Kirjoittaja: Heinis
Otsikko: Voisit sinäkin avata silmäsi joskus
Ikäraja: K-11
Fandom: Jumalat juhlivat öisin
Paritus: lukekaapa itse
Tyylilaji: angst, lievä deathfic, draama
Varoitukset: kielenkäyttö, päihteitä(/maininta niistä), spoilaa vähän kirjaa.
Vastuunvapaus: en omista hahmoja enkä hautajaisiakaan, Donna Tartt omistaa. en saa rahaa.
Juonitiivistelmä: Mitä Francis tekikään Bunnyn hautajaisissa?
A/N: Rakastuin Francisiin luettuani kirjan, ja totta kai piti kirjoittaa tämmöinen. Juoni on vähän huterahko mutta ei ehkä pääpointti tässä (tosin en tiedä mikä on). Yritin tehdä hahmoista mahdollisimman IC:itä, se ei ehkä onnistunut niin kuin piti, joten saa kertoa, mikä mättää :> Muutenkin kommentit on kivoja, rakentava palaute erityisen kaivattua :) Osallistuu multifandomiin.
Voisit sinäkin avata silmäsi joskus
Pidin ovea avoinna ehkä hieman liian pitkään, katsoin taakseni varmasti hyvin epäilyttävästi. Näin Richardin käytävän toisessa päässä, hän vilkaisi kättäni, joka oli livahtamassa taskuun, mutta jatkoi matkaansa välittämättä. Kyllä hänkin tiesi, että Charles oli huonossa kunnossa. Ainakin uskoin hänen tienneen.
Charles seisoi vessan perällä ja katseli peilikuvaansa jotenkin kummallisesti. Hän oli juonut eilen liikaa, ja se näkyi hänen kauniista kasvoistaan. Oikeastaan hän joi aina liikaa, mutta minä en viitsinyt saarnata hänelle siitä, joinhan minä itsekin.
”Mitä sinulla on?” Charles kysyi ja minä vedin viskin taskustani ja ojensin sen hänelle. ”Otatko sinä?” hän muisti kysyä hörpittyään melkein puolet pullon sisällöstä. Pudistin päätäni ja sujautin käteni tumman puvun taskuun auton avaimia hypistelemään. Minun olisi pitänyt olla edelleen vihainen hänelle edellisestä illasta, ihan totta, hän varasti autoni ja ajeli sillä ties missä aivan umpikännissä. Kaiken lisäksi tunsin ihoni olevan yhä märkä penkillä istumisesta, se idiootti ei ollut edes nostanut kuomua. Valitettavasti voin lukea suurimpiin virheisiini kyvyttömyyden olla hänelle vihainen. Pelkäsin, etten saisi koskaan uutta tilaisuutta, jos onnistuisin suututtamaan hänet.
Charles nojasi vessan likaisenvalkoiseen seinään ja huokaisi. Hän oli todella aivan sekaisin. Poliisit olivat olleet ehdottomasti liikaa hänelle, mistä hyvästä kirosinkin Henryn ja hänen suunnitelmansa helvettiin. Hänen olisi pitänyt itse mennä Bunnyn asunnolle.
”Francis”, Charles huokaisi hieman humalaisena. Eihän hän vielä voinut olla humalassa viskistä, mutta kaikki tapahtunut sai hänestä sellaisen. Ja saattoihan hän olla nauttinut jotakin jo Corcoranien kotona, siis polttamansa pilven lisäksi (mistä kuulin Richardilta). Ei hänestä koskaan tiennyt.
”Francis”, mies kuiskasi. Hänen vaaleat hiuksensa kävivät otsalla ja katseeni kiinnittyi hänen minulta saamaansa solmioon, joka repsotti rumasti takin alta.
”Niin?”
Charles ei vastannut vaan asteli hieman huojuen luokseni. Hän laski kätensä olkapäilleni ja varvisti vähän ylettääkseen suutelemaan minua. Hän maistui alkoholilta.
”Charles, ei”, minä kielsin työnnettyäni miehen pois luotani.
”Francis, minä en kestä”, toinen valitti.
”Mitä et kestä, olla puutteessa?” ivasin. Mies ei kuunnellut vaan tuli uudestaan lähemmäs ja koitti avata solmiotani.
”Hitto Charles, me olemme Bunnyn hautajaisissa!” tiuskaisin ja otin kiinni hänen käsistään, vaikka en mitään muuta olisi niin halunnut kuin naida häntä kirkon vessassa.
”Bunny olisi halunnut...” mies mumisi ja koitti saada käsiään vapaaksi.
”Bunny ei olisi halunnut mitään, hän olisi ampunut sinut vain siksi ettei olisi tahtonut katsella toistakin hinttiä”, sanoin äkäisesti kuolleen miehen sanoja muistellen.
”Francis”, Charles koitti vedota.
”Ei, sinä olet ihan liian sekaisin – Herran tähden, ryhdistäydy nyt!”
Mies antoi käsiensä vain olla pideltäväni ja minä päästin niistä irti. Hän tosiaan oli liian sekaisin. Minusta tuntui pahalta, ettei hän muuten olisi edes katsonut minua sillä tavalla. Minusta tuntui pahalta hyväksikäyttää häntä, en halunnut tehdä niin enää.
”Francis, me tapoimme Bunnyn”, toinen huokasi yllättäen ja kääntyi selin minuun.
”Niin.” En keksinyt muutakaan sanottavaa. Minä kyllä tiesin, että me tapoimme hänet. Minä kyllä tiesin, että kuuluisimme kaikki vankilaan ja että olisi vain helpompi, jos joku tulisi ja ampuisi meidät kaikki pois päiviltä, sillä taakkaa on hyvin vaikea kantaa, melkein mahdoton, ainakin minulle, mutta minä en sentään käyttänyt sitä tekosyynä lähennellä ystäviäni hautajaisissa. Minulla sitä paitsi olisi ollut suurempi oikeuskin, Charles väitti kivenkovaan pitävänsä vain naisista.
”Voitko sinä vain seistä tuolla ulkona, katsoa kun hänet haudataan ja kaikki itkevät? Kaikki itkevät meidän takiamme?”
”Lopeta.”
”Jäisit minun kanssani tänne.”
”En. Odottaisit vähän aikaa, pääset kotiin Camillan kanssa.”
Minun onnekseni Charles oli riittävän humalassa ollakseen osumatta minuun, vaikka hän oli yleensä hyvin taitava ampumaan maaliin. Tietysti voisin harrastaa toiveajattelua ja kuvitella, ettei hän vain halunnut osua, mutta päätellen siitä, kuinka kovalla voimalla viskipullo räjähti vessan seinään takanani, hän oli tarkoittanut sen osumaan minun typerään päähäni.
”Älä puutu asioihin, jotka eivät kuulu sinulle”, Charles ärisi.
”En puutukaan, totesin vain”, sanoin tyynesti, vaikka minua pelottikin. Toinen valitsi mieluummin
siskonsa kuin minut, muttei kestänyt, jos huomautin siitä. Enhän minä koskaan saanut sitä sääliä ja ymmärtäväisyyttä, jota olin hakenut. Camilla oli liian tärkeä hänelle.
”Mennään nyt sinne vitun hautajaisiin”, mies murahti.
”Me olemme jo hautajaisissa”, mumisin, mutta niin hiljaa, ettei toinen kuullut. Hän ei ehkä olisi arvostanut tarkennustani. Annoin Charlesille tietä, jotta hän pääsi ohitseni takaisin kirkon käytävään. Minä jäin katsomaan lattialle levinnyttä nestelänttiä sekä rikkoutunutta pulloa, ja mieleni teki poimia yksi sirpaleista ja viiltää kurkkuni auki. Mitä sitten, vaikka Bunny oli kuollut, minä en edes pitänyt hänestä. Mitä sitten, vaikka olimme kirkossa. Miten sitten. Miksen vain tarttunut tilaisuuteen, kun sellainen minulle tarjottiin, tuotiin suoraan eteen?
Seurasin Charlesia ulos ja suunnistin autoille, sillä hautausmaa oli valtatien varressa, eri paikassa kuin kirkko. En oikeastaan muista automatkasta sekuntiakaan, sillä ajattelin Charlesia. Hautausmaalla oli tuulista ja ikävää, enkä jaksanut kiinnittää huomiota mihinkään ennen kuin huomasin Julianin väkijoukossa. Kaksoset seurasivat minua mentyäni hänen vierelleen, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Näin Richardin seisomassa yksin, ja hänkin oli varmasti nähnyt meidät, muttei tullut luoksemme. Rehellisesti sanottuna en olisi halunnut seurata hautaamista vaan mennä puhumaan Richardille, hänelle oli niin mukava puhua, ja uskoakseni hän olisi ymmärtänyt minua oikein hyvin juuri silloin. Paremmin kuin kukaan muista.
Henry oli kantamassa arkkua. Hän heitti multaa arkun päälle ja pyyhki kätensä takkiinsa kuin olisi vain kaivanut sammalia maasta ja kädet olisivat tulleet likaisiksi. Tuijotin häntä tyrmistyneenä, vaikka päässäni ei liikkunut mitään kovin selkeää. Murhamies, nero kaiken takana – häntä ei kiinnostanut. Itse hän ei varmaan välittänyt vähääkään. Hän ei välittänyt mistään, hän oli jopa itsekkäämpi kuin minä. Hän vain piilotti sen. Vilkaisin Charlesia, hänkin oli huomannut Henryn tyhjyyden ja katsoi tätä yhtä lailla ymmällään, kaunis suu raollaan. Äkisti mieleni teki ampua heidät molemmat, tai työntää alas jyrkänteeltä Bunnyn seuraksi. Luultavasti se oli aavistus tulevasta, tieto siitä, että juuri he kaksi tekivät minusta raunion kaikella, mitä olivat tehneet. Miten minä vihasinkaan sitä kaikkea.
---
lol loppu kusee