Auringon laskettua on aika lähteä
Author: Minttushka
Pairing: Theo/Blaise
Rating: PG/S
Genres: pohdintadrama
Warnings: melankolia
Disclaimer: Potter -universumi on rikkaan skottinaisen, ei suinkaan minun.
Summary:
Eikä hän lähtenyt sittenkään.A/N: Enpäs ole kirjoittanut Theo/Blaisea kuin kerran helmikuun jälkeen. En tiedä, onko tämä samanlainen kuin mitä voisi odottaakin vai mistä tässä on kyse. Halusin vaan kokeilla. Ja saan kiittää siitä Carolynnea, joka on aina jaksanut tukea minua ja on aivan mielettömän upea kirjoittaja ja ihminen. Kiitos sinulle, muru, en osaisi kirjoittaa ollenkaan ilman sinua. ♥ (Biisi on Thriving Ivoryn
"Angels On The Moon".)
***
Aika matelee. Sekuntien tikitys kuvastui seinäkellosta, johon heijastuivat Blaisen syvään uurretut kulmakarvat.
Aika pysähtelee. Blaise nosti päänsä ylös lakanoista ja katosi käytävään. Theodore jäi makaamaan paikalleen ja imeytyi mielihyväänsä. Lattialaudat narisivat ja tyynylle oli jäänyt muutama hassu irtohius. Ihan kohta. Kohta.
Aika ei kulje ollenkaan. Pöly kerääntyi hämähäkinverkkoihin. Theodore repi mukin irti pöydän pinnasta. Tahmea rinkula jäi puupinnalle kummittelemaan.
Eikä hän lähtenyt sittenkään.
***
Blaise oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt itseensä. Hän heräsi puoliltapäivin, kävi parvekkeella, keitti laihaa kahvia, kuunteli kaupungin hurinaa. Hän ei ikinä tottuisi autojen tööttäyksiin ja bussien renkaiden kirskunaan. Hän ei ikinä tottuisi tähän yksinäisyyteen, joka kaiversi hänen vatsanpohjassaan. Eikä hän ikinä unohtaisi syitä, jotka saivat hänet juoksemaan ympyrää paikalleen pysähtyneessä rukissa.
Patja heilahti. ”Huomenta”, Theodore kuiskasi ja painoi huulensa Blaisen kaulalle. Toinen käänsi kylkeä ja murahti. Theodore ei edes huomannut. Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja sormenpäät epäröivät koskettaessa niskakuoppaa.
”Ympyröin lehdestä avoimia työpaikkoja. Jätin tussin pöydälle, jos haluat tehdä ristisanoja.”
Blaise pysyi hiljaa.
”Minä lähden nyt.”
”Ai.”
”En tiedä, milloin tulen takaisin.”
”Ahaa.”
”Pärjäätkö sinä täällä, kun olen poissa?”
Yksinkertaisia kysymyksiä, jotka roikkuivat ilmassa ja sormenpäät hipoivat maanpintaa, kunnes heittäytyvät uudestaan kauemmas.
”Okei. No… nähdään.”
Ovi kolahti. Blaise kääntyi takaisin selälleen ja tuijotti katon halkeamaa.
***
Lattialauta, narahdus, maton kulma, nurkka, pöydän jalka. Blaise oli laskenut viikkoja sitten kaikki rikkinäiset kattoparrut. Viisikymmentäneljä. Hän oli raaputtanut maalia makuuhuoneen valkealta pinnalta ja parvekkeen kaiteelta. Tulppaanit nuupahtivat äidiltä saatuihin ruukkuihin. Taikasauva ja rippeet elämästä, jota he olivat paenneet, pölyttyivät kaapinpohjalla.
Blaise sanoi tarvitsevansa salaisuuksien selittäjän. Jonkun, joka osasi kertoa sfinksien arvoituksia etu- ja takaperin ja auttaa ristisanatehtävissä, kun jästitarvikkeet olivat sumun peitossa. Blaise oli halunnut Theodoren, joka käpertyi kuoreensa ja oli yhtä hiljainen kuin hänkin. Heidän ei tarvinnut puhua, ei täyttää korvissa humisevaa hiljaisuutta heikoilla sanoilla. He pystyivät istua tuntikausia kovalla pinnalla ja katsoa toisiaan silmiin. Kuiskutella, kuljettaa sormenpäitä pitkin ihoa, maata ihan hiljaa vierekkäin ja leikkiä että huudot olivat lintujen laulua jota sydämentykytys väritti. Mutta tämä, ei, ei tämä ollut sitä. Tämä oli tylsää. Puhkikulutettua. Vanhaa.
Blaisesta oli tullut mies, joka sai punaisella rinkuloilla täytetyn sanomalehden. Siivooja. Toimistoapulainen. Eihän Blaise Zabini ollut mies, joka meni töihin ravintolatiskaajaksi tai lattian luuttuajaksi. Ei tietenkään. Eikä hän tuhlannut elämäänsä asunnossa, jonka seinät humisivat tyhjyyttään ja huusivat apua.
Blaise lähti ostamaan tupakkaa. Myyjä hymyili etuhampaatonta hymyään pingottuneesti. Nimilappu lepäsi turvonneella rinnuksella. Käsi tärisi. Blaise oli ilmeetön.
Aamu laskeutui iltaan ja tuli kylmä. Blaise katsoi television välkkyvää sinistä ruutua eikä vieläkään ymmärtänyt, miten ihmiset mahtuivat putkeen sisään. Lihava yläkerran naapuri käveli rapussa ja raahasi jotain painavaa. Ähinä kuului Blaisen korviin. Hän käänsi kylkeä.
Kello tikitti ja aika pysähtyi. Theodore ei ollut palannut kotiin, kun Blaise havahtui hereille. Hänen varpaansa, isovarvas, oli sohvan reunalla. Kello oli aamuyö ja hiljainen epätoivo valui hänen vatsaansa.
Avain kääntyi lukossa. Theodore heitti laukkunsa lattialle ja sytytti valot. Blaise älähti.
”Anteeksi, en tiennyt että nukut siinä”, Theodore sanoi ja avasi jääkaapin. Blaise ei sanonut mitään vaikka oli pelännyt, ettei Theodore enää tulisi. Hän valitti ja vikisi ja paiskoi ovia. Theodore keitti laihaa kahvia ja heitti lasinsirut roskiin.
Blaise kääriytyi peittoon. Aamu seurasi toista ja ilta seuraavaa. Patja heilahti kun Theodore tuli nukkumaan. Hän epäröi, kietoi kätensä Blaisen ympäri, mutta toinen vain käänsi kylkeä. Theodore luovutti.
Aamulla Blaise heräsi kylmään makuuhuoneeseen. Hän käveli paljain jaloin parvekkeelle ja sytytti tupakan. Tuhka karisi äidiltä saatuun ruukkuun Theodoren kuolleiden tulppaanien päälle. Tiistaiaamu tuoksui tupakalta ja asfaltin pesuaineelta.
Lattialautat lopettivat narahtelun ja Blaise tajusi kellon lopultakin pysähtyneen.
don't tell me if i'm dying
'cause i don't wanna know
if i can't see the sun,
maybe i should go