Kirjoittaja Aihe: We're colours and whites - we don't mix (K-11) 7/?  (Luettu 5078 kertaa)

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
// Alaotsikko: slash, seikkailu

Nimi: We're coulours and whites - we don't mix
Kirjoittaja: lasiovi eli minä ^^
Beta: rakas sisko, word ja heikot silmäni
Genre: slash, draama, fantasia
Ikäraja
: K-11
Päähenkilöt: Marcel ja Saian
Summary: On olemassa raja kahden maan välissä. Olen kuullut siitä tarinoita. Mummoni rakasti kertoa niitä, mutta minä en uskonut.
Varoitukset: Puhutaan sodasta, vähän kiroilua

A/N: Okei tää on miun ihan eka teksti täällä tai missään, joten olkaa edes vähän kiltisti ^^ kirjotus virheitä voi olla kun mun suome kieliopin osaaminen on aika ontuvaa. Tähän tulee monta osaa mutta ei viel yhtään käsitystä kuinka monta, että näillä mennään jos on mennäkseen :D Ja tarinan nimi on muuten sitaatti ihanasta leffasta Latter days.

We're colours and whites - we don't mix

Osa 1

Olen aina kärsinyt huonosta mielikuvituksesta. Isäni laittoi minut sotilaskouluun, kun olin täyttänyt kahdeksan. Voimaharjoituksia aamu neljästä kymmeneen. Kevyt ruokailu sitten mielenharjoitteita ja sotilas strategioiden hiomista. Iltaisin vielä miekkailuharjoittelua ja ruoka.

 Minusta tuli hyvä sotilas. Sitä ei kukaan kiistä vähiten käskyläiseni. Kahdesti minut on palkittu hyvästä johtajuudesta. Kerran sain palkinnon kun johdatin joukkoni onnistuneesti läpi vihollisjoukon turvaan, vaikka sen piti olla mahdotonta. Tämän olen tehnyt ja olen hieman yli kahdenkymmenen. Muusta elämästä en tiedä.

Olen elänyt sodan keskellä koko elämäni. Olen nähnyt paljon kuolemaa, ruumiita, verta ja likaa. Minun maani on sotinut kiihkeästi oman päämääränsä vuoksi, itse en enää edes tiedä mikä se päämärä on. Yritän vain pysyä hengissä ja pitää joukkonikin hengissä. En kerro tietämättömyydestäni kenellekään. 

En usko rakkauteen. Minulla ei ole ollut aikaa edes miettiä sellaisia. Minulle on tarjottu erästä kaunista tyttöä. Niin hänestä puhutaan. En ole häntä koskaan tavannut . Hän on päämieheni tytär, ja olen hyvin ylpeä saadessani kunnian viedä hänet vihille kunhan palaan takaisin kotiin.

Olen yksin, ratsastan. Jos johonkin olen  kiintynyt niin hevoseeni. Tumma lämminverinen ori. Kutsun sitä Manseksi isoisäni mukaan, joka oli kaikkein rohkein sotilas. Niin mummoni kertoi ja isäni vahvistaa.  En voi olla enää kovin kaukana rajalta. Mieleni on levoton, vihollisten maa on kovaa kavioiden alla jotka siihen iskeytyvät. Mieleeni palaa mummoni tarina maiden rajasta. Raja jonka näkee vain sen ansainnut, siellä ei ole sotaa vain rauha. Hymy kareilee huulillani kun muistan mummoni lempeät kasvot siitä on jo monia vuosia kun olen nähnyt ne viimeksi.

 Mans pysähtyy, en käskenyt. Se pakottaa minut valpastumaan. Tutkin ympäristöä en tiedä olenko oikeassa vai väärässä. Kaivelen lantioltani roikkuvasta kankaisesta pussista kompassin. Se näyttää pohjoiseen niinkuin pitääkin. Suunta on oikea. Kumarrun lähemmäs Mansen kaulaa ja kuiskaan sille rauhoittavasti. Se ei kuitenkaan suostu liikkumaan. Sen lihakset ovat pingottuneet ja se höristelee korviaan. Me odotamme.

Se liikkuu liian nopeasti että näkisin.Olin täysin tunteeni armoilla. Se on selässäni. Vaistomasisesti sinkoan käteni sen kaulalle, mutta se on voimakas ja saa minut tippumaan hevosen selästä. Se kierittää minua maassa ja onnistuu kahlitsemaan käteni. Yritän potkaista sen irti, mutta olen mahallani, ja tunnen kuinka kylmä maa pureutuu suuhuni. Metalli painuu vasten kaulaani.

”Anna minulle yksikin syy mikset ole jo kuollut?”

Tunnen sen kielen, se ei ole omani. Olen hiljaa ja yritän metsästää salpautunutta henkeä. Terä painautuu kipeästi syvemmälle ja veri pakenee pienestä viillosta. En saa pidettyä ruumistani haluamallani tavalla kurissa ja se säpsähtää äkillisestä kivusta.

”Sinä ansaitset kuolla.”

Mikset sitten tapa minua jo. Minä olen valmis vaikka loppuni ei vaikuta aivan yhtä hohdokkaalta kuin sen joskus villeissä unelmissani olin kehitellyt. Terän ote kuitenkin höllenee ja pian painokin katoaa selästäni. Vedän vaistomaisesti käden kurkulle ja köhin sitä. Kakistelen kuuman hapen kulkemaan taas keuhkoihini.

Katson kimppuuni käynyttä. Hän istuu polvet vedettynä leukaan. Näen vain oljenväriset takkuiset hiukset, kun poika on painanut kasvona vasten jalkojaan. Puukko lepää hänen vieressään ja hän tärisee. Jos olisin järkevä olisin ottanu jo miekan tupeesta ja päätänyt hänen elämänsä, mutta en voi. Tämä saattoi olla väärä hetki potea inhimillisyyden puuska. Olinhan tappanut monta vihollista ennenkin. Minun pitäisi edes nousta ja ratsastaa pois paikalta. Olihan hän vielä hetki sitten ollut lähellä tappaa. Jalkani eivät kuitenkaan totelleet. En pystynyt nousemaan. Koko kehoni värisi.

Olen istunut tässä jo liian monta hetkeä. Näen  kuinka aurinko on laskenut aivan liian alas. Pedot ovat lähtemässä liikkeelle. En voi enää jatkaa matkaani metsään, olisin liian helppo saalis. Minun pitäisi leiriytyä, mutta tekisinkö sen todella vihollisen kanssa. Voisin ottaa hänet vangiksi, mutta hän ei ollut vieläkään liikkunut. Minun pitäisi edes sitoa hänet, muuten jättäisin itseni alttiiksi vaaralle. Vaara kiehtoi minua.

Aloin kerätä kuivan näköisiä risuja lähimaastosta. Kokosin niitä keoksi minun ja hänen väliinsä. Kun olin viimein tyytyväinen kaivelin pussistani tulikivet, ja aloin iskemään kipinää tuohen palaselle. Olin tehnyt sen monesti, ja onnekseni tuli syttyi nytkin ennen kuin oli liian pimeää. Tuli sai hänet nostamaan kasvojaan. En osannut reagoida oikein. Kehossani virtasi lämmin veri ja se tuntui oudolta.

Pistin hänen kasvonpiirteitään nopeasti mieleeni. Yritin piirtää miehestä profiilin mieleeni. Kasvot olivat lian ja kyynelten täplittämät. Hän ei voinut olla minua paljon nuorempi ehkä saman ikäinen. Kasvot olivat soikeat, leuka siro samoin nenä. Silmät olivat tummat. Uskoisin, että vihreät. Samanlaiset kuin saniaiset tummien kuusten varjossa.

 Hän vetää itsenään kauemmas tulesta. Olin unohtanut, että he eivät pidä siitä. Metsän ihmiset. Niin kuin meille oltiin opetettu vihollisistamme.  Meidän oli niin vaikeaa ymmärtää heitä, emme kai olleet antaneet edes tilaisuutta. Olin kuullut heistä paljon pahaa. Syitä siihen miksi sotamme oli oikeutettua, silti en osannut vihata häntä.

Kaivelin kuivalihaa satulalaukun kätköistä. Sitä ei ollut enää kuin kahdeksi päiväksi. Vuolin siitä sopivia paloja suuhuni. Näin kuinka hänen huulensa liikkuivat omieni tahtiin. Hän ei vieläkään ollut lähtenyt mihinkään. Hän ei tainnut pystyä liikkumaan kunnolla. Yritin muistella mummoni tarinoita, mutta en muistanut yhtään metsän ihmisistä. Ehkä hänelle oli käynyt samoin kuin Manselle. Vuolin lihasta pari siivua. Pysähdyin hetkeksi, mutta nousin silti.

Kyyristyin hitaasti hänen lähelleen. Tunsin havujen ja sammaleen tuoksun nenässäni. Tarjosin lihan palasia, mutta niihin hän ei koskenut. Tunsin kuinka silmät seurasivat käsieni liikettä. Ehkä hän ei voinut liikkuttaa edes käsiään.

Laitoin lihapalan varovasti hänen huultensa päälle. Hän haisteli sitä hetken ja avasi sitten suunsa ottaen lihapalan siihen. Rohkaistuneena hän otti loput lihasta ojennetusta kädestäni. Minä vetäydyin nopeasti taaemmas. Istuin alas maahan ja annoin käteni haroa lyhyitä hiuksiani. En osannut irrottaa katsettani hänestä. Siinä nuoressa miehessä oli jotain kovin lumoavaa. Pienin lähes näkymättömin liikkein hän laittoi palasia lisää suuhunsa. Hän pysähtyi kesken ja katsoi suoraan minua silmiin. Vereni virtasi yhä kovemmin niin, että kuulin sen korvissani. Se nousi kasvoilleni ja käänsi katseeni pois.

Sota meidän ja metsänihmisten välillä oli jatkunut jo monia kymmeniä vuosia. Isoisäni aikana se oli alkanut. Minut oltiin opetettu vihaamaan heitä, samoin kuin uskon heidän vihaavan meitä. En kuitenkaan tuntenu vihaa, en inhoa.

”Mikä sinun nimesi on?”

Huomasin kysyväni ennenkuin ajattelin. Mitään mihin ei halua kiintyä ei saisi nimetä, samoin oli vihollisista. Heistä ei saanut tehdä henkilöitä. Se oli ollut melkein ensimmäinen oppitunti. Hän ei vastannut, hänen silmänsä kuitenkin tekivät minusta muistiinpanoja. Tunsin sen ihollani, se oli kiusallista.

”Oletko sinä taikuri?”

Oikeasti meidän ja metsän kieli ei poikennut toisistaa kuin ääntämyksessä, silti se tuntui vieraalta korvissani. Luuliko mies, että olin loitsinut hänet paikoilleen. Minä en edes uskonut magiaan. Puistin päätäni ja hänen silmänsä tummuivat vaikka liekit välillämme kasvoivat suuremmiksi.

Hän nytkähti, painoi kätensä maahan. Minä tartuin vaistomaisesti kiinni miekkaani, vaikken pelännytkään. En uskonut hänen enää hyökkäävän kimppuuni. Hän ei kuitenkaan noussut ylös, vaan jäi istumaan. Näin hetken kuinka epäusko paistoi nuorukaisen silmistä.

 ”Mikset sinä tappanut minua?”

 Nyt kun en enää voinut lähteä leiristä eikä hän voinut liikkua, voisimme kai pitää edes hieman seuraa toisillemme. Hän katsoi puukkoon, joka lepäsi vieläkin maassa hänen vieressään. Hän ei vastannut vieläkään. Tiesin kyllä, että sama kysymys olisi aivan yhtä oikeutettu asetettavaksi minulle. En halunnut kuitenkaan miettiä sitä tarkemmin.

 ”Olemmekohan me jo lähellä rajaa.”

Esitin sen, enkä enää edes uskonut saavani vastausta. Halusin vain pitää hiljaisuutta poissa.

 ”Luultavasti me olemme jo sillä.”

Hänellä on hiljainen ääni. Samanlainen kuin tuuli, joka kahisuttaa peltoa syksyllä. Kulmani asettuvat vaistomaisesti kurttuun. Miten se on mahdollista, en ole nähnyt minkäänlaisia viitteitä maidemmen rajasta vielä.

”Sen on pakko olla niin, sillä en ole nähnyt tätä maata ennen.”

 Hän jatkaa ja näen kuinka hänen kasvojensa ilme sättii mieltä.

”Mitä sinä täällä sitten teet?”

”Seurasin sinua.”

 Minun ei olisi pitänyt kysyä, näin kuinka hänen kasvoilleen nousi vihainen hymyn kare.

” Mistä asti sinä olet minua seurannut?”

”Honkamaasta.”

Siitä oli jo ainakin kolme päivää, kun olin lähtenyt sieltä. Oliko hän todella onnistunut seuraamaan minua niin pitkään,  etten ollut huomannut mitään? Minua kylmäsi, kun tajusin kuinka lähellä kuolemaa olin ollut kokoajan. Hän oli varmaan nähnyt turkoosin johtajan tunnukseni, ja yksin olisin ollut helppo ja kunniakas saalis.

Joukkoni olivat lähteneet päivää ennen. Olin jäänyt vielä tarkkailemaan tilannetta, mutta vihollisista ei ollut enää näkynyt merkkejä. Minun oli ollut tarkoitus ottaa joukot kiinni, mutta en ollut nähnyt heitä vielä. Minulla oli hyvä suuntavaisto, mutta saatoin olla hukassa.

 Olisin halunnut kysyä uudestaan, miksi hän ei tappanut minua, mutta ehkei sitä edes hyödyttänyt tietää. Hänen ilmeensä alkoi olla jo tuskainen, mutta hän peitti hyvin sen, ettei kyennyt liikkua. Minulta ei todella vaatisi paljoa tappaa häntä.

 ”Etkö sinä todella voi liikkua?”

Hän katsoi minua ylimielisesti. Minä tuskastuin katsomaan sitä, nousin ylös ja lähestyin häntä. Tartuin kiinni hänen olkiinsa ja nostin ylös. Hän suoristi jalkansa ja sai ne viimein maanpinnalle. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja minä pidin vieläkin kiinni nuoren miehen olista. Hän verrytteli jalkojaan ja otti sitten askeleen taaksepäin. Hän huojui hetken paikallaan ja minä tartuin uudestaan kiinni, mutta se oli liian myöhäistä ja me kaaduimme maahan molemmat. Kuulin kuinka hiljainen nauru voimistui allani, enkä voinut vastustaa yhtymästä siihen. Kiepsahdin hänen päältään ja me nauroimme molemmat maassa.


« Viimeksi muokattu: 27.04.2015 13:37:47 kirjoittanut plööt »
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde

illuminated

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: We're coulours and whites - we don't mix (K-13) 1/?
« Vastaus #1 : 18.10.2010 15:34:08 »
tosi suloinen tarinan alku, tykkäsin kyllä kovasti tunnelmasta ja miljööstä. päähenkilökin on tosi mielenkiintoisen oloinen, toivottavasti saat hänestä paljon irti. kuvailusta tykkäsin, se oli yksinkertaista, mutta sujuvaa ja kuulosti hyvältä ainakin mun korville.

eli ehdottomasti raamit hyvälle tarinalle on kasassa, mutta oikeinkirjoitukseen kannattaa panostaa vähän enemmän. lue teksti läpi vaikka useampaankin kertaan, löytyi monta kohtaa, joissa sanassa oli ylimääräisiä tai vääriä kirjaimia. ihan vaan huolimattomuusvirheitä, siis.

toinen oikeinkirjoitusjuttu, josta nyt nipotan, on pilkun käyttö.
Lainaus
Sitä ei kukaan kiistä vähiten käskyläiseni.

näitä pilkkuvirheitä oli aika paljon, en niitä kaikkia laita lainauksiin, mutta tuossa oli yksi heti alussa, joka tökkäsi ikävästi. pää- ja sivulauseiden välistä puuttui myös välillä pilkku.

lisäksi dialogissa kannattaa aloittaa aina eri riviltä, kun puhuja vaihtuu. lukijan on paljon helpompi seurata.

siinä muutama vinkki, että saat tekstin itsessään sujuvammaksi. toivottavasti olin tarpeeksi kiltti ;) mutta kuten sanottu, tarina kuulostaa hyvältä, tämähän voi kehittyä vaikka mihin! miljööstä tuli mieleen final fantasy XII, tykkäsin  ;D jatka hei kirjottamista, mä ainakin odotan tämän jatkoa!

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: We're coulours and whites - we don't mix (K-13) 5/?
« Vastaus #2 : 08.12.2010 16:18:46 »
A/N Hmmmm tää on ihan äärimmäisen pelottavaa yrittää laitta uutta lukua tänne, ku ei oo enne tällastakaan lapsi pieni ennen tehny elämässään :D ehkä tämä tulee nyt oikeeseen paikkaan sitä toivomma me.

 Kiitoksia äärimmäisen paljon ihanalle illuminadted ihmiselle palautteesta arvostan enemmän kuin kovasti. Kritiikki on aina tervetullutta ja mä kirkastan mun haarnsikaa ettei sen hampaat niin pahalta tunnu. Ilman kritiikkiä on vaikee parantaa, ja mä haluan parantaa kovasti.  Tuo pilkku on mulle semmonen kirous etten varmaan koskaan onnistu hallihtemaan sen käyttöö -.- Mä yritän kyllä, mutta ku ne paholaisen kätyrit ei koskaan mene sinne minne pitäis. Miten ihmeessä mä pääsin äidinkielen kirjotukset läpi, ylioppilaskirjotusten arvo romuttu saman tien. Ja jatkossa mä yritän lukee  noi tekstit nii monasti läpi ettei noita pahuksen kirotusvirheitä eksyis sekaan bailaamaan. Ja kiitos vinkistä mä koitan laittaa noi dialogit selkeemmin, koska totta tosiaan se vois vähän keventää tota lukemista :D Mutta  Ehkä mä lopetan tämän ihme sepustukseni ja laitan tän tarinani jatkon seuraavaan. Kiitos ja kumarrus ja niiaus.

Osa 2

Taivaalla oli pilviä, mutta muutama tähti loisti niiden raosta. Et voi tappaa ketään jonka seurassa olet nauranut. Muistin vanhan sanonnan, ja tajusin mitä se tarkoitti kaikkinensa. Hänenkin naurunsa oli jo kuollut, ja me makasimme hiljaa paikoillamme. Tunsin oloni harvinaisen rauhalliseksi siihen nähden, että hän oli vielä hetki sitten ollut kimpussani puukon kanssa.  

”Minun nimeni on Saian.” Hän katkaisi hiljaisuuden.

”Saian.” Maistelin sitä suussani.

 “Marcel.” Ojensin käden sivulleni ja tunsin kuinka hän hennosti vastasi kättelyyn. En voinut estää naurun purkaantumista huuliltani, kun kuulin hänenkin nauravan tilanteelle.

 ”Oletko koskaan ollut yhtä oudossa tilanteessa?”  Saian kysyi nauraen.

Minä en ollut edes nauranut monen vuoteen. Puistin vain päätäni ja käänsin kasvoni hänen kasvojaan kohti.

”En minäkään, ensin äänet päässä käskivät seurata sinua. Sitten kun yritin tappaa, ne toruivat minua, ja sitten lukitsivat kiinni maahan. Ja nyt minä nauran viholliseni kanssa.”

 Tunsin ilmeeni vakavoituvan. Saian olisi joku täysin sekopää tai sitten tähän hulluun tilanteeseen kuuluisi vielä joku muukin taho. Kumpikaan vaihtoehdoista ei vaikuttanut minun silmissä edulliselta.

“En minä ole kuullut ääniä ennen.” Saian jatkoi nopeasti. Minä osasin vain huokaista vastaukseksi.

”Tähän paikkaan liittyy jotain outo.” Minä päättelin viimein ilmaan.

”Niin, minäkään en tunne tätä seutua, täällä on liian rauhallista. Kuuntele vaikka.”

Me hiljenimme. Se oli totta. Yleensä ilmasta kantautui tulipalojen, huutojen, sodan tai jonkin muun ääniä. Nyt oli hiljaista, vain tuuli kävi harvakseltaan puihin, mutta muuten ympäristö kuulosti siltä kuin olisimme kahdestaan suuressa tyhjiössä ilman muuta elämää.

***

Olin nukahtanut varkain, sillä säpsähdin hereille. Saian makasi melkein kiinni minussa. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset. Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. En muistanut tarkkaan miltä metsä oli näyttänyt illalla, mutta en uskonut että siltä.

Meitä reunustivat tuuheat lehtiset puut. Ne olivat korkeita ja auringon valo siivilöityi niiden läpi meidän yllemme. Mans söi rauhallisensa ruohoa puiden vieressä. Kaivoin nopeasti kompassini pussista, mutta se ei näyttänyt enää minnekään. Sen viisari pyöri hitaasti ympyrää. Ravistin sitä kädessäni, mutta nuoli ei pysähtynyt.

Pukkasin Saiania kylkeen. Hän ynähti, muttei herännyt. Pukkasin voimakkaammin ja hän säpsähti hereille. Saianin silmät olivat laajentuneet paniikista ja hän näytti yrittävän miettiä mitä hänelle tapahtui.

”Rauhoitu hyvä mies, jos olisin halunnut tappaa, olisin tehnyt sen jo.” Saian näytti pääsevän tilanteen herraksi ja nousi itsekin istumaan hiuksiaan pörröttäen.

Tungin kompassini pojan käteen. ”Mitä tämä tarkoittaa.” Saian katsoi kompassia unisilla silmillään. ”Mikä siinä on vikana?” Tökkäsin lasia ja hän nosti kompassin lähemmäs. Hänen otsaansa syntyi muutama kurttu.

”Sinä olet ostanut viallisen kompassin.” Hän sanoi tyynesti. ”Tämänkö takia sinä herätit minut. Olen huono aamuihminen.”

 ”Se toimi vielä eilen, sitä paitsi minusta tämä paikkakin on muuttunut.” Saian pyöritti katsettaan ympäristössä, ja hänen otsiensa rypyt lisääntyivät sitä mukaa.

”Sinä olet oikeassa.” Nousin ylös ja tunsin kiihtymyksen kasvavan sisälläni.

 ”Missä me olemme?”

 ”Minä veikkaisin edelleen, että olemme aivan maiden rajalla.”

 Tutkailin ympärilleni ja yritin kuulostella, mutta ympäriltä ei vieläkään kuulunut ääniä. Edes linnut eivät laulaneet siellä.

”Onko sinulla vielä sitä lihaa?” Katsahdan alas Saianiin ja kuulin kuinka hänen mahansa murisi kuin pieni peto. Hymy nousi huulilleni. Se tuntui oudolta. Minua pidettiin vakavana miehenä, siksi harvat ylipäätänsä koskaan lähestyivät minua.

Kumarruin kaivelemaan satulalaukkua vain varmistaakseni sen jonka jo tiesin. Lihaa oli jäljellä enää vain säälittävän pieni palanen. se ei ikinä riittäisi kahden miehen tarpeiksi. Otin lihan palasen käsiini ja tarjosin sen Saianille. Mies näytti muutenkin niin hentoiselta, että hän tarvitsi ravintoa ennemmin kuin minä.

Saian tunki ruokaa innokkaasti suuhunsa.

”Etkö sinä syö?” Hän kysyi. Sanoista oli vaikeaa saada selvää, kun hänellä oli suu täynnä ruokaa. Puistin nopeasti päätä.

”Minulla ei ole nälkä.” Välittömästi mahani murisi sanojeni painoksi. Saian kurtisti kulmiaan ja ojensi lopun lihasta kohti minua. Torjuin sen kuitenkin.

 ”Minun pitäisi muutenkin lähteä. Jos todella olemme rajalla, tästä ei voi olla pitkä matka Kristallilaaksoon, ja tiedän sieltä yhden oivan kievarin.”

 Sain nyökkäsi ja tunki loput lihasta suuhunsa. Sitten hänkin nousi.

”Minäkin voisin lähteä.”

Nyökkäsin ja otin pontevasti satulan käsiini vakuuttaakseni itseni sanoista. En voinut käsittää miksi minusta tuntui siltä. Olin juuri selvinnyt vihollisen tappo yrityksestä ja voisimme kumpikin jatkaa matkaamme ilman veren vuodatusta. Miksi minä en olisi halunnut lähteä vielä?

Tunsin kuinka Saian katseli minua, kun kiristin satulavyötä. Mans seisoi rauhallisesti paikallaan ja taputin sitä kevyesti kylkeen. Käännyin sitten kohti Saiania, joka puri huultaan. Poika laski nopeasti katseensa maahan ja tunsin taas kuinka veri humahti koko kehoni läpi

”Tuota voisinko millään pyytää jotain?” Saian sanoi hiljaa. Minä en pitänyt hänen äänen sävystä, mutta annoin hänelle mahdollisuuden jatkaa.

”Sinun merkkisi voisinko saada sen?” Minulla kesti hetki ennen kuin ymmärsin mitä hän halusi.

”Tämänkö?”

 Revin käsivarressani olevan turkoosin nauhan, johon oli kirjailtu gepardi. Saian nyökkää ja punastuu hieman. Minun pitäisi kieltäytyä, tiesi kyllä mitä hän sillä tekisi. Ylpeilisi tappaneensa suuren johtajan. Saisi mainetta päänahallani. Ojensin nauhan kuitenkin hänelle.

”Sanotaan että se on maksu hengestäni.”

 Saian nyökkää ja katsoi nauhaa kiitollisena. Nousin Mansen selkään ja nyökkään Saianille viimeisen kerran. Toivottavasti emme kohtaa koskaan rintamalla.

***

Olen kulkenut jo jonkin aikaa. En tiedä yhtään mihin suuntaan minun pitäisi mennä. Yritin katsoa merkkejä puista, mutta joka puolella oksat olivat aivan yhtä paksuja ja tuuheita. Pilvetkin olivat vallanneet taivaan, enkä nähnyt aurinkoa. Maisematkin näyttivät hyvänpäivän tutuilta, tiesin ne yhdestä tapaamisesta.

En pitänyt tästä tunteesta yhtään. Pysähdyin ja näin vinoon kasvaneen koivun, olen ollut tässä ennekin. Kirosin pitkään. Olisin tuhoon tuomittu, jos alkaisin nyt kiertää kehää. Katson vielä kerran kompassia, mutta sen nuoli kiersi vieläkin hitaasi ympäri. Raivo syöksähti nopeana liikkeenä käteeni ja kompassi lensi kaarella pusikkoon.

Nousin Mansen selästä ja annoin sen levähtää hetken. Minun oli niin nälkä, etten jaksanut itsekkään matkustaa enää. Kaduin että kieltäydyin siitä lihapalasesta. Katsoin ympärilleni. Pensaissa kasvaa marjoja, mutten ole aivan varma voiko niitä syödä. Otin muutaman niistä käteeni ja haistoin niitä. Ne eivät tuoksuneet juuri miltään. Puristin niitä käsiini, ne näyttivät aivan vereltä. Annoin marjojen hipaista huultani.

 ”Sinuna en söisi niitä. ”

 Kuulen tutun äänen ja nostan päätäni. Saian tuli esiin puiden takaa.

 ”Ne ovat veripihlajan marjoja, eivät tapa heti, mutta ilman vasta-ainetta loppusi ei olisi mukava.”

Pudotan marjan maahan ja pyyhin käteni paitaan.

 ”Minä kun luulin että sinä janoat kuolemaani.”

Saian virnisti minulle.

”Nyt vain näyttää olevan niin ikävästi, etten osaa täältä pois, ja sinusta taitaa olla enemmän iloa elävänä. Sitä paitsi, jos olisit syönyt nuo marjat, sinun lihasikaan ei olisi ollut kelvollista syötäväksi.”

Kasvoni vääntyvät inhosta, mikä saa naurun kumpuamaan heikosti Saianin huulten välistä.

”Kunhan laskin leikkiä, emme me niin barbaareja ole. Ota tästä.”

 Saian työnsi käsiini mustikoita.

”Ei niillä ehkä nälkä lähde, mutta ovat ne ensiapua. Sen sijaa tuosta sinun miekastasi voisi olla apua.”

 En ehtinyt reagoida mitenkään, kun Saian oli jo vetänyt miekkani tupesta. Otin vaistomaisesti askeleen taakse päin ja aloin etsimään maastosta jotain millä puolustautua.

 ”Enköhän minä sinut olisi jo tappanut jos olisin halunnut.”

Kuulin Saianin käyttävän sanojani ja tunsin kuinka nolostus sai poskiani polttelemaan. Lisäksi olin pudottanut Saianin tarjoamat marjat.

 ”Sanoitko sinä ettet osaa täältä pois?”

 Saian oli kääntänyt minulle selkäänsä ja tarkkaili metsää edessään.

”Shh”

Sain kuiskasi. Miehen selän lihakset olivat kiristyneet ja hän otti varovaisia askeleita eteenpäin. Nopeasti Saian otti vielä muutaman askeleen, ja miekka välähti kohti maata. Kuului vain kimeä vingahdus ja Saian oli kumartunut saalin ylle. Saian nosti pienen eläimen maasta. En tiedä mikä se oli, mutta kyllä siitä varmasti syötävää tulisi paistamalla.

 ”Nyt sinä voisit tehdä nuotion.”

 Saian esitteli saalistaan ylpeänä kuin suuri soturi. Minä aloin kasata nopeasti puita.

« Viimeksi muokattu: 21.02.2011 22:38:26 kirjoittanut Lasiovi »
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: We're coulours and whites - we don't mix (K-13) 5/?
« Vastaus #3 : 16.01.2011 23:54:02 »
A/N New Divide Kiitoksia äärettömän paljon palautteesta! Arvaston kovasti, ja toivottavasti lupaavan alun jälkeen ei tule täyttä inflaatiota, jos nyt yhtään musitan taloustiedontunnilta oikeita termejä noh on any way :D Ainaki mää ihte oon hyvin ja kovin rakastunut etenkin mun omaan pikkuseen Saianiin.

 Ja joo siellä on tosiaan sota tämän tiedon ei nyut pitäisi hirveesti spoilata ketään :D Ite en oo tuota Avataria koskaan nähny, joten vaikeeta kommentoida sitä, että en oo ainanaa tarkotuksella palginoinu ketään :D Kaikki on ainaki päällisin puolin mun oman pienen pääni tuotetta, mutta alitajunnastahan nyt voi putkahella mitä vaan :D

Anteeksi vielä tuhannesti noista kirjotusvirheistä. Vaikak kuin huolellisesti lukkee nii aina niitä joitaki sinne eksyy mukkaan -.- toivottavasti niitä ei oo liikaa niin että tät mun tekstiä on mielekästä lukia. Mutat ehkä mä tästä pitemmittä puheitta yritän alittaa ton kolmos osan kehiin! ^_^

Osa 3

Tuli loimusi iloisesti, ja me söimme hiljaa. Liha ei oikeastaan maistunut millekkään, mutta minulla oli niin nälkä että hotkin sitä suuhuni kuin se olisi äitini valmistamaa herkkullista kanaa. Pyyhin huuleni ja heitin luun maahan. Saian kaiveli taskujaan, ja sai sieltä esiin kankaisen liinan. Hän avasi sen, ja tarjosi minulle liiskaantuneita marjoja. Söin ne tyytyväisenä, ja kaaduin sitten makaamaan maahan. Saian kaatui pian perässäni.

 ”Tämä paikka hermostuttaa minua.”

Sanoin ajatukseni viimein ääneen. En pitänyt siitä kuinka en tiennyt missä olin. Saian oli hetken hiljaa.

 ”Huomenna voisimme alkaa etsiä reittiä pois täältä. Minusta tuntuu, että olisi parempi, jos tekisimme sen yhdessä. Sovitaan, että unohdamme vihollisuutemme siksi aikaa.”

Minä en ollut edes ajatellut Saiania vihollisena hänen hyökkäyksensä jälkeen. Minua masensi ajatus, että poika oli kuitenkin tehnyt niin.

”Tietenkin.”

Vastasin vaimeasti.

”Hienoa.”

Saian myötäili, ja alkoi sitten hyräillä hiljaa.

Saianin ääni oli rauhoittava. Hän lauloin hiljaisella äänellä laulua, jota en tunnistanut. Minä en osannut laulaa, mutta kuuntelin sitä mieluusti. Ei ollut vielä pimeä, mutta olimme päättäneet jäädä siihen huomiseen asti. Ei olisi järkevää lähteä poukkoilemaan metsään, kun pimeään ei kuitenkaan ollut enää pitkästi.

Saian hiljeni, ja jäi vain tuijottamaan tulta.

 ”Mikä tuo laulu oli? Se oli kaunis.”

Olin tapani mukaan rikkomassa hiljaisuutta. Sen harmonia oli liian pelottavaa minulle.

”Mummoni lauloi sitä meille.” Saian sanoi hiljaa.

”Minun mummoni kertoi aina tarinoita.”
 
”Niitä ei kuule enää.”

 Katsoi Saianiin joka nyppi ruohoa maasta, ja heitti sitä kohti tulta.

 ”Tarinoita?”

 ”Ja laulukaan. Kaikki on vain täynnä sotaa. ”

 ”Sinä et taida olla sotilas?”

 Saian käänsi katseensa minuun ja virnisti.

 ”Sinä et ole tainnut tehdä koskaan muuta, olet kireämpi kuin ansalanka.”

Se osui kipeämmin lähelle kuin olisin uskonut. Yritin rentoutua, mutta se taisi saada minut näyttämään vielä kireämmältä.

”Isäni laittoi minut sotilaskouluun kun olin kahdeksan.”

Saian vihelsi kevyesti.

”Minä en ole käynyt muuta kuin pakollisen koulun. Äitini sanoi usein että olen toivoton tapaus. Seikkailin päivät pitkät, kunnes tulitauko ratkesi ja jouduin keskelle tätä kaikkea. ”

Olin kuullut kuinka metsänihmiset kokosivat joukkoihinsa kaikki kynnelle kykenevät. Meillä oli ollut koossa sotilaskoulut jo monia vuosikymmeniä. Heillä oli miesylivoima meillä taito.

”Onko sinulla kuinka suuri perhe?”

En halunnut puhua sodasta täällä. Tunsin Saianin punnitsevan katseen.

”Minun kaksi veljeäni  kuoli rintamalla. Isän ja äidin tappoivat teidän raakalaiset. Poltitte koko kylän maan tasalle. ”

Saianin ääni oli kohonnut ja silmät loimusivat. Laskin katseen kun en kestänyt nähdä sitä. En tiennyt mitä sanoa. Samaa hekin olivat tehneet meidän maassamme, sota ei koskaan ollut reilua.

”Olen kovin pahoillani.”

Saian mulkaisi minua ja naurahti halveksivasti.

 ”Minun olisi pitänyt tappaa sinut. Te tuhositte kaiken mitä minulla oli.”

 ”Mikset sinä sitten tappanut?”

En voinut estäää raivoa, joka kulki suonissani kuumana. Kuulin vieläkin huutoni kaiun ilmassa. Saianin silmät olivat nyt täynnä arkuutta. Hän käänsi katseensa ja tuli hiljaista. Yritin hengittää syvään. Tuntui pahalta kun tunsin vihan meidän välillämme. Meistä ei koskaan tulisi ystäviä, miten me koskaan kykenisimme toimimaan yhteen?

***

Taivas oli pikimusta kun heräsin. Aamuun oli vielä muutama tunti. Tunsin Saianin kyljen omaani vasten. Se oli tavattoman outoa sillä olimme nukahtaneet toisistamme erossa. Näin tuntui tapahtuvan jatkuvasti. Mieleni maalautui samassa kuvista, joissa Saian suunitteli vievänsä henkeni yöllä. Puristin käden kaulalleni, mutta katsoasseni viereeni näin Saianin rauhalliset kasvot. Niissä ei ollut enää merkkiäkään eilisestä raivosta. Saianista tuleva lämpö oli  mukavan tuntoista, kun ulkoilma oli niin viileää, eikä hiillos lämmittänyt enää kummoisesti. Kuulostelin ääniä ympärilläni mutta ilma oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

 ”Lauriel, Lauriel..”

Kuulin Saianin äänen viereltäni rikkovan sen hiljaisuuden. Hän oli alkanu liikehtiä levottomasti.

”Saian.”

 Tartuin varovasti kiinni hänen olkapäistään. Pojan hätääntynyt ääni hermostutti minua.

 ”Saian herää.”

Kovensin ääntäni, kun hän ei reagoinut yrityksiini mitenkään. Ravistin hänen olkiaan, ja viimein Saian avasi silmänsä säpsähtäen. Kaduin että olin herättänyt hänet, kun näin kuinka hänen silmänsä katsoivat minua pelokkaina. Hän ei selvästi tienny missä oli, hän näytti niin nuorelta ja haavoittuvalta, että koin käsitämättä halua suojella häntä.

”Hei ei mitään hätää.”

Kuiskasin varovasti.

”Näit vain pahaa unta.”

Muistin mitä mummo oli aina tehnyt, kun olin herännyt painajaisiin. Painoin käden pojan hiuksiin ja silitin niitä kevyesti. Mieleeni palasi melodia jota mummoni hyräili aina. Kurkkuni tuntui käheltä, mutta pakotin äänen kulkemaan varovasti huulteni välistä. Saian tuntui rauhoittuvan. Paniikki katosi hänen silmistään, ja hän painoi ne takaisin kiinni. Jatkoin hiljaista hyräilyä ja tunsin kuinka pojan hengitys tasaantui.

En koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Pojan kasvot olivat täysin tyynet ja hänen kultaisen ohran väriset hiuksensa olivat pienillä takuilla. Saian oli kuin pieni metsän peikko, josta olin kuullut pienenä tarinoita. Luonnon lapsi ja kesyttämätön. Silti hän oli niin pieni ja haavoittuvainen. Minusta tuntui että pieni kolahduskin olisi voinut rikkoa hänet.

Annoin sormilleni ehkä liikaa valtuuksia ja ne vaelsivat Saianin poskelle ja siitä huulen kaarelle. Irrotin nopeasti otteni kun tajusin ajatukseni. En ollut eläessäni suudellut ketään, ennen tätä hetkeä en ollut edes miettinyt miltä se tuntuisi. Nousin ylös. Olin typerys kun olin kehitellyt tunteita häntä kohtaan. Sen täytyi johtua vain tästä järjettömästä tilanteesta.        

Istahdin maahan turvallisen välimatkan päähän. Kohensin tulta edessäni. Heikko liekki kyti vielä hiiloksissa. Heitin niiden päälle muutaman risun, ja toivoin ettei se onnistuisi tukahduttamaan tulta. Rätisten risut kuitenkin syttyivät. Oranssi valo leikitteli pojan ääriviivoilla edessäni. Suljin silmäni. Halusin nukahtaa. Valitettavasti olin niitä joiden oli vaikeaa saada unta kun aamu alkoi sarastaa, joten annoin vain ajatuksien pyöriä mielessäni.

Aina joskus kuvittelin millaista elämäni olisi ollut, jos en koskaan olisi joutunut sotilaskouluun. Yhtä ankaraa se olisi ollut siitä isä olisi pitänyt huolen. Mutta ehkä minulla olisi ollut enemmän aikaa tutustua tunteisiin. Ne tuntuivat niin vierailta, enkä osannut suhtautua niihin. Minä olin jo pienestä pitäen oppinut, ettei tunteita sopinut ainakaan näyttää, myöhemmin en enää osannut oikeastaan edes tuntea niitä. Olen elänyt jo niin pitkään uralleni, ja kunnialle etten oikeastaan osannut elämässäni enää muuta. On pelottava ajatus, kun ei tiedä mitä tehdä sitten kun kaikki loppuu. Kun menen naimisiin ehkä saan lapsia. Ensimmäistä kertaa metsän kahleet tuntuivat vapauttavilta. Niin kauan kun olisin täällä hukassa elämälläni olisi edes jokin tarkoitus, jotain muutakin sisältöä kuin sota. Se oli vapauttava tunnne.

***

Heräsin kun jokin lensi vasten kylkeäni. Avasin hitaasti silmät ja näin kuinka toinen käpy lensi minua kohti ja napsahti vatsalleni.

 ”Ai, miksi sinä noin teit?”

”Aurinko on paistanut jo kauan. Me emme ikinä pääse täältä, jos emme lähde liikkeelle. Lisäksi minulla on nälkä.”

Saianin huulet menivät mutrulle viimeisien sanojen kohdalla. En osanut estää hymyä nousemasta kasvoilleni.

 ”Etkö sinä raukka osaa itse tehdä ruokaa?”

 ”Tiedoksesi meillä ei ole yhtään ruokaa, ja olisin voinut lähteä metsästämään, mutta tämä metsä on niin oikkuileva etten tiedä minne olisin päätynyt. Sitäpaitsi minusta on lohdullisempaa, että voin aina uhrata sinut pedoille, jos menemme yhdessä.”

Pojan sanat olivat myrkylliset ja se tappoi minunkin hymyni. Nousin istumaan ja pörrötin olematonta hiussänkeäni. Saian oli oikeassa aurinko paistoi jo hieman liian alhaalta. Olin nukkunut aivan liian pitkään. Emme kerkeäisi tänään kovin pitkälle ennen pimeää, ja salaa olin siitä iloinen.

”Auta siivoamaan leiri niin lähdetään.”

Annoin tottuneesti käskyjä.

 ”Minä en ota sinulta käskyjä.”

Saian sinkosi takaisin.

 ”Niin, etpä tietenkään.”

Nousin ylös, ja nostin satulan maasta Mansen selkään. Huomasin sivusilmällä kuinka Saian kuitenkin oli alkanut tukahduttaa tulta ja keräsi ruokailuastioita nuotion ympäriltä.

 ”Meidän pitäisi yrittää etsiä jostain vettä. Leilit alkavat olla tyhjiä ja Manse tarvitse vettä.”

 Saian nyökkäsi, vastaukseksi sanoilleni. Hänen ilmeensä oli tiukka.

”Lähdetään sitten.”

***

Olimme rämpineet tiheässä sanikossa jo monta tuntia ilman pienintäkään aavistusta oikesta suunnasta.

”Outoa.”

Saian mumisi aina välillä, ja katsoi sitten karttaa, jota hän säilytti vyötäisillään roikkuvassa pussissa.

”Kaiken järjen mukaan meidän pitäisi olla rajalla, mutta en tunne tätä metsää.”

Kulmani painuivat kurttuun. Vaikka metsässä harhailu oli omalla tavallaan vapauttavaa, ei se olisi sitä kauaa, jos emme pian löytäisi vettä.

” Me emme selviä kauan, jos emme löydä vettä, tai ala sataa.”

 ”Onneksi voin aina juoda veresi.”

 Käänsin katseeni nopeasti poikaan vieressäni, mutta tällä kertaa hänen kasvojensa ilme oli huvittunut.

”Sinä todella pidät minua barbaarina.”

En sanonut hänelle enää mitään. Olin aivan sekaisin hänen viesteistään. Välillä Saian tuntui huokuvan vihaa ja toisella hetkellä hän teki minusta vain pilkkaa.

”Hei katso.”

Saianin ääni oli innostunut ja tarkensin itsekin katseeni eteen.

 ”Ei voi olla.”

 Henkäisin ihastuneena. Se oli jotain uskomattoman hienoa. Pieni aukio sen sankan kuusimetsän keskellä, ja lampi. Kiihdytin askeliani sitä kohti. Päästin irti Mansen suitsista, ja kumarruin vettä kohti.

 ”Odota.”

Saian keskeytti minun aikeeni ottaa vettä käsiini. Saian tuli viereeni, ja kumartui tarkkailemaan lammen pintaa tarkasti. Hän haisteli ilmaa sen yläpuolella, ja katsoi kirkkaan lammen pohjaa kulmat rutussa.

 ”Okei voit juoda.”

Kastoin sormen pääni veteen, ja se tuntui ihanan viileältä.

 ”Mitä tuo oli?”

Kysyin, kun ensimmäiset vesipisarat olivat valuneet alas kurkustani.

 ”Joskus näissä lammissa kasvaa kasvi, joka aiheuttaa ihan punoitusta. On se joiltakin lähtenyt irtikin.”

Irvistin Saianille, ja olin kiitollinen, että mukanani oli joku joka tiesi luonnosta enemmän kuin minä. Itse olin tottunut vain leirielämään, en metsässä vaeltamiseen.

”Kai sinäkin juot?”

”Vasta hevosen jälkeen.”

Saian osoitti Mansea, joka sekin oli kumartunut juomaan.

”Minä etsin risuja, meidän on varmaan viisainta leiriytyä tähän.”

Sanojen painoksi Saian lähti viereltäni, ja minä aloin täyttämään leilejä.


« Viimeksi muokattu: 21.02.2011 22:38:47 kirjoittanut Lasiovi »
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: We're colours and whites - we don't mix (K-13) 5/?
« Vastaus #4 : 06.02.2011 04:18:12 »
A/N New divide Kiitoksia jälleen palautteesta äärettömän paljon. se sai mut hymyilemään pitkään. Mukavaa kuulla että mun tarinasta tykätään ^_^ Koska mä itekkin tykkään tästä :) Toiovttavasti onnistun pitämään mielenkiinnon yllä myös jatkossa. Mutta ehkä enempiä jaarittelematta tässä ois seuraava osa ^^

Osa 4

”Oletko sinä kuullut niitä tarinoita rajalla sijaitsevasta maasta?”

Katkaisin hiljaisuuden, jossa olimme istuneet. Olimme saaneet syötyä jänistä, jonka myönnettäköön Saian oli taitavasti pyydystänyt.

”Ai utopiasta, siitä maasta, jossa ei ole sotaa? Maasta joka antaa löytäjälleen jotain?”

Nyökkäsin, metsän ihmisten kesken liikkui samat tarinat. Ei se minua yllättänyt, olimmehan olleet ennen samaa kansaa.

”Tiesitkö, että mielessäni on käynyt, että voisimme olla siellä.”

Sanoin viimein mielessäni pyörineen ajatuksen. Tosin nyt se tuntui enemmän kuin hölmöltä. Saian purskahti nauruun.

”Uskotko sinä niihin tarinoihin?  Herää unelmista.  Me ollaan vain eksytty ei sen enempää.  Me emme voi olla kaukana  tutuista maisemista, joten hyvällä onnella pääsen jo huomenna sinusta eroon.”

Tunsin kuinka veri karkasi poskilleni. Olisi pitänyt olla hiljaa.

”Uskoithan sinä magiaankin.”

Puolustin sanojani. Saianin ilme oli tuima.

”En minä siihen oikeasti uskonut, kunhan heittelin.”

 ”Myönnät silti, että ajatus jostain ulkopuolisista voimista on käynyt sinunkin mielessäsi.”

Tuli hiljaista. Saian katsoi tiukasti tulta ja minä häntä.

”En silti usko siihen piste. Alan nukkumaan.”

 Saian kuittasi puheen vuoronsa ja kaatui maahan makaaman.

Katsoin Saianin kierimistään maassa, kun hän yritti löytää hyvää asentoa. En vieläkään osannut suhtautua Saianin vihamielisyyteen oikein. Toisaalta hänhän oli yrittänyt tappaa minut alusta alkaen, joten sen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Kaikkein vaikeinta minun oli kuitenkin suhtautua siihen miltä pojan vihamielisyys minusta tuntui. Tunsin niin syvää halua tutustua poikaan, että hänen jatkuvat torjumisensa tuntuivat todella pahalta. Olisin halunnut tarttua kiinni Saianin hartioihin, ja vaatia häneltä vastausta siihen, miksi hän vihasi minua niin paljon. Toisaalta tiesin syyn jo. Me olimme vihollisia. Minä vuodatin hänen sukunsa verta, mutta se oli vain minun tehtäväni. Miksei tuo poika tajunnut ettei siinä ollut mitään henkilökohtaista. Se oli sotilaan työ. Siihen minut oli kasvatettu.

Saian huokaisi vieressäni kuuluvasti, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen silmänsä olivat porautuneet minuun.

”Eivätkö sotilaat koskaan nuku?”

 Hymähdin pienesti.

”Etkö saa unta?”

Saian käänsi kasvonsa kohti taivasta eikä vastannut. Tapansa mukaan hän oli hiljaa heikkouksistaan.

”Kuka on Laurel?”

Saian sinkosi nopeasti katseensa takaisin minuun, ja hänen silmänsä olivat rävähtäneet suuriksi.

”Mistä sinä olet hänen nimensä kuullut?”

Hänen äänensä oli pelokas. En ollut uskonut sellaista reaktiota.

”Huusit sitä viime yönä.”

 Yritin selittää sanojani.

 ”Hän ei ole kukaan.”'

Saian  tiuskaisi. Kaduin, että kysyin. Saian sulkeutui, eikä suostunut antamaan vastausta.

”Ajattelin vain, että hän on tyttösi, joka odottaa sinua takaisin urhoolliselta matkaltasi tai jotain.”

Saianin katse oli tumma, ja suu oli vetäytynyt tiukaksi viivaksi. Hän yritti pitää jotain sisällään ja kääntyi viimein pois päin minusta.

Painauduin itsekin maaten. Olin liian väsynyt puntaroimaan enempää. Painoin silmäni kiinni, ja jätin Saianin rypemään omaan hiljaisuuteensa.

***

Kun heräsin Saiania ei näkynyt missään. Nousin nopeasi ylös, ja huomasin, että osa ruokailuvälineistä ja yksi leili oli kadonnut. Hän oli jättänyt minut. Kirosin mielessäni typeryyttäni. En selviäisi metsästä koskaan yksin pois. Yritin huutaa pojan nimeä, mutta en kuullut ympäristössä muiden ääniä.

Olin nukkunut pitkään, ja aurinko oli jo korkealla. Saian oli lähtenyt varmasti jo aamun sarastaessa. Minulla ei ollut toivoakaan löytää häntä, sillä aika oli antanut hänelle aivan liikaa etumatkaa. Peitin nuotion mullalla, ja satuloin Mansen. Minun ei auttanut muu kuin yrittää selvitä yksin.

Tiesin taas kulkevani kehää. Maisemat eivät muuttuneet juuri lainkaan, aivan sama minne kuljin. Olin väsynyt, ja nälkäinen. Kiukkuni kasvoi Saiani kohtaan. Olin pelottavan tietoinen riippuvuudestani hänen taitojaan kohtaan. Saianin kanssa matkan teko edistyi jotenkin, maisemat edes muuttuivat. Kun olin yksin päädyin aina kiertämään loputonta kehää.

Mans pysähtyi, ja otti levottomasti muutaman askeleen taaksepäin. En ollut varautunut siihen, ja tasapainoni melkein petti.

”Noh poika mikä sinulle tuli?”

Kumarruin kohti Mansen kaulaa, ja sivelin sitä kevyesti tarkentaen katseeni sitten eteen. Maassa oli suuri syvänne. Sitä oli vaikeaa erottaa vahvan sammaleen takaa.

Laskeuduin Mansen selästä tutkiakseni kuinka pitkälle kuoppa ylsi, kun näin maassa jotain tuttua. Kummarruin noukkimaan kankaisen palan maasta. En epäillyt hetkeäkään, se oli Saianin kartta. Kiersin katseellani koko maaston, mutta en nähnyt häntä missään. Katsoin kuopan reunoja. tarkemmin. Hieman minun vieressäni sammal oli ironnut maasta.

Pelkäsin pahinta, jos Saian oli pudonnut syvänteeseen. Kuoppa saattoi olla kuinka syvä tahansa, ja mahdolliset kivet sen pohjalla huolestuttivat.

Laskeuduin polvilleni kuopan reunalle.

”Saian.”

Yritin kuunnella ääniä mutta en kuullut kuopasta mitään. Se oli liian syvä, että olisin nähnyt pohjalle. Rojahdin maahan istumaan, ja etsin tulikiviä pussista. Kuopan reunat näyttivät pehmeiltä, en voinut mennä kovin lähelle tai putoaisin itse.

Käänsin asentoni makamaan niin, että pystyin näkemään mahdollisimman syvälle kuoppaan. Iskin kiviä yhteen  Kipinöiden tuottama valonlähde oli harmillisen lyhyt aikainen. Yritin keskittää kaiken tarkkaavaisuuteeni niihin hetkiin, mutta en silti ollut varma olinko nähnyt jotain vain en.

Tuhottoman monen kipinän jälkeen luulin viimein nähneeni jotain. Se näytti aivan Saianin vaalealta pellavapaidalta. En voinut olla varma oliko näkemäni oikea, vai halusinko vain uskoa löytäneeni hänet. Minun olisi pakko mennä kuopan pohjalle. En voinut ottaa sitä riskiä, että Saian olisi siellä, ja jättäisin hänet kuolemaan.

Kuoppa ei onneksi tuntunut olevan niin syvä kuin aluksi olin pelännyt. Kaivelin satulalaukkua, ja löysin sieltä  köyden, jonka olin sinne varmuudenvuoksi laittanut. Sidoin sen vyötärölleni ja köyden toisen pään puuhun. Köysi ei ollut järin pitkä mutta sen oli pakko riittää.

Kuopan reunat eivät onneksi olleet tasaiset, joten minun ei tarvinnut hypätä pohjalle kerralla. Parin varovaisen askeleen jälkeen liukas multa kuitenkin petti altani, ja liuin alaspäin holtittomasti. Rymähdin voimalla alas. Onneksi köysi oli riittävän vahva eikä katkennut. Käänsin varovasti katseeni viereeni. Tunsin kuinka hengitykseni katksei hetkeksi. Saian retkotti vieressäni, ja hänen koko olemuksensa oli eloton.

”Helvetin idiootti.”

Kirosin Saianin, ja kosketin varovasti hänen huuliaan. Helpottava lämmin kuohahdus valahti rinnassani, kun tunsin heikon vireen kämmenselkääni vasten. Hän hengitti vielä. Pohjalla ei näyttänyt olevan kiviä, mistä olin kiitollinen. Sen sijaan reunoilla niitä oli. Saian oli voinut lyödä itsensä niihin pahastikin.

Aluksi minun täytyi saada Saian jotenkin käännettyä selälleen. Pelkäsin koskea häneen. Olin nähnyt rintamalla tällaisia tapauksia. Joskus miehet putosivat pimeällä, ja sen jälkeen halvaantuivat. Pelkäsin saman käyneen Saianille.

Tartuin varovasti Saianin olkaan sekä kylkeen, ja vedin hänet varovasti makaamaan selälleen. Kuuli kuinka hän ynähti minun tehdessäni niin.

 ”Saian kuuletko minua?”

 Yritin saada Saianin reagoimaan uudestaan, mutta hän oli taas hiljaa kuin kuollut.

”Tämä olisi helpompaa, jos olisit tajuissasi.”

Mutisin vaikka tiesin sen olevan hyödytöntä. Tartuin kiinni Saianin kainaloihin, ja nostin hänet istumaan. Hän oli kuin nukke, joita olin mätkinyt harjoituksissa, vain hieman painavampi. Nostin hänet puoliksi selkääni, ja sidoin hänet kiinni itseeni köyden avulla. Kuopan seinämät tuntuivat mahdottomille nousta. Ne olivat kuin lasia, liukkaat ja suorat. Lisäksi suuri osa energiastaini meni Saianin pitelemisessä selässäni.

Aloin olla skeptinen onnistumis yrityksiäni kohtaan, kun olin liukunut seinämää pitkin takaisin maahan jo viidettä kertaa. Voimani olivat lopussa. Minun pitäisi saada Saian niin paljon tajuihinsa, että hän itse pystyisi pitämään kiinni. Laskin hänet maahan.

”Saian kuuletko sinä? Herää nyt.”

Huusin hänen korvaansa, kun en uskaltanut ravistaa.

 ”Helvetin idiootti.”

Toistin sitä kuin mantraa, voimattomuus ravisti minun kehoani, ja olisin halunnut lysähtää Saianin viereen yhtä kuolleena.

Tunsin käsittämättömän raivon puuskan hetkellisestä epätoivostani. Se ei sopinut sotilaalle. Se herätti jokaisen lihakseni henkiin. Nostin Saianin raivoissani lähes varomattomasti takaisin selkääni, ja tartuin köyteen. Vedin meitä ylöspäin ja säestin sitä huudollani, joka kaikui kuopan seinillä. Löin jalkateräni maahan ja annoin niiden pueutua muraan. Poljin itseni pakosta ylös. Kun aloin valua takaisin maahan karjuin niin, että kurkkuuni sattui. Taistelin itseni ulos sieltä.

***
Täristen makasin viimein ylhäällä. Nauru purkautui vapisevien huulieni välistä hysteerisinä puuskina, kun se viimein rauhoittui en tuntenut edes lihaksiani. Olin niin voimaton etten saanut edes kättäni ylös. Vaivoin sain käänettyä pääni niin, että näin Saianin kiinni selässäni. Hän oli luonnottomassa asennossa köyden varassa retkottaen sekä raajat joka suuntaan osoittaen. Revin köyden ympäriltämme, ja korjasin Saianin asennon niin, että hän makasi selällään. Painauduin kiinni Saianiin ja vedin käden suojelevasti hänen ympärilleen. Voimani eivät riittäneet muuhun. En voinut kuin toivoa, että hän selviäisi.
« Viimeksi muokattu: 29.08.2011 22:45:25 kirjoittanut Lasiovi »
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: We're colours and whites - we don't mix (K-13) 5/?
« Vastaus #5 : 21.02.2011 22:37:42 »
A/N Tästä osasta mä ite henkilökohtasesti tykkään eniten. Mä en tiedä onko sallittua rakastua näin omiin hahmoihinsa, mutta Saian on vaan jotenki nii lutunen, vaikka ite sanonki :D no niin nyt lopetan tän oman tarinan hypettämisen ennen ku menee noloksi tais mennä jo :D mutta pitemmittä puheitta jatkoa, ja  New Divide kiitos kommentista ne tekee mut aian yhtä iloisiksi ja auttaa jaksamaan kirjottaa kiitoksia siis tuhannesti ^^

Osa 5

Heräsin painajaisiin. Aurinko ei ollutkaan vielä laskenut täysin. En ollut voinut nukkua kuin korkeintaan pari tuntia. Lihaksiani särki, mutta niiden toimintakyky oli palannut jotenkin. Tunsin kuinka Saianin rintakehä kohoili heikosti toisen käteni alla. Hänen kasvonsa olivat levolliset, mutta lian ja naarmujen peitossa.

Nousin istumaan. Jokaista lihastani poltteli, mutta me emme todellakaan voineet jäädä siihen petojen saaliiksi. Vihelsin ja toivoin ettei Mans olisi kaukana. Kuulin onneksin pian sen äänen takanani. Käännyin maassa, ja nousin hitaasti polvilleni.

”Hyvä poika.”

 Kuiskasin hiljaa Manselle, ja nousin sen kylkeä vasten pystyyn. Kokosin viimeiset voiman rippeeni, ja nostin Saianin Mansen selkään. Istuin sitten hänen taakseen, ja kannustin Mansen hitaasti liikkeelle.

Maisemat muuttuivat sumeiksi ympärilläni. Tunsin kuinka vilu kävi läpi kehoani ja kuume taisteli kehossani. En pysynyt Mansen selässä enää kuin kokemuksella. En tiennyt edes minne olimme menossa. Toivoin vain ettemme tapani mukaan kiertäneet kehää.

Luulin sitä kuume houreeksi jonkunlaiseksi kangastukseksi. Mans oli kuljettanut meidät takaisin lammelle. Kampesin itseni pois Mansen selästä, ja yllätyksekseni sain myös Saianin elottoman ruumiin kamppailtua viereeni. Pääni oli vain sumua, enkä jaksanut taistella unta vastaan enempää.

Aamu oli jo pitkällä. Auringon lämpimät säteet herättivät minut kirkaalla valollaan. Muistikuvani olivat sumeita. En muistanut miten olin päätyny siihen. Välähdys Saianin ruumista elottomana palasi mieleeni. Nousin liian nopeasti ja tunsin kuinka heikotus pakotti minua takaisin alas. Taistelin kuitenkin sitä vastaan, ja pysyin ylhäällä.

Etsin katseellani Saiania. Hän oli muutaman metrin päässä minusta loimeen käärittynä. En tiennyt kuinka olin saanut hänet taisteltua siihen, mutta olin iloinen, että niin oli tapahtunut.

Pakotin itseni pojan luokse. Saian oli aivan kalpea ja yltä päältä liassa. Taisi olla ihme, että hän ylipäätänsä vielä hengitti. Me tarvitsimme ruokaa molemmat. Uni oli palauttanut osan voimistani ja jaksoin etsiä ruokatarvikkeet satulalaukusta. Vanhan nuotion rippeiden vieressä oli onneksi vielä risuja, joista sain kyhättyä pienesti kytevän tulen. Heitin pronssiseenkuppiin kaikkea mitä löysin ja asettelin sen tulelle.

Revin paidastani suikaleen, ja kastoin sitä vedessä. Pesin Saianin kuumia kasvoja. Hän Oli kuumeessa niin kuin minäkin. Tartuin kuppiin ja hämmensin keitostani. Minulla ei ollut hajuakaan, miten syöttäisin Saianin, kun hän oli tajuton.

Tuin hänet polveani vasten ja kaadoin varovasti pari tippaa lientä hänen suuhunsa. Pelkojeni vastaisesti hän nieli sen. Siitä riemastuneena kaadoin lientä toisella kertaa liikaa ja Saian alkoi yskiä niin, että pelkäsin hänen tukehtuvan.

Laskin keittokupin maahan ja hakkasin hänen selkäänsä. Onneksi yskä rauhoittui melko pian ja Saian palasi tavalliseen tajuttomaan tilaansa. Huokaisten laskin Saianin pään takaisin maahan ja vedin loimen paremmin hänen päälleen. Nostin kulhon maasta ja join itse loput keitoksestani. Kylmä tärisytti kehoani, eikä kuuma neste auttanut nimeksikään. Loimi Saianin ympärillä oli ainut peitto.

***

Olin tärissyt säälittävän nuotio kyhäelmän vieressä niin kauan, etten kestänyt enää. Painauduin aivan kiinni Saianiin, ja vedin loimen molempien ylitse. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, ja tunsin ihanan lämmön palaavan kehooni. Olin vieläkin väsynyt vaikka en ollut ollut jalkeilla kuin vähän aikaa. Suljin silmäni, ja vaivuin hitaasti tajuttomuuteen.

Saian liikkui levottomasti vieressäni.

”Ei älkää, kiltit. Ei hän tarkoittanut sitä, antakaa meidän olla. Laurel, ei älkää. Laurel, Laurel!”

Kuulin Saianin puhetta ensimmäistä kertaa pariin päivään. Avasin silmäni nopeasti, ja näin kuinka Saianin pää nyki puolelta toiselle. Samalla Saian mumisi sekavia sanoja, jotka välillä muuttuivat kokonaisiksi lauseiksi. Siirsin käteni pojan hiuksiin.

”Saian ei hätää.”

Kuiskin hänelle hiljaa niin kuin Manselle rauhoittaakseni. Hitaasti se alkoi vaikuttaa. Saianin levoton liikehdintä loppui.

”Laurel.”

Nimi toistui vielä muutaman kerran hänen huuliltaan. Painoin kasvoni hänen kuumaa poskeaan vasten, ja vedin pojan heikon ruumin suojelevasta kiinni omaani. Saianin hengitys palasi rauhalliseksi, ja hän nukkui jälleen levollisesti minua vasten. Saian levitti ihanaa lämpöä kehoni läpi, ja annoin itseni rentoutua. Viimein uni vei voiton myös minusta.

* * *

Oli kulunut jo kolmatta päivää onnettomuudesta, eikä Saian ollut vieläkään palannut kuumeisesta, ja houruisesta maailmastaan. Viilensin hänen kasvojaan tottuneesti kankaan palasella. Annoin sormieni vaeltaa hänen huolettomilla kasvoillaan. Pelkäsin sitä mielihyvän tunnetta, jonka koin joka kerta kun katsoin Saianin siroa kehoa, ja annoin käsieni silittää hänen hiuksiaan.

”Mitä täällä tapahtuu?”

Saian herätti minut omista maailmoistani. Hän oli viimein avannut silmänsä, ja yritti parhaillaan nousta istumaan minun viereltäni.

 ”Mitä sinä lääpit?”

 Saian katsoi kättäni, joka lepäsi hänen vatsallaan.

”Päästä minut.”

Saianin ääni oli kärttyinen, kun hän ei päässyt nousemaan. Hän yritti tarttua käteeni, mutta joutui keskeyttämään liikkeensä. Hänen kasvonsa paljastivat kivun, jonka liike kädessä aiheutti.

”Saian sinä elät, luojan kiitos.”

Annoin käteni puristua tiukemmin pojan ympärille, ja hengitin hetken pojan eloisaa olemusta. Nauruni kumpusi syvältä, kun kuulin Saianin ärtyisän mutinan altani. Vierähdin viimein  irti Saianista, ja katsoin hänen ihmetystään hymyillen.

”Putosit kuoppaan. Sinun ranteesi on murtunut, ja sinulla on ollut kuume jo kolmatta päivää. Sinun täytyy olla nyt aloillasi, että toivut täysin.”

 Saian ei näyttänyt tilanteeseen yhtään tyytyväiseltä.

 ”Miksi sinä pidät minua hengissä, saatko sinä minun kärsimyksestäni jotain tyydytystä vai?”

Tunsin kuinka hymy karisi kasvoiltani kuin tuhka nuotiosta.

”Minä.. sinä.. Minä olen pulassa ilman sinua.”

Saian oli todella palannut takaisin. Olin hämmentynyt miten poika oli niin nopeasti takaisin kartalla.

”Hae minulle veripihlajanlehtiä sitten.”

Saian tiuskaisi.

”Mutta nehän ovat myrkyllisiä.”

”Vain marjat ovat. Lehdet pitää keittää, mutta sen jälkeen ne vievät tämän kivun pois.”

 En osannut muuta kuin nousta, ja jättä hiljaa kiroileva poika makaamaan paikalleen.

* * *

Tajusin hyvin pian, miksi Saian oli halunnut veripihlajan lehtiä. Olin kostuttanut niillä vain hetken hänen huuliaan, kun poika vieressäni naureskeli jo.

”Näetkö tuolla, tuolla on pikkuisia keijukaisia.”

Saian heilutteli kättään, ja kiherteli onnellisena.

”Mitä sinä selität? ”

 Yritin seurata Saianin puheita, mutta päädyin aina mustaan umpikujaan.

”Tiedätkös sinä olet hyvä kaveri Marcel. Ei noin söpöä sotilasta voi kukaan tappaa.”

Tunsin kuinka henkeni salpaantui samassa. Saiain oli painanut kätensä poskelleni, ja katsoi samalla minua silmät tuikkien.

”Kerron sinulle salaisuuden.”

Katsoin sekavaa poikaa vieressäni, ja yritin kerätä itseäni.

 ”Minäkin olen tappanut jonkun.”

Saian kuiskasi hyvin teatraalisesti, ja antoi sitten naurun kummuta rinnastaan. Tartuin Saianin käteen poskellani, ja painoin sen maahan.

”Yrittäisit nukkua, olet huomenna varmasti jo parempi.”

 ”Minun oloni on loistava.”

Sanojensa vakuudeksi Saian nousi istumaan, mutta joutui välittömästi katumaan. Hän vajosi takaisin maahan voihkaisten. Saian ei kuitenkaan uskonut niin vähästä, vaan yritti uuttaa vielä vaikeampaa liikesarjaa. Tartuin pojan olkiin, ja pakotin hänet paikoilleen.

 ”Oikeasti Saian, haluatko että köytän sinut maahan?”

”Sinä taitaisit vain pitää siitä”

 En ollut uskoa kuinka Saian sanoi sen. Hänen äänensä oli täynnä merkityksiä, joita en osannut tulkita, ja hänen silmänsä teki eleitä, jotka saivat vereni liikkelle.

”Äh tee sitten niin kuin haluat, omapa on terveytesi.”

 Vierähdin pojan päältä, ja annoin selkäni kertoa puolestani Saianille mielipiteeni. Poskeni tuntuivat  epämiellyttävän kuumilta, enkä halunnut pojan näkevän sitä. 

”Sinä olet aina niin vakava. Nauttisit elämästä joskus. Missä ne lehdet on?”

En voinut olla kääntymättä katsomaan, mitä Saian teki, kun kuulin hänen ähisevän takanani. Poika oli vuorannut kasvonsa lehtiin, eikä hänestä näkynyt kuin tuikkivat silmät.

 ”Mitä helvettiä sinä teet?”

Kuulin Saianin hiljaisen hihityksen, ja vähän väliä hän osoitteli  taivasta. Kumarruin lähelle Saianin kasvoja, ja pyyhin lehdet pois hänen kasvoiltaan. Saian ei edes huomannut minua. Hänen silmänsä oli iskostuneet jonnekin kauas minusta. Erehdyin etsimään niitä, ja törmäsin taivaan tähtiin niissä. Olin varma, että Saian nousisi, ja koskettaisi huuliani. Tunsin hengitykeni olevan aivan liian vaikeaa. Sitten silmät sammuivat. Saian nukahti huulet pienoisessa virneessä.

 ”Paskiainen.”

Sihahdin hänellä, ja pyyhkäisin vielä muutaman lehden pois pojan hiuksista.

***
Matala kiroilu herätti minut unesta, johon olin vaivalla itseni vaivuttanut.  Saian piteli otsaansa, ja kiemurteli paikallaan.

”Saian oletko kunnossa?”

Poika sinkosi myrkyllisen katseensa minuun.

 ” Miksi annoit minun ottaa niitä lehtiä niin paljon? Sellainen annos olisi riittänyt myrkyttämään pataljoonan.”

Nousin nopeasti ylös, ja tartuin vesileiliin satulalaukun vieressä.

 ”Sinä tiedät etten tiedä kasveista mitään. Itse otit niitä enkä minä voinut tietää, että ne ovat myrkyllisiä.”

Ojensin leilin Saianille, joka kaatoi vettä suuhunsa tärisevin käsin.

 ”Minä en ollut eilen aivan kunnossa.”

 Saian sanoi, kun oli tuhlannut viimeisenkin vesitipan. Sen jälkeen hän katsoi minua yhden painostavan hetken.

”Muistatko mitä teit eilen?”

 Tunsin ihoni lämpötilan nousevan piinallisesti esittäessäni kysymyksen. Muistiko Saian hetken, jolloin hänen katseensa oli kohdannut omani. Saian kuitenkin puisti päätään.

”Mutta tiedän, että olen voinut tehdä, ja sanoa tyhmiäkin asioita. Se johtuu niistä helkkarin lehdistä.”

En voinut kuin antaa pääni nyökähtää. Minua pelotti se tunne, joka oli kasvanut rinnassani parin päivän aikana. Olo oli kuin kuusivuotiaana, kun olin löytänyt linnunpoikasen maasta. Isä oli käskenyt tappaa sen, mutta olin salakuljettanut linnun mummoni luo. Mummo oli käärinyt sen huovan palaseen, ja minä olin hoitanut sitä koko kesän. En koskaan ole sen jälkeen kiintynyt mihinkään niin paljoa. En ennen Saiania. Ja tiesin mihin se päättyisi. Saian katoaisi minun luotani aivan yhtä nopeasti kuin se linnunpoikanen. Ei vapaata olentoa voinut kahlita.

”Kauanko me olemme tuhlanneet jo aikaa?”

Saian oli noussut varovasti istumaan, ja keskeytti minun syvällisen tulen tuijottamis tuokioni.

”Siitä on viisi päivää, kun sinä lähdit.”

 En ollut aikonut sylkeä sanoja niin, mutta nyt olin aika tyytyväinen, kun näin Saianin katseen painuvan maahan.

”Se oli hieman harkitsematonta.”

 En kyennyt kuin tuhahtamaan.

”Emme taida todella selvitä tästä jorpakosta ilman toisiamme, joten hyvä on minä yritän sietää sinua sen aikaa, kun on pakko. Joten me voimme varmasti jo huomenna jatkaa matkaamme, jotta se aika olisi mahdollisimman lyhyt.”

Saian oli tehnyt jo liian monesti selväksi sen ettei aikonut ystävystyä kanssani. Olin hullu kun silti annoin itseni uskoa, että hän voisi sittenkin tulla vielä kaipaamaan minua.

”Hyvä on, lähden metsästämään meille illallista niin sinun ei tarvitse kestää minua hetkeen.”

  ”Mikset teurasta tuota konia?”

 Saian oli sivuuttanut  ilkeilyni liiankin helposti, ja sai minut enemmän kuin raivoisaksi. Tunsin kuinka vereni kuohui jossain järjen ja kommunikaationi välillä estäen niitä toimimasta yhteen.

”Sattumoisin ilman tuota konia se rotko johon putosit olisi sinun hautasi, joten sinuna antaisin hieman kunnioitusta edes sille.”

Jokainen huutamani tavu koveni loppua kohden  enkä edes huomannut kuinka olin tarttunut Saianin olkaan, ja puristin sitä tiukasti. Tuntui kuin minulle ei koskaan olisi koulutettu viileä johtajuutta. Oli täysin käsittämätöntä kuinka koko ikäni rakentamani tunteiden muuri oli pala palalta rikkoutunut tuon sietämättömän pojan sanoista. Raivoni laantui kuitenkin heti, kun näin kuinka Saianin silmät olivat laajentuneet pelosta. Irrotin otteeni pojasta, ja otin nopeasti muutaman askeleen pois päin.

 ”An.. anteeksi.”

 En osannut sanoa muuta, ja juoksi pois leiristä.
« Viimeksi muokattu: 29.08.2011 21:38:04 kirjoittanut Lasiovi »
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: We're colours and whites - we don't mix (K-13) 6/?
« Vastaus #6 : 29.08.2011 22:15:18 »
A/N Hui viime osasta onki vierähtänyt aikaa. Ja tämä asia ehkä liikuttaa eniten mua :D Mutta hienoahan se on jos joku tätäki rääpälettä seurailee. Kirjotusvirheet ei varmastikkaan ole kesän aikana hiotunut pois, tai ainakaan pilkku virheet Anteeksi jälleen kerran tuhannesti siitä -.- Ja kiitos Mekkoju kojmmentista arvostan sitä kovasti ^_^palaute on aina mukavaa Ja tässä luvussa viimein jotain happeninkia viimein näin kahden ihastuttavan ukkelin välillä \o/ ollos hyvät kiitos nam

Osa 6

Yö oli jo laskenut mustan viittansa ylleni kun palasin takaisin leiriin. Olin onnistunut pyytämään kaksi kohtuu suurta lintua, mutta en edes tiennyt olivatko ne syötäviä. Saian istui tulen vieressä ja hämmensi tikulla pronssisenkupin sisältöä. Poika ei nostanut katsetta kun tiputin saaliini hänen viereensä.

”Noista ei ole paljoa syötäväksi.”

 Saian sanoi viimein ja nosti päänsä minua kohti uhmakkaasti. Hänen koko kehonsa oli jännittynyt ja hän odotti, että olisin menettänyt malttini taas. En osannut kuin huokaista.

”Kai sinä niille jotain voit tehdä?”

 ”No ehkä niistä jotenkin kelvollista keittoa saa. Minä voin yrittää.”

Saian tarttui lintuihin ja veti ne syliinsä tutkittavaksi. Istuin mahdollisimman kauas hänestä. Jokainen asitipääni oli turtunu. En vain enää jaksanut välittää mitä minun sisälläni jotkin sellaiset mitättömät asiat, kuin tunteet halusivat. Olin onnistunut tähänkin päivään asti kuolettamaan kaikki tunteet mitä eteeni oli tullut. Olin kestänyt uutiset kaikista parhaitten sotilaitteni kuolemasta. En ollut itkenyt edes oppi-isäni hautajaisissa. Surua olin tuntenut sen aikaa, kun olin saanut kuulla uutisesta. Sen jälkeen kaksinkertaistettu iltaharjoittelu oli vienyt ajatukseni pois. Silti mikään ei tahtonut viedä sitä surua pois, jonka Saianin käytös tuotti minulle.

En halunnut välittää siitä mitä koko kehoni viesti minulle. En koskaan ennen ollut tuntenut intohimo. En tällaista kahden ihmisen välistä vetovoimaa. Se kaikki oli minussa niin voimakkaana, että oli lähes mahdotonta uskoa ettei Saian tuntenut sitä samaa.

”Luulin, että sudet olivat syöneet sinut kun viivyit niin kauan.”

Annoin silmieni hetkeksi käydä Saianin kasvoissa, mutta päätin olla välittämättä. Saian oli oikeassa. Me emme selviäsi täältä pois ilman toisiamme, mutta ei meidän silti tarvinnut olla ystäviä. Saian ei sanonut enää mitään, kun olin päättänyt olla hiljaa. Kuulin kuinka hän hyräili tapansa mukaan ja samalla puhdisti astioita vedellä, jota oli keittänyt. Nousin ylös ja painauduin Mansea vasten. Annoin käteni silittää sen pehmeää harjaa ja painoin kasvoni Mansen pehmeää turpaa vasten.

”Sinä ainakin olet ystäväni.”

Kuiskasin sille hiljaa ja suukotin sitä sitten nopeasti. Sitä en tehnyt usein ja katsahdin nopeasti Saiania, mutta poika oli uppoutunut toimiinsa niin ettei ollut nähnyt minua.

***
Saianin keho kohoili tasaiseen tahtiin hiilloksen takana. Silmäni eivät osanneet irrottaa otettaan pojan kauniista kehosta. Sydämeni melkein pysähtyi, kun Saianin silmät rävähtivät auki kesken hänen rauhallisen unen. Ne olit laajenneet pelosta ja tuijottivat vain hieman ohi kasvojeni.

 ”Laurel.”

Näin Saianin tavaavan hitaasti sanoja joita en kuullut. Tunsin jonkin selkäni takana. Kirosin, kun olin unohtanu miekkani satulan viereen muutaman metrin päähän itsestäni. Pelkäsin kääntyä katsomaan taakseni. Hitaasti kuitenkin pakotin pääni kääntymään. Pelkäsin sitä mitä kohtaisin. Saian ei ollut koskaan ennen näyttänyt olevan niin peloissaan.

Viimein kasvoni olivat kohti metsää takakani, mutta siellä ei ollut ketään. Käännyin nopeasti kohti Saiani, mutta poika ei maannut enää paikallaan. Saian oli kohottautunut polvilleen ja ojensi kättään minua kohti.

”Sinähän olet kuollut. Minä tapoin sinut.”

 Kyyneleet valuivat pojan kalpeilla kasvoilla, kun hän sopersi sanoja ilmalle.

”Saian.”

Kuiskasin pojan nimen hiljaa, mutta hän ei kuullut sitä. Saian näytti siltä, kuin olisi kuunnellut jonkun toisen sanoja. Katsoin pojan hätääntyneitä kasvoja, kunnes ne yhtäkkiä siirtyivät katsomaan minua. Tuijotin hetken pojan suuria silmiä. Pelko oli korvautunut niissä jollakin muulla. Sitten Saian haukkoi henkeään ja lyyhistyi maahan.

”Saian.”

Huusin poikaa ja ryntäsin hänen luokseen. Saian hengitti vielä. Hän oli vaipunut vain takaisin uneen. Tutkin maastoa ympärillämme tarkkaan, mutta en silti kyennyt näkemään ketään. Tiesin kuitenki, että olin tuntenut jonkun hetken vierelläni. Mitä helvettiä täällä tapahtui?

En ollut kyennyt nukkumaan yöllä. Koko aikani oli mennyt Saianin vahtimiseen ja levottomien ajatusten kurissa pitämiseen. Aurinko oli noussut muutama tunti sitten ja väsymys alkoi viimein viemään minusta voittoa. Silmäluomillani oli oma tahto ja ne vetivät itsensä silmieni eteen kuin raskaat verhot. Tunsin kehon menettävän kontrollin ja annoin sen valahtaa maahan puoliksi Saianin päälle. Pääni etsi mukavaa asentoa pojan rintakehältä ja annoin tajuttomuuden hitaasti viimein viedä pois ajatukset.

Heräsin lämpimään tunteeseen sisälläni. Tunsin kuinka pehmeästi käsi silitti päätäni, ja mieleni teki kehrätä kuin kissa mielihyvästä. Vaiston mukaisesti puskin päätäni kättä vasten, kunnes viimein havahduin siihen missä olin. Silmäni rävähtivät auki ja katsoin vasten Saianin hämmentyneitä silmiä. Nousin nopeasti istumaan, ja jouduin pitelemään kädelläni sumeaa päätäni.

 ”Mi.. minä.”

Saianin katkonaiset sanat kiersivät minua epävarmoina.

”Sinun paksu kallosi oli niin raskas etten saanut sinua siirrettyä. En keksinyt muuta keinoa saada sinua hereille.”

 Saianin silmät iskivät kipinöitä ja hän nousi ylös.

 ”Meidän piti jatkaa tänään matkaa ja sinä vain nukut melkein iltaan.”

Katsoin poikaa edessäni hämilläni. Hänen selityksensä kuulosti järjettömältä. Hän olisi voinut vaikka tökkiä minua kylkeen tai jotain muuta enemmän hänen tyylilleen sopivaa. Saian kuitenkin oli peittänyt hetkellisen epäröinnin hänelle paljon tyypillisempiin myrkyllisiin sanoihin. Samassa Saian oli täyttä vauhtia keräämässä leiriä kokoon.

 ”Anteeksi, mutta valvoin koko yön sinun takiasi. Sinä käyttäydyit viime yönä oudosti. Muistatko mitä tapahtui?”

 Saian keskeytti satulalaukun täyttämisen ja hän katsoi minuun.

 ”Näin outoa unta.”

 Hän sanoi sitten hiljaa.

 ”Sinä heräsit ja luulit näkeväsi jonkun tai siltä se ainakin vaikutti.”

 Katsoin mielenkiinnolla kuinka Saianin kasvojen väri kalpeni asteen.

”Laurel.”

 Näin Saianin huulten muodostavan tutun nimen äänettömästi.

”Hänetkö sinä näit, Laurelin?”

Pelkäsin sanoa sitä ääneen. Muistin liian hyvin, mitä viime keralla oli tapahtunut, kun olin maininnut tytön nimen. Saianin silmissä oli poissaoleva ilme, mutta hän nyökkäsi kuitenkin.

 ”Hän sanoi jotain.”

Saian hiljeni hetkeksi ja epäröi sanoissaan.

 ”Jotain tästä metsästä.”

Hän viimein jatkoi ja katsoi minua suoraan silmiin. Saianin ilmeessä oli jotain mitä en kyennyt ymmärtämään. Tiesin vain etten ollut nähnyt sitä ennen.

”Muistatko mitä hän sanoi?”

 Ääneni ei ollut enää kuiskausta kovempi. Välillemme oli muodostunut hiljainen jännite, joka sai hengityksen kulkemaan vaikeasti. En kyennyt irrottamaan katsettani Saianista, enkä halunnutkaan. Sitä jatkui muutaman hetken, sitten Saian viimein irrotti katseensa.

 ”En minä enää muista. Nouse ylös, että me päästään jatkamaan matkaa ennen kuin aurinko laskee.”
   
***
Takaani kuului joukko kirosanoja ja pysähdyin katsomaan, minne Saian oli jäänyt. Poika makasi maassa ja piteli kylkeään.

 ”Saian.”

Kiirehdin hänen luokseen. Tartuin kiinni hänen olkaansa ja kyykistyin niin, että kykenin näkemään hänen kasvonsa. Saian oli kulkenut hitaasti koko matkan ja tiesin ettei poika ollut vielä kunnossa. En kuitenkaan halunnut kiistellä hänen kanssaan tietäen kuinka kiihkeästi Saian halusi pois.

”Oletko sinä kunnossa?”

 Saian riuhtaisi itsensä irti minun otteestani.

 ”Minä olen kunnossa. Älä koske minuun.”

Otin suosiolla askeleen kauemmas Saianista. En  kuitenkaan onnistunut poistamaan huolestunutta ilmettä kasvoiltani.

 ”Meidän ei olisi pitänyt lähteä vielä. Sinä et ole kunnossa, ja hidastat vain matkaa.”

Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Saianin ilme oli puhdasta terästä. Hän katsoi minua huulet tiukkana viivana ja vihreät silmät kovana.

”Minä olen kunnossa ja sinun takiasti me edes olemme tässä pisteessä.”

Olin vähällä vastata Saianin sanoihin, mutta sain hillittyä itseni. Olimme keskellä metsää ja olisi parempi saada vain jatkettua matkaa mahdollisimman nopeasti.

”Sinun olisi parempi ratsastaa Mansella. Se nopeuttaisi matkaa huomattavasti.”

 Saian katsoi hevostani ja näin pienen pilkahduksen pelkoa hänen silmissään.

”Älä unta näe, että kipuaisin tuon konin selkään.”

 ”No haluatko sinä jäädä tähän yöksi. Sinä et pysty kävelemään enää metriäkään ja jos sairastut uudestaan kuumeseen et pääse täältä koskaan pois.”

Helpotuksekseni huomasin Saianin edes miettivän vaihtoehtoa. Poika oli niin pirun vaikeaa saada myöntymään minun ehdotuksiin.

 ”Mutta kun minä en osaa ratsastaa.”

Saianin sanat olivat niin hiljaiset etten ollut ensin kuulla niitä. En kuitenkaan käskenyt poikaa toistamaan huomatessani kuinka vaikeaksi pojan ilme oli mennyt. Tajusin kyllä kuinka vaikeaa Saianille oli paljastaa minkäänlaista heikkouttaan minulle.

 ”Minä autan sinua sitten.”

 Saianin ilme muuttui kysyväksi.

 ”Minä tulen pitämään sinua selässä.”

Pakokauhu Saianin ilmeessä oli käsinkosketeltavissa. Miksi pojan piti olla niin raivostuttavan ristiriitainen?

 ”Päästäisin sinut muuten yksin, mutta pelkään ettei sinun voimasi riitä. Saian oikeasti minäkin haluan täältä yhtä paljon pois, joten ole kiltti ja tee yhteistyötä. ”

Tunsin tarvetta selittää ehdotukseni, ja tunsin välittömästi itseni hölmöksi.

”Hyvä on sitten, mutta vain sen verran, että löydämme sopivan paikan leiritytyä. Kun olen saanut nukuttua kykenen kyllä itsekkin kävelemään.”

Yritin hillitä ilmettä kasvoillani, mutta hymyni taisi paljastaa liiankin selvästi kuinka iloinen olin Saianin myönnytyksestä.
   
***
Tajusin nopeasti kuinka tyhmää minulta oli ehdottaa jotain sellaista. Saianin keho oli puristunut tiukasti minua vasten ja hänen pörröiset hiuksensa kutittivat minun kaulaa. Aina kun käteni vahingossa kosketti pojan reittä koko kehoni läpi kulki sellainen määrä sähköä, että se oli melkein lamaannuttaa minut. Välillä minun oli liiankin vaikeaa pitää ajatuksia kurissa. Olisin vain halunnut maistaa ihoa Saianin korvan vierestä. Antaa kielen kärkeni piirtää pieniä kuviota hänen kaulaansa ja tarttua kiinni hänen kiusoittelevan kapeaan lantioon. Yhtäkkiä Saian liikahti arvaamattomasti, ja herätti minut psykoosista johon olin vajonnut.

 Kauhukseni tunsin kuinka koko miehuuteni oli kasvanut nuorta miestä vasten. Vetäisin nopeasti Mansen suitsista ja pakotin meidät pysähtymään. Hyppäsin pois Mansen selästä.

”Tämä on aivan hyvä paikka leiritytyä. Menen etsmään puita.”

 En jäänyt odottamaan, että Saian pääsisi pois hevosen selästä vaan katosin metsään toivoen ettei poika olisi huomannut mitään.

* * *

Pimeä oli jo laskeutunut, kun tajusin kääntyä takaisin sinne mihin olin Saianin ja Mansen jättänyt. Pitkä kävely oli auttanut minua selkeyttämään viimein ajatukseni. Minä olin helvetti soikoon sentään sotilas ja sotilas osasi pitää omat tunteensa ja etenkin halunsa kurissa. Miksi se silti oli niin vaikeaa Saianin kanssa? Ainoan ihmisen, joka vihasi minua koko voimastaan.

”Mihin sinä oikein katosit? On jo pimeää ja sinä veit ainoat tulikivet mennessäsi. Mitä jos villipedot olisivat raadelleen minut ja et arvaa kuinka vaikeaa oli päästä sen hirviön selästä.”

 En katsonut Saiania sillä jo pelkkä hänen äänensä sai kuumotuksen nousemaan poskilleni.

 ”Hain puita.”

En kyennyt sen suurempiin sanoihin. Kyykistyin kokoamani risukasan ylle ja tärisevin käsin koetin saada tuohen palaa syttymään.

”Ää mistä sinä olet noin hermostunut? Anna minä teen tuon.”

 Saian oli tullut nopeasti vierelleni ja tarttui kiviin käsissäni. Säpsähdin äkillistä kosketusta ja katsoin silmät laajentuneena Saiania silmiin. Nousin nopeasti ja menin etsimään satulalaukusta jotain syötävää.

 ”Mikä sinun on?”

Saian katsoi minua hitaasti kytevän tulen takaa.

 ”Ei mikään miten niin, eikö täällä todellakaan ole enää niitä marjoja, jotka keräsin?”

 ”Tarkoitatko niitä ketunkäpäliä? Heitin ne pois. Ne eivät ole myrkyllisiä, mutta maku on lähinnä sama kuin mätänevässä kalassa.”

Se kaikki tuntui vain niin ylitsepursuavan raivostuttavalta. Potkaisin maassa olevaa laukkua, ja katsoin kuinka sen sisällä olleet kupit kierivät maahan.

”Helvetin helvetti.”

Voimattomuus sai minut luhistumaan maahan ja painoin kädet kasvoilleni. Mikä minun oli? Tunteet sisällä tuntuivat vain liian suurilta, ja tunsin koko pääni olevan hajoamis pisteessä.

”Hei Marcel, mikä sinun on?”

 Saianin ääni oli etäinen. Olin vetänyt pääni polviani vasten ja painanut käteni korvilleni. Yritin pitää kaikki tunteeni ulkopuolella. En halunnut käsitellä niitä enää. 

”Marcel.”

Tunsin käden olallani. Saian veti minua puoleensa ja pakotti minut katsomaan häntä silmiin. Jos hän ei lähtisi, en pystyisi enää estämään itseäni.

”Mene pois.”

Edes minä en uskonu omia sanojani. Niiden kaikki voima ja uskottavuus olivat kadonneet. Saianin silmissä oli sitä samaa outoutta kuin aiemmin päivällä. Hän katsoi huuliani tiheiden ripsien lomasta ja tunsin kuinka koko alavatsani oli poltteessa.

 ”Kiltti.”

 Kuiskasin ennen kuin kohotin kehoani vain niin vähän, että sain maistettua hetken pojan huulia. Se oli vain heikko kosketus, jos olisin sulkenut silmäni voisi luulla ettei mitään tapahtunut. Saianin ilme kuitenki paljasti mitä olin tehnyt. Kuulin kuinka hän hengitti raskaasti ja minä en kyennyt hengittämään lainkaan. En pystynyt pitämään enää sitä tunnetta poissa itsestäni. Halusin purkaa tämän. Halusin tuon pojan itselleni. Halusin repiä hänen vaattensa ja purra hänen kaulaansa jäljet himostani. Tuntea hänen nautintonsa omaani vasten, kuulla hänen sanovan nimeni ja suutelevan minua sen jälkeen. Halusin omaa vihollistani ja halusin sitä enemmän kuin mitään muuta.

En kyennyt hillitsemään itseäni. Saian kerjäsi sitä olemalla liian lähellä minua. Minä käskin hänen lähteä. Minä yritin estää. Nousin sen verran, että sain kiinni Saianin olkapäistä. Hän oli polvillaan minun edessäni ja minä tönäisin hänet maahan. Vangitsin hänet kookkaamman vartaloni alle ja puristin huuleni kovemmin häntä vasten. Saian pyristeli allani. Päästin käteni koskemaan hänen vatsaansa, ja hänen lämintä ihooa karhean kangaan alta. Hengitin raskaasti hänen kaulaansa vasten. Käteni saavutti hänen housujensa etupuolta.

 ”Kiltti älä.”

 Kuulin Saianin heikon äänen korvani vieressä. Se palautti jonkun osan järjestäni ja pakotin itseni pois pojan päältä.

Hengitin raskaasti kylmää ilmaa keuhkoihini. Kuulin kuinka Saian nousi viereltäni ja juoksi metsään.
Kierähdin kyljelleni ja vedin jalat vasten vatsaani. Se tuntui sillä hetkellä ainoalta keinolta pitää se rinnassa kasvava aukko koossa. Saian tuskin palaisi enää koskaan ja se sai sydämeni melkein pysähtymään. En tuntenut enää itseäni. En sitä hirviötä joka melkein oli raiskannut pojan. Ensimmäistä kertaa tunsin itsessäni jotain muuta kuin alkukantaisia tunteita joita olin tarvinnut taisteluissa. Ja nyt toivoin enemmän kuin milloinkaan, että ne jättäisivät minut rauhaan.
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde

Lasiovi

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: We're colours and whites - we don't mix (K-13) 7/?
« Vastaus #7 : 16.01.2012 21:59:21 »
A/N Mie se jaksan tätä sepustusta tännekki laittaa jos tätä joku lukee niin saapi ilmottaa. No mä laitan tän tänne kokonaan on anways jahka tän joskus saan kirjotettua loppuun ^___________________^

Osa 7

Tuli nuotiossa oli menettänyt elämän voimansa ja punaiset hiilet katsoivat minua syyttävästi. Tuuli oli alkanut kasvaa, mutta en tuntenut kylmää ihollani. Kehoni oli turta eikä minulla ollut voimia nousta ja sytyttää uutta tulta nuotioon. Yön varjot sulkivat minua hellästi syleilyynsä ja halusin jäädän siihen ikuisesti.

Elämän haluni ja se raivokas selviytymisvietti, joka oli pitänyt minut hengissä rintamalla, oli kadonnut Saianin askelien tahdissa. Opettajani olisi ollut minuun hyvin pettynyt. Ymmärsin nyt paremmin, kuin koskaan miksi tunteet eivät kuuluneet sotilaalle. Siksi minut oli opetettu pitämään ne poissa.

Matala murina rikkoi yllättäen yön hiljaisuuden. Tunsin pedon olevan jossain lähelläni. Manse liikehti ja hirnui hermostuneen kauempana. Miekkani oli  Mansen luona ja tiesin, että nopeat liikkeet saisivat pedon vain kimppuuni.

En tuntenut pelkoa kehossani. Suljin silmäni ja annoin pedon tulla lähemmäs. Kuulin sen raskaan hengityksen jossain lähelläni. Tiesin etteie minulla ollut enää paljoa aikaa edessäni. Olin valmistautunut pedon iskuun, kun kuulin sen vingahtavan takanani.

Veren rautainen haju syöksyi nenääni. Katsoin taakseni ja näin Saianin vääntävän miekkaa kaksin käsin pedon selkärangassa. Peto läähätti siniset simät minuun päin katsoen ja hitaasti elämä katosi siitä. Saian veti miekkansa pedosta ja heitti sen eteeni.

”Se oli hengestäni.”

Saianin ilme oli täynnä halveksuntaa.

”Ja jos sinä vielä koskaan kosket minuun. Minä tapan sinut.”

Saianin sanat olivat täyttä myrkkyä, mutta minä en välittänyt. Tunsin rinnassani vihlovaa kipua ja sydämeni jyskytti. Saian oli tullut takaisin, eikä millään muulla ollut väliä.

* * *

Oli kulunut neljättä päivää, eikä Saian ollut sanonut minulla sanaakaan. Huomasin Saianin välttelevän kaikenlaista kontaktia minuun. Aina nukkumaan menessään hän veti puukon rintansa päälle ja katsoi minua varottavasti.

Myönsin itsellen sen ansainneeni, mutta olisin halunnut Saianin sanovan minulle jotain. Olisin toivononut edes hänen tuttuja myrkyllisiä sanojaan. Tunsin synnin lian itsessäni, eikä se lähtenyt millään pois.

Oloani ei helpottaneet oman kehoni reaktiot aina kun Saian vahingossa katsoi minuun tai tuli hetkeksi liian lähelle. Vaikka yritin pitää mieleni nyt kurissa voimakkaammin kuin koskaan, en voinut estää himoa kulkemasta suonissani.

Olimme kävelleet hiljaa eteenpäin jo usean tunnin kun Saian yhtäkkiä pysähtyi edessäni. Havahduin hetkeen melkein törmättyäni häneen. Saian tutki kulunutta karttaansa kulmat kurtussa. Välillä hän nosti katseensa maastoon ja mittaili ympäristöään sormien lomitse.

”Marcel katso.”

Saianin ääni tuntui kummalliselta niin pitkän hiljaisuuden jälkeen. En tiennyt mitä katsoa, ja Saianin ilme muuttui kärsimättömäksi.

”Tule ja katso tätä  karttaa.”

Saian ojensi karttaa minua kohti. Otin kartan käsiini ja laskin siihen katseeni. Saian painoi sormensa kiveä esittävän kuvan kohdalle.

”Katso tuota kiveä tuossa. Se on ihan samanlainen kuin tuo tuossa.”

Saian nosti sormensa kartalta ja osoitti sitten kiveä edessä.

”Ja katso se on ihan selvästi tuollaisella aukiolla, joka alkaa tuolta.”

Saina osoitti sitten edessä aukevaa puutonta aluetta.

”Marcel minusta tuntuu, että pääsimme viimen kartalle.”

Saianin kasvoille oli syttynyt hymy, jota olin nähnyt vain harvoin. Saian repi kartan käsistäni ja mittaili vielä maastoa hiljaa hekotellen.

”Saian.”

Sain viimein rohkeutta sanoa.

”Saian.”

Sanoin uudestaan hieman kovemmin, kun Saian ei ollut reakoinut ensimmäiseen yritykseeni. Nyt poika pysähtyi kesken askelmiensa laskemisen ja katsoi minua vihreät silmät tuikkien.

”Jos tuo kartta on oikeassa, ja olemme todella siellä missä kartta sanoo. ”

Pidin pienen tauon, sillä pelkäsin sanoa mitään ääneen.

”Kartan mukaan olemme aivan Arcanin rajalla.”

Saian tapitti minua ja tiesin ettei hän ollut ymmärtänyt mitä yritin sanoa.

”Arcan on minun maani Saian. Se on vihollisen maata sinulle. Totta puhuen en tiedä onko sinun turvallista mennä tuonne.”

Iloisuus tippui pala palalta Saianin kasvoilta, kun hän viimein tajusi mitä yritin sanoa.

”Tarkoitatko sinä, että jos tulen Arcaniin, sinä vangitset minut tai tapat.”

Saianin sanat olivat kovia.

”Saian vaikka minä en sitä tekisi, joku muu voi sen tehdä. Kai ymmärrät ettet sinä voi lähteä juoksentelemaan Arcaniin tuossa kunnossa. Et voi paeta, enkä tiedä voinko piilotella sinua niin kauan että tervehtyisit. Arcanissa minun velvollisuuteni alkavat enkä tiedä voinko pitää sinua turvassa.”

Tajusin heti, että olin sanonut liikaa. Saianin silmiin oli tullut vihainen polte.

”Minä en tarvitse sinun suojeluasi. ”

Saian sylkäisi sanat suustaan.

”Saian.”

Saian mutristi huulensa ja katsoi minua tiukasti.

”Kun me astumme tuolle maalle meidän sopimuksemme loppuu, ja sinä voit vapaasti yrittää vangita tai tappaa minut, mutta et sinä ole siihen ennenkään kyennyt.”

”Saian en minä sinua halua tappaa. Mikset sinä ymmärrä etten minä ole Arcanin ainoa sotilas. Kartan mukaanme olemme aivan maiden rajalla ja tästä ei voi olla pitkä matka ensimmäiseen sotilasleiriin. Sinulla ei ole minkäänlaista henkilöllisyystodistusta. Jos jäät kiinni vihollisena sinut vangitaan ja pahimmassa tapauksessa tapetaan. Mikset sinä ymmärrä minua?"

Saianin viha ei laantunut sanojen myötä.

”Et varmaan muista, mutta seurasin sinua aika monta päivää etkä sinä huomannut mitään. Luuletko tosiaan etten osaa kulkea rakkaalla maallasi niin ettei kukaan huomaa.”

Saianin ääni oli halveksiva, ja se sai raivon nousemaan rinnassani. Olisin halunnut takoa järjen pojan itsepäiseen päähän vaikka väkisin.

”Saian et ollut tuossa kunnossa silloin. Helvetti soikoon Saian sinun ranteesi on murtunut ja kenties kylkiluusikin. Pystyt juoksemaan vain pari metriä ja nytkin olemme kävelleet vain pari kilometriä monen päivän aikana. Miten luulit selviäväsi vihollisten keskellä tuossa kunnossa?”

Saian suoristi ryhtiään ja heilutti murtunutta rannetta edessäni huulta purren.

”Minä olen kunnossa. Sinä voit jäädä tänne, jos haluat, mutta minä menen nyt. En vietä kanssasi enää yhtään yötä vaikka sinä sitä kieroutuneessa mielessäsi ehkä toivotkin. Minä lupaan, että jos me viellä kohtaamme niin kohtaamme niinkuin sotilaat. ”

Ne olivat Saianin saatesanat minulle ja minä nielin ne.

Saina kääntyi kohti aukiota ja lähti päättäväisesti kävelemään sitä kohti. Minä yritin pitää kurissa rinnassani kasvavaa halua juosta Saianin perään. Olin tiennyt alusta asti Sainin ajatukset minusta, joten Saianin kylmät jäähyväisten ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Saian oli pitänyt minua vihollisena loppuun asti ja tiesin ettei Saian epäröisi kahta kertaa tappaa minua, jos hän vielä kohtaisi minut.

 Puristin silmäni kiinni ja yritin pitää kivun poissa sydämestäni. Olin osannut tappaa tunteeni aina ja pystyisin siihen nytkin. Minun oli pakko, jos halusin vielä elää.

Kun avasin viimein silmäni, uskoin Saianin jo kadonneen näkyvistäni. Saian seisoi kuitenkin liikkumatta aivan aukion rajalla. Saian oli niin kaukana etten aivan tarkkaan nähnyt, mitä hän teki. Odotin hetken, mutta hän ei vieläkään liikkunut. Kävelin nopeasti lähemmäs Saiania ja pysähdyin jälleen jättäen muutaman metrin välillemme.

”Saian.”

Huusin pojan nimeä kauempaa, mutta hän ei reakoinut mitenkään

”Saian.”

Kävelin jälleen lähemmäs ja huusin pojan nimeä hieman kovempaa.

Saian ei reakoinut minuun mitenkään. Rohkaisin viimein itseni ja tulin aivan pojan viereen. Kosketin Saianin olkaa. Saian ei reakoinut edes kosketukseeni mitenkään. Kävelin Saianin eteen ja näin järkytyksekseni Sainin jähmettyneen paikalleen. Hänen toinen jalkansa oli jäänyt puoliksi ilmaan kesken askeleen ja pojan kasvoilla oli vihainen ja päättävä ilme. Kosketin varovasti Saianin poskea

”Saian kuuletko sinä?”

Sanoin voimakkaalla äänella ja tutkin hänen silmistään vastauksen merkkejä. Saianin vihreät silmät olivat sumeat kuin kuolleella. Tunsin paniikin rummuttavan rinnassani. Painoin kämmenselän vasten Saianin hengitysteitä ja tunsin suuren helpotuksen kuohahtavan rinnassani. Ihmeenkaupalla Saian hengitti.

Puristin molemmat käden voimakkaasti Saianin olkiin ja ravistin Saiania.

”Saian”

Hetkellinen helpotuksen tunne ei kestänyt kauan kun tajusin, että Saian oli oikeasti jähmettynyt paikoilleen, eikä reakoinut minuun mitenkään.

”Mikä riivattu tässä paikassa on.”

Huusin ilmaan ja tunsin tuskastuvani tilanteeseen.

Potkaisin maata niin että sammal lensin.

”Helvetin, helvetti.”

Kirosin koko siihen astisen elämäni samalla. Yritin käydä läpi päässäni mummoni kertomia tarinoita. Lapsuudestani oli niin kauan aikaa, että muistot tarinoista olivat haalistuneet vain onnettomiin palasiin. Mummoni oli vankasti uskonut taikuuteen ja oli kertonut monia tainoita siitä. Isä oli sanonut niiden olevan vain vanhuuden höperyyttä. Nyt toivon etten olisi luottanut isäni sanoihin niin vankasti.

Olin jo valmis antautumaan epätoivolleni kun mieleeni palautui ensimmäinen kerta kun olin tavannut Saianin. Silloinkin poika oli kahlittuna maahan. Saian ei koskaan ollut myöntänyt sitä, mutta niin sen olin päätellyt olleen. Muistosta riemastuneena tartuin Saianin olkiin uudestaan kiinni, ja yritin vetää poikaa liikelle. Epätoivon aalto kulki koko kehoni lävitse kun Saian ei vieläkään liikkunuut.

”Mitä riivattua minä sinulle teen?”

Painoin tuskastuneena pääni Sainin olkaa vasten. Saianin iho oli lämmin ja tunsin havujen tuoksun Saianin hiuksissa. Painoin silmäni kiinni ja annon itseni tuntea pojan kehon omani vieressä.

”Saian.”

Kuiskasin hiljaa pojan korvaan.

”Anna anteeksi.”

En tiennyt mitä tehdä. Huoli pojasta ei antanut aivoilleni tilaa miettiä. Jos minun oli pakko pysyisin siinä Saianin vieressä  vaikka koko elämäni.

Kasvoni olivat eksyneet Saianin kaulalle. Hengitin pojan hajua keuhkoihini ja annoin omille tunteille vapauden elää. Tunsin kuinka kyyneleet polttivat silmissä. Ne tuntuivat oudoilta.  En ollut itkenyt vuosiin.

”Saian miksi sinä et voi ymmärtää kuinka paljon merkitset. En minä tajua miksi minä näin tunnen. Sinä olet aina pitänyt minua vihollisena. En tiedä olenko kuullut suustasi tulevan kuin myrkkyä. Mutta sinussa on jotain erikoista. Jotain sellasita jota en ole koskaan nähnyt sotilaiden parissa. Niin kylmä kuin yrität olla niin lämmin sinä olet. Sinä olet niin täynnä elämää ja tunteita joita minulla ei ole koskaan ollut. ”

Annoin tunnustuksen valua huuliltani vasten Saianin ihoa.

”Toivoin niin kovasti, että olisit nähnyt ihmisen minussa. Sillä minä en sitä aina itsessäni näe.”

Annoin itselleni luvan etsiä huulillani Saianin huulet ja painoin ne varovasti niitä vasten. Järkytyksekseni tunsin kuinka Saianin huulet pehmenivät minua vasten ja tunsin Saianin vastaavan suudelmaani. Silmäni rävähtivät auki ja katsoin suoraan Saiania silmiin.

Samassa Saianin silmistä kaikkosi kaikki sumeus ja niihin nousi järkytys. Tunsin Saianin kädet vasten rintakehääni ja horjahdin taaksepäin. Saian hinkkais kättään huuliaan vasten ja sylki maahan.

”Enkö minä kieltänyt sinua koskemasta.”

Saian huusi minulle pyyhittyään huuliaan tarpeeksi.

”Mi..minä”

En saanut järkytykseltäni sanaa ulos suusta.

”Miten sinä pervo edes pääsit minun kimppuuni. Vielä hetki sitten minä olin menossa ja seuraavassa hetkessä sinä tungit kieltä minun suuhuni.”

”En, en minä.”

Saian käveli minua kohti uhkaavasti.

”Mikset sinä tajua, että minä en halua sinunlaistasi.”

Saian sylki sanat suoraan kasvoilleni. Minulla oli vielä ylpeyteni. Käteni tarttui kiinni Saianin olkiin ja käteni puristi pojan ihoa tarpeettoman lujaa.

”Sinä et ehkä näe minussa kuin hirviön, mutta pelästin henkesi jo toisen kerran. En odota sinulta kiitosta, mutta edes pientä kunnioitusta.  ”

En kyennyt vihaltani saamaan ulos enempää sanoja. Pääni oli sekaisin nopeasta käänteestä ja Saianin tarpeeton hyökkäys oli syössyt minut pois radalta. Irroitin otteeni ja kiiruhdin Mansen luo. Satuloin sen rivakoin ottein. Sydämeni takoi kiivaasti. En tiennyt mitä odotin, mutta totuus oli kuitenkin se, ettei Saian aikonut tehdä mitään estääkseni minun lähtöäni.

Nousin Mansen selkään katsomatta taakseni ja kannustin sen liikkeelle. Tuuli piiskasi kasvojani kun Manse kulki metsässä niin kovaa kuin se vaikealta maastolta pääsi.

* * *

En tiedä kauanko ratsastin, ennen kuin sydämeni kiivas tahti leppyi. Kun annoin Manselle viimein luvan hiljentää tahtia, aurinko paistoi vain heikosti metsän takaa. Ei ollut pitkä aika hämärään ja aloin katua kiivasta lähtöäni.

Painauduin Mansen selkää vasten ja hengitin sen lämmintä kaulaa vasten.

”Mitä minun pitäisi tehdä?”

Toivon ennemmän kuin koskaan, että Manse olisi voinut vastata. En tiennyt miten voisin palata Saianin luo. Tiesin ettei sydämeni antaisi minun levätä pojan luona, mutta metsä oli tehnyt jo selväksi, ettei se päästäisi meitä lähtemään. Hengitin pitkään viileneevää ilmaa ja käänsin viimein Mansen takaisin Saianin luo.
« Viimeksi muokattu: 16.01.2012 22:05:33 kirjoittanut Lasiovi »
Aluksi nainen vastustaa miehen lähentymisyrityksiä ja lopulta estää hänen pakoyrityksensä

-Oscar Wilde