Heips! Apua, tähän on tullut hirveästi kommentteja (yli 2 -> hirveästi : D), voinko ikinä kiittää teitä tarpeeksi?
Lovett: Joskus ficit jäävät vain huomioimatta : ( Se on harmillista, mutta sitten on kivaa kun löytää uuden kivan ficin! Jupsjups, mie ymmärrän et siun sormet oli puhki (Kommentoinkohan mie ikinä sitä uutta lukua siihen siun tarinaan... Korvaan tämän jossain vaiheessa jos en!), joten suuri kiitos tästä vaivasta minkä näit sormiasi kiduttaaksesi (:
Aio Taki: Ja sitten jätin sinut odottamaan pitkään, hahaaahaa! Olinpas julma <3 Kiitos lyhyestä, mutta piristävästä kommentistasi, olet ihana olento <3
Muuttis: Tiiiiiiliskivi! APUA!
Yay, hyvä, isänmaallisuusfiilikseni on jakautunut siis myös muille : D Miulla on itseasiassa ihan samanlaisia fiiliksiä kuin siullakin, ja mietin samaa; miten selviän ilman niitä kun tää loppuu! APUA! Ja juu, tuo sodanjulistus on vähän hassu ja hassussa paikkaa, mutta se on siksi siinä, kun yritin muistuttaa siitä hullusta Suomesta jonka takia olen tätä alkanut kirjoittaa. Ja erityisesti HUH!, että tuo tyhmä puhe ei ollut niin tyhmä O_O Mie niin stressasin siitä! Huh! Aijoo, ja nuo alun zffggzhzzz:t ovat joko radio, radiopuhelin, telkkarin tyhjää rätinää tai mitä itse haluaa kuvitella. Tärkeintä on, että rätinän keskeltä kuuluu ääniä. Ehkä kerron lopulta mistä yritän teille kertoa niillä <3 Mutta nyt, kiitos kovasti kovasti tiiliskivestäsi, sie oot kyllä kanssa yks ihuna pallero ku jaksat näpytellä tuollia romaaneja! <3
Yövalo: Heti näin alkuun, ihana nicci siulla! : D Ja sitten asiaan~... Apua, nyt mie saan paineita jatkosodan lopusta kun sie tollain kirjoitat (ihan kuin en niitä itselleni muutenkin laita....) Ihanaa, että Venäjä kelpaa! Mie nimittäin alan kyllästyä klassiseen pahis!Venäjään, ja halusinkin antaa teille vähän eri puolta hänestä... Kuten tässä seuraavassa luvussa, jossa hän ei oikein ole pahis eikä hyviskään...
Tätä ficciä on muuten ollut virkistävää lukea, kun Suomi ja Ruotsi eivät ole missään parhaissa väleissä, vaan heidän välillään on kitkaa.
Saman takia tätä on kiva kirjoittaa : D Joten hyvä, että joku muukin ajattelee samalla aallonpituudella kuin minäkin <3
Kiitos ihanasta kommentistasi, se olit nimittäin tällä kertaa sinä, joka sait minut kirjoittamaan tämän luvun VIIMEIN loppuun! Kiitos siis siitäkin! <3
Kaikki: ANTEEKSI kun tässä kesti! Selitys siihen alhaalta. Nyt lupasin toimintaa, niin työ saatte vähän toimintaa! Ja läheisempää tutustumista Suomen hauskoihin joukkoihin myöskin. Mie tykkään näistä kaikista niin paljon <3 Ihania miehiä! Toivottavasti tekin tykkäätte heistä ; ) Nyt on aika lukea! Nähdään taas alhaalla!
Luku 12.… Zruuurp…
”Tule takaisin kilven päällä, tai sen kanssa.”
…. Zzrrzztzrzz…
”Minä odotan sinua.”
… Zzazzazhzz…
”Ota tämä. Pidä sitä lähellä sydäntäsi, silloin minä olen aina vierelläsi.”
… Zrrhzzh…
”Hyvät herrat. Illalla ruokailemme helvetissä!”
… Zrrz…
”Mä voin lähtee karjalasta, mutta karjala ei lähe miusta.”
… Zrrzzthzz…
”Jos kuolette – älkää kuolko – niin tehkää se kunnialla ja suomalaisina!”
… Zgrrruuzp…* * *
”Da. Da. Niet, en tiedä siitä. Da… Da. Da, ymmärrän. Engla-, niet, Englanti odota! Japani väitti-… Miten niin sillä ei ole väliä mitä Japani sanoi? Mitä mieltä Amerikka oli? Äh, minun puolestani hän voisi itse hypätä kuoppaansa, Japani ei ole Napoleon. Da, tiedän kyllä Ranskan kuuntelevan vierelläsi. Da. Da. Minä hoidan. Sanokaa Kiinalle-… Ai. Harmi. Soittakaa sitten, kun hän taas suostuu puhumaan minulle. Kiitos, olette suloisia. Fuhuhu~! Kuulemiin!”
Venäjä painoi luurin alas ja hänen olemuksensa lysähti huokauksen mukana. Kovakouraisesti hän kuljetti kätensä hiustensa läpi, melkein tukistaen. Kesti hetken aikaa unohtaa, miten stressi purettiin, mutta kohta hän lähti ulos teltasta tuttu hymy kasvoillaan. Hän käveli tyynesti panssarivaunujen ja telttojen ohitse huomioimatta lainkaan niiden purkamista ja hänen miestensä puolustukseen lähtemistä. Jostain joku ampui hänen joukkojaan kohti, mutta hän ei itse jaksanut huomioida sitä. Sen sijaan hän asteli kivisäkeistä tehdyn suojan taakse ja kyyristyi miehen viereen, joka yritti kaiken hälinän keskellä huutaa jotain radiolähettimeensä.
”Onko kuulunut mitään?” Venäjä kysyi hymyillen. Mies huusi jotain radioon ja katsahti valtiotaan hikeä valuen.
”Ei herra! Ei mitään!” Hän huudahti jatkaen sitten touhuaan.
”Vieläkään!” Venäjä parahti, ”Sodan alkamisesta on jo paljon miesmenetyksiä, eikä Suomesta edelleenkään näy eikä kuulu? Onkohan hän paennut?”
”En tiedä herra, mutta oletteko huomanneet, että me olemme hyökkäyksen kohteena!?” Radiomies parahti luotikuuron osuessa hänen suojapaikkaansa.
”Olemmeko?” Venäjä kysyi ihmeissään, kohauttaen sitten olkapäitään, ”No, kohta he kyllästyvät. Onko Suomi mukana hyökkäyksessä?”
”Anteeksi herrani, onko sillä todellakaan mitään merkitystä onko, vai ei!?” Mies parahti hätääntyneesti, ”Eikö olisi tärkeintä torjua hyökkäys!?” Heidän vasemmalla puolellaan räjähti panssarivaunu.
”En minä tiedä.” Venäjä totesi, ”Onko sinulla asetta?” Mies näytti sekunnin hämmentyneeltä, ja paljasti sitten jalkansa alla olevan pyssyn. Venäjä kiitti nopeasti, nappasi aseen ja vaarasta välittämättä hän nousi tulittamaan nopean sarjan metsässä olevia vastustajia kohden. Ennen kuin vastapuoli alkoi tulittaa takaisin, hän kumartui takaisin miehen puoleen.
”Onko nyt kuulunut mitään?” Hän kysyi uudelleen.
”EI!” Mies parahti, ”Mutta emme ole ainoita tulituksen kohteen alla! Kolmosryhmä-”
”Ilmoita minulle sitten heti jos jotain kuuluu!” Venäjä muistutti. Miehen hartiat lysähtivät, ja hän nyökkäsi nopeasti. Hänen valtionsa hymyili taputtaessaan miestä päähän ja sitten hän lähti toisen hiekkasuojuksen taakse. Joltakulta oli pudonnut maahan megafoni, jonka hän poimi käsiinsä nopeasti ja kohottautui sen kanssa vastustajiensa suuntaan.
”Excuse me, but is Finland there?” Hän kysyi kolminkertaisella äänenvoimakkuudella. Vastaukseksi hänen suuntaansa ammuttiin ja hän kumartui suojaan.
”Todennäköisesti ei…” Venäjä mutisi ja palasi vikkelästi takaisin radiomiehen luokse, joka kuunteli nyt tarkkaavaisesti jonkun ilmoitusta radiosta.
”Onko nyt kuulunut mitään?” Hän toisti kysymyksensä. Radiomies antoi odotuttaa itseään hetken ja sitten hän ravisti päätään raivokkaasti ylös alas.
”Da!” Hän huusi hälyn yli, ”Pyydetty kohde on nähty!”
Venäjä kiljahti riemusta.
* * *
”Jos ei kohta ala selvitä, että missä helvetin ryteikössä me tällä hetkellä talsimme, niin meikäpoika kääntää nokan toiseen suuntaan!” Metsässä kaikui väsyneen miehen ääni.
”Hei, nyt se turpa umpeen! Ei ole minun syytäni, että kaikki kartat kastuivat, tai, että herra kapteeni ei osaa lukea ainoaa jäljellä olevaa!”
”En minä sinulle valittanutkaan! Se oli yleinen valitus~!”
”Mikään ei anna sinulle oikeutta valittaa Kalkas! Sinä söit meidän viimeiset keksit!”
”Keksin, vääpeli-hyvä, keksin!”
”Okei jätkät, nythe alkaapi riithää!” Tämä ääni kuului Peltoselle, joka oli tullut muiden perässä, ”Jokane pistääp nythe sen suotanan leipäläpesä umpee tai suo hoitaa seuraavan yön kipinävuoro iha ittekseen!” Peltosen edessä kulkevat miehet Pentti Kalkas ja Olavi Syö-Yrjö hiljenivät käskystä. Kolmekymmentä metriä heidän edessään kallion päällä seisoivat Suomi ja kapteeni Salo, yrittämässä selvittää seuraavaa suuntaansa kartalla. Muut Suomen joukot olivat joko kiipeämässä kyseistä kalliota ylös, tai sen alapuolella odottamassa vuoroaan ja pitämässä hetken taukoa.
”Misä luulet niie venäläiste nyte olevan, jokka myö nähtii toissapäivän?” Salo kysyi Suomelta, joka käänteli karttaa käsissään.
”Suuntavat luultavasti toiseen suuntaan kuin me.” Tino vastasi irvistäen, ”Toivon mukaan. Äh, suunnittelemani matka pitenee liikaa, jos tuollaisia tulee vielä vastaan.”
”Hei, kukaan ei sanonut, että tästä tulisi helppoa.” Ilmoitti Leino rennosti kavuttuaan kaksikon vierelle. Suomi virnisti miehelle ja työnsi kartan porilaisen Salon käsiin.
”Ei, ei sanonut.” Tino myönsi, ”Henri, ota Puputti ja Kohonen mukaasi, ja käykää tutkimassa lähiympäristö. Jos mitään epäilyttävää ei näy kilometrin säteellä, teemme leirin tähän.” Leino nyökkäsi ilmeettömästi, kävi heittämässä rinkkansa puuta vasten ja meni sitten auttamaan määrättyjä henkilöitä kalliokiipeämisessä.
”Mää oon miettinny…” Salo puheli Suomen viereltä, ”Et mite tää valtioitten sovankäynti oikee toimii? Jokkii aika sitte sää kerroit, kuink sää käväsit uhkaillee Venäjää sottaa alottaessas, mut mikset sää voinu sitte tappaa häätä samman tie?” Suomi käännähti äkisti miehen puoleen ja katsoi tätä hämmentyneenä.
”Öh-…” Hän ei oikein tiennyt mitä vastata, ”En ole… Itse asiassa ajatellut asiaa niin tarkkaan… Jos olen oikein ymmärtänyt, niin en voi vain tappaa toista sänkyynsä. Tai ainakaan siihen ei voi kuolla.”
”Alkaa kuulostaa niin monimutkaiselta.” Uusi ääni kuului Hiltuselle, joka toi Suomelle aina pituutensa ansiosta mieleen Ruotsin. Heidän kahden luonteet eivät kuitenkaan heijastuneet toisiinkaan millään lailla, eikä suomalainen mies aiheuttanut Tinolle ikinä minkäänlaisia sydän- tai muita pakoon-lähtemis-tarve-apua-kohtauksia.
”Se on…” Suomi sanoi masentuneesti.
”Joten, jos tässä nyt räjähtäisi pommi, kuolisitko sinä?” Hiltunen kysyi. Suomi sulki silmänsä, ja mietti hetken.
”En. Siihen ei yksittäinen pommi riittäisi. Helsingin pitäisi olla vähintäänkin vallattuna ennen sitä. Valtion tuhoaminen on pitkäaikainen prosessi, joka periaatteessa tarkoittaa koko kulttuurin kadottamista.”
”Jote mittee me tuhottaan Venäjä?” Salo kysyi.
”Se on pitkänaikainen prosessi.” Hiltunen totesi vakavasti ja sai Suomen hymyilemään, ”Mikä tarkoittaa koko kulttuurin kadottamista ja-… Mitä muuta?”
”Se voi olla liian vaikeaa.” Suomi huokaisi, ”Taidamme joutua vain tyytymään voittoon…”
”Mite valtiot voittaa?” Jälleen uusi mies osallistui keskusteluun päästyään ylös ja istuutuessaan rinkkansa päälle. Hän oli korpraali Sauli Kallio, helsinkiläinen, ja Suomen joukkojen kuopus.
”Kai se on jonkinlainen yhteinen päätös siitä, että taistelu on ohitse!” Suomi vastasi pyllähtäessään itsekin maahan istumaan, ”Ei siinä oikeassaan ole mitään järkeä, joskus toinen retuuttaa toisen puolikuoliaaksi ja ilmoittaa voittaneensa, joskus selvitään kädenpuristuksella tai nyökkäyksellä.”
”Mitä viime sodas kävi?” Kallio jatkoi alkaessaan irrottaa kengännauhojaan.
”Hnnh…” Suomi tuhahti ja käänsi katseensa hetkeksi pois miettiäkseen mitä vastaisi.
”Kasarmil naureskeltii enne sotaa, et jos valtio valtaa toisen valtion, niin se oikeestaa tarkottaa raiskaamista.” Kallio jatkoi, puhuen asiasta kuin siitä, mitä tänään syötäisiin.
”Joo, ei pidä paikkaansa!” Korjasi Suomi hädissään.
”Miks?” Kallio tokaisi, ”Sehän on toisen
ottamista-”
”Jokainen ruumiinosani merkkaa jotain osaa maasta!” Suomi puhui äkkiä päälle, ”Jos toinen valtio ottaa pieniä paloja toisesta, se tarkoittaa fyysistä väkivaltaa, koko valtion omiminen on vain pakottamista asumaan tämän talossa!” Kallio nosti katseensa kiinnostuneena kengännauhoistaan ja katsoi nopeasti Suomen läpi. Tino tunsi punertuvansa ja toivoi pystyvänsä korjaamaan kaiken minkä oli sanonut.
”Minä tajuan!” Hiltunen ilmoitti ja nappasi äkisti häntä käsistä kiinni, ”Oikea käsi, vasen käsi ja pää kuuluvat Lappiin, ja loput ovat sitten Suomi-neidon mekkoa!”
”Tämä selittää sanonnan: ’Turku on Suomen pers-’” Kallio naurahti, mutta Suomi sai potkaistua hänen naamaansa sammaltukon.
”Misä Pori o?” Salo kyykistyi äkkiä valtionsa vierelle ja tökkäsi tätä napaan, ”Täsäkö?”
”Hei!” Suomi pyörähti kauemmas nolostuneena.
”Olinkö mää oikeessa?” Salo tiedusteli virnistäen.
”Et!” Tino parahti ja suojasi vatsansa käsillään, ”Osuit Tampereeseen!”
”No voi perkele!” Salo nauroi julman kuuloista röhönaurua.
”Nyt mua alkaa todella kiinnostaa missä Helsinki on.” Kallio virnisti, ”Kartallahan se
on Tampereen alapuolella…”
”Lopettakaa jo!” Suomi parahti, ”Tuo ei ole hauskaa!” Kolme miestä oli kuitenkin eri mieltä, ja he jatkoivat arvuutteluaan, joten Suomi päätti hipsiä pois heidän ulottuviltaan. Hän ehti kävellä viitisen metriä vastapäiseen suuntaan, kun hänen päässään heitti ja hän oli menettää tajuntansa. Suomi painoi kätensä kuumalle otsalleen ja huokaisi. Joitain huonoja puolia valtiona olemisessa, jos sairastut, sitten sairastut kunnolla ja olet sitten vuosia kuumeessa.
”Mikä olo?” Tupakoinnin madaltama ääni kysyi hänen takaansa. Suomen ei tarvinnut kääntyä katsomaan miestä, sillä hänet tunnisti jo äänestä.
”Pahempikin on ollut.” Suomi vastasi väsyneesti, painaessaan kämmenensä puuta vasten.
”Eli paska?” Peltonen tarkisti.
”Eli… Joo.”
”Jätkil alkaap ola samanlaine tunnelma.” Peltonen murahti ja Suomi kuuli, kuinka mies alkoi sytyttää sätkää, ”No, ollaaha myö pitkää vaellettukii, ja viimeksiks nähäty ommii kaks viikkoo sitt-”
”Mutta sekin tapaaminen jäi lyhyeksi, kun Venäjän porukka hyökkäsi ja meidän piti lähteä karkuun.” Suomi täydensi.
”Jote onkos siul mittään suunnitelmii?” Peltonen kysyi.
”Jos satumme löytämään suomalaisia, liitymme heidän joukkoonsa toistaiseksi. Jos ei, niin jatkamme pidemmälle lähemmäs Moskovaa. Mitä lähemmäs me pääsemme, sitä nurkkaan ajetummaksi Venäjä joutuu ja lopulta hänen on pakko luovuttaa.”
”Mitäs site, jos sen vaa tunkis tyhyjään varastoo, ja site ahatais nurukkaa?”
”No… Ei se nyt ihan... Niin toimi…” Suomi mutisi.
”Mutha se voipi olla hyvvää ajjanvietettä.” Peltonen totesi. Suomi huokaisi. Kuka nämä kaikki miehet oikein oli opettanut vitsailemaan? Ainiin. Hän itse.
Mustahiuksinen eversti odotteli hetken vastaisiko Suomi mitään, ja huomatessaan odottelunsa turhaksi hän puhalsi savua nenästään. Häntä ärsytti aina, kun hänen valtionsa lopetti puhumisen tai vaipui mietteisiinsä. Siitä ei voinut millään lailla päätellä, oliko kaikki hyvin vai ei, sillä silloin kaikki tunteet katosivat Tinon kasvoilta. Ja jos jokin oli huonosti, Peltonen tahtoi tietää sen, sillä se heijasti myös maassa asuvien ihmisten tunteita. Vaikka vanheneva mies oli sotilas, oli hänelläkin kotona perhe, josta hän oli huolissaan. Jos Suomen käytöksessä olisi tapahtunut mitään, mikä kertoisi hänen kotipaikkansa huonosta kunnosta, olisi varmaa, että Peltonen lähtisi ensimmäiseksi omien rajojen sisäpuolelle sitä puolustamaan.
Närkästynyt mies päätti hiljaa itsekseen jättää valtionsa miettimään itsekseen ja kääntyi kannoillaan huutamaan Kalkkaalle, joka oli taas päättänyt avata ylipuhuvan suunsa päästyään kalliota pitkin viimein ylös. Suomi ei hetkeen edes ymmärtänyt jääneensä yksin, sillä hänen ajatuksensa olivat lähteneet harhailemaan jonnekin korkealle pilvien yläpuolelle.
”Arvatkaahan jätkät mitä on parin kilometrin päässä tästä etelään!” Monentoista minuutin jälkeen kuuluva reipas huudahdus havahdutti viimein Suomen. Huutajan ääni kuului Leinolle, joka oli kaikesta päätellen palannut porukkansa kanssa. Tino havahdutti itsensä henkisesti hereille, ja meni muiden luokse kuuntelemaan, mikä oli saanut nuoren miehen noin iloiseksi.
”Ei pahalla, Salo, mutta kartanlukutaitosi kusevat.” Murahti Anton Kohonen, porukan toiseksi nuorin, mutta ehkä vakavin mies, ”Emme todellakaan ole keskellä metsää niin kuin ennustit.” Salo säpsähti, kirosi nopeasti jotain itsekseen kaivaessaan takataskustaan kartan ja käännellessään sitä käsissään.
”Tuolla on kylä.” Leino sanoi hymyillen koko hammasrivistöllään, ”Tai, ehkä venäläiskylä, mutta väittivät puolueettomiksi!” Suomi kurtisti kulmakarvojaan epäuskoisesti.
”Kävimme kokeilemassa, saisiko sieltä ostettua ruokaa.” Kertoi kolmikosta vanhin Puputti kädet puuskassa, mutta hymyillen, ”Yritimme esittää venäläisiä, mutta paskaksihan se meni. Eipä siinä mitään, nämä mummot sattuivat osaamaan vähän suomea ja he tahtoivat auttaa. Saimme vähän evästä matkaamme, mutta pyysivät tulemaan huomenna uudestaan, jolloin saataisiin enemmän.”
”Tässä alkaakin olla jo tarve täydentää varastoja!” Pentti Kalkas naurahti helpottuneena.
”Mistä tiedätte, että he ovat varmasti puolueettomia?” Kysyi Ilkka Petäjäjärvi epäilevästi, ”Entä jos he ovatkin myrkyttäneet ruuat tai-”
”Näytämmekö me kuolleilta?” Puputti kysyi levitellessään käsiään, ”Kylä oli aika pieni, ei heitä todennäköisesti kiinnosta sota lainkaan.”
”Paitsi sitä yhtä mammaa, jolla oli oma pojanpoika kentällä…” Muistutti Leino, ”Mutta luultavimmin he haluavat lopettaa sodan yhtä lailla kuin mekin.”
”Ja he puhuivat Peltost-… Ei kun karjalaa!” Puputti huomautti vielä, ”Epäilemättä nämä mummot asuivat lapsuudessaan syvemmällä karjalan alueella. Saattavat ihan hyvinkin olla jopa meidän puolellamme!”
”Katsotaan.” Suomi liittyi keskusteluun, ”Se on joko juu, tai ei. Näkyikö missään sotilaita tai mitään niihin liittyvää?”
”Ei.” Leino vastasi, ”Vain yksi kyläkauppa ja vanhoja puutarhoja.”
”Siinä tapauksessa se on varmaan juu?” Hiltunen kysäisi, ”Ja ruoka on aina ruokaa. Sitä paitsi, hehän olivat vanhuksia, eikö? Luultavasti he eivät edes tiedä, mikä puhelin on, saatikka miten ilmoittaa kenellekään mitään millään muulla tavalla kuin savumerkein. Mielestäni meidän pitäisi ottaa riski, sillä se voi koitua onneksemme!”
”Mie oon sammaa mielt.” Peltonen murahti, ”Mitäs sie sannot, Väinämöine?”
”Tehdään näin.” Suomi totesi, ”Käydään katsomassa tilanne huomenna.”
”Jättebra!” Ilmoitti alikersantti Eino Ivalo, joka päätti ottaa porukan ohjattavakseen näin yks kaks, saaden kuitenkin Suomen irvistämään kielivalinnallaan, ”Se on sitten sovittu. Nyt joka mies ryhtyy kasaamaan leiriä tähän näin ja vahtii, että vaihtaa sukat ennen kuin jalat alkavat haista.”
”Jälkimmäinen käsky erityisesti herra Kalkkaalle.” Naurahti Hiltunen, ”Emmehän halua kokea edellistä katastrofia uudelleen.” Kalkas huudahti pettyneenä ja jupisi jotain epäoikeudenmukaisuudesta, alkaen heti kaivaa puolipuhtaita sukkia rinkastaan.
”Ja sammal joku opettaa Salloo lukkeen tota perkuleen karttaa!” Peltonen käski vielä viimeiseksi.
”Hei!” Salo parahti, ”Ei se mu-”
”Herra kapteeni ansaitti ittelleen justiisa ensimmäise kipinävuoro, jote herra kapteeni voes vuan pittää leipäläpensä ummesa.” Peltonen murahti.
”Voi saatana!” Salo kiroili ja yritti etsiä Suomen katsetta puoleensa saadakseen anteeksiannon. Suomi oli kuitenkin kadonnut jo omaan maailmaansa ja tuijotti maassa olevaa rinkkaa vaitonaisesti.
* * *
Uuden keskipäivän aurinko sarasti vaatimattomasti havupuiden katveesta väsyneen miesjoukon kulkiessa niiden lomassa. Melkein jokainen kantoi olallaan asetta ja tähyili varovasti eri suuntiin kulkiessaan eteenpäin, täysin valmiina torjumaan mistä tahansa tulevan hyökkäyksen. Joukkoa johdattava kolmikko, jotka olivat tämän tien jo kerran tarponeet, ottivat kuitenkin hieman rennommin uskomatta mistään tulevan minkäänlaista hyökkäystä. Viimeisenä kulkeva maan ruumistuma ei kuitenkaan voinut olla huomioimatta epäilyksen huonoa oloa, joka velloi hänen vatsanpohjassaan. Hän jättäytyi tarkoituksella pari metriä edellisestä jälkeen, kulkien vielä varovaisemmin kuin muut, varmistaen, ettei hänen askeleistaan kuuluisi edes rapinaa.
Puiden välistä alkoi hiljalleen paistaa pari pientä puutaloa. Varovaisuus tuntui sulavan hetkeksi pois kaikkien miesten olemuksesta kun he astuivat pienelle pellolle, mutta kohta osa jo varmisteli aseidensa olevan ampumisvalmiudessa.
”Tännepäin.” Kuiskasi Puputti ja ohjasi miehet pellon poikki kohti maantietä. Suomi asteli hiljaa perässä, kuullen sydämensä tykyttävän hetki hetkeltä lujempaa.
Kylä oli pieni. Se näytti sisältävän vain kymmenisen taloa sillä alueella. Koko kylä näytti selvinneen sodalta, ja oli kaikessa raihnaisuudessaan vaatimattoman hyvässä kunnossa. Aurinko valaisi sen tyhjää katua iloisesti.
Tyhjää katua. Suomi tunsi, että kaikki ei ollut oikein. Hän näki saman tunnelman kansalaisissaan, jotka alkoivat hidastaa vauhtiaan. Kivinen katu oli täysin tyhjä. Talojen ikkunat olivat suljetut, ja näyttivät naulatuilta kiinni. Mistään ei kuulunut ääniä.
”Minä väitän sittenkin, että tämä oli tyhmä idea.” Pentti Kalkas kuiskasi vierellään kulkevalle Suo-Yrjölle, joka nyökkäsi hitaasti.
Kadulla oli yksi talo, jonka ovet olivat auki. Puputti tarkasteli sitä erityisen varovasti lähestyessään sitä, sillä se oli sama talo, jossa he olivat eilen käyneet. Hän nieli pari kertaa tyhjää ja työnsi ulospäin aukenevan oven aseellaan auki. Hiljaisuutta kesti vielä kaksi sekuntia. Sitten helvetti pääsi valloilleen yhden laukauksen saattelemana.
”Voi paska!” Puputti karjahti ja lähti hypähtäen juoksemaan takaisin, ”Ansa! Se on ansa!” Miehiltä ei mennyt hetkeäkään ymmärtää varoitusta. Samalla talojen katoille alkoi ilmestyä vihollishahmoja, jotka tähtäsivät aseillaan suomalaisten suuntaan, ja hetkessä joka suunnalta ammuttiin. Suomen joukot pyrähtivät tulituksen seassa eri suuntiin ja turvallisen paikan löytäneet alkoivat ampua takaisin. Suomi itse oli hypähtänyt Suo-Yrjön ja Kalkkaan kanssa kahden talon välissä olevalle kujalle, joka oli jostain syystä vapaa venäläisistä.
”Maahan siitä!” Kalkas ärähti Tinolle painaessaan tämän äkisti piiloon. Suo-Yrjö tulitti samalla nopean sarjan eräälle katolle, painaen samalla vasenta korvaansa suojatakseen sitä ääniltä. Painettuaan valtionsa suojaan Kalkas juoksi äkkiä tarkistamaan kujan toisen puolen.
”Täältä pääsee pois!” Hän huudahti, ja silloin hänen suuntaansa ammuttiin, ”Kohta!” Hän heilautti aseen olallensa ja liittyi taisteluun siitä suunnasta.
”Okei!” Suo-Yrjö huusi miehelle takaisin ja vislasi nopeasti muille merkiksi, että heidän pitäisi tulla siihen suuntaan. Suomi alkoi hiljalleen tajuta mitä tapahtui ja takertui tiiviimmin aseeseensa. Joku ampui heitä kohti, mutta Tino ampui takaisin ja luotisade sieltä suunnalta loppui.
Hetkeksi tuli hiljaista, mutta Suomi tajusi sen olevan vain harhaa. Hänen ympärillään silti ammuttiin ja huudettiin, joten hän ymmärsi hiljaisuuden olevan hänen omassa päässään. Kuin unessa, hän nousi jaloilleen paikasta, johon Kalkas oli hänet painanut suojaan ja lähti kävelemään pois kujalta hitaasti. Hänen suuntaansa ammutut luodit loppuivat heti, eikä kukaan tähdännyt häneen, vaikka ympärillään ammuttiin silti. Kuin hypnoosissa, hän käveli keskelle katua, eikä kuullut miestensä pyyntöjä tulla pois sieltä. Maahan osuneet luodit olivat saaneet kevyen hiekan nousemaan ilmaan ja se vaikeutti hieman näkemistä katua oikealle, johon oli saapunut hahmo. Pöly ei kuitenkaan estänyt Suomea tunnistamasta hahmon hymyä, eikä tuulessa heiluvan huivin hahmoa.
”Hei jälleen pikkuveli.” Venäjän ääni kuului Suomen pään vallanneen hiljaisuuden läpi utuisena. Äänet palasivat kaikki samaan aikaan hänen kuultavakseen ja hän ymmärsi ampumisen loppuneen. Jokainen ihminen oli jäänyt odottamaan.
”Oletko antanut odotuttaa itseäsi jo tarpeeksi?” Venäjä jatkoi hymyillen, lähtemättä tulemaan lähemmäs. Suomi ei osannut vastata, vaan hän pelkäsi kadottaneensa äänensä. Hetken Venäjä katseli hymyillen hänen tekemättömyyttään, ja nosti sitten kätensä viitatakseen toista valtiota tulemaan lähemmäs. Edelleen kuin hypnoosissa Suomi lähti kävelemään lähemmäs, antaen aseensa roikkua hihnastaan hänen olkapäällään. Järki ei osannut kertoa hänelle mitä tehdä.
Hiekkapöly oli jo laskeutunut kun Suomi astui keskusteluetäisyydelle veljestään. Venäjän joukot eivät olleet sinä aikana huomioineet, miten Suomen joukot olivat suunnanneet pois suojistaan ja lähemmäs metsää, kauemmas taistelusta. Ja kaikessa hiljaisuuden ja odotuksen sekaisessa tilanteessa eräs suomalaisista, Eino Ivalo, nosti aseensa silmiensä korkeudelle ja ampui suoraan Venäjää kohti.
Pamahdus havahdutti Tinon hypnoosistaan ja herätti jälleen tulitushelvetin. Venäjä säikähti hieman pamahdusta, jonka aiheuttaman luodin oli ollut tarkoitus osua häneen, ja hän menetti tilannehallintansa hetkeksi. Hänen joukkonsa aloittivat sokeasti ampumisen suomalaisia kohden, jotka toisilleen huudellen juoksivat pois. Suomi itse ei ehtinyt nähdä, kuinka muita puolustamaan jäänyt Ivalo sai osuman ja kaatui, sillä hän käytti Venäjän tilannehallitsemattomuutta hyväkseen, hyökkäsi tämän kimppuun ja kaatoi maahan. Nopeammin kuin Venäjä itse ehti tajuta, oli Suomi loikannut tämän päälle ja iskenyt hampaansa tämän oikeaan korvaan.
Suurvalta ulvahti kivusta ja hätäisesti työnsi Tinon pois päältään. Pienempi valtio kierähti ylös nopeammin kuin veljensä ja juoksi vikkelästi samalle kujalle, jossa oli ollut äsken piilossa. Venäjä kompuroi hieman hitaammin ylös ja painoi kämmentä korvaansa vasten, josta hän tunsi valuvan hieman verta. Ärähtäen hän lähti juoksemaan Suomen perään.
Tino toivoi juoksevansa oikeaan suuntaan, samaan mihin hänen joukkonsakin. Pienen varaston takaa hänen eteensä kuitenkin hypähti venäläissotilas, joka tähtäsi aseellaan valtioon, pakottaen tämän jarruttamaan äkillisesti. Suomi ehti henkäistä säikähtäneenä, kun kuului laukaus. Luoti lensi ilman halki ja Tino oli valmis sulkemaan silmänsä kivusta. Sitä ei kuitenkaan tullut ja hämmästyksekseen hän näki venäläissotilaan kaatuvan maahan. Suomi käännähti ympäri ja näki takanaan Peltosen, jonka ase savusi vielä hieman äskeisestä laukauksesta. Silloin pamahti uudelleen ja nyt Suomi huudahti kauhusta. Tyhjä ilme ehti muodostua everstin kasvoille ennen tämän kaatumista maahan, paljastaen takanaan seisovan Venäjän.
”Olipas raivostuttava ihminen.” Venäjä huoahti ja pudotti jostain poimimansa pistoolin maahan, ”Ja Suomi hyvä, ei tätäkään sotaa pakenemalla voiteta!”
”En minä pakene.” Suomi puhui vihdoin, ”Minä vain etsin parempaa tilannetta selvittää asiat.”
”Joka on…?” Venäjä kysyi huvittuneena.
”Kaksin, rauhassa ja virallisesti.” Suomi vastasi.
”Niinkö?” Venäjä kummasteli, ”Ja miksihän näin?”
”Koska nyt ympärillä on liikaa henkilöitä, jotka haluavat tapella kanssasi…”
Venäjä ei hetkeen ehtinyt ymmärtää mistä oli kyse, mutta sitten hän tunsi jonkin kylmän osuvan ohimoonsa.
”Kädet ylös tai ammun sinut tähän paikkaan.” Venäjä tunnisti äänen kuuluvan Saksalle ja hänen silmänsä levisivät ymmärtämättömyydestä katsoessaan Suomea, joka peruutti pari askelta kauemmas.
”Enpä olisi arvannut näkeväni sinua täällä.” Venäjä sanoi hiljaisella äänellä Saksalle, joka piteli käsiasetta suurvallan ohimoa vasten, ”Mikä suo minulle tämän ilon?”
”Halt den mund.” Saksa käski ja painoi asettaan kovemmin Venäjää ohimoon, ”Sinulle ei ole annettu lupaa puhua.”
”Haha!” Venäjä naurahti, ”Minulle ei ole annettu lupaa puhua? Ja mikä sinä olet puhumaan, kun tällä lailla tunget toisten taisteluihin?”
”Olen minäkin sinun vastustajasi.” Muistutti Saksa. Suomi tarkkaili tilannetta hiljaa hieman kauempaa ja hetkeksi hänen katseensa kiinnittyi pellon toiselle puolen.
”Oletko sinäkin minun vastustajani?” Venäjä puheli, ”No, sitten sinun pitänee varmaan puolustaa…” Ja äkillisesti hän potkaisi Saksaa jalkaan. Tämän vakava olemus herpaantui hetkeksi kivusta ja Venäjä sai yllättävän yliaseman. Hän tarrasi Saksaa asetta pitelevästä kädestä ja väänsi, niin, että ase putosi maahan. Saksa ehti vain ähkäistä kivusta, kun Venäjä jo käännähti hänen taakseen ja iski tätä selkään, pakottaen tämän kaatumaan maahan. Ja nopeammin kuin saksalaisen hermot ehtivät alkaa jälleen totella, oli Venäjä napannut maasta molemmat pudotetut aseet ja osoitti niillä toista valtiota takaraivoon.
”Oletpas sinä tylsä!” Venäjä parahti, ”Luulin sinua vahvemmaksi. Miten taivuit näin nopeasti?” Saksa nosti päätään pari senttiä ja tunsi kahden piipun osuvan takaraivoonsa. Hän irvisti inhosta ja katsahti Suomea, joka oli peruuttanut jälleen pari askelta lisää.
”Suomi.” Hän pyysi vakavalla äänellä apua melkein liittolaiseltaan. Suomi räpäytti pari kertaa silmiään ja kohautti sitten pienesti olkapäitään.
”Juu, pidä hauskaa.” Hän toivotti iloisesti ja katosi metsän syvyyteen.
”Suomi!” Saksa ärähti.
”Pikkuveli!” Venäjä kiljahti säikähdyksestä ja melkein lähti toisen perään, mutta tajusi sitten vieläkin pitävänsä Saksaa vankinaan. Ärtynyt naksahdus pääsi hänen suustaan ja hän käänsi raivoisat silmänsä keltahiuksisen valtion puoleen, joka oli käännähtänyt ympäri kohtaamaan violetit silmät.
”Sinun syytäsi!” Venäjä parahti vihaisesti ja ampui varoituslaukauksen Saksan vasemmalle puolelle, ”Sinun syytäsi, että Suomi karkasi taas käsistäni.”
”Pitäisit parempaa huolta perheenjäsenistäsi.” Sanoi venyttelevä ääni heidän kahden vasemmalta puolen. Venäjä ja Saksa katsoivat siihen suuntaan samanaikaisesti, mutta vain Venäjä kalpeni. Preussi mutristeli huuliaan, takanaan kokonainen armeija saksalaisia, jotka olivat käyneet puolipolvilleen maahan valmiina ampumaan Venäjää käskystä. Suurvalta lamaantui hetkeksi.
”Kuinka monta typerää keskeyttäjää meillä täällä tänään oikein on!” Hän parahti. Preussi oli juuri vastaamassa, kun Venäjä löi toisella käsiaseella Saksaa kasvoihin ja katosi sitten juosten pienen varaston suojin karkuun.
”Oi!” Preussi huudahti, ja käski heti miestensä lähtemään valtion perään. Miehet tottelivat puhumatta ja lähtivät jatkamaan taistelua venäläisiä vastaan heidän valtionsa perässä. Hälyn hälvettyä heidän ympäriltään Preussi saapasteli pikkuveljensä luokse ja näytti nyrpeältä.
”Muistaakseni sinun piti olla pohjoisessa!” Hän sätti Saksaa, joka hieroi kipeää poskeaan noustessaan maantasosta takaisin jaloilleen, ”Ja täällä sinä olet saamassa turpiin Venäjältä!”
”Muistaakseni sinun piti olla etelässä.” Saksa totesi vakavana, ”Mutta kai minä olen sinulle tällä kertaa kiitoksen velkaa.”
”Tällä kertaa!” Preussi parahti ristiessään kätensä rinnalleen puuskaan, ”Nyt olet kuule enemmänkin kuin kiitoksen velkaa! Sinä olet minulle oluen velkaa, onko selvä! Mahtava minä pelasti sinut, kuules! Oluen! Kuolisit varmaan kokoajan jos isoveljesi ei olisi sinua pelastamassa! Kuinka monta kertaa sinulle pitää selvittää, että jos ollaan niskan päällä, niin ei jäädä juttelemaan, vaikka kuinka kavereita oltaisiinkin! Jos olisit ampunut Venäjän tuohon, niin minun ei olisi tarvinnut edes puuttua tähän!”
”Jos Suomi ei olisi pettänyt minua, niin sinun ei olisi tarvinnut puuttua tähän.” Saksa huomautti rauhallisesti.
”Älä sinä korota ääntäsi minua vastaan!” Preussi huudahti ja tönäisi veljeään otsaan, ”Sinä olet sotilas ja sinun pitäisi tietää miten soditaan! Tyhmä, hanki ensi kerralla luotettavampia liittolaisia!”
* * *
Suomi juoksi metsän halki vaivalloisesti. Hänen purtuaan Venäjää korvaan oli hän samalla saanut Karjalan takaisin itselleen, ja rajanmuutos alkoi tuntua hänen vasemmassa jalassaan, vaikeuttaen juoksemista huomattavasti. Matka hänen ja joukkojensa yölliselle leiripaikalle ei onneksi ollut kahta kilometriä pidempi, ja hän saavutti vieläkin adrenaliinilla täytetyt joukkonsa pian lepäämästä ja turvaamasta selustaansa. Venäläisiä joukkoja ei näkynyt missään.
”Suomi!” Salo huomasi valtionsa ensimmäisenä ja lähimpänä ollut Kohonen juoksi tätä vastaan, auttaen nilkuttavan valtion muiden luokse.
”Anteeksi!” Leino parahti tullessaan lähemmäksi ja pyyhkiessään hiekan sotkemia kasvojaan paitaansa, ”Se oli sittenkin ansa, anteeksi!”
”Ei hätää.” Suomi sanoi yllättäen kaikki hymyilemällä, ”Se oli voitto meille.”
”Ivalo kaatui.” Ilmoitti Kohonen jäykästi auttaessaan Suomen istumaan.
”Mutta sentään vain hän!” Huomautti liian iloisesti Kalkas, ”Meitä on yhä yksitoista jäljellä!”
Kuului hieman suruvalitteluja, kun Suomi laski katseensa hetkeksi maahan.
”Kymmenenpäs.” Hän sanoi hiljaa. Miehet menivät hiljaiseksi ja Hiltunen laski päät nopeasti.
”Kahdeksan, yhdeksän… Ja minä, kymmenen. Kuka-”
”Peltonen.” Tajusi Puputti. Suomi sulki silmänsä.
”Voi paska!” Salo karjahti ja heitti kädessään olleen jonkin puuta päin raivostuessaan. Kaikki olivat hiljaa ja miettivät kahta menetettyä ystäväänsä. Suomi tiesi Saloon sattuvan eniten, sillä hänestä ja Peltosesta oli ehtinyt kahden sodan aikana tulla hyvin eriskummalliset kaverukset.
Hiljaisuutta kesti pari minuuttia, jonka aikana nopeimmin asiasta ylitsepäässeet alkoivat kasata tavaroitaan lähtövalmiuteen. Salo, joka oli raivostuttuaan lähtenyt kahden minuutin kävelymatkalle lähiympäristöön, tuli nyt takaisin entistä sotkuisemmin hiuksin ja hampaitaan kiristellen.
”Öhöm…” Yskäisi Tapio Hiltunen päästään otettuun sotilaslätsään ja nousi seisomaan, ”Nyt kun… Menetimme kaksi sotilasta… Saanko sanoa pari asiaa?” Hän haki katseellaan Suomelta lupaa puhua. Tino nyökkäsi hiljaisesti ja antoi miehen puhua.
”Minä en tiedä, mitä nämä menetykset teille merkitsevät.” Hiltunen alkoi puhua, ”Mutta tänä pitkänä aikana minusta tuntuu, että teistä kaikista on tullut minulle läheisiä ystäviä. Ivalon ja Peltosen menetys tuntuu todella, todella kurjalta, kuten varmasti osaatte jokainen ymmärtää. He olivat sentään kaksi mielenkiintoista persoonaa. Peltonen rankkoine murteineen ja Ivalo tosimiehen asenteellaan olivat tärkeä osa tätä ryhmää. He kuolivat lakit päässään ja saappaat jalassaan meidän muiden puolesta. Siinä… Siinä…”
”Siinä oli kaksi suomalaista.” Suomi jatkoi Hiltusen menetettyä kykynsä puhua. Kaikki käännähtivät äkisti katsomaan valtiotaan, joka avoimesti itki kyyneliä sen sanoessaan. Hänen lauseitaan seurasi jälleen uusi hiljaisuus.
”Niin… Kaksi suomalaista.” Hiltunen yritti saada puheestaan jälleen kiinni, ”Ja molemmat hyviä miehiä. Hyviä sotilaita…”
”Hyviä isiä.” Suomi jatkoi hiljaa, ”Ivalolta jäi kaksoset ja vaimo… Tiesin tämän riskin valitessani hänet tähän joukkoon. Peltosella oli muistaakseni ensimmäinen lapsenlapsi tulossa...”
”Eipä päässyt mies sitä näkemään.” Huoahti Kalkas, joka ansaitsi törkeällä kommentillaan Suo-Yrjön nyrkistä otsaansa.
”En ehkä tiedä miten Ivalo lähti.” Suomi jatkoi, ”Mutta näin Peltosen viimeisen hetken. Ja voin sanoa, että hän ei katuisi tapaa johon kuoli. Parin kiukunpuuskan peittämähän hän oli, mutta se teki hänestä erityisen. Muistan hänen kerran nuorempana vannoneen, että hän halusi kuolla maansa puolesta. Tämän enempää hän ei voisi minun ja teidän puolestanne tehdä, sillä viimeisenä hän pelasti minun henkeni.”
”Ivalo ampui viimeisen laukauksensa sen Venäjän suuntaan.” Kertoi nopeasti Leino, ”Joten hänkin pääsi lähtemään tehtyään miehen työn.” Jokunen miehistä nyökytteli hyväksyvästi ja uskovaisimmat tekivät ristinmerkin kahdesti.
”Mutta tätä sota on.” Suomi yritti saada äänensä pysymään vakaana, kykenemättä siihen millään lailla, ”Menetyksiä. Rikottuja lupauksia, kyyneliä ja verta. Ehkä meidän pitää jatkaa matkaa, ennen kuin venäläiset löytävät meidät. Ei anneta molempien uhrauksien mennä turhaan ja kuolla itse tänne.”
Vaitonaisina miehet alkoivat totella käskyä ja kymmenen minuutin päästä he olivat jälleen liikekannalla. Joukkoa nyt virallisesti johtava Salo väänteli karttaa käsissään epätoivoisesti ja yritti johtaa porukan turvallisesti pois, samalla kun kaksi nuorinta, Kohonen ja Kallio auttoivat nilkuttavan Suomen eteenpäin. Edes suurisuinen Kalkas ei uskaltanut lähteä kommentoimaan mitään nähdessään valtionsa murtuneen tilan, itkemisen punertavan naaman ja vihasta palavat silmät.
A/NHyvää isänpäivää Ivalo ja Peltonen ;_; Teistä on vaikea luopua! *sniff* No, tämä on sotaa, pitää tehdä uhrauksiaaaaaa, itkuparkupotkuraivari!
Anteeksi jälleen kun kesti! Nyt se johtui siitä, että koneeni päätti sanoa itsensä kokonaan irti, ja se piti lähettää korjaukseen. Olisihan se ollut helppoa Suomessa, muttakun minä olen täällä Italian luona, joten siinä meni sitten kuukausi hukkaan. Nyt olen kuitenkin palannut, saanut uuden luvun ja kaikki on hyvin! PAITSI MIE JOUDUN TAPPAMAAN KIVOJA HAHMOJAAAAA! ;_;
Tuo kyläkohtaus on oikeasti tapahtunut! Kuulin siitä radiossa, eräs porukka oikeasti meni kylään, siellä pyydettiin tulemaan uudestaan ja sitten siellä olikin seuraavana päivänä väijytys. Kiitos tästä tiedosta Yle <3
Suomi-Saksa-Suomi:
Halt den mund = Ole hiljaa = Halt den mund
- jos osaat saksaa, ja tiedät paremman lausahduksen tuolle, saa kertoa. En pane pahakseni <3
Eipä minulla muuta! (: Nähdään sitten seuraavassa luvussa, jookoskookos? Näkemiin! (Saa kommentoida~! Ve!)
