Title: Erilaisia samanlaisia
Author: Siiseli
Paring: tulkinnanvarainen Hermione/Ginny
Genre: Angst
Rating: S
Disclaimer: hahmot kuuluvat Rowlingille – minä vain leikin niillä
Summary: Vuodenajat vaihtelevat ja ne herättävät eri ihmisissä erilaisia reaktioita.
A/N: Seurailin ikkunasta puhelimessa puhuvaa ystävääni ja sain idean. Tämä oli vain pakko kirjoittaa, vaikka siinä ei juurikaan ollut järkeä ja koulun koneen näppäimistä tappoi sormeni. Itse pidän tästä, enimmäkseen vain omaa ajatuksen juoksua. Lisäksi tämä osallistuu femme10, kerää kaikki hahmot: Hermione Granger
Erilaisia samanlaisia
Syksy hiipii hiljalleen maailmaamme ja lehdet kellastuvat kauniisti luoden mitä värikkäimmän maailman lähiympäristöön. Pidän syksystä, pidän sen maalaamasta maisemasta, siitä kuinka illat pimenevät yhä nopeammin. Toisin, kuin eräitä, minua ei masenna syksy. Se antaa riemun vallata mieleni ja saa minut nauramaan, mutta en pidä silti näystä ikkunan takana. Linnan pihalla, istuu yksinäinen tyttö. Punaiset hiukset ovat valahtaneet peittämään surullisia kasvoja. En ymmärrä, miksi hän on surullinen joka ainoa syksy? Hän istuu yksin, ei kuuntele lohduttavia sanoja, on vain.
~
Talven saapuessa tuo punapää vetäytyy takaisin takkatulen ääreen, muuttuu hieman pirteämmäksi ja jaksaa oleskella kainalossani ja kuunnella helliä sanojani, mutta silti hän ei ole tässä maailmassa. Kuin usvapilvi olisi ympäröinyt hänet ja peittäisi kokonaan minulta sen kauniin naisen, herkän sisimmän, jonka tunnen. Silitän hellästi hänen pehmeää poskeaan. En haluaisi nähdä häntä tuossa kunnossa, mutta minun on pakko kestää, pakko jaksaa vahvana. Onneksi pidän myös talvesta. On mukavaa temmeltää lumessa, olla taas lapsi, vaikka oikeasti minunkin pitäisi olla hillitty nuori neiti. En vain halua, tahdon elää silloin, kun minulla on hyvä olla.
~
Hiljalleen päivät pitenevät. Hänen pyöreillä kasvoillaan alkaa välkähdellä toisinaan hymy, hän puhuu avoimemmin ja osoittaa hellyyttään useammin kuin pitkiin aikoihin. Minä puolestani alan kuihtua, en tahdo, että maailma laskee yltään kylmän viitan, en tahdo, että tulee lämmin. Haluan nauttia viimeiset lumet, mutta kasvit vain väkisin nostavat päänsä, linnut palaavat pimennoistaan. Kaikki tuntuu olevan täynnä uutta elämää, mutta minusta se karkaa. Rakkaani tavoittelee täyttä hohtoaan. Hän saattaa kulkea hyräillen käytävillä, hän jaksaa paremmin, iloitsee muidenkin seurasta ja unohtaa minut hetkittäin. Vihaan kevättä.
~
Masentavinta aikaa on kesä. On liian kuuma, eikä jaksa juurikaan tehdä mitään. Silloin sydämeni tekee kuoleman kuin feenikslintu, ainoana erona, ettei minun sydämeni enää herää eloon. Punapäinen taas huokuu energiaa, patoutunutta iloa, hänen kasvoillaan ollut väsymys on kokonaan poissa ja hän jaksaa perehtyä minunkin murheisiini. Häntä ei kiinnosta, tiedän sen, mutta silti hän on kuuntelevinaan ja minä hyväksyn sen. Hän on tuuliviiri, keskusteluiden keskipiste, kun minä taas vietän mielelläni aikaa yksin ja eritoten kotona. En ymmärrä, miksi olemme yhdessä, mutta toisaalta ymmärrän.
Me olemme erilaisia samanlaisia.
