Title: Tähän on helppo jäädä
Author: memorial
Beta: missinglink
Genre: absurdia tekstiä
Rating: S
Warnings: -
A/N: absurdeja ajatuksia ajatusten perään. kiitos lukemisesta, nautin kommenteista. nauttikaa.
Öisin, kun todellisuus nukkuu ääneti oman maailmani ulkopuolella, minä punon päivän aikana keräämistäni sanoista kauniita ja absurdeja lauseketjusilmukoita uuden muistikirjani sivuille. Sivuille, jotka ovat jo täyttyneet melkein kokonaan päivien mittaan. Rivien väleihin ja toinen toisensa päälle ilmestyy tekstiä uusilla, erivärisillä mustilla kirjaimilla.
Tänään, kun kysyttiin, valehtelin, että kaikki olisi hyvin, vaikka aurinko ei paistanutkaan myrskypilvien takaa. En uskonutkaan sen paistavan, vaikka säätiedotuksessa sanottiin sen tulevan esiin melkein koko päiväksi.
Enkä edes kyennyt erottamaan, oliko taivas todellisuuden, vaiko oman sekavan maailmani. Sillä on merkitystä, sillä todellisuuden ukkoset – eilisen neljät peiton alle paetut – ovat vain hetkellisiä, omassa maailmassani myrskytessä tilaisuuden tullen päivä tolkulla.
Eilen, sanat eivät asettuneet paperille. Ne eivät vain löytäneet oikeita paikkoja lauseista, joihin olisivat kuuluneet. Silti hymyilin, uskoin, toivoin ja halusin antaa sille tietylle tekstille kaiken itsestäni.
En koskaan kuullut mitä hän sanoi, tunsin vain kädet selälläni ja hänen pehmeät huulensa kaulallani. Enkä koskaan uskaltanut toivoa enää enempää. Välillä mietin; ”Jospa pidätän hengitystäni, ihan pienen hetken vain ja lasken kymmeneen, ehkä nukahdan ja palaan luoksesi.”
Sanoistani erottui pieniä kohtia, joista erotin sanojani viime vuosilta;
”Rakennetaan maja. Puinen, verenpunainen maja. Sen kuistilla voin tarjota sinulle teetä vihreästä kupista. Upota taas varpaasi multaan ja naura kanssani maailmalle. Kerron sinulle taas, kuinka kylmä ja turvaton tämä maailma osaa olla. Lupaan viedä sinut pois täältä. Jonnekin, missä ruoho kasvaa hitaammin, missä riittää aikaa meille molemmille, sinulle ja minulle.
Opetellaan lentämään unissamme. Paetaan tätä kamalaa todellisuutta, johon ei uskota enää. Muut pakottavat meidät hyppäämään korkealta alas. Lentämään, tekemään käsillä liikkeitä, jotka vain muistuttavat uimista, mutta joilla pääsee eteenpäin ilmassa. Kunnes jälleen kerran putoan, korkealta. Vaikka juuri ennen maahan osumistani pääsen taas ylöspäin, korkealle, korkealle; Opetellaan lentämään vain, jotta voisimme pudota.
Et ymmärrä, mutten kyllä minäkään. Pahempi seuraus aina toisen perään. Mitä väliä jos teen niin tai näin, kuitenkin menen aina väärinpäin.
Ripottelet taas tekolunta päälleni ja osoittelet taivaalta pilven hopeareunaa. Muistatko sanasi? ”Pullon pohjaa on hyvä taas tuijottaa, sytkäri taskussa ja ajetaan hei lujempaa.” Minulle on ihan sama tänään, selvitellään asiaa huomenna – tai paetaan taas uudestaan. En tullut tänne katumaan, aion elää täysillä.
