A/N: Olen nyt näin ennätys nopea ja sain tän ekan luvun lisättyä!
iituska kiitokset sinulle! (Pahoittelen trailerin lyhykäisyyttä.)
nnora Kiitos ja toivottavasti pidät ekasta luvusta.
LUKU 1:
Kävelin tieltä kotiin kädessäni oli sähkö-, vesi- ja muita laskuja. Siellä oli myös kirjeitä, paljon. Ja kaikki pitäisi avata, maksaa ja mahdollisesti vastata pikimmiten. Tylsää. Ovella ryhdyin kaivelemaan avainta, se oli laukussani, niin kuin aina, ja silti katsoin aina ensimmäisenä taskuni. Ovi napasahti lukkoon perässäni. Minulla ei ollut mitään tekemistä ja en jaksanut avata kirjeitäni, joten mieleeni ajautui sinä iltana taas muisto, heistä. Mietin iltaa jona muutin pois vanhempieni nurkista siitä oli jo 10,5 vuotta. Olin nyt 21. Tai siis niin minä toivoisin. -Olin oikeasti vain 15.-
En pystynyt asumaan väkivaltaisen isäni ja juoppo äitini kanssa kuin 10 ja puoli vuotta. Aika heikko suoritus, jopa minulta. Naurahdin. Kaikki olivat aina sanoneet, että olin vahva ja niin edelleen. Asuin nyt yksin väärennetyillä papereilla, jossain helvetin kerrostalossa. Olin suunnitellut muuttoa jo pitkään. Olin etsiskellyt jotakuta kaltaistani, jonka mukaan olisin voinut lähteä. Olin siis vain puolivampyyri, en enempää. Se on todella syvältä. Pystyin muuttamaan itseni vampyyriksi, vain räpäyttämällä silmiäni. Vanhenin, mutta en niin kuin normaali ihminen. Nukuin jos olin ihmismuodossani, jos en, pystyin olemaan hereillä koko ajan. En ollut koskaan käynyt metsästämässä. En ikinä voisi tappaa ketään. Ikinä. Söin jos olin ihmismuodossa. Se riitti. Elin suurimman osan ajasta ihmismuodossani. Joskus saatoin aivan huomaamattani, jos olin tylsistynyt, räpäytellä silmiäni ja muuttaa muotoa.
Olin taas kävelemässä näitä samoja katuja kotiin töistä. Ne olivat aina ärsyttävän pimeät. Joskus kun päästin kuvitelmani laukkaamaan, saatoin jopa hieman pelätä niitä. Pian tylsistyin taas ja aloitin muodon vaihtelun. Mikä tuo oli? Kuulin tietysti vampyyri muodossani paremmin. Ääni tuli metsästä, sitten haistoin sen… Vampyyri. Lähdin juoksemaan sinnepäin mistä ääni tuli. Näin noin 18 vuotiaan vaalean miehen. Ja oliko tuo peura? Odotin rauhassa, että hän olisi lopettanut. Selvitin hieman kurkkuani. Mies kääntyi, oli hetken aikaa varuillaan, mutta varmasti aisti ettei minusta ollut vaaraa. Hän oli oikein kaunis, hieman lihaksia ja vaaleat hieman huolimattomasti laitetut hiukset sopivat hänelle. “Hei, olen Bella.” sanoin ujosti. En halunnut, että hän olisi säikähtänyt tai jotain ja juossut karkuun. Hän suoristui viimein kokonaan ja ojensi kätensä. “Olen Theon Whitewood!” hän sanoi rohkeasti hymyillen. Tartuin hänen käteensä. “Olen ohikulku matkalla. Menossa perheeni luo.” hän selitti. “Perheesi?” katsoin häneen hieman ällistyneenä. “Niin. Eikö sinulla ole perhettä?” hän naurahti, mutta vakavoitui kun huomasi totisen ilmeeni. “Ai anteeksi. Oletko tosissaan yksin täällä?” Nyökkäsin hieman kiusaantuneena. Olin kääntänyt katseeni jalkoihini. “Pakkohan täällä on olla joku kanssasi.” hän naurahti taas, mutta sekin loppui kuin seinään taas. Huokaus. Miten esittäisin asiani. Katseeni vaelsi kuolleeseen peuraan “Elättekö noin?” kuulostin, jopa omiin korviini kovin tympeältä, tarkoitetuksetta tietenkin. “Joo. Elätkö itse ihmisillä?” hän kysyi ja ajatus selvästi kuvotti häntä. “En.”
“Et?”
“En”
“Mites sitten?” hän kuulosti hämmästyneeltä.
“Ruualla. Ihmisten ruualla.” vastasin, räpäytin ja vaihdoin taas muotoa, ensiksi ihmiseen ja sitten takaisin.
“Vau. Tahtoisitko lähteä mukaani? Kukaan kotona ei ikinä uskoisi, jos kertoisin heille sinusta!” hän hämmästeli ja tarjous kuulosti houkuttelevalta.
“Eikö heitä haittaisi?” kysyin tiesin, että silmieni takana häivähti toivonpilkahdus. Theon repesi nauramaan. “Ei takuulla haittaisi! Nicole olisi iloinen pikkusiskosta ja Adam myös, Cat on aina halunnut lisää lapsia ja muutkin olisivat varmasti iloisia tulostasi!” hän selitti. Vou! Perhe, oikea perhe! “Mitä me sitten oikein odotamme?” melkein kiljaisin.
Olimme juosseet jo pari päivää. Theon oli oikein viihdyttävää seuraa. Hän kyseli minusta ja siitä, kuinka olin selvinnyt ilman mitään seuraa tai ketään kenelle puhua. Hän vannotti etten ikinä enää jäisi huomiotta, en edes omasta tahdostani. En tiennyt ollako huolestunut vai vitsailiko hän.
“Perillä!” hänen huudahduksensa herätti minut ajatuksistani. Hän juoksi suoraan sisälle suureen kartanoon. Vau! Se oli iso ja todella kaunis. Jäin seisomaan ulos, portaille. En kehdannut noin vain tunkeutua toisten kotiin. “Bella, tule sisään sieltä!” hän komensi, mutta ennen kuin kerkesin edes liikahtaa hän jo veti minua sisälle. “Sophie, Catherine, Nico, Adam ja Rick!” hän sanoi tavallisella äänellä, mutta silti pian eripuolilta tulvi väkeä sisään ja kaikki tuijottivat minua. Ensimmäisenä puun oksaa pitkin, ikkunasta sisään hyppelehti pienehkö tyttö, jolla oli räiskyvän punaiset hiukset. Hiukset oli kynitty lyhyiksi, mutta ne sopivat todella hyvin hänen siroon olemukseen ja ne näyttivät jopa siisteiltä. Seuraavana rappusista hyppäsi ruskeahiuksinen lihaksikas poika, jonka naamalla kaareili ilkikurinen hymy. “Mitäs me taas ollaan teh-” hänellä jäi lause kesken, kun hän huomasi minut. Hänen virnistys leveni entisestään. Sen jälkeen tuli pitkä, tai oli hän ainakin pitempi, kuin edellinen tyttö, vaaleahiuksinen tyttö, hänen hiuksensa olivat yhtä pientä kiharaa aina kaulan puoliväliin asti. Hän hymyili myös, mutta vain leikkisästi. Tuota pikaa tuli kaksi vanhempaa henkilöä, päättelin naisen olevan Catherine ja joku mies. “No, mutta mitäs meillä täällä on?” kysyi lihaksikas poika. Hänen äänensä oli ilkikurinen myös, mutta hauskalla tavalla. “Saanko esitellä, tässä on Bella, Bella tässä on minun perheeni. Sophie,” Punahiuksinen tyttö nyökkäsi minulle ja hän hymyili iloisesti. “Adam,” hän totesi veljensä nimen hiukan kyllästyneenä. Ruskeahiuksinen poika tuli halaamaan minua, hän nosti minut ilmaan tuosta vain ja pyöräytti kerran ympäri. “Sähän oot kauhea tikku!” hän huudahti ja tiesin näyttäväni tympääntyneeltä. En pitänyt siitä kun toiset arvostelivat painoani. “Nicole,” Theon jatkoi, kuin ei olisi edes huomannut Adamia, joka vihdoin päästi minut alas. Nicoleksi nimetty tyttö tanssahteli luokseni ja jäi roikkumaan hetkeksi kaulaani. “Ihanaa uusi sisko!” hän kiljui ja alkoi hyppiä ylös alas. “Pikkusisko” Theon korjasi ja se oli selvästi huono ajatus. Nicole ja Sophie alkoivat kummatkin kirkumaan ja kaiken lisäksi todella korkealta. “äitimme Catherine,” sanoi ja toffeen väriset hiukset omaava nainen tuli, lempeästi hymyillen, luokseni. “Sano vain Cat ja sinulle onkin jo huone, näytän sen sinulle pian kultaseni.” hän puhui lempeästi ja hän sädehti rakkautta. “Rick tai Derick, mutta ihan miten haluat. Tervetuloa!“ hän sanoi ja puristi kättäni.
Olimme istuneet sohvalla jo kolme tuntia ainoastaan jutellen. He olivat kaikki jo rakkaita minulle. Sophie piti kättään olallani ja kaikki tuijottivat minua ja esittelivät kysymyksiä. Meillä oli oikein hauskaakin. “Joten Bella näyttäisitkö heillekin sen pienen temppusi?” Theon töksäytti ja muut näyttivät hämmästyneiltä. Räpsäytin taas muotoani ihmiseksi ja takaisin. “Vau! Hitto toi oli siistii!” Adam huusi ensimmäisenä. Siitä seurasi vain enemmän kysymyksiä. Enkö koskaan pääse nukkumaan? Viimein Sophie keksi kysyä nukuinko ja mitä muuta tein. Kun vastasin, että kyllä nukun jos olen ihmismuodossa ja teen kaiken mitä muutkin ihmiset. Cat suorastaa työnsi minut nukkumaan. Nukahdin pian sen jälkeen kun olin laittanut silmäni kiinni.
Aamulla heräsin silmät nopeasti auki revähtäen. Nicole oli sänkyni vieressä ja hänen kultaiset silmänsä olivat vain muutaman tuuman päässä minusta. “Olet muuten aika söpö nukkuessasi, tiesitkös.” Miten joku pystyi olemaan noin pirteä heti aamusta. Ihan sama vaikka ei nukkuisikaan, mutta silti."Olisin selvinnyt ilman sitäkin tietoa..." mutisin. “Kävin ostamassa sinulle vaatteita ja kenkiä. Sinulla meni niin kauan tuohon nukkumiseen.” hän kertoi, aivan kun hän ei olisi kuullut minua. Vilkuilin kelloa, kaksi päivällä. Olin nukkunut 14 tuntia. Ihanaa. “Muuten me muutamme tänään. Eikä paniikkia pakkasin jo sinunkin vähäiset tavarasi.” hän ilmoitti. Nyt olin kiinnostunut. “Minne te muutatte?” kysyin innoissani. “Me muutamme.” hän korjasi ja korosti me sanaa. “Okei. Minne me muutamme?” kysyin silmiä pyöritellen. “En tiedä.” hän sanoi ja alkoin heitellä minulle vaatteita. “Pue!” hän komensi. En viitsinyt edes kääntyä, joten puin ne suoraan hänen edessä. Olin saanut punaisen minihameen ja valkoisen niskalenkkitopin puettua. Hän etsiskeli minulle vielä kenkiä. “Täydellistä!” hän kiljaisi ja antoi minulle valkoiset korkokengät. Laitoin ne kiltisti jalkaan. “Olet niin kaunis! Meikata osaat kai itsekin, vai mitä? Ainakin eilisestä meikistäsi päätellen. “Mmmhhh…” mumisin vastaukseksi. Hänestä tuli mieleeni eräs toinen tyttövampyyri. Hän oli kuitenkin hieman erilainen. Tyttö näytti enemmän keijulta. Alice, se oli hänen nimensä.
***
Alice pitelee lantioltani kiinni ja olemme molemmat kuolla nauruun. “Sinun pitäisi tulla käymään meillä. Carlisle olisi varmasti aivan innoissaan sinusta.” hän totesi kuin ohimennen, koska tiesi etten pitänyt, jos minun piti olla kuin joku testieläin. “Ei käy!” huudahdin takaisin. “Bella eivät he tee mitään!” Juuri siksi en halunnut sinne, he eivät tehneet mitään, joten toisin sanoen he vain kiusasivat minua kysymyksillä ja tuijotuksilla. “Ei, ei, ei ja vielä kerran EI!” Alice näytti loukkaantuneelta vastaväitteistäni. “Tuletpas!” hän väitti. “Enkä tule!”
“Mikset? Koska olet vain 11? Olet paljon kypsemmän näköinen. Ja sinähän tulet!” hän hermostui onneksemme olimme jo ulkona ostoskeskuksesta. “En tule! Ja se ei johdu siitä, että olen 11!” murahdin takaisin. “Voisinko näyttää sinut edes Carlislelle?” hän aneli. Hän puhui koko ajan minusta kuin koe-eläimestä. “EI!” huusin.
.... A/N: Jatkuu...
***
Se oli viimeinen kerta kuin koskaan näin hänet. Heti tuon riidan jälkeen nostin kytkintä ja lähdin Losiin. Olin pelkuri. Heräsin ajatuksistani kun Cat kiljui nimeäni. “Mitä?” kysyin kun saavuin portaikkoon. “Lähdetään.” hän sanoi lempeästi ja heitti minulle avaimen ja mandariinin. Vilkaisin avaimia. “P-p-p-Porche?” änkytin kun huomasin, mitä niihin oli kaiverrettu. Hän hymyili entistä leveämmin. En voinut muutakaan, joten juoksin ulos ja painoin avaimissa olevaa nappia. Pian oranssit valot vilkahtivat takavasemmalla, käännyin katsomaan punaista porcheani. “Oih!” henkäisin ja halasin ulos tullutta Catia. “Kiitos, kiitos, kiitos!” kiljuin ja aloin hyppimään ylös alas, taputtaen käsiäni yhteen. “Hyvä kun pidät, mutta sai hieman apuja.” hän sanoi ja katsoi merkittävästi Theonin suuntaan. Vasta nyt huomasin, että kaikki olivat tulleet ulos. Hyppäsin hänen kaulaansa. “Kiitos, kiitos, kiitos!” huusin. Hän näytti hetken kuin ei olisi halunnut oikein päästää minua alas, saatikka ajamaan. “Ole hyvä!” hän sanoi ja laski minut vihdoin alas.
Ajoimme nyt peräkkäin kohti… jotain. Minä ja Nicole uudella Porche 911 turbollani. Sophie Sophien Hopeisella Jaguar Coupella. Cat ja Rick menivät Rickin mustalla Mersedeksillä. Adam ja Theon Adamin sinisellä Jeepillä. Adam ajoi perässäni koko matkan.
Saavuimme perille parin tunnin ajomatkan jälkeen. Talo oli suuri kartano ja näytti hieman samanlaiselta kuin edellinen talokin ainut ero oli, että tässä talossa oli käytetty pariin seinään puuta. Se oli täydellinen. Siinä oli suuret ikkunat ja se oli valkoinen. Adam ja minä olimme härnänneet toisiamme koko matkan. Otimme aina välillä nopeuskilpailuja, peittosin hänet niissä aina 100-0, jättäen kaikki muut taaksemme.
Olimme purkaneet kaikki tavaramme ja istuimme taas sohvilla. Olimme siskojeni kanssa varanneet yhden sohvan. He istuivat siinä ja minä makailin pitkittäin heidän sylissä. Katselimme tv:tä tavalliseen tapaamme ja Sophie silitteli hiuksiani. Cat selvitti kurkkuaan ja käännyimme kaikki katsomaan häntä. “Ajattelin ilmoittaa, että olemme isänne kanssa ilmoittaneet teidät lukioon. Se alkaa huomenna.” Meiltä kaikilta kirjaimellisesti loksahti suut auki. Cat tiesi ettemme erityisesti pitäneet ajatuksesta koulu. “Se on luontevampaa niin.” hän selitti jokseenkin nolona. “Ei!” me kaikki huusimme yhtä aikaa. “En pidä lukiosta.” marisin. “Jep. Se on ihan liian vaikeata meidän pikkuiselle.” Adam lässytti ja katsoi tekosäälivästi minua. ”Haista…” mumisin ja sain Rickiltä varoittavan katseen. Sori muodostin huulillani. “Sophie ja Bella ovat ensimmäisellä ja Theon, Adam ja Nicole toisella vuodella.” hän selitti. “Olisin hyvin voinut jäädä kotiinkin.“ marisin. Sain mulkaisun Catilta. Sen jälkeen hän kertoi, että kylässä pidettiin juoruilusta ja hän oli kertonut peitetarinan, että olimme kaikki adoptoituja, no olihan se periaatteessa totta. Nicole ja Theon olivat heidän kummilapsiaan, kaksosia, jotka jäivät orvoiksi kun olivat kuusi. Hienoa! Huomenna oli koulua, tosin voinko valittaa oli käynyt lukion vain kerran, muuta varmaan lähemmäs sataa. Mutta huomenna se kidutus taas alkaisi. Koulu.
A/N:Kommentit olis aivan ihanuja!<3
-N1gg1h