// Alaotsikko: K-11 , Kauhu, Draama. one-shot.
Nimi:Luurankoja kaapissa
Kirjoittaja: Minä eli Kafee
Beta:Miimii
Ikäraja: K-11
Genre:Kauhu, Draama
Yhteenveto:Eikös siellä jossain metsässä ole autiotalo, jossa on tavaraa? Jos siellä olisi jotain myytävääA/N:Ensimmäinen kirjoittamani kauhu/kummitus tarina
Kommentteja?
Istun yksin kotonani. En uskalla liikkua, ulkona sataa ja ukkostaa. Minua pelottaa, enkä uskalla kuin istua sohvalla. Koko talossa on valot päällä, silti pelkään. Kohta rohkaisen itseni ja menen eteiseen, lähden ulos. Kapakkaan todennäköisesti. Yhtäkkiä salama välähtää ulkona ja mieleeni tulee eräs ilta viime vuoden joulukuussa.
Oli kylmä pakkasilta ja olimme istumassa iltaa Leenan luona. Leena on vanha kaverini ja hänellä on tilava rivitaloasunto. Minun ja Leenan lisäksi siellä olivat Mikael ja Jussi. Jussi, minä ja Leena olimme juoneet pari kaljaa ja tarkoitus oli ottaa illan aikana enemmän. Mikael oli kuskina. Jussilla ja Leenalla oli rahapula iskenyt ja seuraava palkka tulisi viikon päästä. Mietimme, mistä heille keksisi rahaa. Toki he voisivat ottaa pikavipin tai jotain, mutta ei se ollut mielestämme hyvä ratkaisu.
”Eikös siellä jossain metsässä ole autiotalo, jossa on tavaraa? Jos siellä olisi jotain myytävää”, mietin katsoen kysyvästi Jussia. Hän tiesi paikallisista autiotaloista aika paljon, sillä oli nuorena yöpynyt niissä ollessaan kotoa pakosalla.
”Onhan niitä taloja paljon”, Jussi nyökkäsi, vaikka tiesi hyvin mitä tarkoitin. Hän vakavoitui ja sanoi: ”Ei sinne ole kuin 10 kilometriä. Kyllä siellä jotain pitäisi olla.”
”Se on hullu paikka”, Mikael totesi.
”Meidän piti kerran mennä sinne Mikaelin kanssa yöksi. Se melkein paskoi housuunsa, joten piti sitten yöllä lähteä kävelemään metsätietä pitkin takaisin”, Jussi nauroi.
”Ei kun oikeasti, siinä paikassa on jotain vikaa. Se ovi oli selvästi lukossa, kun koitin avata sitä. Kävelin Jussin luo ja sanoin, että ei sinne pääse. Sitten se ovi vaan pamahti auki”, Mikael kertoi.
”Oliko Mikael kännissä?” Leena kysyi.
”Jaa oliko? Niin kännissä se on harvoin ollut”, Jussi naurahti.
”Ei se sitä ollut. Itsekin näit kuinka se ovi pamahti auki”, Mikael sanoi nyt jo hieman loukkaantuneena.
”Mennään katsomaan sitä tänään. Jos siellä sitten on jotain myymisen arvoista, niin miten me ne myymme? Netissä?” Leena mietti.
”Ei sitä myymistä kannata murehtia”, vastasin. Muut vain katsoivat minuun ja hymähtivät. He eivät pitäneet puuhistani, sillä ne eivät olleet aina ihan laillisia. Kuitenkin idea hyväksyttiin ja lähdimme ajamaan.
Tie oli liukas ja oli pimeää. Pari kertaa Jussi sanoi: ”Käännypä Mikael takaisin, mentiin ohi.”
Perille lopulta päästiin.
Talo oli melko syrjässä keskustasta, mutta lähellä oli muitakin taloja. Oikeastaan lähimpään taloon taisi olla noin puolen kilometrin matka, mutta pienessä kylässä, jossa asun sana lähellä on suhteellinen käsite. Talo oli vaaleankeltainen ja maali oli rapissut vain vähän. Se oli vanha kyläkoulu, joka oli lakkautettu joskus 1970-luvulla. Sen jälkeen se oli myyty ja joskus siinä oli asuttukin, ei tosin enää 15 vuoteen.
”Avaa se ovi!” Leena huusi Jussille.
”Ei se aukea!” Jussi huusi takaisin. Mikaelkin meni kokeilemaan, mutta ei se auennut.
”Riko ikkuna”, ehdotin. Pojat väittivät hetken vastaan, mutta lopulta Mikael suostui lyömään ovessa olevan lasiruudun rikki.
Jussi meni ensin sisälle ja me muut seurasimme perässä. Yhtäkkiä Jussi pysähtyi ja sanoi: ”Tulkaa katsomaan. Täällä on joku.”
Lattiassa erottui selvästi tuoreet jalanjäljet, kuin siitä olisi juuri hetkeä aiemmin kävellyt joku. Kukaan meistä se ei voinut olla ollut.
”Ihan kuin joku olisi juuri äsken kävellyt siinä”, totesin jäljet nähtyäni.
”Mennään pois. Ei täällä kuitenkaan mitään arvokasta ole”, Leena sanoi kuulostaen pelokkaalta.
”Hahahaa. Pelkääkö Leena mörköjä?” Mikael ilkkui.
”En. Oikeasti, täällä on tosi karmivaa”, Leena puolustautui. Hymähdin ja menin Jussin ohi jatkaakseni matkaa. Samalla tajusin kuitenkin, että Leena saattoi olla oikeassa. Huomasin, että sisällä oli lämmin, vaikka ulkona oli pakkasta aika paljon, ja talo oli kuitenkin ollut tyhjillään kauan. En sanonut sitä muille, etteivät he olisi säikähtäneet.
Kävelin eteisen läpi ja avasin vasemmanpuoleisimman oven. Siellä oli ilmeisesti olohuone. Ensimmäisenä huomioni kiinnittivät suuret sohvat ja kalliin näköinen matto, ne tosin olisivat liian suuria pois vietäviksi. Kävelin peremmälle, jotta toiset pääsisivät perässäni olohuoneeseen.
”Onko tämä oikeaa kultaa?” Jussi kysyi ja näytti kynttilänjalkaa. Tutkin sitä hetken, kunnes löysin aitoudesta kertovan merkin.
”On se. Harvinaisen näköinen. Tai siis tarkoitan, että tuskin on Suomesta ostettu”, vastasin.
”Onko se arvokas?” Jussi ja Leena kysyivät yhteen ääneen.
”Varmasti on. Vaikea sanoa tarkkaa hintaa, mutta painosta päätellen siitä saisi ainakin 10 000 euroa, ehkä enemmänkin, jos se on myös ikänsä puolesta arvokas tai harvinainen”, arvioin.
”Saatko sen myytyä?” Mikael tiedusteli.
”Varmasti”, naurahdin. ”Mitään ei saa helpommin myytyä kuin kultaa tai huumeita.”
”Mutta kenellä on maksaa 10 000 euroa heti? Käteisenä?”
”Ystävilläni. Eräs on sitä paitsi jo kysellyt kultaisia koriste-esineitä”, vastasin. ”He ovat isojen rahojen kanssa pelaavia huumediilereitä tai muita rikollisia. Ja eräs haluaa kovasti korostaa varakkuuttaan, pitää olla paljon kultaa ja kaikenlaista muuta kallista.”
”No otetaan se sitten ainakin mukaan. Tarvitaanko enää muuta?” Leena kysyi.
”Kierretään katsotaan jos jotain löytyisi”, ehdotin ja lähdin tutkimaan keittiötä.
”Me menemme Jussin kanssa yläkertaan”, Mikael sanoi ja lähti kävelemään kohti portaita. Leena seurasi minua keittiöön. Avasin muutaman laatikon ja pian löysin hopeisia haarukoita, veitsiä ja lusikoita, aivan kuten olin odottanutkin. Laitoin ne laukkuuni. Yläkerrasta kuului kamala rysäys ja Jussin huuto: ”Perkele kun oli heiveröinen keinutuoli!” Nauroin ja sanoin Leenalle: ”Mene nyt katsomaan ja vahtimaan niitä poikia, sähläävät pian enemmän.” Sanaakaan sanomatta Leena totteli. Taisi olla aika peloissaan.
Jäin yksin keittiöön. Tutkin vielä muutaman kaapin ja laatikon löytämättä mitään mielenkiintoista. Jatkoin matkaani suureen makuuhuoneeseen. Kuulin askeleita sieltä ja epäröin hetken ennen kuin astuin peremmälle. Ajattelin, että siellä olisi se, jonka jalanjäljet näimme eteisessä. En kuitenkaan nähnyt ketään. Aloin availla kaappeja, mutten löytänyt mitään mielenkiintoista.
Päätin mennä katsomaan, olivatko muut löytäneet yläkerrasta mitään. Astuin askeleen ovelle päin, kun se yhtäkkiä paiskautui kiinni. Kokeilin ovea, mutta se ei auennut. Aloin olla ehkä hieman paniikissa. Kävelin ympäri huonetta ja huusin Jussille, Mikaelille ja Leenalle, että avaisivat jo oven ja että ei ole kivaa olla täällä. En kuullut vastausta, mutta yläkerrasta kuulin askeleita. He olivat siis vielä siellä. Minua alkoi tosissaan pelottaa, kun kävelin kaapin ohitse ja sen ovi aukesi. Voin vaikka vannoa, että kaapissa oli luuranko. Sen nähdessäni taisin pyörtyä.
Heräsin lattialta ja päähäni sattui. Katsoin kelloani ja huomasin, että oli kulunut vajaa viisi minuuttia siitä kun katsoin sitä viimeksi. Menin jälleen ovelle, se ei vieläkään auennut. Nyt yläkerrasta kuului juoksuaskeleita ja jotain huutoja. Olin todella kauhuissani, kun selkäni takaa alkoi kuulua naurua. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Hetken päästä kuulin itkua. Onneksi olin alakerrassa, sillä mitään ajattelematta lähdin vain juoksemaan ja hyppäsin ikkunasta läpi. Juoksin auton luokse, mutta avaimet olivat Mikaelilla ja hän oli edelleen talossa. Katsoin makuuhuoneen ikkunaan, mistä olin juuri hypännyt läpi ja näin ikkunan olevan ehjä. Sieltä minua katsoi surullinen kalpea nainen ja hänen takanaan oli naurava, kalpea mies. Mitään ajattelematta aloin karjua muille, että tulisivat jo ulos. Hetken päästä he juoksivat yhtä aikaa ulos talosta ja olivat kauhistuneen näköisiä. Mikael yritti käynnistää autoa, mutta se ei onnistunut, ja kuului taas kaameaa naurua. Leena alkoi itkeä.
”No mikä siinä autossa nyt on?” Jussi kysyi.
”Lähdetään nyt pois täältä”, Leena itki. Samaan aikaan ulko-ovi paiskautui auki ja kalpea mies tuli rappusille nauramaan. Otin Leenaa kädestä kiinni ja lähdin juoksemaan. Juoksimme lähimmälle talolle ja vasta silloin pysähdyin katsomaan taakseni. Onneksi pojat seurasivat meitä.
”Mitä nyt tehdään?” kysyin.
”Koputetaan oveen”, Jussi sanoi. ”Sanotaan, että auto hajosi ja kysytään, saadaanko apua tai yösijaa.” Kukaan ei väittänyt vastaan, sillä autiotalolle emme halunneet enää palata. Jussi koputti oveen ja avaamaan tuli noin 60-vuotias mies. Jussi sanoi: ”Anteeksi, että vaivaamme näin myöhään, mutta meidän automme ei lähde käyntiin.”
”Missäs tämä teidän autonne mahtaa olla?” mies kysyi.
”Tuossa autiotalon pihassa, puolen kilometrin päässä”, Mikael kertoi.
”Tulkaa peremmälle”, mies sanoi. Astuimme taloon, se oli mukavan pieni ja kotoisan näköinen.
”Jos jäätte tänne yöksi ja mennään aamulla katsomaan sitä autoa”, mies ehdotti. Olimme kaikki helpottuneen näköisiä ja mies huomasi sen. Tämä sanoi: ”Ette ole ensimmäisiä, joiden auto on siihen pihaan illalla jäänyt. Aamulla ei pitäisi olla ongelmia käynnistää sitä.”
”Miksi kukaan sitten ei puhu siitä? Tämä on kuitenkin niin pieni kylä, että jutut liikkuvat nopeasti”, ihmettelin.
”En tiedä. Itselläni ei ole tarvetta kertoa siitä muille”, mies vastasi. ”Menkää nyt nukkumaan. Näytän teille, missä ovat vierashuoneet.”
Emme puhuneet enää sanaakaan koko talosta. Aamulla menimme sinne ja auto lähti käyntiin heti, aivan niin kuin mies oli sanonut. Menimme miehen talolle autolla. Olisimme kiittäneet häntä. Kun käännyimme mutkasta, tajusimme miksi kukaan ei ollut puhunut autiotalosta tai miehestä mitään.
”Aja ohi vaan. Ja äkkiä!” huusin Mikaelille. Katsoin vielä kerran taloa, jossa olimme olleet yötä. Talon katto oli lähes sortunut ja se oli muutenkin rapistuneen näköinen, kuin siellä ei olisi asuttu vuosikymmeniin. Pihatiellä näkyi vain neljät jalanjäljet, vaikka mies oli saattanut meitä vähän matkaa.
Havahdun ajatuksistani ja muistan kultaisen kynttilänjalan ja hopeiset aterimet. Ne jäivät myymättä, mutta ovat edelleen minulla jossain kaapissa. En jaksa etsiä niitä nyt, vaan puen takin ja kengät. Alan etsiä laukkuani. Mihin jätin sen? Menen makuuhuoneeseeni ja näen sen sängynpäädyssä roikkumassa. Otan laukun ja kävelen kaapilleni, koska muistan, että siellä on toinen laukkuni, se joka minulla oli mukana autiotalossa. Löydän sen. Otan sen käteeni ja avaan sen. Hymyilen huomatessani, että kaikki talosta viemämme tavarat ovat edelleen siellä. Olen laittamassa laukkua takaisin kaappiin, kun näen siellä luurangon. Lähden juoksemaan pois asunnostani. Juoksen koko matkan kapakkaan. Sieltä soitan Mikaelille. Hän on juuri päässyt töistä ja kun kerron hänelle, hän sanoo, että minä vain kuvittelin, koska olin ajatellut autiotaloa. Hänkin on kuitenkin sitä mieltä, että tavarat pitää myydä pois. Hänkin haluaa päästä niistä eroon.
