Nimi: Elämäni paras virhe
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Romance/Angst
Paritukset: Hermione/Draco, Hermione/Ron
Ikäsuositus: K11
Vastuuvapautus: Rowlingin täti omistaa Harry Potterit, minä vain lainailen.
Lukijalle: Songfic Nickelbackin kappaleesta How you remind me.
Aurinko paistoi korkealta sinä aamuna. Olin aina tahtonut mennä naimisiin kesäaamun auringonsäteiden tanssiessa valkealla mekollani. Ihmiset ympärilläni nauroivat, antoivat suukkoja poskilleni ja sanoivat sellaista kuin ”Olen onnellinen puolestasi jo valmiiksi, kultaseni”. Poikkeuksen teki Ronin Muriel-täti - joka oli muuten täyttänyt kuukautta aiemmin satakaksikymmentä vuotta (luulin, että tässä vaiheessa olisimme päässeet hänestä. Miksi juuri tällä kertaa minun piti erehtyä?) - kuiskatessaan minulle samalla kuin luovutti maahistyöllä valmistetun tiaransa, että olin typerä mennessäni aamulla naimisiin, sillä se kuulemma oli merkki ikuisesta epäonnesta, ja lisäsi vielä, että olin aivan yhtä vääräsäärinen kuin seitsemäntoistavuotiaankin.
Talo oli siis täynnä hyörinää ja hössötystä, ja pelkäsin, että Molly tulisi hulluksi. Omatkin vanhempani olivat paikalla. He säikkyivät jokaista Georgen laukaisemaa Weasleyn viuhpoksia, ja tuijottivat suut ammollaan kun Ksenofilius Lovekiva talsi ovesta sisään kaulassaan koru, jonka riipus muistutti epäilyttävästi sinistä banaania. Itse asiassa minun teki mieli mennä nurkkaan piileskelemään heidän kanssaa, mutta koska olin morsian se ei valitettavasti käynyt päinsä.
Jouduin istumaan makuuhuoneeseen tehdyssä meikkaus- ja hiustenlaittopisteessä ainakin kolme tuntia ennen kuin Fleur, Gabrielle ja heidän pikku apulaisensa Victoire saivat minut valmiiksi. Siinä vaiheessa vastavalmistunut meikkini oli alkanut valua kasvojani pitkin ja minusta tuntui, että päänahkani oli syttynyt tuleen. Tytöt olivat joutuneet käyttämään kaikkia mahdollisia hiustenlaittotaikoja saadakseen kutrini suoriksi, ja lopulta onnistuneet – ainakin jotenkuten.
Huoneesta poistuessani vilkaisin oven vieressä olevaan peiliin. Täytyi myöntää, että hiukseni olivat huomattavasti suoremmat kuin aikaisemmin – ne eivät olleet tavalliseen tapaan takkuisena pörrönä pääni päällä, vaan valuivat kauniisti niskaan ja sitten kihartuivat. Pukuni oli yksinkertaista valkoista silkkiä. En kaivannut prinsessamekkoa, sillä en ollut tämän päivän prinsessa. Tai olin, kaikkien muiden paitsi itseni mielestä. Olin Ronille hänen prinsessansa. Syvällä sydämessäni kuitenkin tiesin, ettei hän ollut minun satuprinssini.
Never made it as a wise man
I couldn't cut it as a poor man stealing
Tired of living like a blind man
I'm sick of sight without a sense of
feeling
And this is how you remind me of what I really am
Istuin upouudella vuoteella minun ja Ronin juuri valmistuneessa huoneessa. Oikeastaan se oli ullakko – seinät oli vain maalattu nyt sinisellä ja vaaleanvihreällä, ja rojut oli viety kellariin. Huoneessa tuoksui ummehtuneelle ja vuosikausia vanhalle puulle. Tavallaan se oli hyvä tuoksu. Kotoisa. Silti minun oli vaikea ajatella Kotikoloa kotinani. Saatoin luottaa vain siihen, että tottuisin ajan myötä.
Joku koputti ovelle. Arvasin että siellä oli isäni – olin tuijottanut viimeiset kymmenen minuuttia kelloni minuuttiviisaria ja toivonut, että se lakkaisi liikkumasta. Minuutit olivat kuitenkin kuluneet ennätysajassa, ja nyt minut vietäisiin ulos, pihamaan poikki kukkulalle, jossa minusta tehtäisiin rouva Ronald Weasley. Ja rouva Ronald Weasley ei milloinkaan tuntisi herra Draco Malfoyn huulia omillaan. Se oli ollut osa neiti Grangerin elämää, mutta pian häntä ei enää olisi, ja minut olisi lopullisesti erotettu Dracosta.
Täytyi myöntää, että Draco Malfoyn nappaaminen oli minun elämäni paras virhe. Muistin jokaisen kanssasi viettämäni hetken virheettömästi – tuntui että muistin virheettömästi jokaisen kerran, jolloin sormesi hipaisivat ihoani. Muistin kuumuuden, jonka pelkkä läsnäolosi sai minusta hohkaamaan. Sydämeni rääkyi perääsi joka kerta, kun suljit Sianpäästä varaamani hotellihuoneen oven.
Oli naurettavaa, että siinä pienessä ja saastaisessa huoneessa vietin luultavasti elämäni parhaat hetket. Muistan virnistyksen kasvoillansi, kun hait alakerrasta meille kolmannen pullon tuliviskiä ja takaisin tullessasi löysit minut hyppimästä sängyltä. Sinä teit Gragerin hallitusta ja siveellisestä tytöstä villin ja vapaan. Sinä tulit sängyn viereen ja annoit tuliviskipullon pudota kädestäsi ja särkyä lattialle. Nostit minut syliisi, painoit minut lähes väkivaltaisesti seinää vasten ja nauroit omahyväisenä. Jokainen suudelma, jonka painoin huulillesi kertoi että olin sinun.
Eikö hääpäivän pitäisi olla morsiamen elämän paras päivä? Minun mieleeni päivä tuntui sinä aamuna nostattavan onnellisten sijaan ikäviä ja hämmentäviä muistoja. Muistoja, jotka olivat yhä omiaan nostattamaan kyyneleet silmiini.
Jos kertoisi minun ja Draco Malfoyn välisen rakkaustarinan jollekulle, tässä vaiheessa ihmiset varmasti kysyisivät ”no miksi hitossa sinä sitten menit jättämään hänet?”. Tuon kysymyksen minä kysyin itseltäni joka kerta, kun olimme riidelleet ja olin jälleen kerran heittänyt hänet ulos.
Minulta itseltäni meni kauan keksiä vastaus kysymykseen. Olihan kuitenkin totta, että Draco Malfoy oli syötävän hyvän näköinen, sai vereni kiehumaan sekä hyvässä että pahassa mielessä ja sai minut rakastumaan itseensä kerta toisensa jälkeen yhä tulisemmin. Siihen asti olin aina saanut näillä syillä vakuutettua itseni siitä, ettei mikään olisi viisaampaa kuin kellistää Draco Malfoy vuoteeseen ja antaa hänen hyvittää huono käytöksensä minulle. Ja joka kerta olin antanut hänen hymynsä vaivuttaa minut transsiin.
Lopulta, sinä iltana kun pakkasin laukkuni ja poistuin siitä pienestä hotellihuoneesta viimeistä kertaa, osasin vastata itselleni. Jätin Draco Malfoyn, koska hän ei osannut rakastaa minua. Hän sanoi rakastavansa. Jopa hänen silmänsä onnistuivat valehtelemaan minulle, sillä en milloinkaan nähnyt niissä hitustakaan epärehellisyyttä. Viimein suljin korvani hänen rakkaudentunnustuksiltaan ja vakuutuksiltaan siitä, että kuuluin hänelle ja lähdin.
Hän ei rakastanut minua. Jos itkin, hän ei lohduttanut ja yrittänyt selvittää vaikeuksia kanssani. Hän vain suuteli minua ja sai minut unohtamaan vaikeat asiat vähänksi aikaa. Ja kuitenkin kun hän oli jälleen poissa, ne palasivat takaisin kaksi kertaa pahempina.
Hän ei milloinkaan pyytänyt minulta anteeksi. Jokaisen riitamme jälkeen minä olin se joka pyysi anteeksi, sillä vaikka riidat olivat hänen syytään, minä olin se joka lopulta laittoi pelin poikki. Eme koskaan oikeastaan haukkuneet toisiamme. Tai ainakaan riitamme eivät alkaneet meidän omista vioistamme. Ne alkoivat yleensä minun ystävieni ja tuttavieni vioista. Varsinkin Ronia Draco oli kärkäs haukkumaan. Silloin ajattelin sen olevan kateutta – nykyään mietin usein, mistä siinä mahtoi olla ollut kyse, mutta olin päätynyt siihen tulokseen, että hän vain oli idiootti ja todella hyvä näyttelijä.
Kaikkein eniten suhteestani Dracoon oli puuttunut sitoutumista. Olin hänen vakiohoitonsa ja hän minun – rakastimme toisiamme, tai ainakin minä rakastin häntä, mutta emme koskaan sopineet mitään virallista. Hänen kosintaansa olisin saanut odottaa maailman tappiin asti. Minä olin kuitenkin jo reippaasti yli kahdenkymmenen ja kyllästynyt epävarmuuteen ja deittailuun – minä tahdoin Dracon kokonaan itselleni. Ja sehän ei hänelle sopinut.
Havahduin mietteistäni. Isäni oli vienyt minut hääpaikalle. En tiedä missä vaiheessa olin lakannut kuulemasta ihmisten ääniä ympäriltäni, mutta nyt ne tuntuivat palaavan kolme kertaa normaalia kovempina – pikku Fred huusi pikku keuhkojensa täydeltä vieressäni, kun hänen isänsä härnäsi häntä. Ohikiitävän hetken mieleni teki heittää korkokengät jorpakkoon ja lähteä juoksemaan pakoon, mutta silloin vilkaisin ruusuista tehtyä hääkaarta kohti ja näin Ronin.
Hän oli jo huomannut minut, ja hän katsoi minuun kasvoillaan ilme, jota en ollut nähnyt hänellä milloinkaan ennen. Hän näytti niin ihailevalta ja rakastuneelta, että olisin voinut vannoa hänen hehkuvan. Hänen silmistään tulviva lämpö valtasi minut ja kuin unessa lähdin kulkemaan häntä kohti.
Ja silloin hyvät muistot vihdoin tulvahtivat mieleeni. Ilta jolloin lähdin Tylyahosta. En ollut minne mennä, ja olin päätynyt Kotikoloon. Tiesin että Ron olisi valmiina ottamaan minut luokseen. Ja siellä hän oli – hän ryntäsi ovelle heti nähtyään minut yläkerran ikkunasta. Hän veti minut syliinsä ja antoi minun kastella paitansa olkapään kyynelilläni. Hän kysyin mikä minulla oli hätänä. En kertonut hänelle, mutta hän lohdutti minua silti.
Muistin illan, jolloin hän kertoi ensimmäisen kerran rakastavansa minua. Istuimme takkatulen ääressä olohuoneen sohvalla ja joimme teetä. Yhtäkkiä hän painautui minun lähelleni ja kuiskasi kolme sanaa, joita olin aina hokenut Dracolle, mutta joita kukaan ei ollut milloinkaan sanonut minulle ilman, että olin itse sanonut ne ensin. Olin imarreltu. Olin vihdoinkin saavuttanut sen, mitä en ollut Dracolta koskaan saanut.
Pääsin alttarille Ronin luo. Katsoin hänen lähes palvontaa täynnä oleviin silmiinsä ja minut täytti sama tunne kuin silloin takkatulen ääressä. Olin rakastettu ja haluttu. Huuma, jonka tieto sai minussa aikaan, sai minut jälleen kerran uskomaan, että rakastin häntä.
Vihkijänämme oli ystävällisen näköinen velho, joka kumarsi minulle ja kysyi, aloittaisimmeko. Vilkaisin Roniin, ja sain vastauksen hänen hymystään – kyllä, aloitetaan. Vieraat seurasivat tilaisuutta penkeiltä. Vilkaisin sinnepäin, ja näin omat vanhempani. He näyttivät hyvin liikuttuneilta, ja minut täytti haikea olo, kun näin kyyneleen isäni poskella. Älä huoli, isä, mieleni teki sanoa hänelle. Ainut mies, joka menettää minut tänään lopullisesti on Draco Malfoy.
Vihkijä ilmoitti, että seuraavaksi lausuttaisiin valat. Ron veti taskustaan esiin pergamentinpalan, jolle hän oli kirjoittanut omansa ylös. Rakas, vanha Ron. Sillä hetkellä hänen huono muistinsa ja hellyyttävyytensä saivat minut liikuttuneemmaksi kuin hänen lausumansa sanat.
Kun tuli oman valani vuoro, kerroin Ronille ääni paksuna kuinka paljon rakastin häntä. Näin hänen silmäkulmassaan kimmeltävän kyyneleen, ja meinasin purskahtaa itkuun. Hän rakasti minua niin paljon. Tein oikein, kun menin naimisiin hänen kanssaan. Kaikki tulisivat olemaan minusta hyvin ylpeitä.
Paitsi yksi henkilö. Eräs nuori mies ei olisi ylpeä kuullessaan, että Hermione Granger oli viimein nainut sen verenpetturirottansa. En vain arvannut, ettei hänen tarvitsisi kuulla sitä mistään – hän oli nähnyt koko esityksen itse. Ronin suudellessa minua näin hänen olkansa yli vaalean miehen heittävän meihin katkeran katseen metsän reunasta ja katoavan sitten puiden katveeseen.
It's not like you didn't know that
I said I love you and I swear I still do
And it must have been do bad
'cause living with me must have damn near killed you
And this is how, you remind me
Of what I really am
This is how, you remind me
Of what I really am
En oikein tiennyt, miten onnistuin pakenemaan minua onnittelemaan rynnänneiden ihmisten keskeltä. Aivoni alkoivat toimimaan vasta, kun juoksin yli kasteisen nummen kohti uutta kotitaloani. Tahdoin päästä jonnekin, missä ihmisten uteliaat katseet eivät ylettyneet minuun. Millainen morsian muka itkee – surusta, siis – heti vihkimisen jälkeen?
Minä itkin. Draco Malfoy oli minun häissäni. Ja se katse, jonka hän oli luonut minuun kun suutelin Ronia. Se ei ollut mitään, mitä olisin häneltä odottanut, eikä se ollut mitään mihin olisin milloinkaan voinut varautua. Siinä ei ollut lainkaan ylpeyttä, ei lainkaan ylenkatsontaa eikä lainkaan vihaa.
Se oli katse täynnä tuskaa, surua ja katkeruutta. Samoissa tunteissa velloen minä vajosin vasten keltaista, lahonnutta seinää, enkä välittänyt vaikka siitä törröttävän naulat repivät mekkoani. Annoin ruohon värjätä kauniin hääpukuni alaosan vihreäksi ja revin hiuksiani. En tiennyt kauanko istuin siinä, itkemässä silkkaa tyrmistystäni.
Kun lopulta avasin punaiset ja turvonneet silmäni, hetken luulin näkeväni unta. Minua vastapäätä olevaan puuhun nojasi komea, mustiin pukeutunut mies. Hän katseli minua arvioiden, katseessaan jo osa tavaomaista ylpeyttä mutta myös hillittyä tuskaa.
”Millainen morsian itkee heti vihkimisen jälkeen?” hän kysyi minulta ja astui askeleen lähemmäs.
En tiennyt kumpaa halusin enemmän – raahata hänet luutavajaan ja käyttää hyväkseni, vai käskeä häntä painumaan helvettiin. Päädyin siis vilkaisemaan häntä suunnattoman loukkaantuneena.
”Sellainen morsian, joka on odotti kokonaiset kolme vuotta kosintaa mieheltä, jonka kanssa hänen olisi kuulunut mennä naimisiin, mutta päätyi sitten naimaan lopulta parhaan ystävänsä”, laukaisin hänelle päin naamaa.
Draco näytti siltä, kuin olisin lyönyt häntä keskelle naamaa. Sitten hän irvisti. ”Suoraa puhetta.”
”Miksi?” minä tiedustelin häneltä ja kyyneleet kohosivat silmiini. ”Miksi sinä tulit nyt, etkä silloin kun sinulla olisi vielä ollut mahdollisuus?”
Hän oli hetken täysin hiljaa. Hän katsoi maahan ja sanoi sitten: ”Koska tajusin mitä olin menettänyt vasta, kun olit lopullisesti poissa. Kun tiesin ettei mitään mahdollisuutta enää ollut. Halusin vain nähdä, rakastatko häntä samalla tavoin kuin rakastit minua.”
”En”, kuiskasin epätoivoisena. Ne päivät, jolloin olin kierrellyt totuutta esittääkseni vaikeasti tavoiteltavaa Draco Malfoyn edessä olivat takana päin. ”Ja minä rakastan sinua yhä. Toivon enemmän kuin mitään, että olisit tullut aiemmin. Toivon ettet olisi ollut niin idiootti.”
”Se on liian myöhäistä”, Draco sanoi. Hän oli ehkä rakastunut, mutta kovuus ja kylmyys olivat juurtuneet häneen liian syvälle. Hän osasi yhä satuttaa minua sanoillaan. Hän taisi huomata sen itsekin, sillä hän väläytti minulle surullisen hymyn. ”Saanhan silti vielä suudella morsianta? Viimeisen kerran?”
En voinut sille mitään. Kohotin kasvoni, kun hän tuli lähemmäs, ja annoin hänen pehmeiden huultensa taipua omillani vielä kerran. Poskillani virtaavista kyynelistä yksi tipahti Dracon poskelle. Hän vetäytyi minusta irti, kääntyi ja käveli muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän kääntyi vielä vilkaisemaan minuun.
”Hyvästi”, hän henkäisi. ”Minä olen.. pahoillani.”
Ennen kuin hän kääntyi, hän kohotti kätensä ja pyyhkäisi jotakin poskeltaan. Ehkä se oli minun siihen tiputtamani kyynel, ehkä ei – se ei merkinnyt mitään. Hän poistui minun elämästäni nyt viimeistä kertaa. Olin aina kuvitellut, että hänen anteeksipyyntönsä helpottaisi oloani, helpottaisi tuskaa jonka hän jätti sydämeeni – nyt tiesin, että se vain pahensi sitä.
Jäin istumaan seinää vasten ja mietin, miten milloinkaan saisin tarpeeksi voimia palatakseni takaisin omiin hääjuhliini. Minä olin nyt rouva Hermione Weasley – tyttö joka oli liian ylpeä ottaakseen elämänsä rakkautta sellaisenaan kuin tämä oli. Olin aina kaivannut satuprinssiä, joka huomioisi minut ja rakastaisi minua koko sydämestään – ja nyt kun olin naimisissa juuri sellaisen miehen kanssa, tajusin olleeni koko ajan väärässä.
It's not like you to say sorry
I was waiting on a different story
This time I'm mistaken
for handing you a heart worth breaking
and I've been wrong, I've been down,
to the bottom of every bottle
these five words in my head
scream "are we having fun yet?"
This is how, you remind me
Of what I really am
