Nimi: Rakastaa, ei rakasta, totta kai rakastaa
Kirjoittaja: Arte
Beta: -
Paritus: Minna/Piia, Minna/Pasi
Ikäraja: K-11 (alastomuudesta)
Tyyli: draamaa, perhesuhteita
Yhteenveto: Kaksi kohtausta, toinen onnellisempi, toinen surullisempi. Tapahtuu noin kymmenen minuutin sisällä tavallisena arkiaamuna.
A/N Istuin tänä aamuna metrossa matkalla kouluun, ja viereeni istui alakouluikäinen tyttö, jonka viereen hänen isänsä jäi seisomaan. Tyttö naputteli puhelimeen viestiä, puhui nopeasti puhelimessa ja ryntäsi sitten Kaisaniemen kohdalla ulos. En voinut välttyä tältä idealta, kun mielikuvitus ehti saada minut otteeseensa.
Tämä on tulosta Kirjoitusmaraton-tapahtumasta, joka oli tänään kuuden ja yhdeksän välillä. Toinen teksti, jonka tuona aikana sain valmiiksi, ja olen kyllä varsin tyytyväinen lopputulokseen. Tuli ainakin dialogi-painotteista.
+ Mintusta, Minnasta ja Piiasta on myös toinen teksti,
Sängyn alla piilevät möröt, S.
Rakastaa, ei rakasta, tottakai rakastaaPiip piip, piip piip.Minna katsoo yöpöydällä tärisevää puhelinta. Piian hengitys kutittaa niskaa ja peiton alla on niin ihanan lämpöistä. Naisen pitkät sormet puristavat kevyesti hänen paljasta rintaansa, käsivarsi on mukavasti tuettuna kyljen päällä. Minna uskaltautuu raottamaan peitettä ja värähtää, kun huoneen viileä ilma iskeytyy hänen paljaalle keholleen. Piia ynähtää vaimeasti ja liikahtaa vielä aavistuksen lähemmäs hänen selkäänsä. Hän kurottaa kohti puhelintaan, näppäilee viestin auki.
”Hei äiti, tuutko hakee mut sit koulusta?”Minna hymyilee. Hänestä on ihanaa saada Mintulta viestejä, olo tuntuu niin nuorekkaalta, kun voi tekstailla oman tyttärensä kanssa. Mutta nyt hänen ei tee mieli näpytellä vastausta, hän painaa paljon mieluummin vihreää luuria.
”Huomenta, kulta rakas.”
”Moi, äiti. Mä lähetin sulle just tekstarin.””Joo, luin sen, mut halusin mieluummin soittaa kuin tekstata.”
”Mä istun just metrossa, saattaa kenttä katketa.””Joo, ei se mitään. Koulumatkalla jo?”
”No joo, kello on kohta kahdeksan. Mullahan alkaa koulu ihan just.”Minna hymyilee lisää, hän tuntee olonsa sillä hetkellä aivan poikkeuksellisen onnelliseksi.
”No niin on, totta. Äitillä on tänään vapaapäivä, joten äiti makaa vielä sängyssä.”
On ihanaa käyttää sanaa ”äiti”.
”Epäreilua. Mulla on ekalla matikkaa.””Osasitko tehdä läksyt?”
”Osan niistä. Mut mun pitää lopettaa, ollaan kohta Kaisaniemessä.”Me.
”Onko isäs siinä?”
”Joo, se seisoo tuossa vieressä.””Mä tuun hakee sua sit koulun jälkeen, kahdeltahan sä pääsit?”
”Joo.””Okei, nähdään sitten, mä ootan siinä koulun edessä. Hyvää koulupäivää, kulta pieni, pusi pusi.”
”Joo, moikka.” Tuut tuut tuut.
Minna laskee puhelimen takaisin pöydälle ja kääntyy sitten makaamaan kasvokkain Piian kanssa. Hän suutelee tätä kevyesti huulille ja saa palkinnoksi pienen hymynpoikasen naisen suupielessä.
”Kenen kaa sä oikein juttelit?” tämä mumisee uneliaasti.
”Mintun. Kysy et tuunko varmasti hakemaan koulusta.”
”Aijaa. Paljo kello?”
”Kahdeksan.”
Piia voihkaisee ja painaa kasvonsa Minnan kaulakuoppaan. ”Ei näin aikasin.”
Minna nauraa. ”Älä nyt viitti, ei tää nyt kauhean aikasin oo.”
”No on, vapaapäivinä pitää nukkua pitkään...” Leveä haukotus.
Minna hymyilee ja kietoo käsivartensa paremmin naisen ympärille. Hän työntää nenänsä tämän pörröisiin hiuksiin ja nuuhkii unta, tupakansavua, hikeä, rakkautta. Vetää toisella kädellä peiton paremmin hitaasti viilentyvän selän peitoksi.
”Mitä jos tulisit mukaan?”
”Niin minne?” Piian ääni on vain puoliksi hereillä.
”Kun mä meen tänään hakee Minttua koulusta.”
”Häh?” Ihmeellinen herääminen, kun Piia ottaa hieman välimatkaa pystyäkseen katsomaan Minnaa suoraan silmiin. ”Ootko ihan tosissas?”
”No oon. Musta sun ja Mintun ois vihdoin aika tavata.”
”No niin mut... En mä tiedä, tää tuli niin kauheen äkkiä.”
”Äkkiä siinä mielessä, et mä ehdotin tätä näin lyhyellä varoitusajalla, vai siinä, ettet sä oo vielä valmis?”
”No siinä varoitusaika-mielessä. Ootko sä nyt ihan varma, et se ois fiksu idea? Ettei tää sittenkään tuu liian nopeasti?”
Minna suukottaa Piiaa nenänpäähän ja naurahtaa kevyesti. ”No oon mä varma. Mä oon miettinyt tätä asiaa jo jonkin aikaa ja musta nyt ois oikea hetki. Tahon, et sä opit tunteen Mintun ja Minttu sut. Kyllä mulla kuitenkin on aikomus pysyy sun kaa samoissa maisemissa vielä pitkän aikaa...”
Piian silmiin kohoaa hitaasti onnellinen katse. ”No jos susta tuntuu hyvältä niin miksikäs ei...”, hän sanoo hymyillen, keplottelee kätensä Minnan takaraivon taakse ja suutelee tätä.
”Mä rakastan sua.”
”Mäki sua.”
*
”Isi, asutko sä vielä kauan mummolassa?”
Pasi katsoo alas tyttärensä sinisiin silmiin. Tämän vaaleat hiukset ja sininen takki luovat räikeän kontrastin metron kirkkaanoranssien penkkien kanssa. Helsingin aamumetro on vaihteeksi tupaten täynnä, mutta onneksi Mintulle löytyi vielä yksi istumapaikka. Tyttö on vielä niin pieni... Pasi seisoi penkin vieressä pidellen tangosta kiinni.
”En mä enää kauaa.”
”Tuutko sä sit kohta takas kotiin?”
”En mä taida enää tulla kotiin.”
”No minnä sä sit meet, josset kotiin tuu?” Minttu on ihmeissään, ja miksipä ei olisi. Eihän isä nyt voi asua muualla kuin Mintun ja äidin luona tai Vuosaaren mummolassa!
”Isi on löytänyt itselleen uuden kodin.”
”Ai, muutetaanko me?”
”Ei, ku Minttu sä jäät asuun äitin kanssa Pasilaan ja isä muuttaa Herttoniemeen.”
”Miksi?” Pasista tuntuu pahalta katsoa tyttärensä ilmettä. Olisi ollut paljon helpompaa jättää asia Minnan selitettäväksi...
”Koska isä ja äiti ei enää rakasta toisiaan eikä me sen takia enää haluta asua yhdessä.”
”Miksette enää rakasta?” Mintun kulmat ovat kurtussa ja tytön silmissä on eksynyt katse, hätäännystä. Pasi laskeutuu kyykkyyn tyttärensä viereen ja asettaa käsivartensa tämän harteille.
”Isä ja äiti rakastaa sua edelleen aivan yhtä paljon kuin ennenkin, ja vielä enemmänkin. Joskus vaan käy silleen, että aikuiset ei enää välitäkään toisistaan samalla tavalla ja sitten ne muuttaa asumaan eri koteihin. Mutta isän ja äitin välit ei vaikuta meidän väleihin mitenkään, isä rakastaa sua vieläkin erittäin paljon ja tuun aina rakastamaan.”
Pasi vetää tyttärensä rintaansa vasten ja pitelee häntä siinä hetken aikaa. Silittää pehmeitä hiuksia. Mintun olkapäät eivät tärise. Olikohan tämä nyt oikea paikka kertoa, keskellä metroa, juuri ennen koulupäivää?
Hän nostaa Mintun taas pystyyn ja hymyilee hänelle lämpimästi. ”Pistäpä nyt äitille viestiä, että tuleeko hän hakemaan sinut koulun jälkeen niin meette yhdessä kotiin, niin isälle tulee hyvä mieli.”
Minttu nyökkää ja naputtelee hetken kännykkänsä kanssa. Minna soittaa, ja Pasi kuuntelee puhelua vain puolella korvalla. Huomenna olisi sen Herttoniemen yksiön katsastus, ja tänään pitäisi käydä valtiontalolla allekirjoittamassa viimeisen kerran niitä helvetin eropapereita... Ja mitä se Minnakin nyt taas soittelee lapselleen tähän aikaan aamusta, olisi vaan rauhassa sen naisensa kanssa... Pasi huokaisee raskaasti ja vetää sitten rauhottavan henkäyksen happea keuhkoihinsa. Ei Mintun seurassa saa näyttää pahaa naamaa.
”Joo, moikka”, Minttu sanoo ja lopettaa puhelun. Kaiuttimista kuuluu, että ollaan saavuttu Hakaniemeen.
”Seuraavasta sitten ulos”, Pasi muistuttaa.
”Joo joo, kyllä mä tiedän”, Minttu huomauttaa varmana tunkiessaan kännykkäänsä taas takaisin laukkuun.
Pasi hymyilee. ”No kyllähän sä nyt. Mut joo, me nähdään sitten keskiviikkona, me tullaan mummin ja ukin kanssa hakemaan sua koulusta.”
Minttu nyökkää. Pasi taputtaa tytön päälakea ja saa vastaukseksi kielen näytön. ”Älä roikuta kieltäs ulkona ettei vielä tipu”, hän naurahtaa. Minttu irvistää toistamiseen ja hyppää sitten energisenä ylös naisäänen kuuluttaessa Kaisaniemen pysäkistä. Pasi vilkuttaa ovesta nopeasti katoavalle tyttärelleen, istahtaa vapautuneelle paikalle, painaa päänsä käsiinsä ja huokaisee erittäin syvään.
