LUKU 2:“Nessie! Nessie!”, huusin paniikissa.
“Äiti, olen täällä!”, hän huusi puusta.
Mitä hän siellä teki?“Heti alas sieltä! Ja et katoile tuolla tavalla!”, kirkaisin ehkä hieman turhankin kovaa puun juurelta. Puu oli korkea, minun kauhukseni, ja totta kai Renesmeen oli pakko hyppelehtiä niillä kaikista ylimmillä oksilla.
Hän kiipesi varovasti alas.
“Anteeksi äiti…”, hän sanoi ja näytti katuvalta koiranpennulta, joka oli juuri ottanut omistajansa leivän ruokapöydältä.
“Etkö tajua, kuinka säikähdin!”, puuskahdin.
“Mutta kun tuolla”, hän osoitti vähän matkan päähän puusta. “
on vampyyri”, hän kuiskasi lopun.
“Oletko varma?”, kyykistyin hänen tasolleen ja hän nyökytti päätään.
Katsoin hänen osoittamaan suuntaan, mutta samassa toivoin etten olisi katsonut. Se katsoi minua myös. Hänen silmänsä olivat pyöristyneet ja melkein tippuivat ulos kuopistaan.
Rosalie. “Hän on kaunis, mutta miksi hän tuijottaa meitä
noin?”, hän kysyi kuiskaten.
“Mene autoon ja laita ovet lukkoon!”, sihahdin.
“Mut…”
“
Nyt!”, sihahdin uudestaan käskevämmin ja Nessie lähti juoksemaan autolle.
Suoristaudun. Rosalie käveli minua kohti ja näytti siltä, että haluasi halata ja teurastaa minut samaan aikaan. Ei hyvä juttu.
“Rose, minne sinä me-!”, huusi Alice.
Ei ollenkaan hyvä juttu. Hän oli huomannut minut myös.
Mahtavaa, kaksi vastaan yksi. “Bella?!”, kuulin Alicen kirkaisevan.
Okei, hän oli todellakin huomannut minut. Toivoin hartaasti ettei muita, varsinkaan
eräs, olisi täällä. Alice ja Rose pysähtyivät eteeni. Tuijotin heitä silmät viiruina ja suu tiukkana viivana.
“Miten sinä? Sinä olet… Miten…”, Alice sönkötti.
“Kyllähän sinun pitäisi tietää, miten vampyyriksi muututaan”, sanoin pisteliäästi.
“Miksen nähnyt mitään?” Alice mumisi, lähinnä varmaan itselleen.
Harjoitetun kykyni ansiosta, tietysti! “Sattumaa”, valehtelin. Hän katsoi minua pitkään, päästä varpaisiin ja takaisin.
“Niin, mutta…”, hän aloitti, mutta onnekseni Rosalie keskeytti hänet.
“Eikö sinun pitäisi tietää ettet voi vain adoptoida lapsia. He huomaavat kyllä joskus, ettet vanhene.”, hän sihahti.
Okei, en ehkä ollutkaan ehkä niin onnekas kuin luulin. “Kuka puhui adoptiosta?”, vastasin tympeällä äänellä. Rosalien silmät pyöristyivät taas.
“Oletko kidnapannut hänet!?”, hän sihahti. Siinä vaiheessa minulla napsahti.
“Onko se sinun ongelmasi? Ja ei, en kidnapannut häntä, enkä adoptoinut häntä, hänessä kulkee sama veri, mitä minussa kulki!”, kiljuin. Se sai Rosalie, jotenkin shokki tilaan, en ikinä ollut edes korottanut ääntäni hänen kuullen.
Alicekin siirsi katseensa autossa odottavaan Renesmeehen. Rosalie heilautti kättään Nessielle ja tämä piristyi, luuli, että heistä tulisi uusia kavereita hänelle, hän heilutti kättään iloisena Rosalielle.
“Mikä hänen nimensä on?”, Rosalie kysyi minulta, hänen äänensä oli muuttunut kaipaavaksi ja helläksi. Alicen ja minun pääni kääntyivät katsomaan häntä täysin saman aikaisesti.
“Mitä? Kai sitä kysyä saa?”, hän sihahti, mutta hänellä oli huumori äänessä.
“Renesmee”, sanoin ja katsoin itsekin hänen suuntaansa. Käänsi katseeni takaisin heihin, kummatkin heistä tuijotti minua.
Miksi? Miksen sanonut vain Nessie?“Kuka hänen isänsä on?” Alicen ääni oli muuttunut epäileväksi.
Arvasiko hän?“Öhöm… Eräs vampyyri…” sanoin kiusaantuneena. Rosalien pää napsahti minun suuntaani. Silmät olivat taas pyöristyneet.
Okei, eikö tuo satu yhtään? “Tunnemmeko hänet?”, Alice kysyi epäilevällä äänellä.
“Ette”, vastasin nopeasti. En tykännyt Alicelle valehtelusta.
Rosalie alkoi nauramaan hysteerisesti.
Mikäköhän nyt taas oli niin hauskaa.
“Kuvittele… Minä ajattelin… jo, että… se olisi… Edward”, hän sanoi naurunsa välistä. Alice tuijotti minua pitkään epäilevästi. Naurahdin hieman kireästi.
Voi Rosalie, kuinka oikeassa oletkaan. “Niin, ajatella”, Alice mumisi.
“Äiti!” Nessie sanoi käskevästi ja nykäisi minun takkini helmaa. Kaikkien meidän katseet sinkoutuivat häneen. Hän luuli nyökkäävänsä niin huomaamattomasti Alice ja Rosalieta päin, mutta asiahan ei niin ollut.
“Alice ja Rosalie, he ovat ystäviäni vuosien takaa”, selitin ja osoitin heitä kumpaakin vuorollani.
“Äiti, kello on yksi jo, ei se tule!”, hän valitti.
Aivan! Se lastenvahti!“Kuka?”, Rosalie kysyi Nessieltä.
“Lastenvahtini. Äidin pitää lähteä töihin ja hän tulee vasta niin myöhään, että minulla pitää olla lastenvahti.”, hän selitti surullisena. Sydäntäni riipaisi etten ehtinyt olemaan hänen kanssaan kauempaa.
“Soitetaan Joselle etten pääsekään tänään töihin”, sanoin.
“Minä voin kyllä vahtia häntä”, Rosalie melkein kiljaisi. Hän käänsi katseensa hymyillen Nessiehen päin.
“Minun pitäisi tehdä töitä muutenkin, kulissien takia, kuten varmaan tiedät.”, hän selitti ja esitti huoletonta, mutta tiesin, että tosi asiassa hän rakasti lapsia.
“Käy minulle”, sanoin.
“Paljon
tarvitset palkkaa?”, kysyin.
“En mitään!”, hän kiljaisi onnessaan. Nessiekin näytti iloiselta, eli kaikki hyvin.
“Nessie kertoo sinulle kaikki ohjeet, minun pitää nyt mennä etten myöhästy!” huusin juostessani pois.
Apov:
Uskomatonta. Bella oli elossa. Ja kaiken lisäksi hänellä oli lapsi. Epäilin hänen valehtelevaan isästä, näkihän tuon päällepäin, että se oli Edward. Olin surullinen siitä, että häneen koski selvästikin vielä, kun Rose mainitsi Edwardin nimen.
Rosalie ja Nessie puhuivat kummatkin innoissaan kaikesta mahdollisesta. Välillä minäkin pystyin kuulustelemaan häntä Bellasta. Työn, ystävät, talon ja kaiken tiedon mitä vain sain painoin tarkasti mieleeni.
--
Olimme olleet kaksi tuntia puistossa, kaikki varmasti ihmettelivät jo, että missä me olimme.
Rosalie avasi oven, olimme sopineet, että emme puhuisi mitään Bellasta, mutta en oikein luottanut siihen, että kukaan ei huomaisi mitään saman näköisyyttä, tuossa pikkuprinsessa ja Bellassa.
Nessie katsoi silmät pyöreinä taloa.
“Vau!”, hän huokasi. Minua ja Rosalieta nauratti, kerrankin hän oli hiljaa.
Rosalie avasi oven ja teki hovimestarimaisen kumarruksen, joka sai Pikku-Nessien kihertämään. Hän laittoi kengät siistiin ojennukseen ja takin naulakkoon. Bella oli kasvattanut hänet hyvin.
Menimme kaikki porukalla olohuoneeseen ja kaikki tuijottivat meitä. Emmett virnisti heti nähdessään pikku Nessien, joka piteli Rosalien jalasta kiinni ja kulki hänen takanaan.
“Kukas meillä täällä on?”, Emmett kysyi veijarimaisesti ja virnuili.
“Olen Nessie”, hän sanoi ja tuijotti maahan, hänen poskensa punehtuivat, hän oli Bellamaisempi kuin luulinkaan.
“Minä olen Emmett ja tässä on Jasper-setä ja Eddie-setä!” Emmet virnuili. Jasper näytti kiinnostuneelta lapsesta myös, ehkä hänkin huomasi Bellamaisuuden.
Edward istui jäykkänä tuolissaan ja katsoi hetken tyttöä ja sitten minua.
“Sinä sanoit mitä?” hän sihahti. Hups, moka, iso moka. Ei olisi pitänyt ajatella sitä.
“Edward haluaisitko lähteä käymään yhdessä ravintolassa?” ajattelin.
“Olisi hieman asiaa…” jatkoin.
Epov:
Kun kuulin Alicen ajatuksista yhden nimen koko olemukseni kiristyi entisestään. Miksi heidän piti valita juuri sellainen lapsi, joka näytti ihan
häneltä.
“Mitä laitan päälle?” kysyin.
“Ei mitään erikoista se on sellainen pieni ravintola”, hän sanoi ja alkoi kääntää onnittelulauluja kiinaksi. Ei
ollenkaan epäilyttävää.
---
Olimme pian sisällä vanhan aikaisessa lounasravintolassa. Sekin muistutti minua Bellasta. Miksen voinut vaan lakata ajattelemasta häntä.
Alice osasi tällä kertaa valita ruokapaikan oikein hyvin, koska pohjimmiltani pidin, jollain oudolla tasolla, niistä asioista, jotka muistuttivat minua Bellasta.
“Mitä saisi ol-?”, kuulin järkyttyneen henkäisyn vasemmalta puolelta. Tunnistin tuon äänen, missä vain. Käännyin katsomaan tarjoilijaa, joka tuijotti minua takaisin.
Näin varmasti näkyjä.
A/N: Kommenteja ois ihan kiva saada 
