// Alaotsikko: FMA : snogfluffya, Jean/Roy, ficlet
Fandom : Full metal alchemist
Disclaimer : Hiromu Awakawa omistaa upean sarjan, sen hahmot ja maailman, minä vain leikin hahmoilla ilman taloudellisia hyötyjä. Juoni on siis minun ja ihan vain omaksi (ehkä myös lukijoiden) iloksi kirjoitettu.
Author : It's mee Odoshi
Title : Milloin meistä tuli, mitä me olemme nyt?
Genre : snog, fluff, slash
Paring : Jean/Roy
Raiting : S
(Warning : Hahmojen yber-OoCmäisyys,
jonka tajusin vasta kun luin julkaistua versiota o.o)
Summary : Jean ja Roy pohtivat kaiken alkua, milloin kaikki alkoi?
A/N : Tämä ideahan syntyi, ylläriylläri jälleen kaiken maailman ficlettejä-haasteesta ja samalla siitä, että halusin eroon genrehaasteen snogista, enkä todellakaan osaa olla sujut snogfluffyn kirjoittamisessa, mutta menkööt. Ehkä se tästä, pitäähän sitä välillä söpöstelläkin ja toivon tosiaan, ettei tämä nyt ole liian pitkä ficletiksi, 14 sanalla napsahti yli 300 sanan, mutta ei kait se kuolemaksi ole, tuskinpa vain. Kommentit ovat jälleen kerran tosiaan toivottuja ja toivon edelleen, että onnistun vielä joskus iskostamaan tämän parin myös lukijoiden sydämiin, koska sitä on aivan liian vähän.! :3
Challanges : OTP10, ficlet haaste "enemmän kuin ystävyys", genrehaaste vol 2 snog ja FF50: milloin?
Milloin meistä tuli, mitä me nyt olemme?
Kädet kietoutuivat miehen hartioiden ympärille, saaden tämän värähtämään pienisti; vaaleassa kahvikupissa tumma neste värähti liikkeen mukana lainehtien laidalta laidalle.
”Saanko hieroa sinua?” vaimea mies ääni kuiskasi toisen korvaan, näykkäisten sitten sitä pienesti. Vaaleahiuksinen mies tuhahti saaden toisen sirot sormet pörröttämään hiuksiaan. ”Mikä saa sinut heti aamusta noin hyvälle tuulelle?” Jean kysyi miesystävältään, kurtistaen toista kulmaansa, virnistäen samalla toispuoleisesti.
”Hyvä päivä”, kuului Royn lyhyt vastaus ja samalla hän kaappasi toisen takaapäin omistavaan syleilyynsä, kietoen kädet rintakehän ylle, puristaen sormensa vasten toisen mustaa paitaa. Jean kumartui lähemmäs tuolin selkänojaa tuntiessaan toisen käsien painavan häntä itseään kohden, eikä hän voinut olla virnistämättä huvittuneena. ”Milloin meistä oikein tuli, mitä me olemme nyt?”
”En taida tarkallaan tietää”, Roy vastasi muka mietteliäänä, luoden utuisen katseen ikkunan läpi avautuvaan maisemaan. Aamunsarastus näkyi selkeästi, auringonsäteet tanssivat kerrostalojen seinillä. Hiljaisilla kaduilla saattoi erottaa muutamien kävelevän kevyestä sateesta huolimatta vähäpukeisena, sateenvarjot kotiin unohdettuina.
Avatun pikkuikkunan raosta pääsi sisään raikas tuulahdus aamukosteutta ja sen elävyyttä. Jean sulki silmänsä, mietti milloin kaikki oli alkanut, ehkei hän tietäisi siihen vastausta sen paremmin kuin Roykaan.
”Tule tuonne sohvalle”, Royn äänensävy oli enemmän käskevä kuin pyytävä, vaikka Jean tiesikin toisen tarkoittavan sillä vain lämpimiä halauksia ja omistavia suudelmia, toisen painamista vasten omaa kehoaan. Heistä molemmat kömpivät sohvalle, Jean puolestaan kietoi itsensä Royn ympärille, laskettuaan kahvikuppinsa kolahtaen vasten puista pöytää sohvan vierellä.
Suudelmat painautuivat toisen korvanlehdille, kaulalle ja karaten siitä sitten huulille käsien pitäessä toinen tiukasti lähellään, istumassa siinä häneen nojaten jalkojen välissä puoliksi makuultaan. Suudelmien välistä kuului kuiskauksia, mietteitä siitä, kuinka armeijan naistenmiehet olivat tähän ajautuneet. Ehkä kaikki oli aina ollut vain puhtaasti rakkautta, enemmän kuin ystävyyttä.
He eivät ehkä tienneet vastausta siihen, mitä he olivat nyt tai tulisivat olemaan, mutta sodan arvet kietoivat heitä vain lähemmäs toisiaan; rakastamaan ja olemaan rakastettuna.
”Ehkä kaikki alkoi siitä suudelmasta – silloin pubissa?” Jean ehdotti nauraen loppuun muistolleen vasten Royn kapeita huulia. ”En tiedä”, Roy vastasi jatkaen sitten: ”mutta onko sillä mitään merkitystä?”
