Nimi: Huonoa seuraa
Author: Surumielinen, täällä nickillä Myra
Ikäraja: S
Genre: angst,
Disclaimer: Kaikki kuuluu Rowlingille. En saa tästä edes bussilippua.
Summary: Lyhyt matka uida, kolmetoista ja puoli kilometriä. Rotta pystyy mihin vaan, varsinkin, jos se on velho.
Hiljaisuus raapii hiljaa korviasi, kukaan ei enää puhu, kaikki tietävät, että joku kuolee kohta. Yhteenkuuluvuuden tunne on hetkellinen, vaikka kukapa haluaisi tuntea yhtään mitään näitä mielisairaita murhaajia kohtaan? Hän naurahtaa väsyneesti, hän tietää, mitä James olisi sanonut, voi, hän tietää. Hän muistaa, mitä James sanoi, kun Bellatrix vangittiin.
Ihan oikein sille lehmälle.
Kello on jo vaikka mitä, ja päivä on kenties jossakin vaiheessa lokakuuta, vuosi on kierähtänyt ympäri, heittäytynyt päälaelleen ja tehnyt siinä kolmoisvoltin ja nauranut salaa. Vuoden päivät olivat kuluneet sen säälittävän rotan anteeksiantamattomasta takinkäännöstä, käännöksestä, josta ei ollut paluuta. Mies katsahtaa kohti kaltereita, näkee ruumiin raahattavan ulkoilmaan. Kuihtuneen näköinen rotta kulkee käytävää pitkin, kuin etsien makupalaa, luuntynkää tai kenties jonkun varpaita lihaksi luunsa alle. Se rotta on uusi, mies tuntee joka ikisen rotan täällä.
Se ei viivy kauan, hän tietää jo nyt. Se on liian sairas, paksu ja pieni. Pahimmassa tapauksessa joku tarttuu siihen, vääntää siltä niskat nurin ja nuolee veren sen turkista. Sitä ei koskaan tiedä, nämä ovat seinähulluja. Hänkin on, mahdollisesti. Pieneksi iltapalaksi moinen liharuoka sopisi hänellekin.
Rotta tulee toisen kerran ohi, ja pujahtaa kaltereiden ali sisään. Se juoksentelee edestakaisin, haluten selvästi paikan itselleen. Se kipittää ontuen laverin taakse, ja ajatusta lyhyemmässä hetkessä paikalla seisoo mies, lyhyt, ruma mies, jonka toinen tunsi yllättävän hyvin. Luuli tunteneensa.
”Hei”, se aloittaa ja tuntee suurta kauhua seistessään siinä, paikassa, jossa monet ovat tulleet hulluksi. Toinen ei vastaa mitään, katsoo vain synkeänä seinään.
”Sirius, minä pyydän…”
”Painu siihen helvettiin, mistä tulitkin, äläkä tule tänne enää koskaan minua varten!”
Mies muuttaa alistuneena muotoaan, kuten toinenkin, ja lähtee käytävälle. Koira jää selliin ja haukahtaa hyvästiksi.
***
Kuluu kuukausi, toinen. Kuluneissa kengänkärjissä näkyy ajan patina, ne ovat harmaantuneet huoneen ympärikävelemisestä, repsottavat varovaisesti, kuin sanoakseen: ”Ota itseäsi niskasta kiinni!” Kaapu on riekaleinen ja kulunut. Elämä kiitää lentäen ohi. Mies yrittää tarttua siihen liian pitkillä kynsillään, mutta ei saa kiinni. Jäljelle jää vain loputon ahdistus: tämä on Azkaban. Jossakin luikahtaa rotta, mutta se ei ole se oikea.
Täällä on vain huonoa seuraa.
