Nimi: Aigeia
Kirjoittaja: Sanskrit
Beta: Marla, mutta kielioppivirheistä käy syyttäminen vain minua.
Genre: draama
Paritus: Seamus Finnigan/Remus Lupin
Ikäraja: K-11/PG-13
A/N: Tässä tekstissä liikutaan minulle tuntemattomalla maaperällä kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että tämä on kuudennen
Lyrics Wheelin lisäksi kirjoitettu vastauksena
rare-haasteeseen. En ole ikinä lukenut ficcejä tällä parituksella, joten jo pelkästään se aiheutti ylimääräistä jännitystä. Toinen syy liittyy paritettavien ikäeroon; olen aina tuntenut vastenmielisyyttä vanhempi/nuorempi -parituksia kohtaan ja siksi olin minulle arvotun parituksen nähtyäni viittä vaille valmis heittämään oitis pyyhkeen kehään. Mutta tulipahan kirjoitettua ja sen vuoksi olen tällä hetkellä melkoisen ylpeä itsestäni!
Erityiskiitokset menevät
Marlalle!
Aigeia13-vuotiaat ovat typeriä. Pääsääntöisesti siis, mikä on oudosti sanottu, sillä useimmat heistä eivät todellakaan käytä päätään silloin kun eniten pitäisi eli kun on kyse säännöistä ja niiden noudattamisesta. He eivät yksinkertaisesti välitä, tekevät kuten haluavat, keksivät mitä mielikuvituksellisimpia keinoja kiertääkseen jo kerran paikoilleen juntatut ohjeet. Kaikella, mikä heitä siinä vähänkin auttaa, on suunnattoman paljon välinearvoa.
Hapuilevilla, lähes kipeästi maailmassa paikkaansa etsivillä varhaisteineillä on usein vain yksi päämäärä: nähdä, missä raja menee ja mitkä tai ketkä ovat sen rajan toisella puolella. Toisinaan he tahtovat tietää, kenen vuoksi he voisivat itsekin keplotella itsensä näkymättömän aidan yli tai kuka olisi valmis omasta puolestaan ylittämään sen – heidän vuokseen.
Kolme vuotta sen jälkeen, kun Seamus Finniganin ikä ensimmäistä kertaa kirjoitettiin kahdella numerolla, hän ei poikennut valtavirrasta. Toki hän tiesi sen, mutta oli jo kauan aikaa sitten alitajuisesti päättänyt sulkea tuon jossain määrin häiritsevän seikan pois mielestään. Hän ei halunnut etsiä erilaisuutta, sillä rohkelikkomaisista luonteenpiirteistään huolimatta hän koki massan pienesti turvallisena piiloutumismielessä. Kukaan ei kysynyt tarkentavia kysymyksiä, koska kaikki ajattelivat lähestulkoon samoin, eikä kenenkään henkilökohtaisista henkilökohtaisimmalle näkemykselle olisikaan ollut tilaa.
Kuunnellessaan iltaisin oleskeluhuoneen nurkassa Remus Lupinin ystävällisesti tuikkiville silmille, sotkuisille hiuksille ja karheille kämmenille hihitteleviä vuosikurssinsa tyttöjä Seamus tunsi itsensä melkein vakoojaksi. Melkein. Useimmiten hän pelkästään onnitteli itseään joka kerta, kun hän pääsi vaivihkaa kuuloetäisyydelle ja sai jälleen kerran huomata olevansa normaali. Yksi monista, yksi muista. Hän ei ollutkaan ainoa, joka oli huomannut arven opettajansa ylähuulessa; juuri siinä kohtaa, missä punainen haalenee näkymättömiin ja muuttuu vaaleaksi, lähes neljä vuosikymmentä elämää kestäneeksi ihoksi.
Ja hän kun oli luullut, ettei siihen kohtaan katsottu kuin hyviä ystäviä ja rakastettuja.
Joskus Seamus unohti. Hän unohti kirjoittaa esseensä viimeisen kappaleen tai toisinaan, vaikkakin hyvin harvoin, hän jopa unohti mennä päivän ensimmäiselle tunnille, ellei hän tiennyt näkevänsä professori Lupinia matkalla luokkaan. Pimeyden voimilta suojautumisen hän kuitenkin muisti aina ja teki poikkeuksetta läksynsä. Lupin piti oppilaista, jotka olivat ahkeria, pitivät kiinni sovituista päivämääristä ja olivat sopivan hillittyjä ja positiivisia. Ja rohkeita, tietenkin. Seamusin onneksi hän tunnisti itsessään jokaisen näistä ominaisuuksista kaikkina muina päivinä paitsi maanantaisin, jolloin viikonlopun vapaus ja aamu-unet piti ravistaa irti. Poika ei kuitenkaan ollut huolissaan. Hän oli varma, että Lupin ymmärsi.
Myös luihuisten ivahuudot hukkuivat rohkelikkotyttöjen hermostuneen puheen aaltoiluun; he puhuivat kaikesta turhasta, rantahiekasta ja hiuksista pikkusiskoihin ja poikiin saakka. Riidat katosivat Lupinin väsyneiden, hiljaisten askelten ääneen tämän kulkiessa kivikäytäviä ruokasalin ja asuintilojensa välillä. Ei Seamus muuten olisi kuullut, mutta monesti hän kävi ulkona ennen iltapalaa, kiersi linnan ja tuli sitten takaisin vain kuullakseen etääntyvien askelten kaiun toisessa kerroksessa. Muutaman kerran hän oli ollut kuulevinaan niiden pysähtyvän, liikkuvan muutaman metrin hänen suuntaansa, mutta sitten jatkavan taas kohti alkuperäistä määränpäätään. Koskaan hän ei ollut varma, oliko hän kuullut oikein, mutta voi miten hän toivoikaan sitä, miten hän halusikaan uskoa kuulonsa erehtymättömyyteen. Sillä hetkellä, ohikiitävällä sekunnilla se alisti kaikki muut toiveet, sai pojan kädet tärisemään ja sen nyrkin kokoisen lihaksen pyrkimään vimmalla ulos suoraan rintakehän läpi. Tai siltä hänestä niinä iltoina tuntui, niin hän olisi sanonut, jos olisi saanut kuvailtua tilanteen purkaakseen innostustaan jollekin, kenelle tahansa.
Mutta hän ei koskaan avannut suutaan, vaikkei ollutkaan aivan varma, mikä siinä olisi ollut niin kamalaa. Ehkä se, miten tytöt hakeutuivat aina kaikista varjoisimpaan nurkkaan kauimmas takasta puhuakseen pojista ja rakkausromaaneista ja Aigeianmeren huojuvista palmuista ja
Remus Lupinista sai hänet pysymään hiljaa, sittenkin. Siinä oli oltava jotakin vaarallista, jotakin sellaista, mikä ei ollut aivan sallittua, mutta Seamus ei milloinkaan saanut vietyä ajatusta loppuun asti maatessaan vuoteessaan. Uni tuli aina ensin ja sen mukana unikuvat, joita Seamus ei voinut eikä halunnut viivyttää.
Unissa irlantilaispoika, jolla oli syksyisen hiekkatien väriset hiukset, ei ollut yksin. Joskus hän katseli itseään ulkopuolisen silmin, mutta vielä useammin hän oli omassa kehossaan, liikkui kankeasti ja hitaasti tuntien itsensä enemmän tai vähemmän hölmöksi jopa unen läpi. Unissa ei ole tekoja, jotka olisivat loogisia, eikä unimaailmassa kukaan ole rationaalisesta ajattelusta kuullutkaan. Siksi Seamus ei yhtenäkään aamuna tuntenut syyllisyyttä unista, joissa todellisuuden rajaa ei oikeastaan edes ollut eikä juuri järkeäkään, joissa Lupinin kasvoja ei voinut kunnolla nähdä, vaan ne piti tunnustella läpi sähköisillä sormenpäillä viimeistä piirtoa myöten, piti tuntea jokainen arpi erikseen ja erityisesti se yksi ylähuulessa. Itse huuliin ei tarvinnut koskea sormin, niiden tuntemiseen oli parempikin tapa. Lupin taas tunsi Seamuksen kyljet hyvin, sillä ne hän silitti läpi joka yö ja laski kylkiluut joskus ääneenkin, jolloin uni-Seamus oli seota;
joo hitto niitä on 24 muistan minä älä kutita.Seamus ei tiennyt, miksi hän näki unta opettajastaan vähintään kerran viikossa. Hän ei ymmärtänyt ja siksi hänestä oli toisinaan kiusallista törmätä Lupiniin käytävällä kirkkaan päivänvalon siivilöityessä isojen ikkunoiden lävitse. Sitten olivat ne ääripäät, jolloin hän joko halusi välittömästi juosta pesemään kätensä tai ei välittänyt lainkaan, katsoi vain häpeilemättä suoraan professoriin, hymyili ja tervehti kohteliaasti niin kuin häntä oli opetettu. Joskus harvoin Lupin sanoi ”iltaa”, vaikka olisi ollut keskipäivä, mutta Seamus ei ollut turhan tarkka. Hänhän toivoi, tyhmä ja malttamaton kun oli, että olisi ollut jo ilta.
Lupinkin toivoi, ehkä.
A/N: Minulle arvotut lyriikat olivat Ultra Bran Kaikki on hetken tässä. Pidän bändistä, mutta tätä biisiä en ole koskaan kuullut, ehkäpä jossakin vaiheessa yritän sitä löytää.
Kaikki haluaa rakastua
Elää sitä aikaa
Kun mahdutaan vierekkäin
Kapeelle patjalle
Kaikki haluaa pysähtyä
Elää sitä aikaa
Kun lähdetään aamulla
Heikosti liikkeelle
Puheenaiheena
Kuinka monen kanssa
Olet maannut
Puhenaiheena
Kuinka monta maata
Olet nähnyt
Illalla sytytämme tulet
Ja kaikki on hetken tässä
Kaikki haluaa reipastua
Elää sitä päivää
Kun lähdetään aamulla
Aikaisin merelle
Puheenaiheena
Kuinka monen kanssa
Olet maannut
Puhenaiheena
Kuinka monta maata
Olet nähnyt