Erilainen näkökulma | raapaleita x 3 22.11 -10 max K11

[Adia]

// Alaotsikko: [raapalesarja liikuntarajoitteisen elämästä, ei vielä valmis | max. K-11]

A/N: Tämä on raapalesarja siitä, millaisia pienet hetket voivat olla enemmän tai vähemmän liikuntarajoitteisen ihmisen elämässä, joten genre vaihtelee sen mukaan osin-angstisesta osin-fluffyyn. Tämä ei ole vielä valmis ja koska katson tämän olevan täysin eriävä aiempaan raapale-topiciini verrattuna, halusin pistää tämän kokonaan erilleen, samoin ikärajan suhteen eli tuota tämä nousee luultavimmin myöhemmin K-13, joten siihen asti ollaan täällä. Ellei ikäraja nouse, siirrytään sitten Sanan säilään.



Operaatio leipä | K-7, general
Vieras tarha | K-7, general
Ystävät ovat ikuisia | K-7, general

[Adia]

Title: Erilainen näkökulma
Author: Adia
Rating: max. K-11 koko sarja
Genre: kai jotain osin-angstia, en tiedä
Pairing: korkeintaan viittausta minäkertoja/Jarno, jos nyt on oleellista

Beta: No one, vain rakas Wordini
Warning: Osin-angstia, en osaa parempaakaan termiä keksiä. Ja erilaisuutta, aka pyörätuoli-ihmisten elämää raapaleiden muodossa. Joskus myös vammaiseksi sanomista, eikä sitä kivempaa ”liikuntavammaista”, mutta pikkujuttuja. Ei varmaan muuta. Paikoitellen ilmenee myös puhekielisyyttä.

Disclaimer: No siis. Ideasta osin kiitos Reginalle, tämä ei ole vielä se, jonka hän halusi minun kirjoittavan, mutta keksin idean raapalesarjaan ja toteutan nyt sitä. Kaikki tässä esiintyvät ilmiöt ovat yleensä ottaen, luulisin, omasta elämästäni ammennettuja, niin hyvässä kuin pahassakin.

Summary: Joskus vammasen elämä ei oo sitä mitä luulisi, tarkotan vaan sitä, et… no, kaikki ei aina mee sillee ku haluis ja joskus on vaikeempaa saada ihan vaan vaikka leipää, tiiätkö?

Feedback: Elän kommenteista


A/N: Ottaa osaa x raapaleen raapalesarjana Vuosi raapalehtien [x/365].

Ja tuosta ikärajasta sen verran, että tämä ei ole valmis sarja vielä, ja koska tämä on yhtenäinen omasta mielestäni, niin pistän sen mieluummin tänne Pergamentinpalaan vielä, mutta jos se valmiina sarjana on edelleen vain max. K-7, siirretään sitten Sanansäilään, jos vain mahdollista. Okei?

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. POV on minäkertojan. Kursiivit ovat mahdollisia takaumajuttuja. Ja tietysti nämä kaikki ovat epäjärjestyksessä ja kaikkea aikajanaltaan, ja tuota hirveän lapsekasta kaikki ei ole, vaikka ehkä pitäisi. No, ohittakaa sellaiset pikkujutut, koska väritän osaa mielikuvituksella, kaikkea en muista.

Omistus: -

~

Operaatio leipä [ S; triplaraapale ]


Kun mä olin pieni, elämä oli suhteellisen helppoa. Tai siis mä tarkoitan, kun olin lapsi, koska ainahan mä pieni oon ollut ja tulen olemaan. Vaan 115 senttiä kengät jalassa, se ei oo kovin paljoa.
Kuitenkin, kun mä olin pieni, ehkä viisi, mä aloin huomata, ettei kaikki ihan mee niin kuin haluais. Joskus vammasen elämä ei vaan oo ihan sitä, mitä luulisi, tarkotan vaan sitä, että kaikki ei aina mee silleen kuin haluaisi. Ja joskus on vaikeempaa saada ihan vaan vaikka leipää, tiiätkö?


Kello on jo neljä. Mulla on nälkä, mutta mummi nukkuu ja mä en haluaisi herättää sitä. Äiti on aina sanonut, ettei nukkuvaa saa häiritä ja että mun pitäisi osata jo itse, kun oon jo yhdeksän.

Kuulen melkein raksutuksen aivoissa, kun katson korkeana kohoavaa jääkaappia ja tunnen itseni entistä pienemmäksi, mikäli mahdollista. Ajatus juoksee. Entä jos…

Siinä pohtiessani huomaan ruokapöydän tuolin ja haen pikkulapsille suunnatun vaaleanpunaisen muovituolin mun huoneesta. Työnnän tuolin jääkaapin alle ja muovituolin sen eteen. Kiipeämisvaiheessa huomaan muovin olevan liukas, mutten välitä enää ja kiipeän tuolille. Avaan jääkaapin, mutta tila on liian pieni ja kapuan alas muovituolille ennen kuin saan pukattua sen kokonaan auki.
Kiipeän takaisin keittiön tuolille ja kun mä näen voipurkin ylähyllyllä, mun tekee mieli huokaista. Hei oikeesti, tässä taloudessa asuu mini-ihminen! Huokaisten jätän jääkaapin oven auki ja kapuan äkkiä takaisin lattialle. Ennen kuin ehdin ajatella enempää, oon jo avaamassa keittiön laatikoita ja puukauha osuu mun silmiin. Hymyilen ja pistän sen hampaiden väliin ennen kuin kiipeän takaisin tuolille. Koukin voipurkin reunalle ja huomaan veitsen ennen kuin jatkan, tää on taas niin tätä. Meen niin tuolin reunalle kuin uskallan ja alan koukkia purkkia uudestaan alas.

Kuuluu kauhea rämähdys, mutta voipurkki on lattialla veitsen kera.

”Mitä sä teet?”

Käännyn katsomaan mummia. ”No kun mä halusin leipää…”

”Olisit herättänyt!” mummi sanoo alkaessaan tehdä leipää.

”No kun sä nukuit…”


~

A/N2: … kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että tuo leipäoperaatio oli totta.

[Adia]

Vieras tarha [ S; tuplaraapale ]

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja mä istun hiekkalaatikolla mun parhaan ystävän, Jarnon, kanssa. Me ollaan täysin vieraassa tarhassa tää kesä, eikä me muutenkaan olla samassa tarhassa koskaan. Tää on tällaista ylimääräistä kivaa. Yleensä mä oon sellaisessa taidetarhassa ja Jarno on muualla tarhassa, me nähdään vaan meillä tai niitten luona. Ja vaikka me ollaan paljon yhdessä, niin ei näin paljoa eikä näin usein, joten tää on mun mielestä oikeastaan aika hyvä juttu.

Me leikitään Turtleseilla ja jollain Prätkähiirillä, joita Jarnolla on. Mulla ei oo yhtään sellaista poikien lelua, mutta kyllä mä silti tykkään leikkiä Jarnon kanssa niillä. Just, kun meillä on parhaat leikit menossa, joku poika tulee seisomaan siihen auringon eteen. Mä nostan mun katseen Jarnon lelusta ylös ja nään jonkun vieraan pojan.

”Moi”, poika sanoo Jarnolle. Se on selkeesti Jarnoa isompi. Mä sen sijaan oon Jarnoa vanhempi neljä kuukautta. ”Haluutko sä tulla meiän kans leikkii?” se poika jatkaa ja vaan vilkaisee mua. ”Ei sun ton kanssa tartte leikkiä.”
Jarno katsoo mua ja vilkaisee poikaa vain kerran ennen kuin laskee katseensa takaisin meidän leluihin. ”En mä, ellei Sanskuki saa tulla mukaan.”

Se poika katsoo mua järkyttyneenä ennen kuin menee pois. Mä hymyilen Jarnolle leveesti ja pistän Prätkähiiren hyökkäämään sen Turtlesin kimppuun.

Ystävät ovat ikuisia [S; tuplaraapale ]

Me ollaan oltu Jarnon kanssa tässä vieraassa tarhassa jo tovi, aika kauan varmaan, en mä oikeastaan ees tiedä. Mut en mä sillain sitten välitäkään, meillä on kivaa ja se on pääasia kuitenkin.

Kävelen Jarnon kanssa kohti hiekkalaatikkoa. On taas ulkoiluhetki ja me ollaan oikeastaan leikitty vaan kahdestaan koko ajan, muut ei halua leikkiä mun kanssa täällä juuri ollenkaan ja Jarno taas… No Jarno on Jarno. Jarno ei hylkää mua koskaan.

”Hei kattokaa”, joku poika sanoo ja kun mä nään sen, se on se sama poika, joka ois halunnut leikkiä Jarnon kanssa. ”Vähänkö toi kävelee oudosti!”

Mua alkaa itkettää, koska se on iso poika ja kuuluu isojen poikien jengiin. Enkä mä nyt tarkota isoilla tavallista isompia vaan vanhempia, ehkä kuusivuotiaita, mä oon melkeen kuusi kyllä jo, mutta Jarno vasta viisi. Se ei kuitenkaan haittaa Jarnoa, vaan se juoksee niitten poikien luokse heti nyrkit pystyssä, eikä välitä siitä, että se on oikeastaan pienempi kuin ne muut pojat. Se välittää vaan siitä, että mua on taas kiusattu ja Jarno ei tykkää siitä yhtään.

”Sanskua ei kiusata! Se on mun paras ystävä ja te ootte ihan tyhmiä!” se huudahtaa silmät salamoiden. Mua alkaa taas vähän hymyilyttää. Sitten se tulee takaisin mun luo. ”Tuu, mennään.”


~

A/N2: Ikäero Jarnon ja ”minän” välillä on tosiaan sillä tavalla neljä kuukautta, että eri vuosina ovat/olemme syntyneet. Ja näitä nyt tulee miten tulee.

[Kaatosade]

Tämä oli virkistävän erilaista kuin yleensä luen, olen iloinen että satuin tämän bongaamaan kommenttikampanjan kautta. Originaalia tulee täällä muutenkin luettua liian vähän.

Tykkään teksteistä, joissa on kertojana "normaalista" (oikeastihan kukaan ei ole normaali, jos sitä yrittää käydä määrittelemään) poikkeava henkilö, ja etenkin jos siinä näkökulmassa onnistutaan tosiaan raottamaan kyseisen henkilön elämää sillä tavalla, että muutkin ymmärtävät. Näissä se onnistui, etenkin tuossa leipäjutussa tunsin ymmärtäväni jotain. Nuo tarhajutut olivat aivan ihania, mutta eivät samanlaisia oivalluksia tarjonneet siitä surullisesta syystä että olen itse ollut myös hyljeksitty vaikkakin eri syystä. Tutulta siis tuntui.

Tuossa Operaatio leivässä olisin ehkä kaivannut loppuun vielä jotakin, jotakin yhtä tai kahta riviä, joka olisi palannut vielä siihen nykyhetkeen mistä se alku lähti ennen takaumaa, ja jotenkin kuronut jutun kiinni. Nyt se loppui takaumaan ja jäi jotenkin aavistuksen häiritsevästi ilmaan, mutta tietysti sellainen voi olla tarkoituksellista myös ja jotkut varmasti tykkäävät. Mutta muuten tuossa oli ihana kertojanääni ja tilanteen saattoi nähdä mielessään hyvin. Lyhyen elämä on joskus kovin vaikeaa. :/ En ole itse pisimmästä päästä, joten kaupassa pääsee kyllä miespuolisia myyjiä kiusaamaan haluamalla jotakin ylähyllyltä, ja välillä ottaa päähän kun kaikki on niin korkealla. Joten aavistan jotain tuosta tunteesta, mikä tässä täytyy olla.

Nämä tarharaapaleet muistuttavat hyvin mieleen, miten julma paikka lasten maailma oikein on. Mikä tahansa kelpaa syrjimisen syyksi, ja lapset eivät pieninä myöskään arastele osoittaa, että mä en halua leikkiä sun kanssa. Ja se sattuu. Mutta hyvät ystävät auttavat jaksamaan pahojenkin paikkojen yli. Näissä oli ihanan lämmin tunnelma. Kiitos. <3