Nimi: Ahdistuksenkantajat
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyylilaji: H/C-draama
Paritus: Lee/Angelina
Ikäraja: S
Summaus: En pitänyt pimeistä illoista.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin enkä minä saa tästä taloudellista hyötyä.
KK: Tämän kirjoittamista pyytäneelle Keijulle haliruttauksella varustettuna <3
Tykkään tästä itse (Lee ♥) vaikka onkin vähän, ehkä, - no siis että ainahan sitä parantamisen varaa on.
Kommentit ovat erittäin tervetulleita :3
Ahdistuksenkantajat
Marraskuussa illat alkoivat pimentyä. Katselin ikkunoista miten aurinko laski aikaisin ja pimeä heittäytyi täyteen pituuteensa maan päälle. Joskus illat olivat pilvisiä ja aivan täysin mustia, joskus taivaankantta puhkoivat tähdet ja kuu.
Minua ahdisti. Syytä en osaa nimetä tarkkaan, ehkä tunne tuli jostain kaukaa lapsuudesta, ajoilta jolloin olin jästikoulussa ja toiset lapset kiusasivat minua. He olivat harrastaneet lukitsemistani pimeään komeroon ja takaa-ajoa kotimatkallani ahdistaen minut kulkemaan sitä oikopolkua joka kulki hautausmaan läpi ja muuta vastaavaa.
Tai sitten se tuli siitä, että oli ollut pimeää kun olin vuosia sitten saanut kuulla ukkini kuolleen. En tiedä, mutta pääasia oli etten pitänyt pimeistä illoista. Nyt kun lunta ei vielä ollut, mustuus tuntui niin musertavalta. Ja siitä huolimatta en onnistunut kiskomaan itseäni ikkunaan edestä muiden seuraan takan ääreen, valoon ja lämpöön. Seisoin vain siinä paikoillani ja tärisin ahdistuksessani.
Eikä kukaan huomannut. Sain seistä ihan rauhassa paikoillani eikä kukaan tullut koskaan katsomaan tai kysymään oliko kaikki hyvin. En minä yksinäinenkään ollut, mutta olin varmaan antanut sellaisen kuvan, että jos en mennyt muiden seuraan niin halusin olla yksin. Hieno pattitilanne.
Joskus mietin, olikohan kenelläkään muulla samanlaista tuntemusta. Rintaa puristavaa ahdistusta, tukehtumisen tunnetta, johtui se sitten pimeästä tai jostain muusta. Mutta en minä sitä voinut mennä kysymäänkään. ”Hei, kerrohan, tunnetko sinä sellaista ahdistusta joka kuristaa kurkkua ja joskus tuntuu siltä että mieluummin kuolisi kuin kestäisi sitä enempää?” Ehei.
Joskus taas heittäydyin ironiseksi ja mietin, miten saattoi olla niin, että tummaihoinen pelkäsi pimeää. Minun kai pitäisi viihtyä siinä kun sulautuisin sen väriin niin hyvin. Mutta ei se auttanut.
”Minä tiedän, että se tuntuu pahalta”, hän sanoi tullessaan siihen eräänä iltana. Minä hämmästyin mutta en kääntynyt katsomaan, tiesin kyllä äänestä kuka vieressäni seisoi. En vain tiennyt miksi, mutta olin iloinen seurasta. Eikä hän ollut todellakaan siitä huonoimmasta päästä.
”Mistä niin?”
”Marraskuu ei suoraan sanottuna lukeudu lempikuukausiini, erinäisistäkin syistä. Pimeydestäkö se sinulla johtuu?”
Tunsin hänen kehonsa vierelläni vaikkei hän edes koskettanut minua. Nyökkäsin hitaasti, yrittäen ymmärtää.
”Tunnetko sinäkin sitten sen?” kysyin.
”Ahdistuksen? Vielä kysyt.”
”Mutta miten... Ei tällaisia sattumia tapahdu.”
”Monet eivät hyväksy poikkeavaa ihonväriä, ei se nyt niin ihmeellistä ole.”
”Mikset sinä sitten tullut aikaisemmin?”
”En ollut varma pitäisikö minun.”
Tyydyin nykkäämään ja kohauttamaan olkapäitäni.
”Mutta tulin kuitenkin. Koska se on helpompi kantaa kahdestaan.”
Nyt vilkaisin häntä.
”Mitäs tämä on?”
”Totuus”, hän vastasi tyynesti hymyillen. ”Jos haluat.”
Minä hymähdin. Lee oli herrasmies. Seisoimme hetken hiljaa, sitten astuin kokeeksi hieman sivulle niin, että seisoimme kylki kyljessä. Lee kohotti kätensä aikoen ilmeisesti asettaa sen harteilleni mutta epäröi liikkeen puolivälissä.
”Jos haluat”, minä toistin hänen omat sanansa hyväksyen eleen ja hymyilinkin hiukan. Hän sai osan huomiostani kiinnittymään pimeyden sijaan itseensä ja se tosiaan helpotti.
Seisoimme siinä vieretysten niin pitkään, että oleskeluhuone tyhjeni ja meitäkin alkoi väsyttää. Sitten minä katsoin häntä silmiin.
”Saanko kiittää?” kysyin vakavana.
”Jos haluat”, Lee vastasi toinen suupieli hiukan ylöspäin osoittaen.
”Kiitos”, minä kuiskasin katsoen häntä silmiin ja kun pysähdyin puoleksi sekunniksi miettimään suutelisinko häntä, Lee teki sen puolestani.
”Mitä vain”, hän sanoi ja hipaisi poskeani.
Sen yön aikana satoi maahan pysyvä lumi eikä pimeys enää yrittänyt tunkeutua sisään ikkunanpuitteista.
