Käänny, ettet näe kuivia kyyneliäni
Author: Neriah (minä)
Beta: saph1ra
Disclaimer: Mahtava JKR omistaa hahmot, minä leikin niillä. En saa tästä rahaa.
Genre: Angst
Pairing: Hermione/Draco
Rating: k-11
Warnings: Viiltely, mahdollisesti myös muuta järkyttävää materiaalia
Words: 657
Summary: Liian myöhäistä antaa olla, liian aikaista unohtaa
A/N: Hmmjuu kirjoitin tämän unta odotellessa. Osallistuu FF100:seen sanalla 81. Miksi?, ja Angst25seen sanalla 16. Kirja, parituksellaan OTPhen sekä Syrjästäkatsojan tarinaan.
Täyttäisin pian kahdeksantoista. Ajatella.
Olit ostanut minulle viiniä vuosi sitten, sanoit että se on seuraava syntymäpäivälahjani etkä antaisi minun avata sitä vielä. Säilytit sitä kaapissasi pitkään, mutta eräänä iltana korkkasit sen ja joimme siitä puolet.
Loput on synttäreiksesi. Ostan vielä uudenkin, sanoit.
Tänään piti mennä kävelylle. Eilenkin piti. Huoneeni kuitenkin onnistuu aina puhumaan minut ympäri, jään ajatuksiini enkä astu jalallanikaan ulos. Huoneeni perustelut ovat aina liian hyviä, Merlin. Tunnen keuhkojeni tottuvan tunkkaiseen sisäilmaan pikkuhiljaa, päivä päivältä. Unohdan kastella huonekasvini enkä koskaan avaa verhoja.
Seuraava päivä on usein samanlainen, mutta joskus satunnainen oivallus ja elämänpilkahdus sen myötä yllättää minut. Ne ovat useimmiten unohtuneita ajatuksia kuten on nälkä tai pitäisikö mennä nukkumaan. Hetken päästä yleensä vajoan takaisin valvekoomaani. Vedän peiton korviini ja teeskentelen nukkuvaa, kun tulet kotiin.
Olet söpö, sanoit. Pidän sinusta. Mutta että ‘rakastan sinua’? Odotan noita sanoja yhä.
Hukutan itseni tietoon ja annan ajatusteni painua lukemattomien sivujen alle. Peitän aukot kirjoilla ja poltan turhat sanat savuna ilmaan. Tuhkakuppi täyttyy nopeasti, en jaksa enää edes tyhjentää sitä.
Ajatella.
Kuvittelin olevani niin paljon enemmän. Vuosikurssini paras. Sinusta tulee vielä jotain suurta, ne sanoivat, ja minä uskoin. Koulut jäivät kesken kuudenteen vuoteen, sillä en palannut opiskelemaan enää Sodan jälkeen. Miksi olisinkaan, nauroin. Olin sankari.
Ainakin yksi kolmesta. Toinen Oikean Sankarin perässähiihtäjistä, joita ilman Sankari itse ei olisi ikinä onnistunut.
Hassua.
Sinä et lopettanut koulua. Minun jäädessä meidän yhteiseen, yksinäiseen ja synkkään asuntoomme puolikoulutettuna, sinä viiletit aurorikeikasta toiseen. Unohduin kotiin itsestäänselvyytenä, ja löysin uusia tapoja viihdyttää itseäni.
Viinitahroja, sanoin, kun osoitit tummia pisaroita matolla. Sitten keskustelu kääntyi jälleen Lunaan.
Luna varmasti tykkää olla parisi. Tai siis, miksei tykkäisi?
En olisi ikinä uskonut, että Lunasta tulisi aurori. Onhan hänessä ainesta, mutta en silti uskonut. Kuvittelin hänet aina tutkimaan narskuja ja hörttötupsuja. Mihin hörttötupsut jäivät, kysynpä vain? Eivätkö ne riittäneet, pitikö ruveta auroriksi ja saada rakkaani vain höpisemään teistä kahdesta ja teidän töistänne ja saavutuksistanne ruokapöydässä, olohuoneessa ja vuoteessa? Etkö voinut vain rypeä omituisuudessasi mielikuvitusolentoinesi ja jättää meidät rauhaan?
Kohta on kulunut vuosi sodasta. Heti sen jälkeen täytän itse vuosia. Silloin olet ollut töissä jo vuoden, ja silloin täyttyy myös vuosi siitä, kun ensimmäisen kerran vihasin Lunaa.
Luna ei ole viaton, kiltti, puhdas eikä hyvä. Hän ei ole huomaavainen, epäitsekäs eikä varsinkaan hyväntahtoinen tai sinisilmäinen. Hän on kiero ja paha.
Hän on niin uskomattoman täydellinen.
Minä olen katkera. Teille molemmille ja kaikkein eniten itselleni, kun petin odotukseni ja jätin itseni jumittamaan paikoilleen ilman häivääkään itsearvostuksesta.
Kissa piti rokottaa, unohdin heittää tuon roskiin, sanon. Olkasi kohahtavat eikä mieleesi pälkähdäkään, että piikki oli minun.
Mikä helvetin kissa.
Vapaa-aikani ratoksi olen pyöritellyt kysymyksiä päässäni ja punninnut vaihtoehtoja. Houkuttelevia, helpottavia vaihtoehtoja. Oikeaa vastausta on vaikeaa löytää, vaikka tuntuukin sen olevan kielen päällä juuri ja juuri ulottumattomissa, mutta silti ymmärrettävissä. Maistan sen aamuisin, mutta herättyäni se on kadonnut.
Antaa olla, sanon. Asiat hoituvat omalla painollaan, älä stressaa. Ota rennosti kerrankin.
Kyllä. Annan vain olla.
Tein ruokaa. Miten niin et tule syömään? Ai. Ei sitten, sanon, ja lopetan puhelun vain päästäkseni vaeltamaan talossamme. Istuudun sohvalle ja haistan tyynyissä sinut. Nukahdan hetkeksi tuoksuusi, en nykyään teekään muuta kuin nukun. Ruoka jää pöydälle väljähtymään, ja aamulla heitän sen koskemattomana roskiin. Et vaivautunut edes yöksi kotiin.
Et edes halua minua enää. Kyllä minä tiedän miksi, mutta olen silti kaiket päivät yksin. Kieltäydyn muiden miesten kutsuista, enkä edes tiedä minkä vuoksi.
Ron kutsui minut luokseen, sanon, ja saan vastaukseksi sävyttömän ynähdyksen.
Minä kai sitten menen? Mene vain, sanot. Nousen sohvalta ja laahustan aamutakissani vuoteeseeni vaivautumatta edes huutamaan jotain välinpitämättömyydestä ja paskasta suhteesta ja siitä, että vaikka herra itse saakin mitä haluaa, naisellakin on halut.
Lopultakaan oikea vastaus kysymykseeni ei ole se, johon ensiksi päädyin. Nauran ajatellessani naiiveja, vain vuoden vanhoja haaveitani kiivetessäni tuolille. Sylkäisen muistini valokuville, jotka kellastuivat reunoiltaan ennen aikojaan ja repeilivät kulmista, pudoten albumista lattialle jalkojen tallottaviksi. Luon halveksuvan katseen vuoteellemme edessäni pujottaessani kaulaani todellisuuteni kauneimman kaulakorun, eikä yksikään kyynel koristele paljaita kasvojani timanteillaan.
Päiväni ilman sinua pärjäävät kyllä ilman minuakin, sanon, ja keikautan tuolin altani.
