A/N Tästä osasta mä ite henkilökohtasesti tykkään eniten. Mä en tiedä onko sallittua rakastua näin omiin hahmoihinsa, mutta Saian on vaan jotenki nii lutunen, vaikka ite sanonki
no niin nyt lopetan tän oman tarinan hypettämisen ennen ku menee noloksi tais mennä jo
mutta pitemmittä puheitta jatkoa, ja
New Divide kiitos kommentista ne tekee mut aian yhtä iloisiksi ja auttaa jaksamaan kirjottaa kiitoksia siis tuhannesti ^^
Osa 5Heräsin painajaisiin. Aurinko ei ollutkaan vielä laskenut täysin. En ollut voinut nukkua kuin korkeintaan pari tuntia. Lihaksiani särki, mutta niiden toimintakyky oli palannut jotenkin. Tunsin kuinka Saianin rintakehä kohoili heikosti toisen käteni alla. Hänen kasvonsa olivat levolliset, mutta lian ja naarmujen peitossa.
Nousin istumaan. Jokaista lihastani poltteli, mutta me emme todellakaan voineet jäädä siihen petojen saaliiksi. Vihelsin ja toivoin ettei Mans olisi kaukana. Kuulin onneksin pian sen äänen takanani. Käännyin maassa, ja nousin hitaasti polvilleni.
”Hyvä poika.”
Kuiskasin hiljaa Manselle, ja nousin sen kylkeä vasten pystyyn. Kokosin viimeiset voiman rippeeni, ja nostin Saianin Mansen selkään. Istuin sitten hänen taakseen, ja kannustin Mansen hitaasti liikkeelle.
Maisemat muuttuivat sumeiksi ympärilläni. Tunsin kuinka vilu kävi läpi kehoani ja kuume taisteli kehossani. En pysynyt Mansen selässä enää kuin kokemuksella. En tiennyt edes minne olimme menossa. Toivoin vain ettemme tapani mukaan kiertäneet kehää.
Luulin sitä kuume houreeksi jonkunlaiseksi kangastukseksi. Mans oli kuljettanut meidät takaisin lammelle. Kampesin itseni pois Mansen selästä, ja yllätyksekseni sain myös Saianin elottoman ruumiin kamppailtua viereeni. Pääni oli vain sumua, enkä jaksanut taistella unta vastaan enempää.
Aamu oli jo pitkällä. Auringon lämpimät säteet herättivät minut kirkaalla valollaan. Muistikuvani olivat sumeita. En muistanut miten olin päätyny siihen. Välähdys Saianin ruumista elottomana palasi mieleeni. Nousin liian nopeasti ja tunsin kuinka heikotus pakotti minua takaisin alas. Taistelin kuitenkin sitä vastaan, ja pysyin ylhäällä.
Etsin katseellani Saiania. Hän oli muutaman metrin päässä minusta loimeen käärittynä. En tiennyt kuinka olin saanut hänet taisteltua siihen, mutta olin iloinen, että niin oli tapahtunut.
Pakotin itseni pojan luokse. Saian oli aivan kalpea ja yltä päältä liassa. Taisi olla ihme, että hän ylipäätänsä vielä hengitti. Me tarvitsimme ruokaa molemmat. Uni oli palauttanut osan voimistani ja jaksoin etsiä ruokatarvikkeet satulalaukusta. Vanhan nuotion rippeiden vieressä oli onneksi vielä risuja, joista sain kyhättyä pienesti kytevän tulen. Heitin pronssiseenkuppiin kaikkea mitä löysin ja asettelin sen tulelle.
Revin paidastani suikaleen, ja kastoin sitä vedessä. Pesin Saianin kuumia kasvoja. Hän Oli kuumeessa niin kuin minäkin. Tartuin kuppiin ja hämmensin keitostani. Minulla ei ollut hajuakaan, miten syöttäisin Saianin, kun hän oli tajuton.
Tuin hänet polveani vasten ja kaadoin varovasti pari tippaa lientä hänen suuhunsa. Pelkojeni vastaisesti hän nieli sen. Siitä riemastuneena kaadoin lientä toisella kertaa liikaa ja Saian alkoi yskiä niin, että pelkäsin hänen tukehtuvan.
Laskin keittokupin maahan ja hakkasin hänen selkäänsä. Onneksi yskä rauhoittui melko pian ja Saian palasi tavalliseen tajuttomaan tilaansa. Huokaisten laskin Saianin pään takaisin maahan ja vedin loimen paremmin hänen päälleen. Nostin kulhon maasta ja join itse loput keitoksestani. Kylmä tärisytti kehoani, eikä kuuma neste auttanut nimeksikään. Loimi Saianin ympärillä oli ainut peitto.
***
Olin tärissyt säälittävän nuotio kyhäelmän vieressä niin kauan, etten kestänyt enää. Painauduin aivan kiinni Saianiin, ja vedin loimen molempien ylitse. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, ja tunsin ihanan lämmön palaavan kehooni. Olin vieläkin väsynyt vaikka en ollut ollut jalkeilla kuin vähän aikaa. Suljin silmäni, ja vaivuin hitaasti tajuttomuuteen.
Saian liikkui levottomasti vieressäni.
”Ei älkää, kiltit. Ei hän tarkoittanut sitä, antakaa meidän olla. Laurel, ei älkää. Laurel, Laurel!”
Kuulin Saianin puhetta ensimmäistä kertaa pariin päivään. Avasin silmäni nopeasti, ja näin kuinka Saianin pää nyki puolelta toiselle. Samalla Saian mumisi sekavia sanoja, jotka välillä muuttuivat kokonaisiksi lauseiksi. Siirsin käteni pojan hiuksiin.
”Saian ei hätää.”
Kuiskin hänelle hiljaa niin kuin Manselle rauhoittaakseni. Hitaasti se alkoi vaikuttaa. Saianin levoton liikehdintä loppui.
”Laurel.”
Nimi toistui vielä muutaman kerran hänen huuliltaan. Painoin kasvoni hänen kuumaa poskeaan vasten, ja vedin pojan heikon ruumin suojelevasta kiinni omaani. Saianin hengitys palasi rauhalliseksi, ja hän nukkui jälleen levollisesti minua vasten. Saian levitti ihanaa lämpöä kehoni läpi, ja annoin itseni rentoutua. Viimein uni vei voiton myös minusta.
* * *
Oli kulunut jo kolmatta päivää onnettomuudesta, eikä Saian ollut vieläkään palannut kuumeisesta, ja houruisesta maailmastaan. Viilensin hänen kasvojaan tottuneesti kankaan palasella. Annoin sormieni vaeltaa hänen huolettomilla kasvoillaan. Pelkäsin sitä mielihyvän tunnetta, jonka koin joka kerta kun katsoin Saianin siroa kehoa, ja annoin käsieni silittää hänen hiuksiaan.
”Mitä täällä tapahtuu?”
Saian herätti minut omista maailmoistani. Hän oli viimein avannut silmänsä, ja yritti parhaillaan nousta istumaan minun viereltäni.
”Mitä sinä lääpit?”
Saian katsoi kättäni, joka lepäsi hänen vatsallaan.
”Päästä minut.”
Saianin ääni oli kärttyinen, kun hän ei päässyt nousemaan. Hän yritti tarttua käteeni, mutta joutui keskeyttämään liikkeensä. Hänen kasvonsa paljastivat kivun, jonka liike kädessä aiheutti.
”Saian sinä elät, luojan kiitos.”
Annoin käteni puristua tiukemmin pojan ympärille, ja hengitin hetken pojan eloisaa olemusta. Nauruni kumpusi syvältä, kun kuulin Saianin ärtyisän mutinan altani. Vierähdin viimein irti Saianista, ja katsoin hänen ihmetystään hymyillen.
”Putosit kuoppaan. Sinun ranteesi on murtunut, ja sinulla on ollut kuume jo kolmatta päivää. Sinun täytyy olla nyt aloillasi, että toivut täysin.”
Saian ei näyttänyt tilanteeseen yhtään tyytyväiseltä.
”Miksi sinä pidät minua hengissä, saatko sinä minun kärsimyksestäni jotain tyydytystä vai?”
Tunsin kuinka hymy karisi kasvoiltani kuin tuhka nuotiosta.
”Minä.. sinä.. Minä olen pulassa ilman sinua.”
Saian oli todella palannut takaisin. Olin hämmentynyt miten poika oli niin nopeasti takaisin kartalla.
”Hae minulle veripihlajanlehtiä sitten.”
Saian tiuskaisi.
”Mutta nehän ovat myrkyllisiä.”
”Vain marjat ovat. Lehdet pitää keittää, mutta sen jälkeen ne vievät tämän kivun pois.”
En osannut muuta kuin nousta, ja jättä hiljaa kiroileva poika makaamaan paikalleen.
* * *
Tajusin hyvin pian, miksi Saian oli halunnut veripihlajan lehtiä. Olin kostuttanut niillä vain hetken hänen huuliaan, kun poika vieressäni naureskeli jo.
”Näetkö tuolla, tuolla on pikkuisia keijukaisia.”
Saian heilutteli kättään, ja kiherteli onnellisena.
”Mitä sinä selität? ”
Yritin seurata Saianin puheita, mutta päädyin aina mustaan umpikujaan.
”Tiedätkös sinä olet hyvä kaveri Marcel. Ei noin söpöä sotilasta voi kukaan tappaa.”
Tunsin kuinka henkeni salpaantui samassa. Saiain oli painanut kätensä poskelleni, ja katsoi samalla minua silmät tuikkien.
”Kerron sinulle salaisuuden.”
Katsoin sekavaa poikaa vieressäni, ja yritin kerätä itseäni.
”Minäkin olen tappanut jonkun.”
Saian kuiskasi hyvin teatraalisesti, ja antoi sitten naurun kummuta rinnastaan. Tartuin Saianin käteen poskellani, ja painoin sen maahan.
”Yrittäisit nukkua, olet huomenna varmasti jo parempi.”
”Minun oloni on loistava.”
Sanojensa vakuudeksi Saian nousi istumaan, mutta joutui välittömästi katumaan. Hän vajosi takaisin maahan voihkaisten. Saian ei kuitenkaan uskonut niin vähästä, vaan yritti uuttaa vielä vaikeampaa liikesarjaa. Tartuin pojan olkiin, ja pakotin hänet paikoilleen.
”Oikeasti Saian, haluatko että köytän sinut maahan?”
”Sinä taitaisit vain pitää siitä”
En ollut uskoa kuinka Saian sanoi sen. Hänen äänensä oli täynnä merkityksiä, joita en osannut tulkita, ja hänen silmänsä teki eleitä, jotka saivat vereni liikkelle.
”Äh tee sitten niin kuin haluat, omapa on terveytesi.”
Vierähdin pojan päältä, ja annoin selkäni kertoa puolestani Saianille mielipiteeni. Poskeni tuntuivat epämiellyttävän kuumilta, enkä halunnut pojan näkevän sitä.
”Sinä olet aina niin vakava. Nauttisit elämästä joskus. Missä ne lehdet on?”
En voinut olla kääntymättä katsomaan, mitä Saian teki, kun kuulin hänen ähisevän takanani. Poika oli vuorannut kasvonsa lehtiin, eikä hänestä näkynyt kuin tuikkivat silmät.
”Mitä helvettiä sinä teet?”
Kuulin Saianin hiljaisen hihityksen, ja vähän väliä hän osoitteli taivasta. Kumarruin lähelle Saianin kasvoja, ja pyyhin lehdet pois hänen kasvoiltaan. Saian ei edes huomannut minua. Hänen silmänsä oli iskostuneet jonnekin kauas minusta. Erehdyin etsimään niitä, ja törmäsin taivaan tähtiin niissä. Olin varma, että Saian nousisi, ja koskettaisi huuliani. Tunsin hengitykeni olevan aivan liian vaikeaa. Sitten silmät sammuivat. Saian nukahti huulet pienoisessa virneessä.
”Paskiainen.”
Sihahdin hänellä, ja pyyhkäisin vielä muutaman lehden pois pojan hiuksista.
***
Matala kiroilu herätti minut unesta, johon olin vaivalla itseni vaivuttanut. Saian piteli otsaansa, ja kiemurteli paikallaan.
”Saian oletko kunnossa?”
Poika sinkosi myrkyllisen katseensa minuun.
” Miksi annoit minun ottaa niitä lehtiä niin paljon? Sellainen annos olisi riittänyt myrkyttämään pataljoonan.”
Nousin nopeasti ylös, ja tartuin vesileiliin satulalaukun vieressä.
”Sinä tiedät etten tiedä kasveista mitään. Itse otit niitä enkä minä voinut tietää, että ne ovat myrkyllisiä.”
Ojensin leilin Saianille, joka kaatoi vettä suuhunsa tärisevin käsin.
”Minä en ollut eilen aivan kunnossa.”
Saian sanoi, kun oli tuhlannut viimeisenkin vesitipan. Sen jälkeen hän katsoi minua yhden painostavan hetken.
”Muistatko mitä teit eilen?”
Tunsin ihoni lämpötilan nousevan piinallisesti esittäessäni kysymyksen. Muistiko Saian hetken, jolloin hänen katseensa oli kohdannut omani. Saian kuitenkin puisti päätään.
”Mutta tiedän, että olen voinut tehdä, ja sanoa tyhmiäkin asioita. Se johtuu niistä helkkarin lehdistä.”
En voinut kuin antaa pääni nyökähtää. Minua pelotti se tunne, joka oli kasvanut rinnassani parin päivän aikana. Olo oli kuin kuusivuotiaana, kun olin löytänyt linnunpoikasen maasta. Isä oli käskenyt tappaa sen, mutta olin salakuljettanut linnun mummoni luo. Mummo oli käärinyt sen huovan palaseen, ja minä olin hoitanut sitä koko kesän. En koskaan ole sen jälkeen kiintynyt mihinkään niin paljoa. En ennen Saiania. Ja tiesin mihin se päättyisi. Saian katoaisi minun luotani aivan yhtä nopeasti kuin se linnunpoikanen. Ei vapaata olentoa voinut kahlita.
”Kauanko me olemme tuhlanneet jo aikaa?”
Saian oli noussut varovasti istumaan, ja keskeytti minun syvällisen tulen tuijottamis tuokioni.
”Siitä on viisi päivää, kun sinä lähdit.”
En ollut aikonut sylkeä sanoja niin, mutta nyt olin aika tyytyväinen, kun näin Saianin katseen painuvan maahan.
”Se oli hieman harkitsematonta.”
En kyennyt kuin tuhahtamaan.
”Emme taida todella selvitä tästä jorpakosta ilman toisiamme, joten hyvä on minä yritän sietää sinua sen aikaa, kun on pakko. Joten me voimme varmasti jo huomenna jatkaa matkaamme, jotta se aika olisi mahdollisimman lyhyt.”
Saian oli tehnyt jo liian monesti selväksi sen ettei aikonut ystävystyä kanssani. Olin hullu kun silti annoin itseni uskoa, että hän voisi sittenkin tulla vielä kaipaamaan minua.
”Hyvä on, lähden metsästämään meille illallista niin sinun ei tarvitse kestää minua hetkeen.”
”Mikset teurasta tuota konia?”
Saian oli sivuuttanut ilkeilyni liiankin helposti, ja sai minut enemmän kuin raivoisaksi. Tunsin kuinka vereni kuohui jossain järjen ja kommunikaationi välillä estäen niitä toimimasta yhteen.
”Sattumoisin ilman tuota konia se rotko johon putosit olisi sinun hautasi, joten sinuna antaisin hieman kunnioitusta edes sille.”
Jokainen huutamani tavu koveni loppua kohden enkä edes huomannut kuinka olin tarttunut Saianin olkaan, ja puristin sitä tiukasti. Tuntui kuin minulle ei koskaan olisi koulutettu viileä johtajuutta. Oli täysin käsittämätöntä kuinka koko ikäni rakentamani tunteiden muuri oli pala palalta rikkoutunut tuon sietämättömän pojan sanoista. Raivoni laantui kuitenkin heti, kun näin kuinka Saianin silmät olivat laajentuneet pelosta. Irrotin otteeni pojasta, ja otin nopeasti muutaman askeleen pois päin.
”An.. anteeksi.”
En osannut sanoa muuta, ja juoksi pois leiristä.