Nimi: Sielusi on sairas
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Hiukan rumaa kielenkäyttöä
Yhteenveto: Hän auttaa hätää kärsiviä, mutta tekee myös tekoja, jotka houkuttelevat pahoja henkiä. Onko hän siis pelastaja vai luopio?
Tekijänoikeudet: Kaikki on minun päästäni revitty.
A/N: Kirjoitin tämän aikaa tappaakseni. Siksi tämä ei edes yritä olla mitenkään erityinen. Ihan kiva tästä kuitenkin tuli ja päätyipä tämä myös osaksi yhtä juttua.
Minulla on meneillään joku hetkellinen iso kiinnostus korppeihin ja näkyypä se myös tässäkin. Lisäksi minua inspiroi hiukan myös eräs Soul Eater –fanficci, jonka nimeä tai sisältöä en sen kummemmin muista :’D *fail*
Sielusi on sairas
Miehellä oli ikävä tunne. Muuten hiljaisessa yössä raivoava tuulenpuuska vihjasi jotakin. Mitään suurta katastrofia tuskin oli tiedossa, mutta ei kyllä mitään mieluistakaan. Ikäviä vieraita, kenties? Ei olisi ensimmäinen kerta. Mies karkotti ajatuksen mielestään ja syventyi jälleen iljettävän näköisen liemen tekemiseen. Hän työskenteli suurehkossa, mutta huonosti valaistussa huoneessa. Yö oli pimeä, joten ikkunasta ei valoa sisään herunut. Ainoastaan sinne tänne asetellut kynttilät loivat pienillä, heikoilla liekeillään valoa huoneeseen. Mies näki vain juuri ja juuri tehdä työtään. Ei heikko valaistus tosin häntä haitannut, hän oli tottunut siihen.
Lisättyään liemeen paria muuta litkua ja sekoitettuaan sitten huolellisesti, mies kaatoi seoksen muutamaan lasipurkkiin, jotka olivat nököttäneet pöydällä siistissä rivissä. Sen jälkeen hän kiersi kannet tiukasti kiinni, nappasi purkit syliinsä ja lähti kiikuttamaan niitä kohti hyllykköä, joka peitti taakseen kokonaan yhden seinän. Tammihyllykkö oli pullollaan purnukoita, joiden sisältö oli varsin monin kirjava. Pienten otusten ruumiinosia, sisälmyksiä, liemiä, yrttejä… Kaikenlaista. Mies asetti kantamansa purkit niihin harvoihin kohtiin, joihin sai vielä ängettyä jotakin. Joidenkin kauemmin hyllyillä lojuneiden purnukoiden kyljistä ja kansien päältä hän pyyhkäisi pölyä pois ruskean kaapunsa hihalla ennen kuin astui syrjään oudon kokoelmansa luota.
Mies istahti jakkaralle lähelle työpöytäänsä, jonka ääressä hän oli juuri työskennellyt ja venytteli puutuneita jäseniään. Sitten hänen katseensa siirtyi sekasorron valtaamalle pöydälle. Mies haroi mustia, tomun likaamia hiuksiaan ja pohti, pitäisikö hänen siistiä yli läikkynyt aine pois ennen kuin se jähmettyisi pöydän pintaan niin, ettei lähtisi ikinä pois. Huokaisten hän lopulta totesi, että olisi ehkä parasta siivota työpiste ennen pehkuihin painumista.
Mutta juuri kun hän oli aloittamassa työvälineidensä puhdistamista, ulko-ovi lennähti auki paukahtaen kovaan ääneen seinää vasten ja ulkona puhaltava viima pääsi tunkeutumaan sisälle, sammuttaen osan kynttilöistä. Miehen sydän oli hypähtää kurkkuun, mutta nähdessään tulijan, säikähdys hälveni nopeasti. Tilalle tuli ärtyneisyys ja huoli. Kynnyksellä oli rähmällään melko kumma olento. Se oli kuin ihmisen ja korpin risteytys: aikuisen miehen mittainen, mustien sulkien peittämä – paitsi että hivenen rähjäiset vaatteet verhosivat osan sen ruumiista – ja höyhensiivet selässä. Sillä oli totta kai korpin pää, pyrstö ja jalat. Mutta sillä oli myös kädet. Lisäksi, sen silmissä oli älykäs katse, joskin tuskastunut tuolla hetkellä.
”Oliko pakko tulla sisään tuollaisella ryminällä?” mies ärähti ja lähti tallustamaan kohti ovea. Kiskottuaan ensin korppiotuksen kokonaan sisätiloihin hän sulki apposen avoimenaan ammottavan oven. Sitten hän käännähti taas vieraansa puoleen.
”Anteeksi vain kamalasti”, korppi tuhahti ja nousi vaivalloisesti istumaan, iskien sitten selkänsä seinää vasten. Mies tutkaili hetken olentoa katseellaan, ja kotvasen kuluttua hän lähti kulkemaan takaisin hyllykölle.
”Jos jatkat tuota menoa, sinulta lähtee henki”, hän totesi ja alkoi etsiä yhtä tiettyä purnukkaa hyllystä. Olento vain päästi pienen naurun remahduksen hänen toteamukselleen.
”Minkäs teet, harmaanurmenliskot ovat herkullisia”, otus sanoi.
”Ja tappavan myrkyllisiä”, toinen lisäsi paheksunnan sävy äänessään. Eikö tuo linnunaivo ikinä oppinut? Korppi oli useampaan otteeseen käynyt hänen luonaan juuri tästä samasta syystä.
Löydettyään etsimänsä, mies palasi olennon luokse. Hän kyykistyi vieraansa eteen ja väänsi pitelemänsä purkin kannen auki. Varovasti hän noukki sen sisältä yhden kapean, syväntummanvihreän lehden. Sen hän ojensi korpille, joka otti lehden ahnaasti vastaan ja sujautti sen yhdellä nopealla liikkeellä suuhunsa. Varsin iljettävän makuisia nuo lehdet olivat, mutta mies tiesi, ettei hänen tarvitse varmistaa sitä, että olento nielee rehun. Tuo samainen yrtti oli jo monen monta kertaa pelastanut korpin, ja olento tiesi sen. Mies kiersi purkin kannen kiinni, nousi seisomaan ja lähti viemään pönikkää takaisin hyllyyn. Takaansa hän kuuli, kuinka korppiotus kirosi itsekseen ällöttävästä mausta.
”Jos et pistäisi joka saakelin myrkyllistä liskoa poskeesi, ei tarvitsisi tuota yrttiäkään syödä”, mies tuhahti äkäisenä. ”Ne loppuvatkin pian tällä tahdilla ja kun niin käy, sinä potkaiset tyhjää.”
”Aah, mutta eihän arvon noitatohtori sallisi armaan varastonsa hupenevan tyhjiin, vaan täydentäisi sitä heti, kun alkaisi näyttää pahalta”, korppi ilkkui.
”Ehkä”, toinen vastasi, sillä olennon solvauksessa piili totuuden siemen. ”Mutta paina kalloosi, että mikään noitatohtori minä en ole.”
”Kheh, olet tarpeeksi hullu ja omituinen ollaksesi sellainen”, korppi raakkui pilkallisesti.
”Jatka tuota ja voit olla varma, että ensi kerralla annan myrkyn tappaa sinut.”
Olento kajautti ilmoille raikuvan naurun remahduksen. Että tuo osasikin olla kovaääninen… Miehen olisi tehnyt mieli heittää yksi purnukka otusta päin hiljentääkseen sen, mutta tiesi, että katuisi tekoa myöhemmin. Ei niinkään olennon, vaan purkin arvokkaan sisällön takia.
”Nokka tukkoon! Piru sinut periköön!” mies ärjyi otuksen räkätyksen yli. Korppi hiljeni siinä samassa, mutta ei täysin.
”Sanoit niin viime kerrallakin… Sanoit, että et seuraavalla kerralla auta minua. Ja katso, kuinka kävi!” korppi käkätti. Toinen kurtisti kulmiaan ja loi jäätävän katseen ärsyttävästi nauravaan olentoon. Hänellä alkoi pikku hiljaa todella keittää yli.
”Hyvä, hienoa. Nyt kun näytät taas olevan kunnossa, voisitkin ystävällisesti suksia suolle”, hän tokaisi. Otuksen nauru hiipui.
”Et taida tietää, mitä vieraanvaraisuus tarkoittaa”, korppi surkutteli. ”Tai sitten… Sinulla on jokin toinen syy, miksi olet noin epäkohtelias. Aikeissa tehdä taas niitä hämäriä kokeita, hm? Etkö ole saastuttanut sieluasi jo ihan tarpeeksi?”
”Ei, haluan vain päästä nukkumaan vielä tänä yönä”, toinen vastasi oudon hiljaisesti. Hänen katseensa oli muuttunut entistä jäätävämmäksi, mutta siihen sekoittui myös jotakin muuta, aivan kuin häntä olisi juuri syytetty vakavasta rikoksesta. Korppi oli ottanut esille aran aiheen ja ymmärsi sen, päätellen otuksen kasvoille leviävästä ilkikurisesta hymystä.
”Niin, sen jälkeen kun olet saattanut taas yhden epäonnistuneen kokeen päätökseen”, olento ivasi ja nousi huterasti seisomaan.
”Ala kalppia”, mies vastasi ääni väristen. Mutta johtuiko se vihasta vai jostakin muusta tunteesta, sitä oli vaikea sanoa.
Kun korppi ei tehnyt elettäkään lähteäkseen, mies lisäsi: ”Etkö kuullut? Painu matkoihisi siitä, äläkä tule takaisin!”
”Hei, älähän riehaannu”, olento tyrskähti. ”Et sinä kuitenkaan voi kärsivää käännyttää ovelta, et ole niin julma.”
”Sinut voin! Myrkytät itsesi toistuvasti ja vain sen takia, että haluat välipalan parista liskosta! Olet yksi ahneuden perikuva!”
”Oletko sinä sitten yhtään parempi? Ainakaan en turmele sieluani. Sinun sielusi sen sijaan on niin sairas, että se vetää puoleensa pahoja henkiä. Sehän taitaa olla syynäkin sille, miksi täällä korvessa asut, eikös vain?”
”Jos et pian häivy silmistäni, minä –”
”Hui kamala, kuinka minua pelottaa! Tässähän hampaat kalisevat ja tutisen niin, että höyhenetkin karisevat!”
Pilkallisesti räkättäen korppi syöksähti ovelle, ja saatuaan sen auki, otus oli jo levittämässä siipiään, valmiina lähtemään lentoon. Parilla harppauksella olento oli ulkona ja ennen kuin mies kerkisi hievahtamaankaan, korppi oli jo liihottelemassa taivaalla. Osasi mokoma sukkela olla silloin kuin huvitti. Mies tömisteli auki jääneelle ulko-ovelle ja paukautti sen kiinni. Hän huokaisi painaessaan päänsä ovea vasten.
Hemmetin pahanilmanlintu. Tappakoot itsensä.
