Ikäraja: S
Genre: romance, hienoinen angst, one-shot, slash
Paritus: Sirius/Remus
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa, minä leikin.
Summary: ”Minä olen vain onnellinen että olet siinä.”A/N: Ensinnäkin tahdon omistaa tämän
Mustalupiini-höpölle, joka
pölli tämän itselleen ja pakotti julkaisemaan luki tämän läpi ja sanoin painavan mielipiteensä. Olen melko epävarma tämän tekstin suhteen, en ole varmaan ikinä kirjoittanut näin pitkää one-shottia eikä slash tunnu omimmalta alalta, mutta olen kyllä melko tyytyväinen tähän nuo seikat huomioonottaen! Nimi ja summarykin ovat kyllä siitä tylsimmästä päästä, mutta noh, kai sitä joskus saa olla tylsäkin.
Ja harvinaisesti tämä ei mene mihinkään haasteeseen. Kommentit ovat kivoja!
Remuksen katse harhailee tiiliseinän pinnassa juoksevassa ruutukuviossa ja ajatukset takovat;
kotiin kotiin kotiin.Nopeat askeleet lähes äänettömät, hypähtää jalkakäytävältä ja ylittää tien; uusi seinä jonka pinnasta lukea satuja. Mutta tällä kertaa kaikki on niin kovin erilaista, kotimatkalla; ei ole enää paikkoja joita kutsutaan kodeiksi vain siksi että siellä on synnytty, siellä asutaan. On paikka jossa on sydän mieli kädet jalat koko Remus –
paikka jossa on Sirius.
Meripihkasilmät välkähtävät tiedosta ja hymynkare nielaisee tummat silmänaluset, sydän on kolibri joka räpyttelee siipiään jossakin rinnan ja vatsan seutuvilla; pyristelee irti. Tekee melkein mieli juosta, mutta vain melkein – mieli keksii sata kirjoittamatonta sääntöä myös
miksi ei. Sillä kuitenkin, he ovat kummatkin aikuisia miehiä, eivät mitään pikkutyttöjä. He eivät halua prinsessasatua (kahdella prinssillä tai ilman), he haluavat seikkailun maailman ääriin ja takaisin;
toisen vuoksi minne tahansa! ja sen he ovat myös saaneet.
Remus hymyilee ja naurahtaa ääneen hiljaa, äänessä ripaus kahvia ja suukkoja leualle aamunsarastuksessa. He ovat kulkeneet jo niin pitkän matkan, ja näinä torstaipäivinä jäljellä on vain loputon rakkaus ja sormenpäissä nipistelevä luottamus,
kyllä se siellä kotona odottaa.Kotiovi on puinen ja tammea, hän muistaa kuinka siitäkin tapeltiin ja maalattiin monella eri maalilla päälle. Olohuoneessa haukkuu koira matalalla äänellä, varmaan mokoma vedellyt sikeitä koko päivän eikä välittänyt ollenkaan Remuksesta joka aamulla sanoi, että verhot pitää vaihtaa. Eihän toinen koskaan, kun tiesi ettei Remus kuitenkaan olisi vihainen (
no kun minä ajattelin että tehdään se sitten yhdessä ja kädet lanteilla juuri siinä kohtaa mistä toinen on herkkä).
Eriparisukat muistuvat mieleen kun ottaa kengät pois jalasta selkä kumarassa kiemuralla pää alaspäin; unohtuvat kuin vetäisi yli tussilla kun katsoo mustahiuksista miestä silmiin sekuntia myöhemmin.
”Olet kotona”, Sirius sanoo ja kallistaa päätään hieman. Hiuskiehkura tuntuu kiertyvän toisen sormen ympärille luontevasti kun Remus hetken vain katselee, virnettä suupielissä ja nenää joka on hieman vino.
”Sinäkin olet”, sanoo Remus ja saa Siriuksen hymähtämään.
Kumpikin tietää jo mitä seuraavaksi käy – Sirius on ikuinen lapsi ja siksi niin kovin kärsimätön, tarttuu Remusta kädestä ja raahaa milloin minnekin:
katso Remus minä tiskasin (viikon vanhan mukin) tai
katso Remus, meillä on hieno sohva (ollut jo kaksi vuotta). Ja aina hymy ulottuu kultasilmäisellä korviin asti, ja hän vastaa tänäänkin:
”Totta. Enpä olekaan ennen tullut ajatelleeksi tuota, Siri.”
Remus saattaisi nauraa sille, kuinka hyvin he tuntevat toisensa – hän tietää että Sirius pitää ruukkukasveista ja Sirius tietää hänen inhoavan aurinkokuivattuja tomaatteja. Ennen kaikkea he tietävät, että toinen rakastaa aina takaisin. Se on ennen kaikkea helpottavaa, kaiken sen jälkeen. Helpottavaa tietää ettei toista haittaa kaikki ne menetetyt täysikuuyöt, tietää ettei Siriusta haittaa sekään että Remus käyttää vieläkin samaa villapaitaa kuin kouluaikoina.
Meripihkasilmät hymyilevät kun mustahiuksinen kertoo innoissaan keittäneensä kahvit valmiiksi, keittiö on pieni lämmin kotoisa ja mukit eripariset; Remus muistaa jälleen sukat. Ikkunasta näkyy taivas harmaa eikä sekään koskaan täysin unohdu, jossain joku kuolee nytkin vihreällä välähdyksellä otsaansa. Mielessään he kiittävät että se joku ei ole heistä kumpainenkaan, on vielä yksi ilta aikaa kertoa kuinka paljon välittää. On myös uskoa huomiseen – niin monta asiaa jotka tahdotaan toteuttaa, niin pitkä matka jonka he ovat jos selvinneet ja viisauksia takataskussa.
Sirius laittaa kahviinsa viisi palaa sokeria ja Remus sanoo että se on epäterveellistä. He tekivät niin jo kouluaikoina, ja kolmannesta luokasta alkaen mustahiuksinen kiusasi takaisin –
sanoo se joka syö itse suklaata kilokaupalla kuukausittain. James oli hidas eikä tajunnut, Peter säpsyi ja ajatteli että Remus loukkaantui, mutta Sirius tiesi aina, että toisella on heikko kohta mustissa hiuksissa ja kapeissa lanteissa joilta vaatteet karkaavat kuin itsestään.
Hymyt jäähtyvät samaa tahtia kahvin kanssa, Sirius ei löydä mitään mielenkiintoista huispauslehdestä ja Remuksen mieli kelaa kuolleiden listaa edestakaisin. Joskus hän ajattelee että toinen on liian lapsekas eikä selviävän siitä kaikesta; he roikkuvat maailman reunalla jälleen ja mitä jos ei enää jaksa pitää kiinni? Ehkä joku päivä tuulet kääntyvät nuorallatanssijaa vastaan; maailmoja sortuu jatkuvalla syötöllä rotkoon.
Ihmiset itkevät.”Jokin vialla, Kuutamoinen?” Sirius kysyy tarttuu käteen pehmeä ääni –
silmät itkevät. Remuksen mielessä on miljoona kuvaa Siriuksesta ja enemmän; kämmenissä on mustetahroja joissa sykkii pelko, käärmetatuointeja käsivarsissa, mitä jos se kaikki kaataa heidät, sortaa tiet edestä eikä ole enää kuin loukko; muistaa kaiken entisen joka ei koskaan tule takaisin?
”Minä olen vain onnellinen että olet siinä.”
Mustahiuksinen nyökkää ja Remus miettii ymmärtääkö toinen tosissaan kuitenkaan. Siriukset eivät ole niitä ihmisiä jotka ajattelevat syvällisiä, sen jos jotain ovat Remuksen meripihkasilmät oppineet. Joinakin aamuina kun taivas on aivan mandariininkeltainen, hän toivoo itselleen samaa – että saisi katsoa ikkunasta ja hihkua
tänään on huispaussää ja olla vain ajattelematta, tehdä tehdä tehdä
elää kaiken sen uuvuttavan ajatustyön ja murehdinnan sijaan. Hän on siinä jo parempi kuin ennen – täysikuiden jälkeen syö suklaata ei itke – mutta Sirius vie silti voiton. Ja nyökyttelee.
”En ole menossa minnekään, kyllähän sinä sen tiedät.”
Hetken ajan Remus saattaa tuntea Siriuksen ranteesta tämän pulssin, se on rauhallinen ja varma. Suupieli alkaa nykiä ja taivaalla pilviharso rakoilee (ainakin kuvitelmissa). Sydämeen palaa ilo joka ei kai todella koskaan kadonnut; sillä he ovat nuoria. He selviävät. Taivas tulee vielä joskus olemaan mandariininkeltainen sen iänikuisen harmaan sijaan, ja silloin Remus on ensimmäisenä ehdottamassa huispausta vaikkei sitä edes osaa. Päivä kerrallaan, hengenveto toisensa jälkeen, ja se on elämä josta he tulevat selviämään.
”Vähän hymyä, Kuutamoinen. Ei kaikki nyt niin huonosti ole!”
Remus haluaa uskoa Siriusta ja luottaa että elämä kantaa. Hän muistaa äitinsä sanoneen joskus että jos haluaa olla onnellinen, pitää olla sitä; kukaan ei tule puolesta näyttämään mitä se on. Heidän kohdallaan onni ei ehkä koskaan tule olemaan kokonaista, täydellistä, kuumankosteita päiviä kaukana kaikesta melusta, mutta jotakin heillä silti – rakkaus ja arkipäivillä kauniimmat reunat.
He hymyilevät toisilleen eikä taivaalla ole lainkaan pilviä, sillä todellisin taivas löytyy toisen silmistä.
