Kaksi vuotta myöhemmin~!
Arvaatteko kenet ahdisteltiin kirjoittamaan se kirottu Epilogi? No minutpa hyvinkin. Loppujen lopuksi oli vielä yksi asia mikä piti käydä läpi: Mitä tapahtui Suomen ja Ruotsin suhteelle? Joten, näin kaksi vuotta myöhemmin, saanko esitellä:
EPILOGI
Oli kesä.
Monen pitkän yksinäisen talven jälkeen kesä tuntui mukavalta. Naapurien tilanne rauhouttui hiljalleen ja Ruotsi teki vaitonaisena parhaansa sen eteen, että jokainen olisi tyytyväinen. Alfred ja Ivan eivät toisaalta tuntuneet olevan tyytyväisiä yhtään mihinkään ja heidän tilanteensa näytti siltä, että milloin vain toinen saattaisi heittää ensimmäisen lumipallon toisen alueelle. Tähänkään kinasteluun Ruotsi ei lähtenyt mukaan, hän jätti isommat leikkimään lumisotaansa, kuten oli pyrkinyt tekemään aiemmin käydyssä isossa maailman laajuisessa sodassakin.
Sodan jälkeen kaikki Ruotsin naapurit olivat sulkeutuneet omiin oloihinsa. Jokaista otti huomattavasti päähän, ja uutta sotaa pelättiin. Jos jotain poliittista piti hoitaa, se jätettiin mielummin ihmisten hoidettavaksi. Pitkän ajan jälkeen Ruotsi ei enää edes muistanut milloin oli viimeksi nähnyt Tanskaa tai Norjaa.
Sen sijaan hän muisti täydellisesti hetken, jolloin oli viimeksi nähnyt Suomen.
Ruotsi muisti ilmeen Suomen kasvoilla, kun he olivat kohdanneet metsässä. Hän muisti epäuskon, mikä hänen naapurinsa silmissä oli käväissyt ja hän muisti kylmän vihan, joka oli ollut Suomen viimeinen ilme ennen kuin tämä oli lähtenyt jahtaamaan Venäjää vain hetkiä ennen katoamistaan. Kaikki siitä hetkestä oli syöpynyt hänen mieleensä ja ne palautuivat sieltä aina, kun hän muisteli Suomea.
Neuvostoliiton jälkeisen suurhyökkäyksen jälkeen Ruotsi ei ollut Suomea tavannut, ei kuullut hänen ääntään eikä ollut minkäänlaisessa yhteistyössä itse Tinon kanssa. Eikä hän itse edes tiennyt miksei.
Oliko Suomi hänelle yhä vihainen? Jatkuvasta pahoinvoinnista Suomea ei voinut syyttää, koko maailma tiesi, että Suomi oli ainoa maana kyennyt jo maksamaan sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Suomalaisten yhteistyö hänen omien kansalaistensa kanssa kertoi, että naapurin kansalaiset tahtoivat olla yhteistyössä länteen. Missä Suomi siis oli?
Nyt oli kuitenkin taas kesä ja kesä toi kylmät pohjoismaat ulos kuoristaan. Sillä hetkellä Ruotsikin ajatteli lähtevänsä talostaan ulos vaikkapa rakentelemaan kesämökkiä, joka ei tuntunut ikinä valmistuvan vaan aina hän keksi sinne jotain uutta lisättävää. Jotenkin hän uskoi homman olevan hänelle pienimuotoinen ikuisuusprojekti, joka ei saisi loppua vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Eivätkö kesäprojektit olleetkin juuri sitä varten?
Kesästä huolimatta hän ei osannut juuri sinä päivänä olettaa jonkun koputtavan hänen oveensa. Vielä vähemmän hän osasi olettaa oven takana seisovan ahdistuneen oloinen Suomi.
Jos Ruotsi olisi saanut suunsa sillä hetkellä auki, hän olisi voinut sanoa hei, tai kommentoida Suomen tilannetta näin ulkoasun suhteen: Sotaan verrattuna Suomi näytti hyvältä. Hän ei ollut enää sairas, vaan suorastaan hyvässä kunnossa. Monen vuoden takainen sota ei näyttänyt naapurissa arpia vaan oli selvää, että tämä valtio oli selvinnyt pahimmasta. Vaatetukseensa Suomi ei näyttänyt niinkään keskittyvän, mutta Ruotsi olisi voinut sanoa, että Suomi näytti hyvältä. Hän ei sitä kuitenkaan sanonut. Ruotsi ei saanut keskustelua tälläkään kertaa aloitettua. Joten he vain seisoivat siinä ovella, Ruotsi Suomea katsellen ja Suomi nähtävästi pakottaen itsensä tuijottamaan takaisin.
Mykkäkoulu loppui aikanaan.
”Hei, ” Suomi ähkäisi suustaan, pienimuotoinen ärsyyntyminen taustalla, jolle Ruotsi ei osannut sanoa syytä. Sen sijaan hänen päänsä löi tyhjää. Monen vuoden hiljaisuus, ja nyt Suomi tuli hänen ovelleen? Mistäs nyt tuuli? Pitäisikö Ruotsin varautua tappeluun vai ahdistavaan keskusteluun siitä, kumpi oli ollut väärässä ja kumpi ei.
”H-…” Hän sai lopulta sanottua jotain, mikä saattoi kuulostaa Hej:ltä, mutta hän ei ollut siitä itsekään varma.
Suomi keskittyi hengittämiseen. Hän veti monta kertaa syvään henkeä kuultuaan mumina Hej:n, ja joka kerralla hänen katseensa happamoitui. Ruotsi sen sijaan pysyi tyynenä ja odotti, että toinen tekisi jotain. Löisikö Suomi häntä ennen kuin rupeasi puhumaan? Etelä-Italia olisi saattanut niin tehdäkin, hän piti yleensä raivopuheensa niin, että kuuntelija oli isketty maan tasoon, mutta Suomi… Suomi ei ollut Italia. Kumpikaan Italioista. Suomi ei ollut Saksakaan, joka olisi jo puhunut. Suomi ei ollut Venäjäkään, joka olisi kierrellyt päästäkseen aiheeseen. Tino oli Tino, ja tällä hetkellä Tino selvästi nieli ylpeyttään ja keräsi sisuaan. Ruotsista oli selvä, että hän oli tullut puhumaan, joten hän puhuisi sitten kun puhuisi. Hänellä oli aikaa odottaa sitä, mitä Tino haluaisikaan sanoa. Hän oli jo odottanutkin sitä pitkään, pari hetkeä lisää ei tuntuisi missään.
”… Ärrmm, an-,” Tino pitikin tauon, sillä kaikki, mitä hän olisi halunnut sanoa, kuulosti yllättäen tyhmältä. Nyt olisi ollut hyvä aika vielä kääntää selkä ja luovuttaa kaiken kanssa, mutta Suomi keräsi rippeet suomalaisesta sisustaan ja kertasi mielessään uudelleen kaiken minkä oli aikonut sanoa.
Silloin Ruotsi teki jotain yllättävää. Hän päätti puhua.
”Anteeksi, ” Ruotsi mumisi nähtyään, miten Tino kaipasi sittenkin vielä aikaa selvittää omaa päätänsä, ”anteeksi jos tein jotain väärää… Silloin aiemmin… Enkä pitänyt… Yhteyttä…” Suomi näytti säikähtävän hieman tätä runsasta puhetulvaa, joka pääsi naapurin huulilta. Hänen oli pakko katsoa taaksensa tarkistaakseen, ettei Ruotsi varmasti puhunut jollekulle muulle kuin hänelle, mutta joutui toteamaan olevansa ainoa paikalla. Kääntyessään takaisin Suomi osoitti hämmentyneisyyttään katsomalla ovella seisoskelevaa naapuria silmiin. Pienen paussin jälkeen hän pääsi viimein puhumaan.
”… Minun piti sanoa tuo…” Hän mumisi melkein itselleen, mutta mumina ei jäänyt Ruotsilta kuulematta, ”miinustettuna yhteyden pitämättömyys, mutta loput… Öm…”
Tilanne oli molemmin puolin ahdistava. He olivat molemmat loppupeleissä huonoja pyytämään anteeksi, tai myöntämään tehneensä jotain väärin, joten nyt oltiin päästy äärimmäisen hankalaan tilanteeseen. Suomi se kuitenkin luovutti noloontumisen ja ahdistuksen kanssa ja päätti pulauttaa kaiken sanomattoman kerralla suustaan.
”Joten joo, anteeksi minunkin piti pyytämäni, tai siis kun joo, kyllä, sinä olit kusipää Talvisodassa minua kohtaan, ja Jatkosodassa sinä et joo pitänyt yhteyttä, mutta loppujen lopuksihan sinä vain yritit suojella minua… Jotenkin? Ja loppujen lopuksi sinä olit kuitenkin tarpeellinen ja pelastit minut, joten siitä piti kiittämäni ja-… Ja…” Sanat loppuivat kesken ja Ruotsin ilmeettömyys rupesi häiritsemään Suomea. Edes kerran, KERRAN, voisiko Ruotsi näyttää kasvoillaan JONKINLAISTA tunnetta. Iloa? Surua? Onnea? Nyt jumalauta jos vastaukseksi tähän kaikkeen tulisi vain ”hmm” tai ”jaa”, Suomi menettäisi hermonsa.
”Hmm, ” oli loppujen lopuksi se ääni, mikä Ruotsin suusta (tai nenästä?) kuului ja napsahdus Suomen päässä käski Tinoa kokeilemaan vähän niitä Etelä-Italialta opittuja keskustelutyylejä. Hetkessä hänen sormensa olivat pusertuneet nyrkkiin eikä Ruotsi ehtinyt reagoida kun tämä kyseinen nyrkki tärähti häntä alaleukaan.
”Sinä kusipää!” Suomi ärähti, mutta hänen kasvoillensa muodostuva ilme kertoi jostain muusta kuin oikeasta suuttumuksesta, ”antaa olla viimeinen kerta kun olen sinua kohtaan kiltti!” Tärähdys ja sitä seurannut kipu oli onnistunut hämmentämään tällä kertaa Ruotsin ja hän räpyttelikin silmiään hieroessaan kohtaa johon nyrkki oli osunut.
”Sanotaanko, että ansaitsin tämän?” Hän kysyi varovasti, kuin peläten leuan kivun olevan pahempikin kuin se tuntui sillä hetkellä.
”Joka vitun mustelman, ” Suomi sanoi ylpeyttä äänessään, ”ja tämän kaupan päälle.”
Niin sanoen Suomi halasi Ruotsia. Halaus oli kylmä, lyhyt ja tunteeton, mutta Ruotsi otti sen suurempana anteeksiantona ja –pyyntönä, kuin mitä heistä kumpikaan olisi kyennyt sanoina pukemaan.
”… Koska loppupeleissä en olisi enää tässä ilman tukeasi, ” Suomi sanoi päästettyään irti. Ruotsin luonnollinen reaktio olisi ollut todeta viimeisin lause täysin todeksi, mutta hänkin päätti olla kiltimpi.
”Olisitpas, ” hän myöntyi toteamaan.
"No tottakai olisin!" Suomi antoi itselleen luvan hymyillä vitsin mukana ja naapurilleen luvan nähdä sen. Nythän oli sentään kaunis kesäpäivä ja sodat olivat jo kaukana. Nyt kun vanhat kaunatkin olivat juuri jätetty taakse, Suomen oli helppo viimeinkin myöntää kaiken olleen siinä. Nyt kaikki oli ohi.
