Author: Salla...
Raiting: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaPairing: ei oikeastaan, (vahvana) mainintana Lily/James ja (ei niin vahvana) Remus/OC
Warnings: viittauksia seksiin
Challenges: FF100 sanalla #035: Kuudes aisti
Disclaimer: En omista Pottereita tai mitään muutakaan. Paitsi Amyn.
Summary: Sirius saa kuulla kunniansa.
A/N:Jostakin syystä aloin kirjoittamaan tällaista ja puolessa välissä sitten tajusin että eihän mulla ole tähän ollenkaan juonta. Joten tämä on nyt tällainen joka loppuu ihan töks. Mutta jos teistä tuntuu siltä että sitä tarvitaan, voin ehkä
harkita tekeväni tähän jatkoa, jossa nähdään "kunnian kuulemisen" seurauksia. Mutta siis että halusin tehdä vähän erilaisen ficin Siriuksesta, tuosta Tylypahkan seksisymbolista, ja toivon että onnistuin (positiivisessa mielessä). En ole koskaan kirjoittanut Siriuksen POVilla, joten tahdon ehdottomasti kuulla mielipiteenne myös siitä.
Suomeksi: lukekaa.
Istuin täpötäydessä oleskeluhuoneessa ja yritin keskittyä liemien esseehen. Mutta se oli liian vaikeaa, sillä Remus ei ollut auttamassa enkä minä osannut niitä itse. Lisäksi kaikenlainen häly ympärilläni häiritsi keskittymistäni. Ensiluokkalaiset pelaamassa isolla porukalla räjähtävää näpäystä takan edustalla; viidesluokkalaiset tytöt supisemassa ja hihittelemässä viereisellä sohvalla vilkuillen välillä minua päin; Remus ja Amy keskustelemassa kirjallisuudesta ikkunan edustalla lumen sataessa alas; Lily ja James loistaen poissaolollaan, ja kuudes aistini kertoi etten todellakaan tahtonut tietää heidän tekemisistään.
Päässäni napsahti. Miksi Sirius Musta, koulun suosituin ja hyvännäköisin uros, istui tekemässä koulutehtäviä lauantai-iltapäivänä, kun oli paras mahdollinen aika tehdä kepposia? Ja missä ihmeessä oli Peter? Paiskasin liemien kirjan kiinni ja tungin sen laukkuun rynnäten samalla kohti portaita, jotka veivät ylös makuusaleihin. Pikainen kuulostelu ovella kertoi minulle, että Lily ja James olivat viitsineet mennä muualle harjoittamaan aktiviteettejaan. Heitin laukun sisälle ja juoksin samalla ovenavauksella takaisin oleskeluhuoneeseen vain tajutakseni, että Kelmien kartta oli jäänyt ylös. Ja ei kun takaisin.
Kun vihdoin seisoin oleskeluhuoneen ulkopuolella käytävässä Lihavan leidin hiillostaessa niskaani, avasin kartan ja ryhdyin etsimään Peteriä. Haravoin katseellani koko koulun läpi, katsoin Dumbledoren edestakaisin astelua kansliassaan, näin Bellatrix Mustan, serkkuni, porukkansa kanssa kiusaamassa kotitonttuja, kunnes viimein löysin kaksi jalkaa ja nimen Peter Piskuilan - salakäytävässä matkalla Hunajaherttuan makeispuotiin. Sillä pojalla ei todellakaan aina järki päätä pakottanut: mennä nyt omalle vapaalle ilman Kelmien karttaa! Joskus minun oli vaikea keksiä miksi pidimme Peterin porukassa mukana. Oli hänen onnensa että hän keksi niin hyviä kepposia, ja myös minun onneni että minä ja James saimme niistä kaiken kunnian. Peter-raukka ei kestäisi niitä kaikkia jälki-istuntoja, hänellä on niin heikot hermot.
Sain Peterin kiinni juuri ennen kuin hän avasi Hunajaherttuan kellarin luukun. Onneksi näkymättömyysviitta oli tällä kertaa minulla, sillä muuten olisimme olleet pulassa.
"Matohäntä!" huikkasin ja Peter säpsähti. "Mikä ihmeen ajatus oli lähteä Tylyahoon ilman näkymättömyysviittaa ja karttaa? Ja vielä pahempaa: ilman
minua?"
Peter huokaisi turhautuneena, enkä minä keksinyt miksi. "Luultavasti siksi, etten halunnut sinua mukaan."
"Se ei ole syy sille että lähdet ilman karttaa. Tai näkymättömyysviittaa. Tajuatko että sinut voitaisiin nähdä, ja nähtäisiinkin jos lampsisit noin vain Hunajaherttuan kellarista?"
"Olisin muuttunut rotaksi", Peter mumisi kun vedimme viittaa molempien ylle.
Tuhahdin. "Tiedät itsekin että se ei olisi hyödttänyt ketään. Sinut olisi liiskattu ja lopulta joku kiva kiltti tunturipöllö olisi syönyt sinut. Ei, parempi idea olisi ollut ottaa minut mukaan, näin on paljon hauskempaa." Pysähdyin ja käännyin Peteriin päin. "Miten niin et tahtonut minua mukaan?"
"Koska minulla on asioita, jotka haluan pitää sinulta salassa", Peter sanoi yksinkertaisesti ja avasi luukun.
O-ou. Tuota lausetta hän käytti vain yhden asian yhteydessä.
"Matohäntä, kuka on se onnellinen nainen, jolle aiot huomenna ystävänpäivänä antaa kimpun punaisia ruusuja ja rasiallisen suklaakonvehteja?" kysyin innoissani. Naiset olivat jotakin jonka minäkin ymmärsin. "Kai hän on rohkelikko?"
"Luuletko tosiaan että kertoisin sinulle?" Matohäntä murisi oikeasti ärtyneenä. Sellaisena häntä harvoin näin. Se sattui.
"Anteeksi nyt, kaveri", yritin lohduttaa - kuiskaten, sillä hiivimme nyt portaita ylös pois Hunajaherttuan kellarista. Ylhäällä ei ollut juuri ketään, mutta sitä suuremmalla syyllä meidän oli oltava varovaisia. "Mutta kun tottahan se on että olen sinua etevämpi näissä naisjutuissa. Minä tiedän mitä naiset tahtovat, ja mitä he odottavat miesten tekevän. Plussana sinulle voisin sanoa, että olet syksyn aikana onnistunut hankkimaan itsellesi lihaksia. Se on juttu josta jokainen nainen pitää, usko pois. Tietenkään lihaksesi eivät ole yhtä loistavat kuin minun, mutta lihakset kuitenkin. Ja - "
"Sirius, voisitko olla edes hetken hiljaa?"
Olimme päässeet ulos kaupasta ja Peter kiskaisi nyt viitan yltään vimmoissaan. Mitä minä nyt olin tehnyt? Peterillä taisi olla kuukautiset. Ei kun Peter olikin poika! No vaihdevuodet sitten. Oliko pojilla vaihdevuodet? Pistin mieleeni että pitäisi kysyä Remukselta kun tämän seuraavan kerran näkisin.
"Sirius, onko kukaan koskaan sanonut sinulle että olet rasittava? Kukaan ei oikeasti jaksa kuunnella ainaisia itsekehujasi, selostuksia vatsalihaksistasi, kehuskeluja naisenkaadoistasi. Se ei kiinnoista enää ketään. Ei edes Jamesia, ei nyt kun hänellä on Lily." Peter ei ollut puhunut noin paljon koko vuonna. "Oikeasti, Sirius. Aikuistu."
Ja sen sanottuaan Peter lampsi tiehensä. Ilman näkymättömyysviittaa tai Kelmien karttaa.
Höh. Mikä Peteriä nyt riivasi? Oliko hänen sanoissaan tosiaan perää? Pitäisikö minun aikuistua? Katselin heijastustani Hunajaherttuan ikkunasta. Minulla oli jokseenkin tyrmistynyt ilme, kun seisoin siinä. En varmaan ollut koskaan ollut niin tyrmistynyt mistään. Paitsi silloin kun yksi korpinkynsityttö oli torjunut minut. Mutta se oli eri asia.
TÄYSIN eri asia.
Mieti, Sirius, mieti, komensin itseäni ja potkaisin jääkokkaretta edessäni lähtiessäni lampsimaan kohti Rääkyvää röttelöä. Pakkasilma tuntui kirpeältä paljaassa kaulassani, mutta en välittänyt. Minä ajattelin. Ei se edes ollut niin vaikeaa.
Ja päästyäni röttelön luo olin tehnyt päätökseni. Olin punninnut jokaisen ajatuksen Peterin sanoilla, miettinyt kaiken sekä Jamesin että Remuksen kannalta ja suunnitellut, mikä olisi parasta oman itseni kannalta. Potkaisin yhden rikkinäisen tuolin kumoon ja lupasin ääneen:
"Minä, Sirius Orion Musta, aikuistun ja luovun kaikista naisista kunnes osaan olla tosissani."
