Ficin nimi: Vaahteranlehtiin
Kirjoittaja: Lill-y
Ikäraja: S flawless lisäsi otsikkoon
Beta: Ei ole, joten virheistä saa ilmoitella
Genre: angst
Varoitukset: Kuolema mainitaan
Yhteenveto: Mä muistan sen vieläkin, vaikka siitä on seitsemän kuukautta, mä muistan sen enkä halua muistella. Mä yritän haudata sen vaahteranlehtiin.
A/N: Tämä on minulle todella henkilökohtainen, ja kirjoitin ihan vain purkaakseni tunteita. Ja sitten sain päähänpiston laittaa tänne. Siispä ensimmäinen julkaisuun päätyvä tekeleeni, kommentit olisivat ihania. (:
Mä katson ulos ja mietin, sataako siellä. Vai näyttääkö se vain, ihan niin kuin kaikki näyttää muulta kuin mitä se oikeasti on. Ihan niin kuin mäkin näytän muulta, enkä mä välillä itsekään tiedä itsestäni mitään.
Ilma väreilee ja puita vasten näkyy ohuet pisarat. Siellä sataa.
Kaikki on kai vähän paremmin nyt. Ei ainakaan ihan surkeasti, ja onhan sekin jotain. Onni kestää viisi sekuntia ja katoaa, piiloutuu vaatekomeroon tai vaahteranlehtien alle, sitten kun ne tipahtaa puista. Ne kimmeltää sateesta ja syksystä oransseina, kohta niistä tulee rumia ruskeita. Eikä niistä jää mitään. Uudet lehdet tulee, pieninä ja vihreinä ja kevyinä, ne elää vaahterassa ja kasvaa ja vahvistuu, ne tipahtaa pois ja unohtuu.
Vaahteranlehdet leijuu sun haudalle siellä kaukana, jos siellä edes on vaahteraa.
Mä olin tänäänkin koulussa. Mä kävelin luokassa toiseen riviin ja mietin, mitä mä siinä tein. Miksi kaikki ihmiset puhui ja häiritsi ja istui toistensa viereen paripulpettiin. Miksi mä istuin siihen tyhjälle paikalle, miksei kukaan huomannut mun hiljaista huutoa. Miksi mun täytyi edes olla siinä ja miksi mä vieläkin ahdistuin susta. Seitsemän kuukauden jälkeen.
Sen päivän ja sen yhden tietyn hetken mä varmaan muistan ihan liian kauan. Mä muistan sen vieläkin, vaikka siitä on seitsemän kuukautta, mä muistan sen enkä halua muistella. Mä yritän haudata sen vaahteranlehtiin.
Koko tämän päivän mun ajatukset harhaili tänne ja sinne, sun haudalle ja pois. Mä halusin katsoa ulos ikkunasta ja imeytyä sen läpi savuiseen asfalttiin, tuntea oppilaiden askeleet raskaina ja olla olemassa aina. Ikkuna oli liian korkealla, mä jatkoin laskemista.
Siihen mä hukkasin taas yhden päivän.
Ja nyt mä katson ulos ikkunasta ja kadehdin meidän vanhaa vaahteraa. Mä kadehdin sitä, että joka syksy se saa päästää irti. Hautautua lumeen, keväällä herätä ja kasvattaa pienet, vihreät lehdet. Sitten antaa niiden kuolla.
Vaikka sillä ei ole ketään. Sillä on vaan lehdet, jotka se pudottaa ja jättää maahan kitumaan. Jotenkin sä tulet mieleen siitä, sä sait aina mahdollisuuden. Sä yritit aina uudestaan ja olit tavallaan onnellinen, niin kuin meidän vaahterakin. Ennen kuin kaikki vietiin sulta, etkä sä voinut sille mitään.
Musta tuntuu, ettei siellä sadakaan. Ilma vaan huijaa mua taas, puut ja kaikki on ilkeällä tuulella.
Mä en tiedä mitään, mä istun ja ajattelen ja kahlaan läpi. Illalla vaahtera katsoo mua ikkunasta ja mä ajattelen sua. Mä haluaisin kertoa susta kaiken kaikille, kertoa talvesta ja hautausmaan lumesta, kertoa sun rikkimenneestä lahjasta. Mutta en mä vielä pysty siihen, mä en väitä olevani tarpeeksi vahva.
Mä en jaksa, mä katson ulos ikkunasta. Mä mietin, sataako siellä vai näyttääkö se vain.