Sherlock Holmes, Rakkaudesta musiikkiin ~ S (Holmes + viulu!)

[Penber]

Title: Rakkaudesta musiikkiin
Author: Penber
Raiting: S
Genre: oneshot
Fandom: Sherlock Holmes
Pairing: Holmes/Watson
Disclaimer: Conan Doyle omistaa hahmot :----).

Summary: Sherlock Holmes todella rakastaa viuluaan.

A/N: Tänään meillä oli töissä mussan tunnilla viuluun tutustumis kerta ja sain silloin tämän idean. Koska viuluhan on todella suuri osa Holmesia, niin varmasti tämä mies nyt jotenkin tuosta esineestä välittää. Osallistuu FF50:iin. Eipä muuta tällä erää :---).

~ * ~

Oli päiviä, jolloin John Watsonin viettäessä pitkiä tunteja praktiikallaan, Sherlock Holmes saattoi liihottaa yöpukeisiin pukeutuneena huoneesta toiseen välittämättä vaihtaa asuaan. Hän kopsutteli paljasvarpain tukka sotkussa piippuaan poltellen täysin omiin aatoksiinsa vaipuneena. Ja näin mies talsi aikansa, kunnes täysin kyllästyi niin kun tällä etsivällä oli joskus tapana. Hän tuhahtaisi “Pyh, pah” ja nakkaisi piippunsa jälleen sanomalehtipinkan päälle huoneen nurkkaan.

Näitä päivä, näitä tunteja ei Sherlock Holmesin elämässä paljoa ollut. Niitä, että hän saisi istahtaa yksikseen tuolinsa uumeniin ja pohtia täysin mahdottomia ajatuksia, jotka vuolaasti virtaavan veden tavoin solahtivat hänen päänsä läpi. Aina oli joko Watson taikka Lestrade ympärillä hyörimässä.

Mutta kun herra Holmes juuri tänä päivänä liihotteli yksinäisyytensä äärellä, sattui hän huomaamaan erään pienin esineen pilkistävän tuolinsa alta. Esineen, jonka mies oli ehkä hetkeksi jopa unohtanut, mutta sai viimein korvata heidän yhteiset menetetyt hetket.

Holmes nosti yömekkonsa helmaa ja kumartui lattialle kuuliaisen ystävänsä viereen. Kapein sormin mies kosketti viulunsa neljää kauniisti laulavaa kieltä, joista pääsi valloilleen pieniä sointuja kosketuksesta. Hymy pilkisti nopeasti etsivän kasvoilla ennen kuin se jälleen katosi.

Eipä Sherlock Holmes enää edes muistanut miten oli viulun itselleen saanut. Oliko se mahtanut olla kenties lahja? Ja jos se oli, niin kuka kumma sen sitten oli antanut? Mahtoiko viulu olla ainoita miehen lapsuuteen liittyvistä muistoista? Ei, sitä se ei ainakaan ollut. Holmes käänteli viulua kädessään, hieroi sitä hellästi käsillään, tunnustellen sen pinnalla olevaa jokaista pienintäkin kolhua. Kaikkea sekin oli joutunut elämänsä aikana kokemaan, ajatteli etsivä mielessään.

Kumarassa istuva mies alkoi pälyillä ympärilleen, toivoen löytääkseen katseellaan viuluunsa kuuluvan jousen. Ehkäpä rakas tohtori oli kerrankin oikeassa, pieni siivous ei olisi pahitteeksi siinä huushollissa. Holmes hymähti. Tokkopa hän tulisi mietteitään ääneen sanomaan. Ehei! Ja niinkös mokomat ajatukset jo katosivatkin etsivän mielestä, kun kaivattu jousi osui pian silmiin kirjakaapin ylähyllyltä.

Holmes pyyhkäisi jouseen tarttuneet pölyt tarkasti liinalla. Hän pyöritteli pitkää esinettä kädessään, tuoden sen välillä lähelle ja vieden sen sitten taas hieman kauemmas. Kun päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa, Holmes vielä kiristi jousen soittokuntoon.

Sherlock Holmes huokaisi. Hän nosti viulun tarkoin olalleen ja painoi leukansa tuelle. Siitä olikin jo aikaa kun mies oli viimeksi soittanut, ehkä jopa kuukausi taikka toinen. Leppymätön rikollisliiga oli pitänyt etsivän täydessä työntouhussa ja siinä rytinässä viulukin oli sujahtanut tuolin alle piiloon.

Holmes sulki silmänsä. Hän painoi jousen varovasti kielille ja antoi sen sitten liukua niiden päällä. Sormin hän painoi haluamaansa kieltä kohti viulun vartta, komentaen sen tahtoonsa, saaden valloilleen juuri oikean sävelen. Jumalainen sävelten virta täytti huoneen. Etsivä uppoutui tähän virran pyörteisiin niin että otti samalla soittaessaan varovia askeleita kuin olisi tehnyt samalla pientä tanssia.

Jousi viiletti värähtelevien kielten päällä, sormien muutellessa sävelkorkeutta. Välistä Holmes heitti viulunsa mankumaan korkeaa ja kimakkaa e:tä kunnes hypähtikin täysin vastakkaiseen matalaan g:hen. Ja joka hetkestä, jokaisesta pienestä sekunnista, jotka minuuteiksi punoutuivat, Holmes nautti ajastaan. Ja näin hän saattoi viettää tunnin jos toisenkin, unohtaen täysin ajan kulun…

Kunnes John Watson viimein saapui takaisin praktiikalta. Tämä viiksekäs tohtori seisoi oleskeluhuoneen ovella päätään pyörittäen. Hymy tanssahteli miehen huulilla.

“Joskus minusta tuntuu, että rakastat viuluasi enemmän kuin minua.”

[Pulu]

Ah, voi että.
Minkäköhän takia, munkin tekee nyt mieli soittaa viulua, vaikken edes osaa...
Kiitoksia tästäkin taas. Sai hymyilemään.

[Penber]

Tähtityttö hii, kiva että tykkäsit! Kiitos siis kommentista! Oisko muute vähä hienoa osata soittaa viulua! :b Eile oli kyllä hieno katsoa ku sen opettaja sitten näytti muutaman esityksen sen viulunsa kanssa. Oli kyllä mahtavaa kuunneltavaa! n__n

[Fell]

Ensinnäkin sanon että oon taas ollut kehno ja peruna ja jättänyt sun ficcejäsi kommentoimatta ja pyydän sitä anteeksi jaadajaada :| On pitänyt ja pitää kommentoida niitä heti kun muistanjaksanvaivaudun! Mulla on lista tossa pöydällä ficeistä mitä mun pitäisi kommentoida muttamutta se lyhenee aika harvakseen : D.

Mutta siis, jatkan ainaisen mantrani toistamista - tää oli taas kerran ihan älyttömän hyvä, taattua Pena-laatua n___n Ja kuvailet aina vaan hienommin ja eläväisemmin ja tykkäsin, kun kirjoittelit taasen tästäkin fandomista!

Ja joka hetkestä, jokaisesta pienestä sekunnista, jotka minuuteiksi punoutuivat, Holmes nautti ajastaan.

Ehdottomasti lempilauseeni ja -kohtani! Tykkään siitä että sanajärjestyksesi lauseissa on usein hiukan hassuja, ei ihan normeja, saa tekstistä paljon kivemman jos vaan ei liikaa sorru sanajärjestyksen peukalointiin n___n Ja sehän on tietty aina plussaa kun on ns. tavaramerkki, josta tunnistaa kirjoittajan :>

Kun päälisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa, Holmes vielä kiristi jousen soittokuntoon.

Sormin hän painoi haluamaansa kieltä kohti viulun vartta, komentaen sen tahtoonsa, saaden valoilleen juuri oikean sävelen.

Päällisin ja valloilleen vissiin :3

Tykkäsin taas kerran tosi paljon! n___n Ei näitä sun ficcejäsi voi koskaan liikaa lukea ♥

[Penber]

Felluskainen pikkuinen, kommentoit kuitenkin nyt ja se on erittäin mukaisaa! Kiitos siis siitä! <3 Eipä sitä aina joka suuntaan jaksakaan taikka muistakaan revetä ja välillä miulle tuleeki kauhee hyväksikäyttäjä fiilis. Iha ku pakottaisin siut lukee näitä :'D. Mut toisaalta harvoin kukaan muukaan jaksaa niin innokkaasti miu pashaa lukee ku sie, joten olen todella otettu. Kiitos jälleen kerran <3.

[jossujb]

Viulut ovat muuten pelottavia soittimia, olen ehkä kerran elämässäni pitänyt sellaista kädessä. On se ihme että sellaisesta on edes mahdollista saada ääntä irti^^

Minkäs takia minä olin jättänyt tämän ficin lukematta? Siihen oli muistaakseni joku syykin. No, joka tapauksessa, olletko sattumoisin asustellut pääni sisällä pöllimässä mielikuvia yömekkoisesta Holmesista? Ei elämä viktoriaanisten yöasujen kanssa <3 Sellaisia pitäisi miesten pitää vielä nykyäänkin, lisää tasan ihmisen seksikkyyttä. Eniten siis nautin yöpukeisen Holmesin kuvottelusta ja silmilläni riisumisesta haha. Tuleeko muuten kenellekään muulle nykyään aina kun esimerkiksi telkkarista kuuluu viulunsoittoa fiilis että oih, Sherlock Holmes soittaa?

Onpas tämä vähän vajakki kommentti xD Pahoittelen, olen jokseenkin sairas tänään ja pitää kirjoittaa esitelmä valmiiksi.

Kiitän ja terveisin: jjb

[Nukkemestari]

Tadaah. Kirjottelin paperille tässä mietteitä jotta operaatioo yritä-kommentoida-järkeiä toteutuisi.

Oli päiviä, jolloin John Watsonin viettäessä pitkiä tunteja praktiikallaan, Sherlock Holmes saattoi liihottaa yöpukeisiin pukeutuneena huoneesta toiseen välittämättä vaihtaa asuaan. 

T'ää kappale oli muutenmkin sulone, hauska kuvailu, mutta repeilin tässä, kun liihottelin juuri itsekin pyjamassa, sitten tästä liihoilttelusta tuli mieleen Kalkaros ja sit aloin miettiin, mitä syntyisi jos Kalkaros ja Holmes tungettaissiin samaan huoneeseen xD

Näitä päivä, näitä tunteja ei Sherlock Holmesin elämässä paljoa ollut. Niitä, että hän saisi istahtaa yksikseen tuolinsa uumeniin ja pohtia täysin mahdottomia ajatuksia, jotka vuolaasti virtaavan veden tavoin solahtivat hänen päänsä läpi. Aina oli joko Watson taikka Lestrade ympärillä hyörimässä.

Oma aika on tärkeää, Holmeskin on huomannut. Ei ilmeisesti mene angstaamaan maailman tylsyyttä tylsistymään vaan miettimään. Sitä kaipaa joskus. Holmes pitäisi varmaan busseista, joissa on vähän väkeä.

Mutta kun herra Holmes juuri tänä päivänä liihotteli yksinäisyytensä äärellä, sattui hän huomaamaan erään pienin esineen pilkistävän tuolinsa alta. Esineen, jonka mies oli ehkä hetkeksi jopa unohtanut, mutta sai viimein korvata heidän yhteiset menetetyt hetket.

Tässä pisti tuo sana liihottaa merkille. Toisaalta sen toistaminen yhdistää tämän kappaleen alkuun tehokkaasti, mutta toistaalta liihottelu esiintyy aika tiiviisti nyt tässä ficissä.. mut tulin siihen tulokseen, että tämä liihottelu sopii jotenkin tähän (olikohan tos lauseessa järkeä...).

Tämä kappale hämäsi hetkeksi, kun summarystä yms. keksi että kyseessään on viulu. Jatko vahvistaa asian.

Holmes nosti yömekkonsa helmaa ja kumartui lattialle kuuliaisen ystävänsä viereen. Kapein sormin mies kosketti viulunsa neljää kauniisti laulavaa kieltä, joista pääsi valloilleen pieniä sointuja kosketuksesta. Hymy pilkisti nopeasti etsivän kasvoilla ennen kuin se jälleen katosi.

Jotenkin tuon ekan lauseen hauskuus ja sen tuomat mielikuvat ovat vähän ristiriitaiset lopun kappaleen erkkyyden kanssa. Tässä ficissä on muutenkin jotain erilaista sun muihin ficceihin verrattuna, jotenkin hauskuus, herttaisuus ja herkkyys sekaisin... Kolmen h:n fic, siis xD

Holmes käänteli viulua kädessään, hieroi sitä hellästi käsillään, tunnustellen sen pinnalla olevaa jokaista pienintäkin kolhua. Kaikkea sekin oli joutunut elämänsä aikana kokemaan, ajatteli etsivä mielessään.

tietyllä tavoin tulee tunne että puhuttaisiin ihmisestä metaforin. Niin ihminen kuin viulu voi kokea kovia.

Ehkäpä rakas tohtori oli kerrankin oikeassa, pieni siivous ei olisi pahitteeksi siinä huushollissa.

Holmes siivoamassa on mahdoton näky. Holmes sisäkkö asussa on kuolattava näky... hetkinen, asia ei nyt liittynyt ficciin ollenkaan...


Kaiken kaikkiaan ficci oli upea "rakkaustarina" etsivän ja hiukan unhoon jääneen viulun kanssa, jonka soitto on kuin rakastelua. Tässä tapauksessa Holmesin ja viulun välillä on jotain syvää, sitä samaa jota on kirjoittajan ja hänen työvälineensä välillä ja taitelijan ja hänen pensseleidensä tai kyniensä välillä, mitä hän käyttääkään.

Loppu oli tavallaan erttainen, toiseksi viimeinen kappale on jotenkin tuollainen hönö, mut vikana, erillisenä kappaleenaan olevasta lauseesta kuultaa tietyllä tavalla katkeruus. Mutta toisaalta se voisi olla sellainen hymähdys, vailla kauheaa pointtia.


Kiittäen,
Nukkemestari