Nimi: Rakas veli
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Angst/Drama/Romance
Paritukset: Fred/George
Ikäsuositus: K11
Vastuuvapautus: Kiitän J.K. Rowlingia hänen hahmoistaan, joista tässä kirjoitan.
Muuta: Osallistun ficillä Weasleyn perhepotretti- ja Perspektiiviä parittamiseen-haasteisiin.
Liikettä. Liian nopeaa ollankseen luonnollista. Kuin kauhuelokuva olisi laitettu pikakelaukselle suoraan silmieni eteen.
Hahmoja. Ihmisiä pitelemässä toisiaan kädestä, ihmisiä jotka kulkivat ohitseni ja loivat minuun sääliviä katseita. Tahdoin suojautua niiltä, mutta voimani eivät riittäneet liikkumiseen. Enkä aikonut poistua hänen viereltään. En nyt, enkä milloinkaan.
Ääniä. En tiennyt kummat vahingoittivat minua enemmän, onnelliset naurahdukset ja riemunkiljahdukset, vaiko sittenkin hillittömät itkukohtaukset ja hiljainen nyyhkytys läheltäni. Minä itse en ollut onnellinen, en ollut surullinen – olin tyhjä. Vähitellen lakkasin tuntemasta mitään.
Fredin veriset kasvot olivat jähmettyneet ja kalpeat, kun George laski kätensä hänen poskelleen. He olivat rauhassa, kahden, viimeistä kertaa. Paitsi että toinen oli jo poissa.
George tajusi hämärästi, että muut ihmiset olivat poistuneet heidän läheltään. Auringonsäteet, jotka siivilöityivät suuren salin ikkunoista, tuntuivat ilkkuvan heille. Miksi aurinko paistoi yhä, vaikka elämästä oli veljen hengen mukana kadonnut kaikki ilo?
Muistoja vuosien takaa. Kotikolon puutarha aurinkoisena kesäpäivänä.
”Fred, sinä olet nero!” hihkaisin ihailevasti katsellessani leijaa, jonka Fred oli onnistunut loitsimaan isän taikasauvalla.
”Tein tämän vain siksi, koska tiesin että pitäisit siitä. Se oli ihan helppoa. Tule tänne, niin näytän sinulle.”
Hymyilin onnellisena, kun Fred ojensi sauvan minulle ja piti kädestäni kiinni ohjaten sen tekemään juuri oikeanlaisen liikkeen. Viuh ja näps.
Uudempi kuva. Kotikolon olohuone.
Makasin sohvalla pää käärittynä valkeaan sideharsoon. Fred oli polvistuneena vierelleni ja katseli minua silmät täynnä huolta.
”Oletko varma että olet kunnossa?” Fred kysyi ääni täynnä kireyttä, jota en ollut kuullut siinä milloinkaan ennen.
”Olen! Oletko itse kunnossa? Minä en ole koskaan pitänyt sinua mitenkään ylihuolehtivana”, virnistin veljelleni mahdollisimman huolettomasti.
”En vain tahdo menettää sinua”, Fred mutisi hiljaa.
Kului hetki, jonka aikana vain makasin hiljaa katsellen veljeni kasvoja. Sitten nousin ylös ja kiersin käsivarteni hänen ympärilleen.
”Et sinä menetä minua. Et milloinkaan”, kuiskasin.
Se oli totta. Fred ei ollut milloinkaan menettänyt Georgea. George oli menettänyt Fredin.
Joku kutsui Georgea nimeltä, mutta hän ei muistanut miten vastattiin. Sillä ei ollut enää väliä. Millään ei ollut.
Viekää minut pois. Ottakaa minut, ottakaa minut hänen sijastaan. Viekää meidät molemmat pois, yhdessä, jotta kumpikaan ei joudu tuntemaan tätä tuskaa, joka viiltää minut katki. Se on pahempaa kuin kuolema.
”George!” joku huusi pojan perään, kun hän viimein nousi veljensä viereltä. George ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan huutajaa, vaan ryntäsi juosten pois. Hän pystyi jälleen näkemään selvästi eteensä.
Juoksua. Askelia sinne, minne muut eivät voineet minua seurata. Tein viimeistä matkaani paikkaan, jossa olisimme vain me kaksi. Paikkaan, jossa tiesin veljeni odottavan minua.
Georgen huulille nousi hymy, kun hänen jalkansa törmäsivät veden pintaan pitkän pudotuksen jälkeen. Enää yksi hengenveto jäljellä.
Viimeiset sanat, jotka George Weasley koskaan sanoi, kuultiin juuri ennen kuin jokin pinnan alla tarttui häneen ja veti hänet autuaaseen tietämättömyyteen.
”Fred, rakastan sinua.”
Valoa pimeyden keskeltä. Sinun kasvosi, rakas veljeni. Vain me kaksi. Ikuisesti.
