Title: Purppuranpunainen sulkakynä
Author: Beatrize
Genre: Fluffy/Romance
Paring: Draco/Lavender
Rating: K11
Disclaimer: Edelleenkin kaikki tunnistettava kuuluu Rowlingin tädille (pöh).
Warnings: Hienovarainen maininta seksistä.
Summary: Hän vastasi hymyyni hymyilemällä vienosti, syvänsiniset silmät ilosta ja onnellisuudesta tuikkien - minä olin tehnyt hänet onnelliseksi.A/N: Ei tästä ole oikein mitään sanottavaa, kirjoitettu Dracon näkökulmasta. Itse ficci puhukoon puolestaan.
Purppuranpunainen sulkakynä
Nojailin työpöytääni kuunnellessani professori Kuhnusarvion paheksuvaa saarnaa jostain epäonnistuneesta liemestä, jonka Rotta-Ron oli onnistunut keittämään. Katseeni harhaili ympäri luokkaa, pöydällä kimaltelevista pulloista kaapistojen pölyisiin purkkeihin ja purnukoihin. Joskus vain tuntui siltä, että professorin puheet eivät kiinnosta pätkän vertaa ja tämä oli ehdottomasti taas niitä päiviä.
”...huomatkaa, miten herra Weasley oli laittanut liemeen liian monta pitsiperhosen siipeä ja kuinka se muutti liemen koostumuksen aivan päinvastaiseksi parhaasta mahdollisesta lopputuloksesta...”
Huokaisin kyllästyneesti ja sipaisin platinanvaaleita hiuksiani, kun huomasin erään toisenkin näyttävän siltä, että kuuntelisi professorin selostusta vain puolella korvalla – eikä lainkaan kiinnostuneena. Tytön kaavussa oli rohkelikon tunnus, mutta se ei estänyt minua katselemasta häntä. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa hehkuivat kynttelikköjen valossa, saivat hänet näyttämään aivan enkeliltä. Hän nojasi omaan työpöytäänsä kyynärpäillään, käsi poskella, tyhjyyteen unelmoivasti tuijotellen. Hänen punaiset huulensa raottuivat hieman, kun hän puuskahti kyllästyneen oloisena kiinnittäen huomionsa jälleen professoriin, jonka luento tuntui kestävän kestämistään.
Jostain omituisesta syystä en saanut silmiäni irti tästä kiehtovasta rohkelikosta. Hänessä oli sitä jotakin, mitä muissa rohkelikoissa – varsinkaan siinä Pyhässä Potterissa, pojassa-joka-elää vai mikälie olikaan – ei ole. Tyttö suoristautui tuhahtaen täyteen pituuteensa ja alkoi kieputtaa yhtä kultaista hiussuortuvaa pikkusormensa ympärille. Hän nosti välillä katseensa professoriin, mutta tuhahti huomatessaan, ettei tämä vieläkään ollut lopettanut luentoaan. Hän pyöritteli silmiään ja alkoi leikitellä taikasauvallaan. Hän valitsi purppuranpunaisen sulkakynän, jota leijutteli hartaasti, kulmat rypistyneenä keskittyneisyydestä.
Hänen huomionsa herpaantui professori Kuhnusarvion vihdoin lopettaessa esitelmänsä, jolloin purppuranpunainen sulkakynä tipahti eteeni työpöydälle. Kohotin katseeni vain nähdäkseni, kuinka vaaleahiuksinen tyttö käveli sulavasti askeltaen luokkahuoneen jykevälle ovelle, avasi sen ja pujahti käytävään muiden oppilaiden seuratessa häntä.
Nostin sulkakynän aikomuksenani palauttaa sen kauniille omistajalleen, kun hän tulikin jo takaisin luokkaan vilkuillen kiihtyneenä ympärilleen. Hänen katseensa vaelsi pitkin pölyistä kivilattiaa ja hän rypisti kulmiaan, aivan kuin yrittäen muistaa jotain tärkeää.
”Etsitkö tätä?” kysyin ja nostin purppuranpunaisen sulkakynän näkyviin, pidellen sitä sormieni välissä. Tyttö nyökkäsi yllättyneenä ja käveli muutaman askelen luokseni. Ojensin sulkakynän hänelle ja ottaessaan sitä kädestäni hän katsoi minua uteliaasti silmiin. Henkeni salpautui hänen syvänsinisistä silmistään, joihin olisin voinut hukkua. Hän näytti häkeltyneeltä, mutta sitten suorastaan ovelalta.
”Minkä takia itse Draco Malfoy palauttaa minulle sulkakynäni?” hän kysyi. Hänen äänessään oli pieni sopraanomainen, ehkä myös hieman lintumainen vivahde. Hän risti kätensä rinnalleen odottaen vastaustani. Auoin ja suljin suutani tytön hymähtäessä. ”En olisi koskaan uskonut näkeväni päivää, jona Draco Malfoy menettää puhekykynsä.” Rakastuin häneen sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta enemmän.
”Nyt olet sitten nähnyt sen päivän”, virnistin hänen kohotellessa kulmakarvojaan. ”Lisäksi palautin sulkakynän sinulle, koska se tippui minun eteeni.”
”No, kiitos”, hän sanoi ja kääntyi kannoillaan purjehtien toistamiseen luokkahuoneen ovesta käytävälle.
* * *
En saanut tyttöä mielestäni, en tiennyt edes hänen nimeään. Oikeastaan tuntui siltä, että olin kuullut hänen nimensä, mutten vain muistanut sitä. Huomasin kävelleeni linnan tiluksilla jo useammankin tunnin, koska kuu loimotti kirkkaana taivaalla ja loi maahan häilyviä varjoja. Päätin, että voisin yhtä hyvin mennä järven rantaan, istumaan suuren tammen alle.
Laitoin kädet farkkujeni taskuihin – olin vaihtanut vaatteet oppituntien päätyttyä – ja lähdin kävelemään järven suuntaan. Potkiskelin matkan aikana pikkukiviä, jotka vierivät rantaan viettävää polkua pitkin. Vilkuilin ympärilleni, näin maassa puiden uhkaavat varjot. Jalkani veivät minua tuttua reittiä eteenpäin, olin kävellyt järven vaaleaa hiekkaa täynnä olevaan rantaan monia kertoja aiemminkin. Kukaan ei vain tiennyt kävelyretkistäni, eikä minulla ollut aikomustakaan kertoa kenellekään.
Otettuani viimeiset askelet rantaan näin yllätyksekseni, että siellä oli jo joku. Tumma naisen hahmo istui hiekalla ja katseli rantaan hiljalleen lyöviä aaltoja, jotka kuunvalo oli kuvioinut. Hahmo näytti verrattain hyvinkin tutulta. Rypistin otsaani ja mietin hetken ennen kuin tajusin, että nainen oli se vaaleahiuksinen rohkelikkotyttö, jolle olin ojentanut aikaisemmin päivällä hänen kadottamansa purppuranpunaisen sulkakynän.
Vedin syvään henkeä ja kävelin hänen vierelleen, istuutuen pehmeään rantahiekkaan. Hän käänsi katseensa hitaasti minuun ja näytti pyörittelevän silmiään tunnistaessaan minut. ”Seuraatko sinä minua, Malfoy?” hän kysyi poraten korventavalla katseellaan reikää otsaani.
”Ei, en seuraa”, vastasin katsoen häntä silmiin.
Kuinka kauniit hänen silmänsä ovatkaan... Juuri sillä hetkellä minun teki mieli suudella häntä, suudella noita pehmeitä punaisia huulia, jotka suorastaan kutsuivat minua.
”Ai”, hän sanoi hiljaa, kääntäen katseensa takaisin järvelle. Kuulin hänen huokaisevan.
”Mitä mietit?” kysyin uteliaana. Tahdoin tietää, mitä noin upean kaunottaren päässä liikkui – hän kun ei vaikuttanut tyypilliseltä blondilta, enhän minäkään ollut.
”Mietin platinahiuksista luihuista, johon olen ollut rakastunut jo pitkään, mutta jolta olen yrittänyt peitellä tunteitani”, hän sanoi viimein, vilkaisten minua epävarmasti sivusilmällä. Tunsin sydämeni hakkaavan lujaa, hän piti minusta! Takaraivossani kaikuva pieni ääni muistutti minulle, että tyttöhän oli rohkelikko, mutta hiljensin sen epämiellyttävän äänen. Mikään ei veisi minulta tätä enkeliä. ”Entä sinä, mitä sinä mietit?” hän kysyi näyttäen levottomalta.
Nojauduin lähemmäs ja painoin huuleni hänen pehmeille huulilleen. Hän vastasi suudelmaan halukkaasti, tehden kielellään tutkimusmatkaa suuhuni. Hän kiersi hennot kätensä niskani taakse, työntäen oman vartalonsa likelle omaani, mutta hetken kuluttua laski kätensä vatsalleni ja tunnusteli huispauksesta saamia vatsalihaksiani. Halusin kantaa hänet lähimpänä olevaan sänkyyn siltä istumalta, mutta päätin hillitä haluni herrasmiehen tavoin. Vetäydyin suudelmasta vastahakoisesti hymyillen hänelle hellästi. ”Se oli vastaukseni.”
Hän vastasi hymyyni hymyilemällä vienosti, syvänsiniset silmät ilosta ja onnellisuudesta tuikkien – minä olin tehnyt hänet onnelliseksi. Silloin muistin hänen nimensä. Lavender.
* * *
Muistelin onnellisena sitä muutaman kuukauden takaista päivää, jona olin löytänyt Lavenderin. Vieläkin onnellisempana muistelin sitä, kun astuessamme seuraavana päivänä käsi kädessä Suureen saliin aamupalalle Pansy pyörtyi. Hän oli roikkunut minussa useamman vuoden eikä kerta kaikkiaan suostunut kuuntelemaan kaikkia niitä kieltäytymisiä. Se oli todellakin näkemisen arvoista.
Havahduin ajatuksistani, kun Lavender suuteli poskeani ja naurahti pehmeästi huomatessaan häkeltyneen ilmeeni. Olimme kirjastossa ja matami Prilli vilkaisi meitä paheksuvasti kulkiessaan ohi. Edessäni olevassa nojatuolissa istuva Blaise yritti tehdä kaikkensa pitääkseen ilmeensä kurissa, estääkseen itseään nauramasta ilmeisesti hyvin huvittavalle ilmeelleni. Oli niin omituista, kuinka Blaise oli hyväksynyt Lavenderin. Tai, ei siinä mitään kovin omituista ollut; tyttöystäväni ei ollut mikään normaali rohkelikko vaan olisi käynyt parhaan ystäväni mukaan myös luihuisesta. Minä puolestani olin ystävystynyt Lavenderin parhaan ystävän Parvatin kanssa, joka istui nojatuolilla Blaisen vasemmalla puolella, yrittäen pitää pientä etäisyyttä häneen.
”Mistä tämä siis alkoikaan? Ette ole koskaan kertoneet”, Parvati sanoi ja katsoi tyttöystävääni moittivasti tummilla silmillään. Lavender ja minä vilkaisimme toisiamme hymyillen.
”Purppuranpunaisesta sulkakynästä.”
