fenrir Harmaaselkä tunnistaisi minut. Mikähän se esine muuten on vai onkohan se edes esine?”

”Se voi olla mitä vain kamalaa”, Peter kuiskasi. ”Se tyyppi on SEKOPÄÄ.”

”Sen tietää sanomattakin”, Benjy jatkoi ja nousi tuolistaan ylös ja vei astiansa keittiöön, josta häntä ei sen kummemmin enää kuulunut, sillä hän oli jäänyt viihdyttämään Emmelinea. Emmelinen hervoton kikatus kuului ruokasaliin asti.

”Oletteko sopineet jo Siriuksen kanssa?” Peter kysyi vaimealla äänellä.

”Ei”, Remus huokaisi. ”Sirius saa tehdä sen halutessaan.”

”Hän oli tänään hieman ärtynyt”, Peter kertoi. ”Edes McGarmiwa ei saanut häntä hymyilemään. Hän kai on pahoillaan.”

”Niin kai”, Remus sanoi harmistuen salaa. Hän ei juuri sillä hetkellä halunnut ajatella Siriusta. ”Täysikuukin on lähellä. En tiedä miten pärjään, jos Sirius ei tule avukseni.”

”Minä ainakin tulen”, Peter lupasi.

Mutta vaikka Remus olikin kiitollinen hänelle, rotta tuskin pystyisi pitämään ihmissutta kurissa. Ihmissusi repisi hänet kappaleiksi, joten rehellisesti Peteristä ei ollut liialti apua ilman Jamesta, tai etenkin Siriusta. Vaikka toisaalta Remus piti itsepäiset ajatuksensa voimassa niin kauan kuin Siriuskin pitäisi, sillä hän päätti olla vain yksinkertaisesti tarvitsematta häntä.

~*~

”Hiljaisuutta, pyydän!”

Remus nosti katseensa pöydän toiseen päähän, johon Dumbledore oli juuri asettunut. Muutkin tuntuivat hiljenevän oitis ja katsahtavan Dumbledoreen, joka oli nostanut kätensä ylös merkiksi ja katsoi vakavasti ympärillään istuvia velhoja sekä noitia.

”Tässä vaiheessa kullakin on vielä oikeus perääntyä tehtävästä, jos katsoo sen parhaakseen”, Dumbledore sanoi laskien kätensä. ”Minun edessäni kuitenkin seisoo kaksikymmentäkaksi urheaa velhoa, jotka kaikki haluavat, ettei Voldemort pääse valtaan. Minä olen järjestänyt Marlenelle, Sturgikselle, Fabianille sekä Gideonille oman tehtävänsä, jonka he hoitavat. Tarvitsemme joukkoja, jotka lähtevät hakemaan ministeriön väkeä ja joukkoja, jotka menevät Narmolanyaan hakemaan Voldemortille kuuluvan medaljongin.

”Tehtävään tarvitaan joku, joka pystyy kohtaamaan Fenrir Harmaaselän ja hänen joukkonsa, sillä se on valitettavasti ainoa keino saada Drumin-kartta, jolla pääsee saarelle hakemaan medaljonkia. Painotan kuitenkin, että Fenrir on ihmissusi, ja jos hän saa pientäkään vihiä siitä, että kyseessä on Feeniksin killan jäsen, hän ei sääli uhriaan vaan tappaa välittömästi. Painotan tehtävän vakavuutta”, Dumbledore sanoi.

Remus vilkaisi vastapäätä istuvaa Siriusta, joka ei vilkaissutkaan häntä. Hän näytti vakavalta eikä leikkinyt McGarmiwan katseella niin kuin aina ennen. Hän tyytyi vain katsomaan Dumbledorea.

”Mutta kuka meistä olisi muka sopiva tuohon tehtävään?” Alice kysyi hämillään. ”Tuohan kuulostaa mahdottomalta. Emmekö voisi järjestää vastarintaa? Hakisimme kartan väkisin?”

”Ei käy”, Benjyn oikealla puolella oleva velho sanoi, joka oli noussut pystyyn. Hän oli Alastor Vauhkomieli, joka oli ollut kymmenen vuotta aurorin virassa ja kuuluisa siitä, miten monta kuolonsyöjää hän oli passittanut Azkabaniin. Monesti hän oli ollut lähellä menettää henkensä, mutta se ei ollut este, pikemminkin hidaste. ”He tappavat meidän jäseniä taikaministeriöstä jos teemme niin.”

”Alastor on oikeassa. Tehtävä on suoritettava mahdollisimman huomaamattomasti, niin saamme lisäaikaa, jonka aikana voimme pelastaa panttivangit”, Elphias sanoi. ”Lähtisin mieluusti pelastamaan heitä. Se tuntuu vastuuntuntoisemmalta.”

”Minäkin tulen nappaamaan ne nulikat kiinni”, Alastor sanoi. ”En pystyisi olla tekemättä mitään, jos kohtaisin Fenrir Harmaaselän.”

Remus katsoi ystäviään vuoronperään. Kukaan heistä ei ollut sanonut mihin tehtävään he sitoutuisivat. Ainoastaan James ja Lily kuiskuttelivat muutaman tuolin päässä jotain, mitä Remus ei kyennyt kuulemaan. Hän puolestaan kääntyi Dumbledoreen, joka oli kiinnittänyt huomionsa muihin jäseniin, jotka ilmoittivat kukin vuoronperään oman tehtävänsä.

”Minä olen halukas lähtemään Alastorin mukaan”, Frank sanoi oitis. ”Tarkistan heidän selustan kaiken varalta.”

”Lähtijöitä kohtaamaan Voldemortin joukot on nyt kutakuinkin tarpeeksi”, Dumbledore sanoi Frankille. ”Mutta hyväksyn sinut mukaan, sillä uskon että tulet pärjäämään, Frank.

”Ja näyttää siltä, ettei kukaan ole vapaaehtoinen hakemaan Drumin-karttaa, joten – ”

”Minä olen.”

Sirius katsoi oitis Remusta, joka ei itsekään ollut tajunnut sanoneensa sitä. Hän vilkaisi epäröivänä Siriusta, joka katsoi häntä takaisin ymmällään. Mutta sitten hän käänsi katseensa Dumbledoreen omahyväisesti ja päätti olla välittämättä Siriuksen hämmästelystä.

”Remus..?” James kysyi epäröiden.

”Dumbledore, sinä tiedät että minä pystyn siihen, etkö tiedäkin?” Remus sanoi. ”Minä olen ainut, joka pystyy siihen, niinhän?”

Kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, mitä Remus puhui paitsi hänen ystävänsä sekä Dumbledore. He tiesivät, että Remus oli ihmissusi ja pystyisi tilanteen tullen hyödyntämään sitä. Muut tirskahtelivat ja pudistelivat hänelle päätään, mutta Remus ei antanut sen häiritä. Hän yllytti Dumbledorea katseellaan suostumaan.

”Sinä tiedät, että pystyn siihen”, Remus toisti jälleen.

Kunnes Dumbledore nyökkäsi hitaasti. Muut jäsenet henkäisivät ihmeissään ja tarkkailivat Dumbledorea aivan kuin tämä ei tietäisi mitä teki. Saliin puhkesi kauhea puheensorina, jonka aikana Remus oli salaa tyytyväinen itseensä – ei siis itseensä, mutta ainakin hän oli näyttänyt Siriukselle. Hän kuitenkin tiesi, että Dumbledore oli alun alkaenkin suunnitellut, että se tulisi olemaan Remuksen tehtävänään… Dumbledore oli tiennyt sen kutsuessaan Remuksen killan päämajaan.

”Minä lähden Remuksen mukaan”, kuului huuto puheen keskeltä. Remus kääntyi oitis katsomaan puhujaan, joka oli pystyyn noussut Sirius.

”Ja minä”, James ja Lily sanoivat yhteen ääneen, jolloin Dumbledore oli kohottanut päätään hieman.

”Minä myös”, Alice oli sanonut noustessaan hänkin ylös.

”Alice! Se on todella vaarallista”, Frank paimensi häntä. ”En anna sinun – ”

”Minä teen sen, jos tahdon!” Alice kivahti hänelle takaisin. ”Minä olen aurori. Yritäkin estää minua!”

Frank huokaisi syvään ja katsoi tämäkin Dumbledoreen. ”Minä lähden sittenkin heidän mukaansa.”

”Onko muita, jotka ilmoittautuvat Remuksen mukaan lähtijöiksi?” Dumbledore kysyi ja sali hiljeni täysin.

Remus katsoi sillä välin Siriusta, joka huomasi sen vastatessaan katseeseen. Remus tiesi, että se oli ollut Siriuksen hiljainen anteeksipyyntö.

”No, ehkä meidänkin sitten täytyy”, Benjy vastasi vilkaistessaan Peteriä, joka nyökytteli hermostuksissaan. ”Me lähdemme myös Peterin kanssa.”

Dumbledore nyökkäsi vakavana. ”Oletan nyt, että kaikilla on oma paikkansa tiedossa. Me olemme täällä huomisen ja lähdemme ylihuomenna. Emme saa hukata enempää aikaa.”

Ja sen sanottuaan Dumbledore pyyhälsi ruokasalista ulos kaapu hulmahtaen ja vilkaisi Remusta vielä kerran oven suulta, jolloin Remus ei voinut kuin nyökätä hänelle. Sitten hän tunsi Siriuksen tuijotuksen porautuvan selkäänsä vasten ja kääntyi Siriuksen puoleen.

”Kuule – ” hän aloitti, mutta Sirius pudisti päätään ja nosti kätensä pystyyn niin että Remuksen piti olla vaiti.

”Sinä olet viisain ja tiedät mitä teet”, Sirius sanoi empien hieman. ”Minä – minä olin typerä. Ja minä olen – ”

Remus katsoi häntä. Se ei todellakaan näyttänyt olevan yhtä helppoa Siriukselle kuin naisten iskeminen yhä uudelleen ja uudelleen. Se näytti itse asiassa todella vaikealta, mutta Remus ymmärsi sen, sillä olihan hän Sirius. Tunteilu oli hänelle aivan tuntematon käsite.

” – olen pahoillani, ihan oikeasti”, Sirius sai sanotuksi.

”Dumbledore tietää”, Remus sanoi automaattisesti, vastaamatta ollenkaan Siriuksen anteeksipyyntöön.

Sirius hölmistyi. ”Mitä tarkoitat?”

”Hän tietää, että minä näin pimeänpiirron. Hän sattuu olemaan paras lukitiliksen taitaja, jos olet sattunut huomaamaan”, Remus sanoi virnistäen, jolloin myös Siriuksen ilme kirkastui.

”Tiesitkö sinä sen silloin kun -?”

”En, muistin sen juuri”, Remus vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tietää ja se kai on tärkeintä.”

”Enpä tiedä”, Sirius naurahti ja haroi päätään. ”Ensisijainen tehtävämme on pitää meidät elossa. Jos et satu muistamaan, vain hetki sitten SINÄ altistit meidät kaikki vaaralliselle retkelle. Pitää ainakin sanoa Emmelinelle, että muistaa tehdä minulle eväitä – kuolen nälkään, jos joudumme patikoimaan viikkoja – ”

”Hei! Minä en ole syyllinen siihen, että podit omatunnontuskia ja suostuit mukaani!” Remus huudahti mutta virnisti joka tapauksessa.

”Minäkö? Omatunnontuskia?” Sirius kysyi loukkaantuneena. ”Typerintä mitä olen koskaan kuullut!”

”Siltä se ainakin vaikutti”, Remus naljaisi.

”Ihan kuin en voisi tehdä sitä hyvänä ystävänä”, Sirius puolustautui. ”Miksi sinä muuten teit niin?”

He kävelivät ulos ruokasalista, jossa James ja Lily odottivat heitä. Remus kurtisti kulmiaan. ”Tein mitä?”

”Suostuit lähteä etsimään Drumin-karttaa? Ei ole sinun tapaistasi – ”

”Anturajalka-kiltti! Säästä minut tuolta ristikuulustelulta – sinä TIEDÄT, miksi minä niin tein!” Remus tokaisi kärsimättömästi.

”Olet alkanut menettää otettasi, Kuutamo”, Sirius naljaisi virnistäen. ”Sinussa ihan oikeasti on tulossa villi poikamies niin kuin ennustin! Se tarjous on muuten voimassa kun sanoin, että pääset asumaan – ”

”Sirius, minä EN halua nukkua lähelläkään sinun koirankirppujasi”, Remus sanoi naurahtaen. ”Ja minusta ei todellakaan – luojan kiitos – ole tulossa villiä poikamiestä, jos se tarkoittaa sitä, että eläisin samalla tavalla kuin kuuluisa Sirius Musta. Ihailen enemmän Ruikulin kykyä karkottaa tytöt ympäriltään kuin sinun tapaa viedä kymmenen tyttöä yhtä aikaa luutakomeroon!”

”Auts, tuo varmaan sattui, Anturajalka”, James sanoi ilmestyessään heidän väliinsä.

”Loukkauksesi meni huti, Kuutamo”, Sirius virnuili. ”Ainoastaan hanipuppeli Minerva voi murskata sydämeni, joten yrityksesi loukata minua Ruikulin avulla meni kuuroille korville.”

”Sinä siis vielä havittelet professori McGarmiwaa?” Remus kysyi epäuskoisena.

Sirius hyppäsi portaille ja nojasi kaiteeseen rennosti. ”Niin kauan kuin McGarmiwa jaksaa olla vastahakoinen minua kohtaan, hän on kiinnostavampi kuin tuhat Tylypahkan tyttöä yhteensä. Jatkuva polvistuminen tosimieheltä tuoksuvien varpaitteni juureen kyllästyttää.”

”Ihan oikeasti, Anturajalka”, James sanoi kuulostaen siltä kuin voisi pahoin, ”jos tuo on olevinaan vitsiä, niin sinun olisi syytä lopettaa se tähän paikkaan. Luulen, että oksennan pian.”

Sirius kapusi heidän edeltä portaita ylös ja huudahti matkallaan:
”Olet vain kateellinen, Sarvihaara!”
~*~

[Ansku-Ransku]

Loistavaa!

Uusi luku, hienoa. Ja saat EHKÄ sen OC:n 7. lukuun? Loistavaa! ( Ja muista! Se OC ei ole blondi! Ei ole, ei ole *inttää* Pitkät ruskeat hiukset ja tummat silmät! Ja pisamia myös! *yrittää manipuloida samalla kun kuvailee itseään*

Hmm... Tuo muistiin paneminen on kyllä aika kätevää. Ja Finikö kelmirikas paikka? Hahhah! Kurkkaappas Vuotiksen puolelle, ystäväiseni! Ja sitäpaitsi, tässä on eri aihe toisin kuin niissä iänikuisissa seitsämäs-kouluvuosi-menossa- fikeissä, joihin olen koukussa.

Fikkiin taas. No, Remus ei kyllä ollut aivan oma itsensä. Yleensä Remus on ( minun mielestäni ) arempi ja ei-noin-suorasukainen.
  Omista hahmoistasi pidän ehkä eniten Benjystä ja Emmelinestä. Mukavia ja onnistuneita hahmoja kumpainenkin.

Muuten, tuli mieleen, onko Lily raskaana, sillä Harry ei vissiin ole syntynyt vielä?

Tulipa lyhyt kommentti, luku vain oli...no... en keksi siitä mitään.

Kirjoita taas lisää nopeasti mutta huolella!

A-R

[Captain Oats]

Pakko sanoa tuohon kommenttiisi, että totta puhuakseni Benjy eikä sen puolin Emmelinekään ole minun omia hahmojani. He olivat ennen alkuperäisessä Feeniksin killassa kumpainenkin. Tosin on mainittava, että ensimmäinen oma hahmoni taitaa tulla nyt seuraavassa luvussa, mutta hänellä ei ole suuri osa koko ficissä, mutta mainitsinpa nyt vain kun tuli puheeksi. ^^

Niin eikä Lily ole vielä tässä raskaana, hänhän sai Harryn vuonna '80?

Mutta asiaan! Sain tämän kuluneen viikon sisällä taas kirjoitettua yhden luvun lisää. On ollut taas niin paljon kiirettä, että aikaa ei ole ollut kauheasti, mutta tänään sain tämän vihdoin valmiiksi. Ja niin, OC tulee siis kuvioihin mukaan HETI ensi luvussa. Siihen asi taas.

6.luku

Ja seuraavana iltana Remus ja kumppanit istuivat heidän makuuhuoneessaan odotellessa pääsyä Dumbledoren puheille. Tosin James ja Lily puolestaan keskittyivät toistensa lempimiseen, johon Remus oli jo lopen kyllästynyt. He näyttivät vastarakastuneilta, mikä ei itse asiassa pitänyt paikkaansa, sillä he olivat seurustelleet kohta vuoden. Ja siitä huolimatta he olivat liimautuneet toisiinsa kuin mitkäkin Bonnie ja Clyde.

Sirius pelasi sänkynsä päällä pokeria Benjyn ja Peterin kanssa. Ainoastaan Remus ja Emmeline olivat tekemättä yhtään mitään.

”Onkohan Dumbledorella jotain suunnitelmia meidän varallemme?” Emmeline kysyi, sillä hänkin oli päättänyt lopulta tulla heidän seurakseen etsimään Drumin-karttaa.

”Pakosti on”, Benjy sanoi oitis. ”Eikö hänen kuulu kertoa meille mistä etsiä sitä pirun karttaa tarkalleen ottaen?”

”Niin hän varmasti tekeekin”, Remus sanoi järkeilevästi ja silmäili Siriuksen takaa hänen korttiaan. Värisuora. ”Se selviää heti kun pääsemme hänen puheilleen.”

James ryöstäytyi Lilystä ja pyyhki suunpieliään. ”Odottelu on tylsää. Keksitään jotain hauskaa sillä välin.”

”Kuten?” Peter kysyi kohottaen kulmiaan hänelle. ”Minä en ainakaan suostu pullonpyöritykseen, jos sinä – ”

”Peter, olet nero!” Sirius hihkaisi ja sysäsi kortit Benjyn syliin. ”Odottakaa haen ensin Minervan, jotta minäkin voin hyötyä tilanteesta.”

”Ei, me EMME ole pullonpyöritystä!” Remus sanoi väliin hyvin isovelimaiseen tapaansa. ”Eikö teillä oikeasti ole mitään muuta ajateltavaa?”

Sirius pyöräytti silmiään paljonpuhuvasti. ”Sinä olet TYLSÄ! Tämä voi olla viimeinen kerta – ”

”Älä sano noin”, Lily sihahti keskeyttäen Siriuksen. ”Remus on oikeassa. Meidän pitäisi valmistautua henkisesti ja – ”

”Te olette oikeasti kajahtaneita”, Sirius sanoi närkästyneenä ja nousi sängyn päältä. ”Minä menen hakemaan keittiöstä viskipullon. Kuutamo, haluatko sinä puolet?”

Remus mulkaisi Siriusta pahaenteilevästi, ja se oli hiljainen käsky hänen pitää suunsa kurissa. Sirius kohautti harteitaan ja harppoi makuuhuoneen ovesta tiehensä jättäen jälkeensä vaivautuneen hiljaisuuden.

”Menikö hän oikeasti juopottelemaan?” Emmeline kysyi hiljaa.

”Se on Siriuksen tapa purkaa paineita”, James selitti tietäen varmasti mistä puhui. ”Ja uskokaa pois, hänellä on paineita. Hän ei vain näytä sitä.”

”Meidän pitää estää häntä jos hän tekee sen oikeasti”, Lily sanoi tiukasti. ”Minä en aio sietää häntä huomenna KRAPULASSA mukanamme – ”

”Siinä tapauksessa saat tehdä sen yksin”, James puolestaan vastasi. ”Minä en nouse Anturajalkaa vastaan, sillä hänen päätään ei käännä mikään.”

Mutta ennen kuin Lily ehti sanoa siihen mitään, oveen koputettiin ja sitä seurasi professori McGarmiwan ääni:
”Dumbledore kutsuu teitä.”

”Mennään”, Benjy tokaisi ja nousi sängyltä hänkin.

Remus johdatti kumppanit Itäsiipeen, jossa sijaitsi kreivittären muotokuva. James kyräili muotokuvaa kuin haluaisi tehdä sille jotain ikävää, sillä nainen kuvassa oli alkanut – jälleen kerran – kikattaa ja pitää kovaa mekkalaa.

”Mikä sille tuli?” Benjy kysyi ymmällään pitäessään silmällä muotokuvaa. Nainen kirkui ja nauroi yhtä aikaa kaatuen selälleen maahan ja sätkien jalkojaan yläilmoihin.

”Se teki sitä viime kerrallakin”, Remus vastasi ja haroi tukkaansa huvittuneena.

”Minä tulen hulluksi, jos kuuntelen tuota kamalaa käkätystä vielä hetken…” Lily sanoi voimattomasti.

”Ei hätää, minä tiedän salasanan”, Emmeline tokaisi ja astui muotokuvan eteen. ”Halkinaurus!”

Se osoittautui oikeaksi salasanaksi, sillä muotokuva heilahti sivuun vaikka se jatkoikin ärsyttävää nauruaan, joka kuului enää vain vaimeana kajahteluna heidän käydessä Dumbledoren työhuoneeseen. Tirskunta laantui vaimenemistaan, kunnes kaikkosi lopulta kokonaan.

He astuivat edemmäs huonetta, jossa Dumbledore istui pöytänsä ääressä ja tarkkaili heistä jokaista.

”Hyvä että tulitte”, hän sanoi hiljaisena tarkastellen porukkaa. ”Missä Sirius mahtaa olla?”

James punehtui hivenen. ”Hän on – öö – vessassa.” Remus potkaisi Jamesta pohkeeseen. ”Tai siis – hänellä on vatsa vetelänä.”

Sanoipa James mitä tahansa, Dumbledore ei näyttänyt siitä jokseenkin piittaavan. Hän nyökkäsi ja nousi tuolistaan ylös kääntäen selkänsä heihin päin.

”Asiani koskee huomista matkaanne”, Dumbledore saattoi tietoon katsellessaan aurinkoa, joka oli laskemaisillaan mäen taakse. ”Te varmasti enteilette, kuinka suuren vastuun otatte tehtävää suorittaessanne.”

He nyökkäsivät jokainen – jopa Remus, joka katsoi varpaitaan purren huultansa. Hänen oli ollut pakko suostua, sillä kukaan muu ei ehkä onnistuisi siinä eikä kukaan tahtoisi vapaanehtoisesti kävellä Fenrir Harmaaselän leipäläpiin. Remus tiesi, että kukaan ei olisi ikinä suostunut tehtävään, ellei hän itse olisi tehnyt sitä.

”Minulla ei valitettavasti ole tarjota teille minkäänlaista kartallista opastusta määränpäähänne”, Dumbledore aloitti. ”Mutta minä – ”

”Mitä?” James keskeytti hänet kylmäkiskoisesti, jolloin Remus olisi voinut potkaista häntä uudemman kerran. ”Etkö aio opastaa meitä mitenkään, jotta löydämme sen pirun kartan?”

Dumbledore katsoi häntä pitkäjänteisesti. ”Olin juuri tulossa siihen. Minä olen kuitenkin saanut tietoa, minne he ovat väliaikaisesti majoittuneet. Ja tiedän, mitä kautta he ovat menneet.”

”Mutta mistä -?”

”James, minulla on lähteeni”, Dumbledore sanoi mykistäen hänet, vaikka James näyttikin siltä kuin voisi vain vaivoin tukahduttaa halun kysyä lisää. ”Ennen kaikkea te tarvitsette sauvanne. En voi edes kuvitella, mitä tekisitte tällä matkalla ilman niitä. Ja muistakaa käyttää loitsuja myös harkiten, sillä ollessanne täysi-ikäisiä ja kantaessanne sauvaa ensimmäistä kertaa jästimaailmassa, teidän vastuunne on suurempi kuin osaatte kuvitellakaan.”

”Entä jos – entä jos kohtaamme sellaisen tyypin – tai otuksen – että meidän täytyy – ” Peter takelteli katsoen hermostuneesti käsiään.

” – tappaa”, Benjy sanoi lopulta, ja he kaikki katsoivat Dumbledorea.

”En käsitä, miksi teidän pitäisi niin tehdä”, hän vastasi siniset silmät säihkyen surullisesti. ”Teidän on nuoruutenne takia vältyttävä mahdolliselta taistelulta. Tehtävänne on paeta, ei taistella.”

”Syystä että? Onhan meillä Alice ja Frank!” Lily sanoi ymmällään.

”Mutta he ovat kokeneita kaksintaisteluissa”, James vastasi ennen kuin Dumbledore ehti sanoa mitään. ”Kaikki meistä haluaisi tilanteen tullen rökittää kuolonsyöjät, mutta se ei ilmeisesti ole meidän tehtävämme, eihän?”

”Teidän tehtävänne on pysyä elossa”, Dumbledore vastasi. ”Ja yhdessä. Joukosta hajaantuminen ei ole hyvä idea. Se, että olette yhdessä, tekee teistä paljon vahvempia kuin mitä olette itseksenne.
”Joka tapauksessa minä en voi tarjota teille järeitä aseita kuin hyviä neuvojakaan tämän enempää. Minulla on teille kuitenkin jotain, joka auttaa teitä pääsemään paikanpäälle.”

Hän kaivoi työpöydän lipastosta violetinvärisen, pienen lasisen purkin, jonka korkin Dumbledore avasi saman tien. Sitten hän otti sauvansa kaavun taskusta ja osoitti sillä ohimoaan, josta kohosi yksi iso hopeanhohtoinen jana, ja asetti sen lasipurkin sisään painaen korkin kiinni. Sitten hän ojensi lasipurkin Remukselle.

”Sinä oletettavasti johdat seuruettasi?” Dumbledore kysyi odottamatta edes Remuksen vastausta ja työnsi purkin hänen käteensä. ”Minulla ei valitettavasti ole muuta tarjottavaa teille. Ymmärrän, että tehtävä on vaativa siihen nähden, että teillä ei ole paljoa tietoa eikä taitoa sen enemmän vielä, mutta toivon että tällä vähäiselläkin avustuksella hoidatte hommanne tyydyttävästi. Minä tavallaan luotan teihin – ja Siriukseen.”

”Me lupaamme hakea Drumin-kartan ja matkustaa Narmolanyaan”, James sanoi heidän kaikkien puolesta. ”Me luotamme teihin, professori.”

Dumbledoren huulilla kävi hymyn pistos. Hän nyökkäsi hitaasti, mikä oli merkki heille muille. Remus kääntyi ympäri ja katsoi lasipurnukkaa kädessään. Hopeinen jana näytti kuin savulta purnukan sisällä, joka pyrki sieltä pois kaiken aikaa.

Ja astuessaan muotokuva-aukosta ulos, Remus päätti antaa seuraavana aamuna lasipurkin Jamesille, joka osaisi varmasti käyttää sitä paremmin kuin hän itse.

”No, jos Dumbledore ei voi tarjota meille kunnon varusteita, me etsimme ne itse”, James sanoi kohauttaen harteitaan.

”Mitä sinä horiset? Ei meillä ole mitään muuta kuin sauvat”, Emmeline tokaisi hämillään.

Siihen James virnisti. ”Minä niin säälin teitä kaikkia, jotka eivät tiedä mitään Kelmeille kuuluvista tavaroista.” Ja vaikka Emmeline ei tiennytkään mistä James oikein puhui, Remuksen kasvoille kohosi oivallus ja hän päätti sännätä edellä juoksevan Jamesin perään tajuten mielessään, kuinka nero James itse asiassa olikaan – joskus.

~*~

Remus oli valvonut viime yön lähes kokonaan istuessaan pihamaan nurmella ja katsellessa melkein täyttä kuutta. Hän oli yrittänyt pitää mielensä kurissa ja miettimättä, millaisia mahdollisuuksia heillä kaikilla olisi matkan varrella. Hän oli tehnyt hiljaisen toivomuksen, että he kaikki palaisivat hengissä takaisin, mistä hän oli kuitenkin jo melko varma.

Ja aamulla Remus oli herännyt auringon säteisiin ja siihen, että maa hänen korvaansa vasten tärisi kuin suuri mammuttilauma olisi liikkeellä.

”Tämä on se aamu, Kuutamo!” Remus tajusi masentuneensa kuullessaan Siriuksen äänen noin riemastuneena. ”Me lähdemme hakemaan Drumin-karttaa!”

”Oikeasti, Anturajalka”, Remus aloitti ja nousi ylös Siriuksen pomppiessa nurmella. ”Minua väsyttää kauheasti, joten et viitsisi siirtyä muualle pomppimaan ja tekemään tuota typerää käsiliikettä mitä juuri nyt teet – ”

Sirius lopetti loikkimisen edestakaisin ja asettui rauhallisesti istumaan nurmelle. ”Mitä nyt?”

”Minä en nukkunut yöllä juurikaan”, Remus sanoi totuudenmukaisesti ja istuutui hänen viereensä.

”Kovaan sinä ainakin kuorsasit kun minä saavuin”, Sirius tokaisi virnistäen erittäin leveästi, jolloin Remus päätti, ettei hänen kannattanut edes yrittää häätää Siriusta muualle.

”Mitä sinä minusta tahdot?” Remus kysyi huokaisten.

”Sitä vaan, että muut ovat jo jalkeilla ruokasalissa”, hän vastasi. ”He tarkastavat, että kaikki tavarat on mukana, joten sinunkin kannattaisi mennä sinne.”

Remus huokaisi jälleen ja nousi nurmelta. ”Niin kai sitten.” Hän puisteli nurmikon tahrat housuistaan ja asteli oville.

”Remus, muuten”, Sirius huusi hänen jälkeensä, jolloin Remus kääntyi ympäri katsoen häneen. Sirius näytti empivän. ”Ei meistä moni muukaan nukkunut viime yönä kovin hyvin.”

Remus nyökkäsi hänelle ja kääntyi takaisin avaamaan ovia. Hän astui harmissaan eteiseen ja suuntasi siitä ruokasaliin, jossa muut heistä olivat laukkujen kimpussa. James oli ottanut yhden repun esille ja tonki sitä vauhdilla.

”Mitä sinä etsit?” Remus kysyi saapuessaan Jamesin viereen.

”Missä minun näkymättömyysviittani on?” James ihmetteli lähinnä itsekseen ja penkoi reppuaan.

”Sinä jätit sen minun makuuhuoneeseeni”, Remus kertoi. ”Voin hakea sen, jos – ”

”Ei, minä haen sen itse”, James sanoi jokseenkin hermostuneesti ja poistui ruokalasta.

Remus siirtyi Peterin luokse, joka jo kiinnitteli omaa reppuaan kiinni. Hän näytti lähes yhtä hermostuneelta kuin James, mikä ei yllättänyt Remusta juuri yhtään. Se oli Peterin tapa suhtautua sellaisiin asioihin, sillä häneltä puuttui paljon sellaista, mitä heillä muilla Kelmeillä oli.

Sitten Peter huomasi Remuksen katseen. ”Tuolla pöydän toisessa päässä on sinun reppusi, jos tarvitset jotain matkaan. James ainakin sanoi, että jätämme sinun huoleksesi ottaa teltan mukaan.”

”Minne teltta on laitettu?” Remus kysyi häneltä.

Peter nyökkäsi ikkunan alla olevaa nojatuolia, jossa lojui iso teltta mutta repun kokoisessa kasassa. Remus meni sen luokse ja taitteli sen ryttyyn ja asetti pöydän päädyn olevaan reppuun. Sitten hän taitteli teltan pidikkeet ja asetteli nekin repun pohjalle siistiin nippuun.

Hän kääntyi katsomaan muita matkaan lähtijöitä. Emmeline täytti oman reppunsa eväillä ja työnsi sekaan vielä kattilan ja kapustan. Hän näytti kovin tyyneltä, aivan kuin he olisivat lähdössä yhdessä piknikille. Hän näytti ottavan kaiken huomioon hoitaessaan pakkauksen ruuasta ja sen laitosta.

Sitten hän siirsi katseensa Benjyyn, joka näytti pakkaavan omaan reppuunsa myös telttaa sekä erilaisia köysiä ja kaukoputkia. Hän näytti mietteliäältä ja testasi jokaisen tavaran ennen sen pakkaamista.

Frank ja Alice näyttivät kinastelevan siitä, kumpi kantaisi tavarat. Frank oli sanonut kantavansa heidän repun, vaikka Alice oli puolustautunut myös kantamaan sitä. Frank kuitenkin oli varmaankin katsonut Alicen tarpeeksi heikoksi kieltäytyessään. Remus ei tiennyt, mitä heidän reppunsa sisälsi, mutta hän veikkasi, että siellä olisi jotain auroritavaraa.

Lily näytti pakkaavan vilttejä pieneen nippuun ja laittoi mukaan Emmelinen ylimääräisiä ruoka-aineksia, sillä Emmelinen reppu näytti todella täydeltä.

”No niin, olemmeko valmiita lähtöön?” James viimein kysyi sännätessään näkymättömyys viitta olallaan reppunsa luokse. ”Aamuaurinko on noussut puoli tuntia sitten ja meidän kuuluisi olla majoittuneet auringon laskiessa. Aikaa on siis vähän, joten olemmeko jo valmiita?”

Frank nappasi repun selkäänsä Alicen mulkoillessa häntä pahasti, Lily sulki viimein omansa, Emmeline nosti repun selkäänsä, Benjy nappasi kompassin vielä nopeasti mukaansa ja Peter raahasi reppua pöytää pitkin ja pujotti sen lopulta selkäänsä myös.

Remus nappasi omansa, mikä ei onneksi tuntunut niin painavalta. Hän asetti sen selkäänsä ja nyökkäsi merkiksi. Muut menivät edeltä ruokasalin oviaukosta eteisiin, jolloin Remuksen käsi lennähti housujen taskuihinsa. Ne olivat tyhjät.

”Voi Merlin! Missä se purkki on, jonka Dumbledore antoi?” Remus kirosi kaivaen taskujaan.

”Älä huoli, Kuutamo”, James sanoi rauhoittelevasti. ”Anturajalka leikki sillä hetki sitten tuolla ulkona.”

”MITÄ?” Remus karjaisi ja ampaisi saman tien ulos.

Sirius oli jäänyt istumaan Remuksen lähtiessä ja istui siinä vielä hänen palatessaankin.

”Anna se pullo tänne!” Remus huudahti hänelle.

Sirius kääntyi ympäri. ”Joko me lähdemme?” Hän nousi seisomaan ja taputteli käsiään. ”Loisto juttu, Kuutamo, sait heihin vauhtia!”

Remuksen teki mieli lyödä Siriusta. ”Anna se pullo minulle.”

”Mikä pullo?”

”Dumbledoren pullo!”

Sirius hiljentyi ja katsoi mietteliäästi Remusta. Hän näytti ensiksi siltä kuin ei tietäisi, mistä Remus oikein puhui, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän kaiveli taskujaan.

”Niin, SE pullo!”

Hän ojensi ehjän pullon Remuksen käsiin, jolloin Remus riuhtaisi sen takaisin taskuihinsa ja käveli muiden perään närkästyneenä Siriuksen pyydellessä anteeksi hänen takanaan.

Oranssi aurinko nousi vuorien takaa paistaen suoraan matkalle lähtijöiden silmiin. Remus vilkaisi Jamesia, joka katsoi päättäväisenä eteenpäin. He kaikki näyttivät hyvin rohkeilta siinä katsellessaan heitä, että Remus olisi voinut sanoa olevansa hyvin ylpeä heistä kaikista suostuessaan moiseen tehtävään.

”Odottakaa, en jaksa mennä noin lujaa!” Sirius huudahti heidän takaansa.

”Lopeta ruikuttaminen, Anturajalka”, James huusi hänelle olkansa ylitse.

He etenivät kohti auringonnousua jyrkänteelle. Heidän vauhtinsa oli rivakka, mikä saattaisi loppujen lopuksi vain väsyttää heitä, mutta toisaalta heillä ei ollut aikaa hukattavana. Heidän täytyisi löytää jokin sopiva yöpaikka ennen auringonlaskua.

Pian Remus huomasi jonkun mustan ja karvaisen ampaisevan hänen ohitseen auringonnousuun. Remuksen tukka hulmahti tuulessa, ja hän tajusi otuksen olevan iso musta koira, joka juoksenteli ristiin heidän kaikkien edellä ja näyttäen riehakkaalta.

”Miksi Sirius tekee tuota?” Lily kysyi Jamesin vierestä katsoessaan mustaa koiraa aurinkoa vasten.

James naurahti. ”Hän ottaa tästä matkasta kaiken irti.”

Ja niin he matkasivat auringonnousuun Siriuksen johdattaessa heitä haukahdellessaan heille aina silloin tällöin niin että Remus tiesi hänen nauravan. Hänen oma suupielensä vääntyi väkisinkin hymyyn ja hän päätti nauttia siitä hetkestä täysin siemauksin ystäviensä rinnalla.

~*~

”Missä helvetissä me olemme?”

Benjy oli vihdoin kajauttanut ilmoille ne sanat, mitä Remus oli miettinyt jo kauan sinä iltana. Aurinko oli laskemaisillaan, ja he olivat kulkeneet itään koko päivän ja noudattaneet Dumbledoren ohjetta, jonka hän oli antanut aamulla Jamesille. He seisoivat kivikkoisen tien keskellä, jonka ympärillä oli tiheikköä. Kivet olivat valtavia järkäleitä, ja Remus tiesi niitä katsoessaan, että he olivat kaukana määränpäästään.

”Onko kenelläkään hajuakaan olinpaikastamme?” James kysyi vilkaisten seuruettaan.

Kukaan ei näyttänyt sanovan mitään.

”Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin päin?” Lily ehdotti hetken päästä.

”Ei”, Frank vastasi oitis. ”Joku on voinut nähdä meidät, ja jos palaamme – ”

”Meitä on yhdeksän, helvetti soikoon”, Alice keskeytti. ”Kyllä me pärjäämme.”

”Sinun asenteesi ei vastaa aurorin työhön luokiteltua – ”

”Minä vähät välitän siitä! Me olemme eksyksissä ja meidän on löydettävä tie takaisin reitillemme”, Alice kivahti Frankille, joka sulki oitis suunsa.

Peter havahtui Siriuksen rinnalla. ”Olemmeko me – eksyksissä?”

”Ei, emme vielä”, James vastasi siihen ja katsoi Remusta. ”Remus, sinulla on pullo. Avaa se.”

”Mitä? Miksi minä?” Remus ihmetteli.

Hän ei todellakaan halunnut koskea siihen, sillä hän antaisi muistot mieluummin Jamesin tarkasteltavaksi. Hän halusi muiden nojaavan mieluummin Jamesin varaan.

”Ahaa, Kuutamo haluaa leikkiä typerystä”, Sirius naljaisi. ”Yksinkertaista: koska sinulla on pullo?”

Remus mulkaisi häntä pahasti. ”Tiedän sen kyllä, kiitos vain. Mitä jos katsoisimme muistot vuoronperään?”

James kohautti harteitaan. ”Sinä voit kai hyvin aloittaa?”

Remus huokaisi ja avasi happamasti pullon pudottaessaan repun selästään ja käyden istualleen sen viereen. Sitten hän odotti, kunnes pullosta nousi savujana hänen sieraimien alapuolelle vaivuttaen hänet ikään kuin eräänlaiseen transsitilaan, jossa hän matkasi ajan ja paikan halki toiseen ulottuvuuteen.

Se oli mökki lähellä metsän laitamaa. Sen ympärillä mutkitteli laho puuaitaus, jonka edustalla oli rusehtava, puoliksi irronnut puinen portti. Aivan sen vieressä sijaitsi kyltti, jossa luki kaiverretuin kirjaimin Auguurin pitäjä. Kylttiin oli kasvanut hometta ja näytti siltä kuin siitä ei olisi huolehdittu vuosiin.

Remus huomasi pian tumman hahmon raottaen pubin porttia astuessaan sen ohi kohti ovea. Hän seurasi hahmoa, joka väänsi oven kahvasta oven auki ja astui peremmälle. Pitäjä näytti erittäin synkältä lukuun ottamatta soihtuja, jotka tekivät pubin tunnelmasta salamyhkäisen.

Tumma hahmo asteli puisen tiskin ääreen, jossa pitäjän omistaja pyyhki likaisella rievulla lasiastioita selkä Remukseen ja tummaan hahmoon päin. Hahmo asettui istumaan ja piti huppunsa ylhäällä.

”Arnold”, hän kuiskasi matalalla äänellä.

Pitäjän omistaja kääntyi heihin päin. Hänellä oli kaljuuntuva päälaki, joskin oranssit harmahtavat hiukset sitä ympäröiden. Hän oli tanakka mieshenkilö, joka silmäili tummaa hahmoa hetken ja tunnisti hänet lopulta.

”Dumbledore! Mitä helkuttia sinä täällä teet? Pahus sentään, olisit kertonut tulostasi, niin olisin tehnyt sinulle ryypyn – ”

Remus harppoi tumman hahmon viereen istumaan ja huomasi yllätyksekseen sen todellakin olevan Dumbledore. Hän oli pukeutunut asuun, jossa hän näytti todella salaperäiseltä kaupustelijalta hupun peittäessä osan hänen naamastaan sekä haaleista hiuksistaan.

”Minä alan tulla vähitellen siihen ikään, että ainoastaan lasillinen kurpitsamehua tekee terää tällaiselle miehelle”, Dumbledore sanoi hiljaisella äänellä Arnold-miehen tajutessa sen.

”Miksi me puhumme -?”

”Arnold, minä pyydän”, Dumbledore kuiskasi katsoen miestä suoraan silmiin.

”Ymmärrän”, Arnold sanoi mataloittaen hänkin ääntään. ”Sinä olet tullut puhumaan minulle hänestä-joka-jääköön-nimeämättä.”

”Käsittääkseni sinä olet perillä, millaista tietoa minä haluan kuulla”, Dumbledore tokaisi pitkät sormet vetäytyen harmaan kaavun sisältä pöydälle. ”Pitäjäsi on syrjässä, jossa vain ohikulkijat käyvät pistäytymässä ja kenties nukkumassa pari yötä. Enkä tahdo tuottaa sinulle minkäänlaista mielipahaa sanoessani, että pitäjässäsi käy lähes joka ilta hyvin epämääräisiä henkilöitä, vai olenko käsittänyt asian väärin?”

Arnold pudisti hermostuneesti päätään ja alkoi tiskata uudestaan. ”Et ole et. Tämä paikka ei ole ollut vuosiin niin kaunis kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Sen takia ne syöpäläiset tulevat tänne. Täällä on nykyään saastaista.”

Ilmeisesti muistot kauniista pitäjästä maantien varrella kolmekymmentä kesää sitten olivat tehneet kipeää, sillä nyt Arnold putsasi yhtä tuoppilasia vimmatusti rätillään.

”Tämä paikka on vain räkälä metsän laitamilla. Siksi tämä on nykyään muuttunut. Voit vain kuvitella, miten käärmeissäni olin yhtenä päivänä, kun tänne saapui joukko kaapuihin pukeutuneita saastoja, jotka eivät edes maksaneet juomistaan!” Arnold sylkäisi kovaan ääneen, mutta muisti sen muiden katsahtaessa hänen suuntaansa.

”Keitä he olivat?” Dumbledore kysyi rauhallisesti.

Remus tiesi, että Dumbledore oli tahallaan ajautunut siihen puheenaiheeseen. Hän ei ollut kysellyt turhia, vaan antanut Arnoldin itse kertoa muukalaisista, jolloin hän oli jo välttämättä antanut sellaisen kuvan, ettei sillä ollut kovin suurta painoa hänelle. Vaikka itse asiassa sillä oli.

”No, ne olivat melko suurikokoisia – ne tulivat myöhään illasta ja suunnistivat täältä etelään”, Arnold kertoi vaimeasti. ”Heitä johti yksi suuri hahmo, hän oli suunnattoman epäsiisti henkilö! Hänen kulmakarvansa olivat rehevät, hän katsoi minua kuin mielipuoli – ”

”Ja hänen keskisormensa oli yhtä iso kuin etusormensa?”

Arnold katsoi Dumbledorea hämillään. ”En minä tiedä kuinka suuri hänen mikäkin sormensa oli! Minun oli syytä pitää katseeni hänen silmissään, sillä olin hetken varma, että kun hän lähestyi baaritiskiä, jotain olisi voinut tapahtua… Mutta hän teki jotain ihmeellistä.”

”Mitä hän teki?”

”No, hän tuli tiskin eteen, kaivoi taskujaan… Sitten minä otin tiskin alta kaksi pussillista rahaa ja nostin pöydälle, jotta hän jättäisi minut rauhaan. Hän avasi pussit nähdäkseen rahojen määrän, mutta yhtäkkiä hän alkoi huutaa ja tyrkkäsi pussit tiskin yli raivoissaan”, Arnold kertoi hämmästyksissään. ”En tiedä mitä hänelle tapahtui, hän näytti tulleen hulluksi! Hän peitteli silmiään, sadatteli, ulvoi ja heitteli tuoleja ympäri pitäjääni. Olin kauhuissani, piilouduin tiskin alle… Sitä kesti hetken, kunnes he olivat kaikonneet kaikki ja jättäneet minulle vain sotkun. Se on ainut mitä olen lähipäivinä nähnyt.”

Dumbledore hivuttautui Arnoldia lähemmäs. ”Mitä kolikoita niissä pussissa oli?”

”Mitä tarkoitat?” Arnold kysyi hermostuneesti. ”Ne olivat aitoja hopeasirppejä!”

”Hopeasirppejä?” Dumbledore toisti kulmakarvat koholla.

”Totta hiivatissa!” Arnold kivahti kuin häntä olisi juuri syytetty jostakin.

Dumbledore oli noussut pystyyn ja teki lähtöään. Remus teki niin myös ja jäi kuuntelemaan vielä viimeisiä sanoja, mitä he sinä aikana enää keskustelivat.

”Kiitos, Arnold”, Dumbledore sanoi nyökätessään hänelle kohteliaasti, jolloin Arnold empi hieman ja kohautteli harteitaan. ”Minä olen sinulle yhden velkaa.”

Ja niin kuva hälveni, ja Remus palasi jälleen takaisin ystäviensä silmien alle lähes tietämättömämpänä kuin ennen muiston näkemistä. Hän hengitti syvään ja nousi kivikolta pystyyn Jamesin sekä Siriuksen auttaessa hänet pystyyn.

”No? Mitä sinä näit?” Emmeline kysyi häneltä.

Remus tunsi olonsa hengästyneeksi ja toivoi saavansa suuhun kostuketta. Hän nieleskeli pahaa makuaan suussaan ja takelteli:
”Metsän laitamalla idässä on pitäjä… He ovat käyneet siellä. Meidän täytyy löytää se pitäjä.”

”Tiedätkö, mikä sen pitäjän nimi on?” Lily uteli.

”Auguurin pitäjä”, Remus vastasi hänelle.

”Auguurin pitäjä?” Alice hämmästeli ja naurahti ontosti. ”No jo on nimen valinnut!”

”Se ei ole nyt tärkeintä”, James puuttui keskusteluun jämäkästi. ”Meidän täytyy tietää, missä tuo pitäjä mahtaa sijaita, ja ellen väärin kuullut niin Remus sanoi sen sijaitsevan metsän laitamalla. Joten katsokaa ympärillenne! Seisomme metsän laitamalla, mutta näettekö yhtään pitäjää?”

He kaikki katsoivat ympärilleen, mutta pitäjää ei näkynyt missään eikä mitään jälkeäkään siitä, missä se voisi olla. Remus tunsi saattaneen ystävänsä pinteeseen ja asettaneen heille pähkinän purtavaksi. Valitettavasti heiltä vain alkoi loppua aika.

”No, mitä muuta voimme päätellä, jos pitäjä ei kerran ole tässä?” Frank järkeili. ”Se on metsän toisella puolen!”

”Mutta tiedätkö miten syvä tuo metsä voi olla?” Peter kysyi kauhuissaan.

”Onko meillä juurikaan vaihtoehtoja?” Benjy kysyi haastavasti. ”Kuka meistä oikeasti oli valmis lähteä hakemaan Drumin-karttaa, jos yksi metsä estää meitä näin paljon?”

Heistä kukaan ei sanonut sanaakaan. Remus ymmärsi, että jokainen oli kauhean hermostunut tilanteesta, ja he kaikki varmasti ymmärsivät, mitä Dumbledore oli tarkoittanut sanoessaan heidän olevan vielä liian nuoria.

”Äänestetään”, Sirius lopulta tokaisi rennosti. ”Minä ainakin kannatan metsään menemistä.”

”Ei, me emme voi äänestää”, Lily kivahti. ”Eikö se ole selvääkin selvempi juttu, että metsässä on turvallisempaa nukkua kuin tässä?”

”Mutta siellähän voi olla vaikka minkälaisia petoja – ” Peter yritti.

”Mutta siellä on niin paljon piilopaikkoja”, Alice huomautti väliin. ”Se on paljon turvallisempaa, tässä me olisimme vain ateria valmiina pöytään kannettavaksi.”

”Eli me menemme metsään?” James kysyi ja katsahti heitä kaikkia vuoronperään. Kukaan ei näyttänyt sanovan vastaan, vaikka muutama heistä empikin kuten Peter, joka piti varmasti parempana vaihtoehtona jäädä yöpymään siihen paikkaan.

”Sytytetään kaikki sauvat”, Frank ehdotti tehdessään niin itse.

”Valois”, Remus sanoi ottaen sauvansa esille muiden tehdessä samoin perässä.

He kulkivat metsän pimentoon sauvat loistaen koholla pään yläpuolella. Frank kulki edellä muiden seuratessa häntä vanavedessä. He kulkivat ensin melko tiheässä puiden rykelmässä, jossa oli mahdoton nähdä eteensä pitäen niin vinhaa vauhtia, sillä aurinko oli jo laskenut taakse jäävän jyrkänteen alle ja heidän tulisi löytää sopiva yöpymispaikka ennen lopullista pimeyttä.

”Minulla on kauhea nälkä”, Sirius voivotteli pidellen vatsaansa.

”Vastahan sinä söit”, Emmeline kummasteli.

”Ne olivat vasta maistiaisia”, Sirius puolustautui onnettomana.

”Jos kutsut kymmentä pekonivoileipää maistiaisiksi, en halua tietää miten paljon syöt lounaalla”, Lily tuhahti. ”Sirius, sinä ihan oikeasti ajat meidät vararikkoon.”

”Ihan kuin sekään riittäisi”, James sanoi virnistäen. ”Sirius tapattaa meidät kaikki nälkään.”

”Minkä minä sille mahdan, että ruuansulatukseni on niin tehokas teihin verrattuna?” Sirius kysyi närkästyneenä ja tepasteli Remuksen edellä hyvin hitaasti, jolloin Remus tuuppasi häntä eteenpäin lujaa.

”Uskomatonta, että sinä edes tiedät mitä sana ’ruuansulatus’ tarkoittaa”, naljaili myös Remus. ”En tiennyt edes nelosluokkaan asti, että osaat lukea.”

”Minkä vastarintaman te olette minua vastaan kehitelleet?” Sirius huudahti ärtyneesti. ”Minä en nuku sinun kanssa seuraavaa yötä samassa teltassa, Remus. Huomaan, että viskipulloni on uskollisin ystäväni nykyään.”

”Älä ole ainoastaan minulle vihainen”, Remus puolustautui virnistäen. ”James ja Lily provosoivat minua.”

”Mietit tätä meidän välirikkoamme tulevana yönä, kun sinua alkaa paleltaa ja haistat Jamesin yölliset kamelinpierut”, Sirius tuhahti pahastuneena. ”Ja sitten kun rukoilet minua antamaan anteeksiantoa, niin minä nitistän sinut ja taitan sinut kaksinkerroin ja sidon sinut kiinni johonkin hauskannäköiseen puuhun ja laulan sinulle Jamesin ja minun kaljalauluja loputtomasti sellaisella tosi huikealla äänellä, joka menee todennäköisesti kutakuinkin näin – ”

”SIRIUS, EI!” he kaikki huudahtivat yhteen ääneen.

”Miksei? Osallistuin kuutosluokalla Tylypahkan tyttökuoroon, muistatko muuten sen, Sarvihaara?” Sirius kysyi puolestaan innostuneena.

”Minusta tuntuu, että kaikki täällä muistavat sen”, James mutisi vaivaantuneena.

Remus virnisti leveästi. Sirius oli todellakin tehnyt niin sinä vuonna jouluesitystä varten, ei tietenkään tosissaan, mutta luodessaan tyttöihin lisää vaikutusta. Remus ihmetteli, miten pitkälle Sirius itse asiassa oli aina ollut valmis menemään tehdessään jotain sellaista.

”En ihmettele miksi niin moni halusi sinä jouluna viettää joululoman jossain muualla kuin Tylypahkassa”, Benjy vastasi huvittuneena.

Mutta ennen kuin Sirius ennätti sanoa siihen sanaakaan, Frank oli pysähtynyt ja he kaikki olivat iskeytyä toistensa takaraivoon. James näytti siltä kuin olisi aikoessa kysyä miksi he pysähtyivät, mutta Frank nosti kätensä koholle ja pyysi pysymään vaiti.

”Minä kuulen jotain”, hän kuiskasi jähmettyneenä paikalleen.

”Mitä? Minä en kuule mitään”, Sirius mutisi kärsimättömästi.

”Shh!”

Ja sitten Remuskin kuuli sen, mitä hän ei ollut aiemmin kuullut. Se kuulosti siltä kuin jokin suuri eläin olisi juossut heitä kohti – jokin, joka omisti kaviot. Maa heidän jalkojensa alla tärisi, eikä kukaan osannut arvioida otuksen saapumissuuntaa.

”Voi Merlin, sen täytyy olla valtava”, Peter kuiskasi heidän takanaan jännittyneenä.

”Ei, se vain juoksee todella lujaa”, Alice puolestaan sanoi.

Sirius käännähti Remuksen puoleen. ”Jos minä kuolen, niin sinua varmasti harmittaa tämä meidän sanaharkkamme tässä.”

”Lupaan tuoda sinulle narsisseja hautakivesi juureen”, Remus vastasi siihen ja tarkkaili heidän selustaansa sauvankärki ojossa.

Tärinä heidän jalkojensa alla kiihtyi ja kavioiden kopse sen mukana. He muodostivat ympyrän, jossa selkä osoitti sisäpiiriin, ja he osoittivat sauvoja kaikki eri suuntiin.

Remus odotti kenen tahansa saapuvan notkoon, jossa he sillä hetkellä olivat. Hänen selkänsä toisella puolella oli pieni jyrkänne, jonne he olisivat kavunneet tuota pikaa, elleivät olisi pysähtyneet äänen takia. Remus piti sauvansa kaikesta huolimatta koholla siltä varalta, että otus sattuisi hyökkäämään juuri hänen edestään. Hän oli hermostuneempi kuin koskaan.

Kavion kopse yltyi lujemmaksi vain hetken, kunnes se oli saavuttanut huippunsa ja lakkasi. Remus ei ehtinyt kääntää katsettaan Frankin puoleen kysyäkseen, kun hänen viereiseen puuhun – aivan hänen vasemman kätensä kupeen – oli singonnut nuoli, joka huojui ja tärisi hetken paikallaan muiden ollessa kuolemanhiljaisina hänen selkäänsä vasten. Remus tiesi yhtä lailla kuin hänen ystävänsäkin kenelle tuo nuoli kuuluisi.

~*~

Kommentteja, kiitos! ^^

[Ansku-Ransku]

Kentauri!
Tuo mystinen olento on varmasti kentauri!

Sitten viestiin. Olit postannut tämän näköjään jo eilen, mutta koska luen tämän nyt, niin kiitos kivasta synttärilahjasta! (T: 12v.)


Aloitan lainauksilla? Hyvä.

"Tämä paikka on vain räkälä metsän laitamilla.--(jatkuu)--"

En tajunnut... Meninkö jonkun ohi??

"Sytytetään kaikki sauvat”, Frank ehdotti tehdessään niin itse.

Ai joko siellä oli pimeä? Olen tainnut vahingossa hypellä perusteellisesti joidenkin kohtien yli...
Eikö kaikkien pitänyt katsoa se muisto vuoron perään, Remushan oli nyt ainoa joka sen näki?

-- Ai Benjy ja Emmeline eivät ole sinun hahmojasi...? Voi nolo...*manaa* Mutta tässä heillä on kivat luonteet! En ole iäisyyksiin lukenut FK:ta, joten kaikki on vähän näin ja näin...

Voi Remusta kun kaikki kaverit vaan naljailee   Tässä luvussa Remus oli jo vähän enemmän oma itsensä. Mutta, ottiko Remus mukaansa vain teltan ja sen pullon? Siis, vaihtovaatteet voisi olla kivoja, tai, ööh... jotain?

Ja voi Siriusta kun kaikki kaverit vaan naljailee   Sirius tyttökuorossa! *reps* Tuon ymmärrän hyvin kun se tapahtui koulussa, mutta nyt Sirius on aika lapsellinen... Siis, hän on jo täysi-ikäinen!



"Niin, SE pullo!"
 

Ei kovin rakentava palaute   *nyyh*

*Jää kuola valuen odottelemaan uutta lukua ja OC:tä, sekä herkullista Remus/OC- paritusta*

A-R

//muoks. Joo, ei Frodolla ollut vaihtovaatteita. Puhtaissa joissa . Ai mitä? Niitä muistoja oli niin monta? Luulin, että niitä oli vain yksi... Ja kiitos syntymäpäiväonnitteluista!

//muoks2. Tällaisia sähliä ollaan jok'ikinen!  P.S. Et naura yksin! x)

[Captain Oats]

Noniiiiin, tässäpäs tämä uusi luku täällä taasen! Luvusta sen verran joudun sanomaan, että siitä tuli vähän lyhyhkö ja tämä on tämmöinen ns. väliluku. Ja niin kuin lupasin, Remuksen OC esiintyy ensi kertaa tässä luvussa! Toivon paljon, että siitä ei tullut niin kliseinen...

7.luku

Remus oli jähmettynyt paikalleen muistamatta lähes ollenkaan hengittää. Nuoli olisi taatusti osunut joihinkin heistä, jos sen ampuja olisi vain tahtonut, mistä syystä Remuksesta tuntuikin, että se oli ollut vain varoitus. Hän kääntyi ympäri kohti selkäänsä vasten olevaa pientä nyppylää metsässä, josta päin nuoli oli ammuttu. Sen päällä seisoi kaksi tummaa hahmoa, joista toinen oli kookas hevonen – ei, hetkinen, Remus ajatteli mielessään. Ei hevonen, vaan –

”Kentauri!” Alice henkäisi puoliksi ihastuksissaan ja puoliksi kauhuissaan.

Se seisoi nyppylän päällä jousi kädessään, valmiina ampumaan lisää, ja se näytti erittäin tuohtuneelta. Sen kaviot olivat tukevasti maassa, mutta yläosan kädet nykivät epämiellyttävännäköisesti jousen ympärillä. Sen yläruumis oli todella lihaksikas, eikä ihme että nuoli olikin singonnut puuhun melkoisella vauhdilla.

Kentaurin vieressä seisoi ruskeaan puolipitkään viittaan pukeutunut hahmo, jonka huppu teki varjon hänen naamansa eteen. Hahmo sanoi jotain kentaurille, mistä Remus ei saanut selkoa, ja sitten kentauri poistui taka-alalle hahmon kivutessa alas katse tiiviisti heissä.

Muut Remuksen ympärillä kohottivat sauvansa, ja Remus puristi omaa otettaan yhä lujempaa. Hänestä tuntui, että kentauri saattaisi palata hetkellä millä hyvänsä ja seuraavaksi yksi nuolista lävistäisi jonkun naamataulun.

"Daro!" hahmo kuiskasi, ja Remuksen ihmeeksi se ääni kuului tytölle. Hän tunsi otteensa sauvan ympärillä löystyvän.

”Mitä hän -?”

Mutta ennen kuin Emmeline ehti kysyä kysymystään loppuun, he tunsivat jaloissaan omituista tunnetta. Remus vilkaisi omiaan ja näki yllätyksekseen maasta nousevan paksuja vihreitä köynnöksiä, jotka kiemurtelivat heidän jalkojaan pitkin ylös vangiten heidät kokonaan.

Sirius oli kohottanut sauvansa hahmon pään tasolle valmiina lausumaan loitsun, mutta Frank esti sen:

”Ei, Sirius, älä tee mitään!” Frankin jalat alkoivat häipyä köynnöksien alle, mutta hän katsoi tummaa hahmoa kohti nöyränä. ”Me emme halua sinulle pahaa”, hän sanoi rauhallisesti.

Köynnökset lopettivat puristuksen, ja hahmo pysyi paikallaan jähmettyneenä. Pian hänen taakseen ilmestyi myös se sama kentauri vilkuillen vuoronperään hahmoa ja heitä muita.

”Manke naa llie tuulo?” hahmo kysyi ja nosti huppunsa pois kasvojensa peitteestä. Hupun alta paljastui nuorennäköinen tyttö, joka oli kaikenpuolin erilaisen näköinen kuin he muut. Hänellä oli navan kohdalle ryöppyävä vaalea, hopeisenvivahteinen tukka ja vihreät silmät, jotka tarkkailivat heitä muita hyvin uteliaasti ja samalla ahnaasti.

”Me emme ole tulleet satuttamaan teitä”, Frank sanoi aivan kuin kentauri tai tyttö ymmärtäisi sanaakaan.

Mutta sitten tyttö nyökkäsi. ”Vaan miksi te olette täällä?”

Frank katsoi hämillään Remusta, joka kohautti harteitaan yhtä ihmeissään kuin hänkin.

”Olemme tulleet suorittamaan tehtävää”, James kertoi vaivaantuneena.

Tytön ilme ei värähtänytkään. ”Minkälaista tehtävää?”

”Olemme etsimässä Drumin-karttaa”, Lily puolestaan vastasi ystävällisesti. ”Dumbledore on lähettänyt meidät.”

Tytön silmät tuijottivat heitä lasittuneena. ”Dumbledore…” hän kuiskasi aavemaisesti ja tuijotti hetken kaukaisuuteen, kunnes lopulta katsahti takaisin heihin.
”Khila amin.”

Hän lähti kävelemään mäen nyppylälle päin, jolloin köynnökset hävisivät takaisin maan alle. Kentauri viittasi heille merkiksi seurata tyttöä, ja Frank lähti johtamaan heitä yhä syvemmälle metsään.

”Millaista taikuutta tuo oli?” Remus kysyi Frankilta kirittyään hänet.

”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”, Frank kuiskasi mietteliäänä.

”Ehkä se oli pimeää taikuutta!” Peter sihahti kauhistuneena, ja kentauri heidän edellään tuhahti.

”Se ei ollut pimeää taikuutta”, kentauri sanoi vaimeasti. ”Hän pyrkii poistamaan pimeää taikuutta tästä metsästä.”

”Hän? Kuka hän itse asiassa on?” Sirius töksäytti tepastellessaan aivan Remuksen kintereillä.

”Evelin”, kentauri vastasi. ”Hän ei missään nimessä käyttäisi pimeää taikuutta.”

”Mitä se sitten oli, ellei pimeää taikuutta?” James ihmetteli.

Kentauri käännähti äkisti ympäri ja katsoi Jamesta tuohtuneena, niin että sen sieraimista kohosi savua. ”Se EI ollut sitä!”

”Ziron!” Evelin oli huudahtanut ja katsoi kentauria paheksuvasti. ”Tampa tanya!”

Zironiksi kutsuttu kentauri mulkaisi Jamesta pahasti ja kääntyi ympäri Evelinen perään. Evelin kuiskasi hänelle jotain, mitä he muut eivät kuulleet – jotain kenties tuntemattomalla kielellä.

”Minne hän edes johtaa meitä?” Benjy kuiskasi.

Mutta siihen ei saanut kukaan vastausta ennen kuin he olivat kävelleet jonkin matkaa syvässä hiljaisuudessa saapuessaan metsän halki virtaavan joen viereen, jonka vieressä korkealla puussa oli pienikokoinen puumaja. Evelin hymyili sitä katsoessaan.

”Minä olen tehnyt tuon itse”, hän sanoi virnistäen, jolloin Remus huomasi hänen suipot korvansa hopeisten hiuksien lomasta. Hän nielaisi todella kuuluvasti ja vilkaisi Frankia.

”Mitä me täällä käytännössä katsoen teemme?” Sirius kysyi epävarmasti.

Evelin kohautti harteitaan viekkaasti. ”Sytytämme nuotion, ja te puolestaan kerrotte tarinanne.”

”Tai muuten mitä?” Frank kysyi varuillaan tarkkaillen Eveliniä ja vuoroin Zironta.

”No”, Evelin aloitti hitaasti, ”muuten minä passitan teidät takaisin tämän Dumbledoren luokse. Minä pystyn siihen”, hän lisäsi kun näki Siriuksen virnistävän.

Remus katsoi lähellä olevaa jokea ja sen vieressä olevaa nuotiopaikkaa, johon ilmeisesti Evelin ja Ziron olivat tehneet matalia puupenkkejä nuotion ympärille. Hän pisti merkille, että ilmeisesti nuotio oli ollut vasta päällä, sillä nokipuuksi muuttuneet halot savusivat vieläkin.

"Tula, hama neva i'naur”, Evelin kuiskasi heille ja istuutui nuotion ääreen muiden tehdessä samoin perässä, vaikkei kukaan ymmärtänytkään mitä hän mahtoi puhua.

”Ehkä hän on noita”, Peter kuiskasi Remukselle.

”Hän – ei – ole – NOITA!” Ziron kivahti heidän takanaan ärtyneesti.

Mutta Remus oli itse asiassa tiennytkin sen heti nähdessään Evelinin kasvot. Ne eivät olleet tavalliset ihmisen kasvonpiirteet; Evelinin iho oli asteen hehkuvampi kuin heidän muiden, hänen hiuksensa olivat vaaleanhopeiset ja jopa hänen silmät ja korvansa... Ne olivat erilaiset kuin kenelläkään toisella. Remus yritti miettiä kuumeisesti mielessään, minkälaisella ihmisellä olisi sellaiset piirteet kuin Evelinillä oli.

”Kuka muu kuin noita pystyy tuollaiseen?” Sirius intti Zironille vastaan katsoen samalla, kuinka Evelin ojensi kätensä tuomiensa puiden ylle tulen syttyessä nuotioon samaan aikaan.

Ziron näytti uhmakkaalta. Hän vilkaisi Eveliniä, joka katsoi takkaa ilmeettömänä, ja sitten huokaisi syvään kulmat rutussa:
”Hän on haltia.”

”Haltia?” Lily henkäisi ihmeissään siirtäen katseensa Eveliniin. ”Onko se totta?”

Evelin nyökkäsi irrottamatta katsettaan yhä nuotiosta. ”Ziron puhuu totta. Minä olen haltia ja tehtävänäni on vartioida metsääni.”

”Mutta missä sinun vanhempasi ovat? Sinä näytät asuvan aivan yksin tuossa majassasi – ”

”Minun vanhempani – ” Evelin aloitti ääni väristen. ”He karkottivat minut.”

Remus aisti Evelinin äänestä sen olevan ehkä yksi hänen epämieluisista puheenaiheista, jos hän oli ikinä edes puhunut vakavasti kenenkään kanssa. Hän näytti asuneen ainoastaan Ziron vierellään ehkä monia vuosia.

”Karkottivat?” Alice kysyi hämillään.

Evelin nyökkäsi. ”Niin kuuluu tehdä meidän maailmassamme. Vanhemmat lähettävät lapsiaan toiseen maailmaan pois kotoa.”

”Miksi he niin tekevät?” James uteli.

”Suojelemaan maailmaa, tietysti”, Evelin vastasi hänelle. ”Siitä on jo tosin 70 vuotta, enkä muista asioista paljoa.”

”70 vuotta?” Emmeline toisti epäuskoisena. ”Kuinka se on mahdollista?”

”Haltiat saavuttavat täysi-ikäisyytensä 70-vuoden iässä. Tavallaan minä olen teidän maailmassanne vähemmän, kenties 18, mutta meidän maailmassa olen huomattavasti paljon vanhempi”, Evelin selitti. ”Mutta sillä ei ole niinkään väliä. Minä puolestaan haluan kuulla teidän tarinanne. Miksi te olette täällä taikasauvojenne kanssa?”

Remus katsahti Frankiin, joka katsoi takaisin. He miettivät taatusti samoja asioita kuten miten paljon he voisivat kertoa muukalaiselle vai voisivatko ollenkaan. Olisi kauhea erehdys kertoa kuolonsyöjistä, ja heidän suunnitelmistaan, jos he kertoisivat sen kaiken suoraan heidän apurilleen. Mutta jokin tytön katseesta kertoi, ettei hänellä ollut pienintä aikomustakaan kertoa kenellekään mitään.

Remus nyökkäsi Frankille merkiksi.

”Me etsimme Drumin-karttaa”, Frank aloitti hitaasti. ”Meidät lähetettiin hakemaan sitä pitkälle matkalle, jonka jälkeen matkaamme Narmolanyaan suorittamaan varsinaista tehtäväämme.”

”Drumin-kartta?” Ziron toisti. ”Sehän on kartta, jolla – ”

”Tiedän, Ziron”, Evelin sanoi vaientaen hänet kokonaan. ”Te siis pääsette ainoastaan tämän Drumin-kartan avulla sinne – Narmolanyaan?”

”Täsmälleen”, Frank sanoi nyökytellen. ”Me vain tarvitsemme hieman lepoa ennen kuin jatkamme matkaa…”

”Ilman muuta”, Evelin sanoi ystävällisesti. ”Te voitte nukkua täällä – minä voin valmistaa ruokaa ja – ”

”Itse asiassa meillä on omat eväät mukana”, Emmeline tokaisi väliin hymyillen. ”Mutta nuotiosta olisi kieltämättä apua.”

”Sitten te tarvitsette lisää polttopuita”, Evelin mutisi ja nousi pystyyn Zironin viereen. ”Haluaako joku lähteä mukaamme?”

Frank ja Benjy ilmoittautuivat heidän mukaan, kunnes he olivat häipyneet kokonaan heidän leiripaikastaan. Peter ja Lily alkoivat kasata heille telttoja, kun taas James tutki Benjyn jättämää karttaa nuotion ääreen ja yritti havainnollistaa ilmansuunnat.

”Sanokaa minun sanoneeni, niin hän ei ole mikään – mikään – ” Sirius uhosi astellen edes takaisin Remuksen takanaan, ” – mikään typerä haltia!”

Remus istahti aivan joen viereen ja kokeili vettä sormenpäillään. Se tuntui suhteellisen lämpimältä eikä sitä oltu liattu saasteilla tai ruuanjätteillä. Se itse asiassa näytti todella kirkkaalta, minkä Remus arveli johtuneen siitä, ettei Evelin ollut päästänyt metsään kovin montaa vierailijaa.

”Lily, otitko sinä mukaasi ylimääräisiä pyyhkeitä tai jotain?” Remus kysyi häneltä noustessaan pystyyn joen ääreltä.

Lily katsahti häneen. ”Pyyhkeet ovat minun repussani.” Remus kahmaisi Lilyn repun ja etsi sieltä itselleen pyyhkeen ja tepasteli kauemmas heidän leiriään joen reunaa pitkin. Hän kuuli Lilyn huutavan hänen peräänsä: ”Remus, minne sinä menet?”

”Menen peseytymään”, Remus huudahti hänelle takaisin.

”Muista, että joki virtaa sinne suuntaan”, Remus kuuli Lilyn huutavan.

Remus pyöräytti silmiään. Naiset, hän ajatteli mielessään ja virnisti. Aivan kuin hän ei olisi ollut tarpeeksi pitkään omillaan pari viikkoa sitten, ettei hän tietäisi lukuisia vaaroja mitkä saattoivat vaania aivan nurkan takana.

Hän asteli kauas leiripaikastaan, kunnes mitään ääniä ei kuulunut ja Remuksen ympärillä vallitsi tyyneys. Joki hohti lämpimänä hänen jalkojensa ääressä, mikä sai Remuksen riisumaan vaatteensa pikaisesti pois päältään ja istumaan joen laidalle ja siitä laskeutumaan hitaasti veteen. Se ei tuntunut lainkaan samalle kuin normaalisti kesäisin he olivat käyneet ystäviensä kanssa uimassa Englannin uimarannoilla, joihin pikkulapset olivat mitä luultavimmin laskeneet alleen. Vesi oli niin erilaista, että Remus olisi voinut luulla olevansa jossain toisaalla sulkiessaan silmänsä.

Siinä hän sitten vain lepäsi tyhjentäen mielensä lähes kokonaan kaikelta – jopa siltä, että heillä olisi vielä tehtävä edessään. Lopulta se saikin Remuksen miettimään juuri sitä, miksei kukaan ollut maininnut Evelinille, että he olivat eksyksissä. Frank ei ollut huomauttanut sanallakaan, että he olivat hävittäneet reittinsä kokonaan. Ehkä se johtui siitä, ettei hän tahtonut lietsota joukkoon minkäänlaista pettymystä - paniikista puhumattakaan.

Mutta vaikka he kiertelisivät sitä kuinka paljon tahansa, se oli totta. Remus ei tiennyt itsekään, kuinka se oli voinut olla mahdollista, sillä he olivat tehneet juuri niin kuin James oli saanut Dumbledorelta neuvon aamulla: Heidän oli määrä kulkea Itään vuorten taakse, jossa heidän kuului katsoa muisto. Jotain oli täytynyt mennä väärin, sillä Auguurin pitäjää ei tuntunut näkyvän lähimaillakaan.

”An lema?”

Remus hätkähti ja katsoi salamannopeasti taakseen. Siinä seisoi Evelin kysyväkatse kasvoillaan ja samalla pieni virne. Remus huokaisi helpotuksesta, mutta tunsi kuinka puna levisi hänen kasvoilleen; hän seisoi vedessä ilkosillaan tavoitellen käsillään maalla olevaa pyyhettä.

”Tuota… Minä en ihan oikeasti ymmärrä mitä sinä sanot”, Remus sanoi painautuen joenreunaa vasten Evelinin nähdessä hänestä vain yläosan.

”En minä katso sinua, jos sinä sitä luulet”, Evelin vastasi virnuillen huomatessaan Remuksen pyristelyn vedessä. ”Sinä olet ollut kovin hiljainen koko läsnäolomme ajan. Olet vetäytynyt ikään kuin taka-alalle.”

Evelin ojensi hänelle pyyhkeen ja sitten kääntyi selkä Remukseen päin, jolloin hän sai tilaisuuden nousta vedestä ylös ja kietoa pyyhe päällensä.

”Ehkä minä tykkään olla taka-alalla”, Remus huomautti Evelinin kääntyessä takaisin häneen päin.

”Mani naa essa en lle?”

”Ihan totta, minä en osaa italiaa – ”

”Se ei ole italiaa”, Evelin sanoi ja nauroi. ”Se on haltiakieltä!”

”Vau, teillä on oma kielennekin”, Remus totesi mutta hymyili silti laittaessaan kenkiänsä kiinni. ”Minä todellakin ihailen teitä.”

Evelin näytti säteilevältä ja hän heilautti hiuksiaan. ”Minä vain… Kysyin nimeäsi.”

Remus nosti katseensa kengän kärjistään ja nousi ylös. Evelin seurasi häntä vihreillä silmillään, joihin Remus katsoi tahattoman pitkään. Hän aisti Evelinin uteliaisuuden, joka paistoi lähes hänen koko ruumiistaan silmistä puhumattakaan. Hän näytti siltä, että metsässä ei ollut käynyt muutamaan vuoteen ketään, joka olisi kertonut heille jotain mitä maailmassa nykyään tapahtui.

Remus aukaisi suunsa, mutta sitten heidät keskeytti Siriuksen ääni:
”Remus! Pahus, missä sinä oikein olet?”

Evelin naurahti hiljaa. ”Remus… Saesa omentien lle.” Ja vaikkei Remus tiennyt sanaakaan mitä Evelin mahtoi sanoa, hän nyökkäsi hänelle Evelinin poistuessa ja veti housut nopeasti jalkaansa ennen kuin Sirius ehtisi tulla paikalle.

”Mitä sinä täällä teet?” Sirius kysyi saapuessaan viimein paikalle.

”Olin peseytymässä”, Remus vastasi hermostuneena kiskoessaan paitaa päällensä.

Sirius nyökkäsi varovaisesti, ja Remus aavisti hänellä olevan jotain tärkeää asiaa. Sirius oli istuutunut yhdelle joen lähettyvillä olevista puunkannoista ja hieroi nyt käsiään yhteen.

”Tiedäthän sinä, että täysikuu on pian?” hän kysyi, jolloin Remus nyökkäsi hitaasti.

”Mitä sitten?” Remus uteli, vaikka hän kauhistuikin ajatuksesta, ettei ollut muistanut sitä ollenkaan.

Sirius katsoi jalkojaan. ”Luulen, että… Tai siis minä ja James mietimme, että olisi järkevää jos yöpyisimme siihen asti täällä. Frank eikä kukaan saisi tietää, että olet pieni karvainen ongelma, joten se olisi kaikista viisainta. Täällä sinä et voi liioin satuttaa ketään niin paljon kuin muualla, ja jatkaisimme heti matkaamme kun asia on hoidettu.”

”Niin, tiedän. Se on järkevintä”, Remus vastasi harmissaan ja haroi päätään. ”Mutta luvatkaa minulle yksi asia. Evelinin on pysyttävä kaukana minusta täysikuun aikaan.”

Sirius tarkkaili Remusta hyvin pitkään sanomatta sanaakaan.

”Hän tappaisi meidät, jos tietäisi että ihmissusi on astunut hänen tarkoin suojelemaansa metsään”, Remus selitti nähdessään Siriuksen ilmeen.

”Niin joo”, Sirius mutisi hymyn kohotessa huulilleen. ”Emmeköhän me hänet pysty pitämään loitolla.”

Sitten hän nousi kannon päältä ja teki lähtöään. ”No joka tapauksessa. Ruoka näyttää olevan valmis ja me odotamme sinua. Tule sitten kun ehdit.” Sen sanottuaan myös Sirius poistui paikalta jättäen Remuksen tuijottamaan vasta taivaalle noussutta kuuta, joka hänen mielessään näytti niin uhkaavalta että Remus repi katseensa irti siitä ja nappasi pyyhkeen maasta hartioilleen.

~*~

Remus saapui hetken päästä nuotiolle, jossa kaikki olivat kokoontuneet sen äärelle ja juttelivat nyt keskenään Evelinin sekä Zironin kuunnellessa heitä kiinnostuneina. Evelin oli alun alkaenkin näyttänyt siltä kuin haluaisi tietää heidän matkastaan kaiken mahdollisen ja etenkin heidän maailmastaan. Hän jopa sai kokeilla Lilyn taikasauvaa – huonoin tuloksin.

”Miten olette saaneet joen pysymään noin – noin – raikkaana?” Lily hämmästeli kummissaan ja nyökkäsi jokeen.

Evelin kohautti harteitaan. ”Siksi kai, että tämä metsä ei ole mikään tavallinen. Tänne on asuttautunut monta MEIDÄN maailman eläintä kuten Zironin kaltaiset, auguurit, hutsut ja – ”

”Sinä kai tarkoitat, että tänne on sijoittunut sellaiset, jotka eivät kuulu jästimaailmaan?” Alice selvensi.

”Jos tarkoitatte normaali-ihmisiä, niin kyllä”, Evelin selosti. ”Joka tapauksessa, ne kaikki ovat täällä. Tuo jokikin on täällä sen takia, että tätä metsää varjellaan. Se virtaa halki metsän, kunnes kilometrien päässä täältä on jyrkänne, jossa on sen putous.”

”Voi, minä haluan nähdä sen!” Emmeline henkäisi ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen.

Evelin naurahti. ”Minä voin näyttää sen teille jokin päivä.”

”Se olisi todella mukavaa”, Frank sanoi äänellä, josta tihkui kyllästyneisyys. Alice mulkaisi häntä pahasti. ”Tarkoitan vain, että aikataulussamme ei ole liialti aikaa sellaiseen!”

Silloin Sirius puuttui asiaan: ”On meillä. Evelin-muru kertoi vain muutama tunti sitten, että metsä on liian syvä löytääkseen tie nopeasti ulos. Ja mitä sitten, vaikka pääsisimmekin täältä? Emme tiedä minne mennä!”

He hiljenivät kaikki saman tien. Emmeline sulki loukkaantuneena suunsa ja ahmaisi paahtoleivästään palasen.

”Toisin sanoen me olemme eksyksissä”, James totesi hiljaisena paistaessaan omaa leipäänsä nuotion äärellä. ”Me emme tiedä, mihin mennä vaikka pääsisimmekin täältä ulos piakkoin.”

”Ette te pääse täältä piakkoin, ellette kävele yötä päivää Etelään”, Evelin tokaisi väliin tietäväisenä. ”Teitä odottaa muutaman päivän kävely täältä metsän toiseen päähän.”

”Muutaman päivän?” Frank toisti epäuskoisena. ”Mikä metsä tämä muka on?”

Ziron heitti oman leipänsä pois jokeen ja menetti malttinsa. ”Sinuna sulkisin suuni saman tien! Te ihmiset ette tiedä mitään todellisesta maailmasta, jossa vaanivat vampyyrit ja ihmissudet! Tämä on laajasti asutettu metsä, jossa odottavat sellaisetkin, joita ette näkisi edes pahimmissa painajaisissanne. Joten uskokaa, kun hän sanoo että matkassa menee muutamia päiviä, MIKÄLI haluatte pysyä elossa!”

Frank aukaisi suunsa, mutta sulki sen samantien. Hänellä oli omia näkökantoja esitettäväksi, mutta Remuksesta tuntui, että hän päätti luovuttaa sillä Frankin ilmeestä saattoi päätellä, ettei hän uskonut noin helposti ketä vain. Vaikka Remuksesta itsestään puolestaan tuntui, että metsässä itsessään oli jotain outoa ilman sen kummempia petoja, joita ei ollut kuitenkaan näkynyt lähettyvillä.

”Ziron on valitettavasti oikeassa”, Evelin myötäili surullisena. ”Teidän matkanne viivästyy parilla päivällä. Joudutte vaihtamaan leiriänne tiuhaan, ettekä edes tiedä mikä on turvallisinta ja mikä ei.”

”Mikä siis neuvoksi?” James kysyi turhautuneena. ”Olemme keskellä ei mitään!”

Evelin vetäisi nuotiosta oman tikkunsa, joka kannatteli paahtoleipää, ja pisti sen jäähtymään puupenkille. Sitten hän tökki sormillaan hiekkaista maata ja piirsi hiekkaan jotain, mitä Remus ei kyennyt näkemään.

”Minne teidän tarvitsee päästä?” hän kysyi lopulta hiljaisena piirrellessä hiekkaan.

”Auguurin pitäjään”, James vastasi hänelle. ”Tiedätkö sinä miten sinne pääsee?”

Evelin lopetti piirtämisen ja nojasi leuallaan polviinsa. Hän keinutteli hetken päätänsä ja nyökkäsi sitten.

”Tiedän”, Evelin sanoi. ”Ja voin viedäkin teidät sinne, jolloin Emmeline saa nähdä vesiputouksen. Meidän täytyy ylittää jyrkänne ja päästä maantielle, jonka varrella Auguurin pitäjä on.”

”Voisitko tehdä sen?” Lily tiedusteli innoissaan. ”Se olisi meidän ainut keinomme päästä täältä!”

”Siitä itse asiassa olisi hyvin paljon apua”, Alice mutisi nyökytellen päätään mietteliäänä.

Evelin kohautti harteitaan mitättömästi. ”Se ei ole mikään ongelma. Syvemmälle metsään mentäessä teidän on kuitenkin syytä pitää sauvat näkyvillä.”

”Onko siellä oikeasti – vampyyreita – tai – tai – ihmissusia?” Peter kysyi kammoksuen, jolloin Remuksen teki mieli lyödä häntä. Olikohan Peter ikinä ajatellut juoksevansa ihmissuden kanssa joka täydenkuun aikaan?

Evelin nyökkäsi, jolloin Peter kavahti. ”Oletko muka ikinä nähnyt?”

”En ihmissutta, sillä hän olisi repinyt kai pääni irti”, Evelin vastasi tyynesti naurahtaen, jolloin Remuksen vatsassa hulmahti pahanenteilevästi. ”On siellä paljon muutakin kauheaa. Mutta onneksi olen kuitenkin varoittanut teitä.” Ja sitten hän hymyili pikaisesti Peterille, joka näytti lakananvalkealta.

”Luulen sitten, että olet juuri poistanut yhden ongelmistamme, muru”, Sirius sanoi ja nosti hänelle tuliviskipulloaan, jonka hän oli raahannut mukaan matkalle.

”Minä luulen, että sinä jäät kohta yksin tänne, Sirius”, Lily ärähti ja yritti napata häneltä pulloa.

”Älä koske! Tarvitsin rohkaisuryypyn, koska luulin menettäneemme toivomme”, Sirius puolustautui ja piti pulloa Lilyn ulottumattomissa.

Ainoastaan Frank näytti tyytymättömältä tilanteeseen. Hän tarkkaili Eveliniä, joka seurasi puolestaan Siriuksen ja Lilyn kiistaa tuliviskistä, mutta havahtui vilkaistessaan Frankia.

”Mutta jos tämä on jokin ansa, niin sinun on hyvä tietää, että minä olen taikaministeriön yksi parhaimmista auroreista – ” Frank aloitti uhkaavaan sävyyn.

”Frank – ”

” – ja sinun on hyvä myös tietää, että minä en pidä harhaanjohtajista – ”

”Frank – ”

” – enkä minä häpeile puolustaa selustaamme sinulta ja suurelta ystävältäsi – ”

”FRANK!” Remus karjaisi niin kovaa, että metsä kaikui. Hän tuijotti hyvin kiihtyneenä Frankia, joka mulkoili Eveliniä epäilevästi, kunnes nousi nuotion ääreltä ylös ja poistui yhteen Lilyn ja Peterin kokoamista teltoista. Evelin näytti pöllämystyneeltä, muttei sanonut sanaakaan, jolloin Remus tunsi nolostuneensa Frankin puolesta.

”Hän ei tarkoittanut pahaa”, Remus sanoi oitis Evelinille. ”Hän on meistä vanhin ja vastuuntuntoisin, ja hän haluaa vain huolehtia turvallisuudestamme – ”

”Ei se mitään”, Evelin kuiskasi vain niin että Remus kuuli sen. Sitten hän nousi itsekin nuotion äärestä katsoen muita läsnäolijoita. ”Minne sanoittekaan olevanne matkalla?”

”Narmolanyaan”, Benjy vastasi.

Evelin nyökkäsi hiljaisena ja käänsi heille selkänsä. Remus ei kuitenkaan antanut sen tapahtua, vaan hän juoksi tytön perään kauemmas nuotiosta ja otti hänen kädestään kiinni pyöräyttäen ympäri. He katsoivat hetken toisiaan suoraan silmiin Remuksen hengittäessä syvään sydämen hakatessa rintaansa vasten. Hän joutui nielaisemaan kuuluvasti.

”Miksi sinä lähdet opastamaan meitä?” Remus tivasi Eveliniltä pitäen hänen kädestään kiinni, jotta hän ei olisi riuhtonut karkuun.

Evelin katsoi häntä takaisin syvänvihreillä silmillään ja siristi niitä. ”Minä haluan vain auttaa.” Sitten hän riuhtaisi kätensä irti, jolloin Remus siirtyi hänen eteensä.

”Mutta miksi?” Remus uteli ja esti Evelinin kulun eteenpäin. ”Miksi sinä halusit tietää minne olemme menossa? Miksi sinä luotit meihin heti kertoessamme, että olemme matkalla Narmolanyaan?”

Evelin kääntyi toiseen suuntaa. ”Sinä epäilet minua yhtä paljon kuin hänkin!”

”Ai Frank? Minä en EPÄILE sinua yhtään – ”

”Miksi sinä sitten vaaniskelet minua? Huomaatko, sinä olet minun tielläni!” Evelin kivahti hermostuksissaan ja kääntyi takaisin menosuuntaansa, jolloin Remus esti senkin ja tarttui häntä olkapäistä.

”Mikä sinua odottaa Narmolanyassa?” hän kysyi hiljaa ja rauhallisena pitäessään tytön olkapäistä hellästi kiinni.

Evelin oli aikeissa sanoa jotain, kenties häätää hänet tiehensä, kunnes hän seisahtui paikoilleen ja lopetti pyristelyn. Hän katsoi Remusta silmiin ilmeettömänä, jolloin Remus saattoi nähdä hänen kasvonpiirteensä niin selvästi vain kuin kykeni. Evelinin suipot korvat pilkistivät hänen hiuksiensa lomasta, ja ne olivat levinneet hieman hänen mielenalansa mukaan niin, että ne eivät näyttäneet enää niin terhakoilta kuin hänen ollessa innostunut.

”Minun perheeni on siellä”, Evelin kuiskasi hiljaisena.

Remus hätkähti mielessään. Evelin seisoi hänen edessään lähempänä kuin yksikään ihminen oli ikinä seisonut, ja sen tajutessaan Remus vetäytyi hänestä hivenen kauemmas. Hän tunsi itsensä levottomaksi katsoessaan Evelinin surullisiin vihreisiin silmiin, jotka näyttivät kuolemanvakavilta, eikä Remus tahtonut mitään muuta sen enempää kuin häipyä paikalta niin pian kuin mahdollista. Hän ei halunnut nähdä ketään niin harmissaan, sillä mitä jos tyttö alkaisi itkeä? Remus ei halunnut edes kuvitella kiusallista tilannettaan, joten hän erkani Evelinistä sanomatta sanaakaan.

”Minä autan teitä, jos te puolestanne autatte minua löytämään heidät”, Evelin sanoi nyt jo hieman kireämmin. ”Minä en pääse ilman teidän apuanne Narmolanyaan. Minä tarvitsen siihen kartan, jonka myös tekin tarvitsette.”

”Mitä? Sinä siis tiedät jo ennestään Drumin-kartan?” Remus kysyi unohtaessaan vaivaantuneen hetken saman tien.

”Sillä ei ole niin väliä”, Evelin sanoi turhautuneena. ”Te saitte omanne, ja nyt minä haluan omani.”

Sitten Evelin jatkoi matkaansa kauas nuotiosta Remuksen näkökentän ulkopuolelle, mutta palatessaan takaisin heidän leiriinsä Remus kuuli kaukaisen aavemaisen kaiun tytön hennosta laulusta. Myös muut taisivat kuulla sen, jolloin Ziron vilkaisi äänen suuntaan ja sanoi:
”Haltioiden laulu ei ole hyväksi teille. Teidän kannattaa mennä telttoihinne.”

Ja he kaikki tottelivat Zironia sanomatta sanaakaan jättäen tulen vielä hetkeksi palamaan hänen ilokseen, mutta ei mennyt aikaakaan kun Remus huomasi valveillaan, että tuli oli pian sammunut ja Evelinin kaiku lakannut.

~*~

[Luthien]

Nam! Muikean herkullinen kelmific! <3 Rakastuin tähän! <33
Ja Sirius on siis niin Sirius!! <3 Awwws... Ihanaa<3 Grauh!  (<-- Joo, tota noin. Ongelmia tai jotain... :roll: )

Ja nyt lopetan ihkuttamisen ja alan kommrentoimaan kunnolla...

Aloitetaanpa risuilla:

Öhöm! Tuota noin.... Haltia yleensäkin on minusta aika kliseinen hahmo, mutta tällä haltialla on vielä suippokorvat ja pitkät vaaleat (ja vielä hopeanhohtoiset) hiukset....  :|
No, onneksi ficissä ei, ainakaan minun mielestäni, ole muuten paljon vikaa, joten kyllä tuo nyt  menee. Ja onneksi olet tehnyt hänestä kuitenkin melko mielenkiintoisen hahmon. (:
Sitten vielä semmoinen asia, että Remus on välillä hieman epäremusmainen... (Mikä sana!)

Sitten ruusut: (ja näitä riittää )

Ensinnäkin kirjoituksesta sen verran, etä pidän kirjoitustyylistäsi ja teksti on koko ajan erittäin sujuvaa. No, ehkä jossain saattaa välillä, mutta vain vähän, töksähtää. Kirjoitusvirheitäkään en ole löytänyt (: En kyllä erityisemmin harrasta pilkunnussintaa, että en niitä kyllä varsinaisesti etsikään.
Sinulla on tässä myös hyvä idea, vaikka tuo medaljonki (siis mainitsit aikaisemmin, että se Voldemortin esine on medaljonki) hieman laski tunnelmaa, koska olen itse kirjoittamassa tarinaa, ja siinä on sellainen (en nyt keksi hyvää sanaa tähän. Voimakas?) esine, joka on Tatatataa! MEDALJONKI! (Kaiken lisäksi mietin iäisyyden sopivaa esinettä... Huoh!) No ei voi mtn...
Meni taas vähän synkistelyksi, mutta olen kai jo kiteyttänyt kaikki ruusut noihin pariin ekaan riviin  (olisi niitä vielä enemmänkin, mutta voin kommentoida uudestaan seuraavan luvun jälkeen. En jaksa enää kirjoittaa )
Joten ei muuta kuin JATKOA ja mahdollisimman nopeasti, kiitos!

[Captain Oats]

Kiitos paljon kommentistasi, Luthien!
Niin tiedän, haltian olemukset ovat kliseiset (minun on jostain syystä vaikea kuvitella haltialle ruskeita hiuksia, en tiedä miksi ), mutta toivottavasti monessakaan ficissä Remuksen OC:nä ei ole haltia.
Kirjoita huoletta vain siitä medaljongista, se on kuitenkin niin yleinen 'esine' näissä Potter-ficeissä, että minä tuskin olen ainut joka sitä käyttää.

Minulla on täällä teille kahdeksas luku, joka jäi hieman lyhyeksi. Toivon, että pääsisin pian näistä 'metsä'-luvuista eroon ja voisin ruveta kirjoittamaan seikkailua muuallakin (mikä toteutuu kyllä myöhemmissä luvuissa).
Oma mielipiteeni tästä luvusta on se, että tämä ei ole kovin onnistunut muihin verrattuna, yritin liian kiireissäni tätä kirjoittaa ja koko kohtaus tässä luvussa oli niin puuduttavaa kirjoitettavaa kun ei mielikuvitus laukannut sitten yhtään.

8.luku

Seuraavana päivänä Remus oli ennättänyt syödä Emmelinen aamupalan, jonka hän oli valmistanut nuotiolla Evelinin auttaessa etsimällä sopivia välineitä ruuanlaittoon. James oli lähtenyt Frankin kanssa tutkimaan paikkoja, jolloin Ziron oli tarjoutunut mukaan joskin turhaantuneena, mikä oli varmasti sen merkki että se oli selvästikin ollut Evelinin pyyntö. Sirius puolestaan oli kömpinyt vain hetki sitten teltan uumenista ja haukotteli nyt nuotion äärellä samalla hieroen kömpelösti silmiään.

”Miksi täällä ei tarjota nykyään ruokaa?” Sirius kysyi unisena ja venytti sitten raajojaan joka suuntaan niin että oli lyödä Remusta nenään.

”Se johtuu siitä, että se tarjoiltiin ihmisten aikaan”, Remus näpäytti hänelle mutta virnisti lopulta.

”No, se ei nähtävästi riitä, että minulla on nopea ruuansulatus ja tyttökuoron siroin ääni”, Sirius mutisi. ”Minulla on myös täydelliset unenlahjat.”

”Mutta sinä et tule saamaan ruokaa vielä moneen tuntiin”, Emmeline huomautti Siriukselle kävellessään heidän ohitseen halkojen kera.

Sirius mulkaisi hänen peräänsä ja kivahti närkästyneenä: ”Minähän PYYSIN teitä jättämään minulle iltapalasta aamuksi! Nähtävästi kukaan täällä ei viitsi kuunnella minua.”

Remus oli aivan varma, että Sirius jaksaisi paasata asiasta seuraavaan aamuun saakka, mutta lopulta Emmeline menetti malttinsa ja iski hänen nenänsä alle rusinapakkauksen, josta Sirius innostui kovasti. Se sai Remuksen pudistelemaan päätänsä huvittuneena, ja sitten vilkaisemaan Eveliniä, joka kävi ilmeisesti läpi pientä sanaharkkaa Benjyn kanssa parhaillaan. Hän nousi pystyyn ja riensi Benjyn ja Evelinin väliin.

”Onko teillä täällä metsässä lainkaan käsitystä siitä, mikä on toisen omaa ja mikä ei?” Benjy ärjyi ja riuhtoi reppuaan toisessa kädessään.

”Minä löysin sen!” Evelin kivahti, ja Remus huomasi hänen kädessään Benjyn kompassin.

”Valehtelija!” Benjy huudahti raivoissaan.

”Mitä te oikein teette?” Remus kysyi, vaikka se oli periaatteessa turhaa. Tyhmäkin olisi huomannut heidän karjuvan toisilleen.

Benjy näytti siltä kuin hän olisi huutokaupassa. ”Tuo tyyppi on varastanut minun kompassini ja väittääkin sitä omakseen! Minä kyllä tunnistan, mikä on ostettu lempikaupastani Viistokujalta, ettäs kehtaatkin – ”

Evelin ei sanonut siihen mitään, vaan vilkaisi uhmakkaana Remusta ikään kuin kielien, ettei hänellä ollut aikomustakaan luovuttaa esinettä.

”Evelin, se on hänen”, Remus sanoi rauhoittelevasti, jolloin Evelin pudisti päätänsä kiivaasti.

”Ei, minä löysin sen kaukaa täältä – ” Evelin yritti, mutta Benjy nappasi sen hänen kädestään.

”Jos sinä vielä varastat meidän leirimme tavaroita, niin minä – minä – ”, Benjy jupisi ja työnsi kompassin taskuunsa, ” – niin minä häivyn!”

Sen sanottuaan Benjy käänsi heille selkänsä mulkaisten vielä kerran uhkaavasti Eveliniä, joka mulkoili häntä takaisin. Sitten Benjyn mentyä, Evelin vilkaisi Remusta ilmeettömänä ja asteli syvemmälle metsään katkoen risuja kulkiessaan eteenpäin. Remus oli päättänyt seurata häntä.
”Tuo ei ole kauhean kohteliasta, tiedätkös”, Remus sanoi kulkiessaan tytön perässä.

Evelin pudisteli päätänsä. ”Se ei ole hänen.”

Remus ajatteli mielessään, että oli kai turha väittää kenellekään haltialle mitään, sillä he näyttivät olevan tosi itsepäistä porukkaa. Hän harppoi Evelinin jäljessä metsän halki yrittäen saavuttaa tytön vauhdin, jota hän piti lähes koko ajan yllä kalppiessaan suurten puiden lomassa. Sitten välillä Evelin pysähtyi ikään kuin kuuntelemaan jotain, mikä ei Remuksen mielestä poikennut mistään normaalista äänestä metsässä, mutta hänkin pysähtyi joka tapauksessa kuuntelemaan. Evelin kohotti katseensa ylös kohti puiden latvoja ja tuijotti niitä hetken. Remus oli aikeissa kysyä häneltä oliko kaikki hyvin, mutta juuri silloin Evelin pinkaisi vauhtiin.

”Minne me itse asiassa olemme menossa?” Remus uteli kun Evelin oli nopeuttanut tahtia, mutta niin kuin hän oli arvannutkin: Evelin ei ainakaan vaivautunut vastaamaan hänelle.

Joten he vain kävelivät suurten ja paksujen puiden alla, jotka olivat niin korkeita, että oli mahdoton edes erottaa päivänvaloa niiden siimeksestä. Puunjuuret olivat Remuksen tiellä lähes koko ajan, sillä nekin olivat kasvaneet luonnottoman isoiksi, kun taas Evelin näytti tottuneen liikkumaan sellaisessa maastossa, jolloin Remus jäi väistämättäkin jälkeen.

Seuraavassa hetkessä, kun Remus oli vihdoin saavuttanut tytön, hän näki Evelinin pysähtyneen jonkin matkan päähän kauemmas, ja Remus olisi rientänyt hänen luokseen, elleivät ne samankaltaiset köynnökset olisi ilmestyneet samalla tavalla kuin aikaisemminkin heidän tavatessaan. Ne kiertyivät Remuksen ruumiin ympärille, ja hän yritti huutaa Eveliniä lopettamaan, kunnes hän huomasi jotain. Evelin ei seisonut yksin kauempana, vaan siellä oli muuan tumma henkilö, joka tuntui juttelevan hänen kanssaan.

Ja kun Remus lopetti pyristelyn, hän pystyi kuulemaan mitä he puhuivat:
”Minä en ole ikinä pettänyt luottamustasi, Ev”, hahmo sanoi tumman viitan peittäessä hänen koko ruumiinsa, mutta Remus silti näki kuinka viitan alta kohosi kalpea ja riutunut käsi Evelinin harteille.

”Amin feuya ten' lle”, Remus kuuli Evelinin kuiskaavan happamasti ja vetäen hahmon käden pois hartioiltaan.

”Olet yhtä paha suustasi kuin rakas äitikin oli”, hahmo sanoi ivallisesti, jolloin Evelin oli aikeissa langettaa häneen jonkinlaisen taian, mutta tuo tumma hahmo kumosi sen. Sitten hän nauroi matalalla äänellään hyvin halpamaisesti. ”Mutta minä en tullut tänne tappelemaan kanssasi, Evelin. Tulin ottamaan osani.”

”Sinulla ei ole mitään asiaa minun metsääni”, Evelin sihahti niin kylmästi kuin vain saattoi. ”Minä varoitin sinua viimeksi tulostasi. Ja hetki sitten vaistoni sanoivat, että olet tullut uudestaan vaikka minä kielsin sinua!”

”Sinä et voi karkottaa minua lopullisesti, tiedät sen itsekin!” hahmo sanoi ja vetäisi hupun silmiensä edestä. Sen takaa paljastui kalpea naama, tummat pitkät hiukset ja tuhrautuneet kasvot, jotka näyttivät tahriutuneen osaksi vereen ja osaksi tuhkaan. Evelin ei kuitenkaan näyttänyt kavahtaneen häntä.

”Sinä et ole tervetullut tänne”, Evelin kuiskasi. ”Minä rakennan vaikka ympärillemme suojamuurin, mutta sinun kaltaiset eivät pääse enää tänne.”

”Minun kaltaiset?” hahmo toisti kylmästi ja oli menettää malttinsa. ”Täällähän asuu paljon muutakin kuin viherpeukaloita kuten sinä, tai ystäväsi puoli-ihminen – ”

Evelinin silmissä välähti raivostunut ilme. ”Jos sinä et nyt painu tiehesi, niin minä karkotan sinut iäksi. Ja sinä tiedät, että minä kykenen siihen, Dhampir.”

”Sinulla ei ole niin suuria voimia”, hahmo sanoi siihen oitis. ”Minä olen auttanut sinua joka kerta! Kuinka voit lähettää MINUT pois – minut, joka on suojellut metsääsi – ”

”Kela”, Evelin kuiskasi jäätävästi, jolloin hahmo hiljeni saman tien ja kääntyi lähteäkseen tuskainen ilme kasvoillaan. Sitten hän kääntyi vielä Evelinin kasvoihin kohden ja sanoi:
”Vaikka ajatkin minut tieheni, niin minun täytyy varoittaa sinua. He ovat tulossa, mutta tällä kertaa saat toimia yksin.”

Mutta sen jälkeen Dhampir-niminen poika käänsi selkänsä ja poistui pian näkyvistä sumuun, joka ympäröi heitä. Evelin ei hetkeen sanonut mitään, vaan varmisti Dhampirin olevan poissa, kunnes hän kääntyi Remukseen ja aukaisi tämän köynnöksen solmut.

”Kuka hän oli?” Remus kysyi oitis kun Evelin oli saanut köynnökset hänen ympäriltään.

Evelin huokaisi syvään ja näytti siltä kuin hän ei tahtoisi puhua asiasta Remuksen kanssa, mutta henkäisi sitten lopulta:
”Dhampir, joka ei olisi saanut tulla tänne tänään.”

”Tännekö sinulla oli niin kiire?”

”No, koska olen tämän metsän haltia, minulla on kyky aistia kun joku astuu tänne jalallakaan”, Evelin selitti jatkaessaan matkaansa takaisin päin. ”Ja äsken minä sain aistin, ja saavuimme tänne.”

”Miksi sinä sidoit minut?”

Evelin puri hammastaan. ”Luulen, että Dhampir ei ole niitä tyyppejä, joka haluaisi tavata teidät.”

”Mitä hän sitten oikein halusi?” Remus uteli huolissaan kiriessään Evelinin rinnalle.

”No”, Evelin aloitti empien, ”sanotaanko että olen hänelle velkaa. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä enää.”

He kävelivät takaisin heidän leirilleen päin, mutta Remuksesta tuntui että Eveliniä vaivasi jokin, sillä hän näytti todella huolestuneelta. Remus tarkkaili häntä hetken, kunnes heidän katseensa kohtasivat, mistä syystä Evelin riuhtaisikin katseensa saman tien pois Remuksesta.
”Onko kaikki hyvin?” Remus kysyi aistiessaan jonkin olevan todella pielessä.

Evelin asteli eteenpäin pää painoksissa mutta hymyillen sitten. ”Kaikki on hyvin, Remus.”

Remus ei kuitenkaan esittänyt jatkokysymyksiä, vaikka hänestä tuntuikin siltä, että Evelin oli sanonut niin ainoastaan yrittäen peittää omia tunteitaan. Hän käveli Evelinin jäljessä nuotion lähelle, jonne olivat jo James sekä Frank saapuneet. Hän vilkaisi vielä kerran varmistaen Evelinin olevan kunnossa, kunnes luovutti lopulta kokonaan ja raahautui Jamesin ja Siriuksen seuraan.

~*~

Remuksen epäilyt Evelinistä osoittautuivat kuitenkin oikeiksi hänen herätessään yöllä siihen, että joku oli sytyttänyt lyhdyn teltan ulkopuolella ja kuiski toisen hahmon kanssa, josta ei ollut kuin varjo. Remus nosti päänsä tyynyltä ja kurottautui katsomaan Siriusta. Hänen yllätyksekseen myös hän oli hereillä ja tuijotti Remusta sanaakaan sanomatta, mutta kuunnellessaan tarkkaavaisena mitä ulkopuolella kuiskailtiin. Remus irrotti katseensa hänestä ja nousi pystyyn ontuen unisena kohti teltan suuaukkoa.

Hän oli aikeissa katsoa aukosta ulos, mutta ennen kuin hän ehti edes kurottautua siihen, se aukesi salamannopeasti niin että Remus säikähti sitä hurjasti.
Ja kun hän vihdoin sai taas henkeä, Remuksen edessä seisoi James lyhdyn kanssa katsoen valveilla olevaa Siriusta ja Remusta ja sanoen vakavalla äänellä:
”Meidän on lähdettävä.”

Remus vilkaisi takanaan lymyävää Siriusta, joka kurtisti kulmiaan epäuskoisena. ”Nytkö? Emmekö voi odottaa aamuun, kunnes -?”

”Anturajalka”, James keskeytti. ”Nyt.”

Sanomatta sanaakaan hän häipyi jättäen Siriuksen sekä Remuksen ihmetyksen valtaan. Remus päätti herättää loput heistä, jotka nukkuivat taempana Jamesin telttaa, jota olisi voinut luulla minikokoiseksi ulkoapäin. Hän ravisteli hillitysti Emmelineä Siriuksen herättäessä Peterin ja Benjyn.

”Mitä kello on?” Emmeline kysyi unisena ja nousi makuupussistaan ylös tihrustaen silmiään.

Remus vilkaisi Siriuksen rannekelloa, joka lojui hänen petinsä vieressä. ”Melkein kaksitoista.”

”Mutta nyt ei ole aamu?” Emmeline varmisti, ja Remus pudisti päätään. ”Miksi me olemme sitten hereillä?”

”Koska meidän on lähdettävä”, Remus vastasi noustessaan pystyyn ja ojentaen Emmelinelle paidan. ”Puetaan nopeasti ja kerätään tavarat kuntoon.”

Remus harppoi omalle makuupaikalleen ja veti pitkähihaisen paidan ylleen, sillä hänellä oli ollut nukkuessaan loput vaatteistaan yllä. Hän varautui kaikkeen, nimittäin olisi ollut vaivanloista jos joku metsän kiusankappale olisi päässyt yllättämään hänet ilkosillaan.

”Mutta, Remus”, Emmeline mutisi vielä unisena makuupaikaltaan. ”Miksi meidän täytyy lähteä?”

Remus katsoi ensin häntä, sitten Siriusta. Sirius katsoi häntä takaisin Peterin ja Benjynkin kääntäessä katseensa Remukseen.
”Tiedän, että olette huolissanne”, Remus aloitti vakavana, ”mutta me kyllä pärjäämme niin kauan kuin meillä on sauvamme.”

Sitten hän auttoi muita keräämään tavaransa ja kokoamaan ne, jolloin Benjy ja Peter jäivät pakkaamaan lopuksi teltan kasaan, ja Remus, Emmeline sekä Sirius kannoillaan kiiruhtivat nuotion luokse, jossa olivat Evelin, Ziron, James ja Frank. Lily ja Alice olivat pakkaamassa heidän telttaansa.

”Mitä on meneillään, muru?” Sirius kysyi huolettomasti Eveliniltä kuin unohtaen sen tosiseikan, että hän oli herännyt kesken uniensa ja väsymys saattoi vieläkin painaa hänen silmissään.

Evelin seisoi nuotion luona jutellessa Jamesin ja Frankin kanssa, kunnes hän Siriuksen kuullessaan kääntyi häneen päin hämmästyneenä.

”Hän ei tarkoittanut sitä”, Remus tokaisi väliin ja yskähti lievästi, jolloin Sirius katsahti häneen virnistäen.

”Meillä on pienimuotoinen ongelma”, Frank aloitti virallisesti mutta näyttäen huolestuneemmalta kuin aiemmin. ”Saatamme saada hetken kuluttua seuralaisia matkaamme.”

”Minkälaisia seuralaisia?” Emmeline kysyi välittömästi.

Frank vilkaisi Eveliniä, johon he kaikki siirsivät kysyvät katseensa.
”Vampyyreja”, Evelin kuiskasi katsoen varovasti heitä.

Remus katsahti oitis häneen. Hän ei tiennyt miksi Dhampir oli aiemmin tuonut etäisesti mieleen verenhimoisen vampyyrin, mutta silloin hän muisti pojan veren tahrimat kasvot, jotka olivat puhutelleet Eveliniä vain vähän aikaisemmin päivällä. Remus tunsi ikävän pistoksen sisimmässään, että Evelin oli tehnyt virheen torjuessaan Dhampirin ehdotuksen – mikä ikinä se oli ollutkaan.

”Mitä me sitten enää odotamme?” Emmeline kysyi peloissaan. ”Meidän täytyy pitää kiirettä!”

”Ei”, Remus tajusi sanoneensa. ”Se lisäisi paniikkia eikä se ole ikinä hyväksi. Meidän täytyy pysyä rauhallisina.”

”Remus on oikeassa”, Evelin sanoi matalalla äänellä. ”Eikä ainoastaan sanoessaan sen aiheuttavan harha-askelia. He aistivat pelon ja löytävät meidät pikemmin, jos liikumme nopeaa.”

Frank nosti nuotion ääreltä repun selkäänsä, joka oli pakattu lähtövalmiiksi samoin kuin Remuksenkin reppu, johon Peter ja Benjy olivat kasanneet teltan ja kiikuttaneet sen suoraan hänelle. Remus ojensi kätensä ja heitti repun selkäänsä katsoen muita läsnäolijoita nuotiosta heijastuvan valon leiskuessa heidän kasvoillaan.

”He eivät ole täällä kuin vasta tunnin kuluessa”, Evelin kertoi. ”Aurinko on pian laskenut ja on keskiyö. He lähtevät saalistamaan keskiyön saapuessa ja heidän vaistonsa ovat kehittyneet pimeässä. Me saamme etumatkan, jos toimimme kaikki niin kuin sanon.”

”Tämän täytyy sopia kaikille”, Remus sanoi siihen. ”Ovatko kaikki valmiita noudattamaan Evelinin käskyä?”

Hän katsoi joukkoa, josta myös Lily ja Alice olivat kääntyneet reppujensa kanssa heihin päin. Hän odotti että kukin heistä oli nostanut vuorollaan käden, josta viimeinen oli hän itse kun lopulta kaikki olivat suostuneet tähän ilman ylimääräistä niskurointia. Sitten he heittivät reput selkiinsä ja lähtivät matkaamaan Evelini johdattamaan suuntaan kohti metsän sydäntä.

”Mistä sinä itse asiassa tiesit näistä tulokkaista?” Remus kysyi Eveliniltä kulkiessa hänen rinnallaan johtaessa heidän takanaan seuraavaa jonoa.

”Dhampir varoitti minua”, Evelin sanoi harmissaan ja hyppeli puunjuurien ylitse. ”Sinä kuulit sen itsekin.”

”Hän siis tarkoitti vampyyrejä sanoessaan heidän olevan tulossa?” Remus varmisti.

”Niin hän tarkoitti”, Evelin huokaisi. ”Enkä minä yleensä luota hänen sanoihin noin vain. Minä tietysti menin ottamaan asiasta selvää ja sain selville, että hän oli oikeassa.”

”Mitä sinä tarkalleen ottaen teit saadaksesi sen selville?”

Evelin hymyili huvittuneena. ”Tiesitkö, että olet todella utelias?”

”En”, Remus vastasi totuudenmukaisesti hymyillen itsekin, ”mutta sain juuri kuulla siitä.”

He astelivat eteenpäin hymyillessä toisilleen, jolloin Evelin kuitenkin pudisti päätään epätoivoisen näköisenä.

”Minulla on omat lähteeni saada heidän tulostaan selville”, hän vastasi. ”Enkä minä ihan totta toivonut teidän näkevän sitä tuhoa, minkä he saavat aikaan.”

”Ovatko he tuhonneet metsääsi aiemminkin?” Remus kysyi hämmästyksissään ja oli jälleen kompastua yhteen suureen puunjuureen.

”Monet kerrat”, Evelin sanoi surumielisesti riiputtaen päätään alakuloisena. ”Mutta silloin olen puolustanut metsääni – nyt minä ikään kuin vain… pakenen.”

”Pakenet?”

”Niin, koska tehtävänäni on pitää nyt ensisijaisesti huolta teistä”, Evelin selitti. ”Minun täytyy saattaa teidät turvassa pois, sillä olen luvannut näyttää teille tietä. Sen takia en kykene puolustamaan metsääni niin kuin ennen.”

”Kuinka sinä olet saattanut puolustaa itseksesi niitä vastaan? Luulin, että vampyyrit – ”

”Edellisillä kerroilla olen saanut apua”, Evelin tarkensi ja hymyili haikeana. ”Tosin olemme kärsineet silloinkin menetyksistä, mutta en edes voi kuvitella millaista jälkeä he saavat tänä yönä aikaan.”

Remus lennätti katseensa Evelineen, joka näytti hyvin surulliselta, sillä vaikkei Remus voinutkaan nähtävästi ymmärtää hänen huolenpitoaan metsästä, hän kuitenkin ymmärsi miten suurta se oli Evelinille. Sillä hänen huolensa paistoi kaikkialta hänestä: hänen silmistään, suun nykimisestä, käsien hermostuneisuudesta sekä hänen raskaannäköisestä kehostaan. Hänen koko olemuksensa viestitti, että oli todella vaikeaa tehdä jotain toisten eteen pystymättä puolustamaan jotain itselleen tärkeää.

”Sinä saat apua tälläkin kertaa”, Remus sanoi äkisti, jolloin Evelin loi silmäyksen häneen. ”Hoi, James!” Remus huudahti, jolloin hän sai välittömästi katsekontaktin häneen. ”Onko mitään mahdollisuutta järjestää vastarintaa vampyyreja vastaan?”

”Hulluko olet?” James henkäisi kauhuissaan. ”Me emme tee sitä – ”

”Tämä on Evelinin metsä, ja hän vaarantaa sen auttaakseen meitä”, Remus sanoi anelevasti. ”Käyttämällä sauvojamme – ”

”Ei, Remus”, hän kuuli Evelinin sanovan. ”He ovat todella vahvoja, teillä ei ole mitään mahdollisuutta päihittää heitä.”

”Me autamme sinua, Evelin”, Remus vannoi. ”Meillä on meidän taikasauvamme emmekä me ole turhaan käyneet Tylypahkaa seitsemän vuotta.”

”Mutta, Remus”, Frank tokaisi väliin, ”tein laskelman, jossa käy ilmi että joudumme kohtaamaan vampyyrit joka tapauksessa. Evelin sanoi heidän olevan nopeita, ja jos he liikkuvat edes kaksi kertaa nopeammin kuin me, he ovat täällä alle tunnissa.”

”Joten meidän on kohdattava heidät siis”, Sirius puolestaan puuttui peliin. ”Kuutamo on minusta oikeassa. Minä ainakin haluan antaa heille kunnon selkäsaunan, jos vaikka joukossa sattuisi olemaan yhtään Mustan sukupuusta…”

”Sirius, muista ettei tämä ole sinun taistelusi”, James huomautti viitaten Siriuksen mainitsemaan Mustan sukuun.

”Riittää kunhan pääsemme vain Etelässä sijaitsevaan kallion kielekkeille”, Evelin sanoi siihen. ”He eivät uskaltaudu tulemaan sinne, ja jos pystymme välttämään heidät siihen mennessä, olemme pelastautuneet.”

”Ja nyt sinä vasta sen sanot?” Sirius ärähti närkästyneenä ja jatkoi matkaansa muiden edelle. ”Sitten meidän on pidettävä yllä vauhtiamme, jotta emme päädy ilkeiden vampyyrien suihin. Kukaan ei edes viitsinyt VAROITTAA sellaisista! Ja muistuttakaa minua, että jos me ikinä säilymme täältä hengissä kotiin, minä tapan Dumbledoren.”

~*~

Seuraavat puoli tuntia oli kulunut hiljaisuudessa joukon matkatessa varovaisesti Evelinin johdattamille kallioille. Jokainen oli pitänyt silmällä jokaista puun katvetta ja heidän sauvansa osoittivat kaikkialle eri suuntiin kuin valmistautuen iskuun. Remus seurasi aina silloin tällöin Frankin vilkuillessa kelloaan ja näyttävän hänelle aikaa vampyyrien mahdolliseen saapumiseen. Remus ei tietenkään voinut kertoa sitä muille, mutta hän tunsi kehonsa jännittyvän kun hän puristi sauvaansa lujaa ja väsyneiden silmien antaen kulkea pimeässä metsässä. Hän ei ollut koskaan ollut sellaisessa tilanteessa aiemmin, joten hän ei itse asiassa tiennyt miltä tuntui olla tilanteessa, jossa tavoitteena oli yksinkertaisesti vain selvitä.

Remus yritti hallita mieltään vangitsemalla sen kaikelta ajatuksiltaan, mutta se oli lähes mahdotonta. Hän ei ajatellut sitä, mitä jos he eivät selviytyisi, vaan ainoastaan sitä miten he selviytyisivät. Hänen koko kroppansa tuntui jähmettyvän aina kun hän oli näkevinään puiden välissä jonkinlaista liikettä. Hän oli saanut rinnalleen Peterin vartioimaan tiettyä puolta metsää, mutta Peter näytti lähinnä siltä kuin hän meinaisi nukahtaa pystyyn.

Heidän kulkunsa oli hidastunut entisestään jo siksi, että vampyyrit saattoivat olla jossain lähellä ja aistivat paremmin liikkeen ja paniikin. Todellisuudessa kaikki tiesivät kuitenkin, että he pelasivat sillä vain muutaman minuutin aikaa, eikä Remus pystynyt hermostuksissaan kohdistamaan sauvaansa tarkasti yhteen tiettyyn kohtaan. Hän tunsi kätensä hikoavan, jolloin hän joutui pyyhkimään vasenta kättään farkkuihinsa. Hänen olisi tehnyt myös mieli vilkaista heitä muitakin kuten Siriusta tai Jamesta, miten he suhtautuivat odotukseen ja hyytävään hiljaisuuteen. Todennäköisesti Sirius olisi vain janonnut heidän tulemistaan, sillä hän oli taatusti yksi rohkeimmista heidän joukossaan niin kuin Jameskin, mutta Remus odotti hänen olleen hieman varautuneempi tulevaan taisteluun, toisinkuin Sirius.

”He ovat täällä”, Evelin kuiskasi niin hiljaa kuin saattoi, ja Remuksen sydän pomppasi kurkkuun asti. Hän yritti nieleskellä sitä takaisin paikoilleen, mutta hänen siristellessä ympärilleen paine kurkussa tuntui vain kasvavan, kunnes metsän täyttämä kirkaisu laukaisi lopulta hänen jännityksensä.

Sitä seurasi suuri valoisku suoraan Remuksen olan oikealle puolelle, jossa hän havaitsi tumman hahmon, johon ilmeisesti Frank sekä James olivat yrittäneet tähdätä. Sitten salamannopeasti Remus vilkaisi omaa puoltaan, jonne oli myös ilmaantunut tummia siivekkäitä hahmoja. Remuksen ote oli livetä hänen sauvastaan, mutta välittämättä nihkeästä otteestaan, hän kohotti sauvansa ja aukaisi suunsa sanomatta sanaakaan. Joka puolella Remusta sinkosi valojanoja kohti vampyyreja, jotka yrittivät hyökätä heidän kimppuunsa, mutta he estivät heidän iskunsa tehokkaasti.

”Odotum suojelius!” hän karjaisi ja osoitti vampyyriä, joka huomasi pian Remuksen ja kipitti rivakkaa vauhtia hänen luokseen. ”Odotums suojelius!” Remus huudahti uudestaan, mutta hänen sauvan kärjestä ei tullut kuin kelvoton savuvana, josta ei muodostunut kunnollista hahmoa.

Remus tunsi kylmän hien ohimollaan. Hän ei käsittänyt, miksei loitsu toiminut, sillä hän oli niin paljon kuullut tuosta loitsusta, että luuli tietävänsä lausuneen sen oikein ja oikeassa tilanteessa. Hän osoitti sauvan kärjellään vampyyria ja huusi vielä viimeisen kerran:
”Odotum suojelius!”

Mutta se ei ollut yhtään sen onnistuneempi kuin aikaisemmatkaan, ja Remukselta kävi aika vähiin. Hän mietti päänsä läpi kaikki taiat mitkä hän oli opiskellut ahkerasti Tylypahkassa, ja hän tajusi siinä seistessään, ettei hänen mieleensä juolahtanut ainuttakaan. Hän oli muistanut ne vain hetki sitten, mutta vampyyri oli pyyhkäissyt kaiken hänen mielestään.

Ja sitten jostain hänen takaansa oli ilmestynyt Sirius, joka oli lausunut loitsun, jonka avulla hänen sauvan kärjestään sinkosi kirkas valo, joka sai vampyyrit pelästymään sitä – osan peittäessä kasvonsa murentumasta valon säteeltä.

Remus huomasi, kuinka kaikki ne vampyyrit, jotka olivat ympäröineet heitä vain hetki sitten, kaikkosivat pois Siriuksen loitsun ansiosta. He peittivät rumat kasvonsa säteeltä ja pakenivat siltä karkuun niin kauas, että heistä ei pian näkynyt jälkeäkään, ja Remus katsoi jähmettyneenä heidän peräänsä puristaen yhä turtana sauvaansa. Sirius hänen takanaan hengitti kiivaasti, mikä oli sen merkki että ilmeisesti hänkin oli jonkin verran hermostunut vampyyrien saapumisesta.

”Se oli lähellä”, Benjy kuiskasi ääni väristen.

”Meidän kannattaa silti pitää kiirettä”, Evelin patisti. ”He saattavat palata vielä. Jos lähdemme nyt, niin pääsemme kallioille heitä turvaan.”

He jatkoivat hiljaisina matkaansa Evelinin perässä Remuksen tuijottaessa yhä syvälle metsään, jonne vampyyrit olivat hetki sitten kaikonneet. Sitten hän seurasi jonon häntäpäänä muita astellessaan eteenpäin ja miettien, kuinka ihmeessä hänelle oli voinut käydä noin. Hän häpesi kuollakseen koko typerää tilannetta: hänen olisi pitänyt joukon priimuksena tietää, mitä loitsuja heidän olisi kannattanut käyttää.

Remus irvisti mielessään itselleen ja oli potkaista yhtä puunkantoa maassa. Hän oli ollut lähellä pilata koko jutun. Jos suojelius-loitsu olisi tepsinyt, hän olisi pystynyt karkottamaan suurimman osan vampyyreista, eikä Remus pystynyt käsittämäänkään, miksei loitsu ollut toiminut niin kuin sen piti.

Sirius vilkaisi häntä varovasti. ”Oletko kunnossa, kamu?”

Remus hymyili hänelle hermostuneesti. ”Kaikki on hyvin.”

”Kuule, noin voi käydä ihan kenelle tahansa – ”

”Tiedän”, Remus kuiskasi harmissaan, jolloin Sirius tiesi hänen ilmeestään jättää Remus hetkeksi yksin.

”Onko se kallio kaukanakin täältä?” Peter kysyi kuitenkin hetken päästä.

Evelin katsahti heidän lähellään kulkevaa jokea, joka oli seurannut heitä koko matkan ajan. Sitten hän vilkaisi takaisin eteenpäin ja pudisti päätään.
”Me olemme ihan juuri siellä”, hän vastasi hengästyneenä. ”He ovat kuitenkin tulossa.”

”Mistä sinä sen tiedät?” James kysyi kauhuissaan.

”Aistin sen”, Evelin puolestaan vastasi hänelle. ”Toiset tulevat peräämme kun jotkut eivät enää kykene. Ja nyt minä kehotan teitä juoksemaan.”

”Juoksemaan? Mutta hehän löytävät meidät silloin – ”

”Juoskaa eteenpäin niin kauan kun näette joen virtaavan kallioiden väliin!” Evelin sanoi pysähtyen kesken rivakkaa vauhtiaan. ”Me jäämme Zironin kanssa pitämään heidät loitolla.”

”Mutta – ”

”Menkää!” Evelin huudahti kärsimättömästi ja heilautti kättään merkiksi.

He eivät päättäneet hukata aikaa sen enempää, kun James lähti johdattamaan heitä muita eteenpäin joen reunamalla. Remus ei ottanut askeltakaan, vaan antoi muiden mennä edeltä.

”Minä jään teidän kanssanne”, Remus sanoi lujasti Evelinille.

Evelinin silmät leiskuivat. ”Sinä et jää tänne.”

”Lupasin auttaa teitä”, Remus yritti, mutta Evelinin ystävälliset kasvot näyttivät vakavilta ja periksi antamattomilta.

”Tämä asia ei kuulu sinulle”, Evelin tiuskaisi. ”MINÄ tiedän mitä teen, mutta sinulla ei ole siitä hajuakaan.”

Remus katsoi häntä uskomatta korviaan ja astui askeleen taaksepäin. Sitten hän käänsi selkänsä Evelinille ja juoksi muiden ystäviensä perään, josta Sirius oli jäänyt matkan varrelle odottamaan häntä. He juoksivat yhtä matkaa eteenpäin, kunnes huomasivat joen virtaavan kallion lävitse. He pinkoivat sinne niin nopeaa kuin kykenivät, ja Remus väitti itselleen ankarasti mielessään, että Evelin oli sanonut niin ainoastaan siitä syystä, että hän olisi lähtenyt.

Silti Remus ei saanut mahan pohjassaan kivistävää tunnetta pois muistellessaan, kuinka hän oli mokannut – ja pahasti.

[Luthien]

Wuhuu! Tähän oli tullut jatkoa!

Ihana! <3 (yhä) Mutta voi Remus parkaa...  Toivottavasti se saa jossain vaiheessa tilaisuuden näyttää muille, vaikka pelastamalla kaikki muut!      

Minusta taistelukohtaus olisi voinut kestää pidempääkin, mutta hyvä näinkin. Hmmm... Jossain oli kirjoitusvirhe. Olen ihan varma siitä, mutta en nyt löydä sitä joten jätän sen muiden pongattavaksi :>

Vampyyreja, kivaa... Toivottavasti ne tulee vielä ja joku loukkaantuu.... Mwahahaa
Mutta ei kuole! Muista: EI kuole!! En halua kenenkään kuolevan (:

Ei sitten muuta kun jatkoa ja niin nopeasti kun jaksat kirjottaa!!! Jooko?? Pliiis....

Ai nii! Siitä medaljonkista oli vielä sekin, että se olisi semmoinen esine, joka tekisi kuolemattomaksi. Käsittääkseni sinulla oli sama tässä, jos oikein muistan, niin siksi en varamaan käytä sitä Mutta saatan ehkä käyttää sitä jonakin muunlaisena esineenä yhdessä tarinassa, jota aloin juuri kirjoittamaan