Kyyneleet, joita ei itketty
Author: Manteli
Genre: Angst, deathfic, oneshot
Rating: K11
Pairing: Kyllähän tässä tavallaan jokin paritus on, mutta en sen kummemmin miettinyt hahmoja.
A/N: Anteeksi toistosta ja siitä, että ficci on vähän tönkkö. Ja jos luet tämän, niin kommentoithan? 83
~~
Mene pois. Ne kaksi sanaa minun piti sanoa sinulle. Halusin, että jättäisit minut rauhaan, antaisit minun unohtaa. Mutta sinä pysyit luonani, ahdistit nurkkaan. En ymmärrä, miksen vain kääntynyt ja kävellyt pois elämästäsi. Ehkä minä salaa olinkin rakastunut sinuun, jossakin syvällä sisälläni.
Minä vihasin sinua. Vihasin sinua niin, mutta teeskentelin ystävääsi. Olin luonasi kun olit surullinen, lohdutinkin, vaikka minun olisi pitänyt vain jättää sinut siihen, yksin murheidesi keskelle. En minä ollut sinun olkapääsi, jota vasten voisit itkeä. En minä ollut se, jonka kuului nostaa sinut pystyyn kun kaikki toivo oli mennyt. Mutta silti minä olin se. Se, joka kuunteli ja auttoi. Mutta minä en koskaan ollut se, joka murtui ja kaipasi tukea. Pääni sisällä olinkin rikki ja haavoittunut, mutta sinä et huomannut sitä. Ethän sinä koskaan ymmärtänyt, että sinä et ollut ainoa joka tuntee.
En ymmärrä, miksen tajunnut sitä silloin. Sadekin sen kertoi. Pysäyttämätön, loppumaton sade joka värjäsi päivät harmaiksi. Oliko minusta tullut sokea, vai miksi minä en nähnyt totuutta? Vaikka se seisoi aivan edessäni, minä en huomannut sitä. Olitko sinä tehnyt minusta sokean, olitko sinä saanut minut rakastumaan itseesi?
Aloin vihata itseäni aivan yhtä paljon kuin sinua. En minä olisi saanut rakastua sinuun, se ei ollut oikein. Se oli kaikkea sitä vastaan, mitä minulla oli. Silti minä valitsin sinut. Valitsin sinut, vaikka olisin voinut saada ystäväni ja onnellisen elämän.
Luulin, että sinäkin rakastaisit minua. Niinhän sinä sanoitkin, sanoit minun olevan se, mitä olit aina etsinyt. En ymmärrä, miksi minä edes uskoin siihen mitä sinä sanoit. Jossakin pääni sisällä minä tiesinkin totuuden, ettet rakastanut minua. En vain halunnut nähdä sitä totuutta, koska se oli maksanut minulle elämäni. Suljin silmäni totuudelta, ja uskottelin itselleni, että sinä rakastaisit minua, että meidän rakkautemme oli tarkoitettua. Vaikka sitä se ei ollut, ei todellakaan.
Rakkaus. Rakkaus, mitä se edes on? Jos se on tätä, en olisi koskaan halunnut rakastua. Kaikki puhuivat rakkaudesta kuin ihanasta asiasta, kuin pienestä suloisesta kissanpennusta. Ei tämä sellaista ainakaan ollut, tämä oli kuin työtä, joka vei energiani ja elämäniloni. Eikö tämä sitten ollutkaan rakkautta? Miksen minä sitten vain voinut päästää irti sinusta ja menneisyydestä? Vai oliko minusta vain tullut liian riippuvainen sinusta, naurustasi ja hymystäsi?
Yksipuolista, epätoivoista rakkautta. Sitä tämä on. Sinun rakkautesi minuun on poissa, miksen minä tajunnut sitä? En osannut enää hymyillä. En osannut nauraa, rakastaa. Löysin uuden ihmisen, jota minun olisi pitänyt rakastaa, mutta huomaamattani tein hänelle samoin kuin sinä minulle. Esitin rakastavani, mutta silti rakastin toista.
Sinä et tiennyt minkälainen minä olin. Olin yhtä hento ja heikko kuin lumihiutale, kuin perhonen, joka tippuu maahan ja kuolee, kun sen siivet revitään. Sinä revit minun siipeni. Mutta minä en kuollut, ainakaan fyysisesti. Sisältä olen kuollut, sieluni on mustunut ajan myötä. Sydämeni on kymmeninä pienen pieninä sirpaleina, jotka pistelevät sisälläni.
Yritin unohtaa sinut, koska halusin päästä eteenpäin elämässäni. Halusin aloittaa alusta, nähdä taas kuinka punaisia ruusut ovat, kuinka sininen taivas on. Mutta kuitenkin, aivan huomaamattani, eksyin ajatuksissani sinuun, yhä uudelleen ja uudelleen. En pystynyt unohtamaan sinua. Aivan kuin kiusaisin itseäni tahallani, minun oli pakko katsoa sinua ja kuulla naurusi. Sinusta oli tullut minulle kuin huumetta.
Päivä toisensa jälkeen, etsin sinut ja katselin etäältä. Herättelin sisälläni pientä toivoa, että joskus katsoisit minuun ja hymyilisit. Katsoisit silmiini, jotta voisin hukkua valtamertakin syvempiin silmiisi. Suklaanruskeisiin silmiisi. Vai olivatko ne edes ruskeat, en enää muista. Kaikki oli ollut harmaata jo viikkoja, kuukausia. Olisin antanut mitä vain, jopa henkeni, jos ruusut olisivat saaneet punaisen värinsä takaisin.
Tahtoisin kieltää sen, tahtoisin kertoa ettei se ole totta. En halunnut kertoa muille, samoille vanhoille ystävilleni, että olin yhä rakastunut sinuun. He olivat tulleet luokseni, kun olivat kuulleet, etten enää ollutkaan sinun kanssasi. Miksi he edes välittivät, olinko kanssasi vai en? Hymyilin ja nauroin heidän kanssaan, mutta tiedän, ettei se ollut aitoa. En minä oikeasti enää osannut nauraa, saati hymyillä. Hymynikin näytti siltä, kuin yrittäisin pidätellä kyyneliä.
En saa itkeä. Niin olin sanonut itselleni siitä asti kun rakastuin sinuun. Vaikka minun olisi tehnyt niin mieli itkeä kaikki tuska pois, en itkenyt. Yksikään kyynel ei valunut poskellani, ei koskaan. En antanut itseni itkeä. Se oli kuin itse kiduttaisin itseäni. Ei niin olisi pitänyt tehdä, mutta tein kuitenkin. Olin nimittäin luvannut sinulle, etten koskaan itkisi. Olit sanonut, ettet kestäisi, jos itkisin.
Seison tyhjässä huoneessa. Se on valkoinen, lattiaa myöten. Silmäni harhailevat ympäri huonetta, kuin etsien pakotietä tästä kaikesta. Kun katson seiniä, tuntuu, kuin ne kaatuisivat päälleni vankilaksi, josta ei ole paluuta. Huudan niin kovaa kuin pystyn, mutta äänet kantautuvat takaisin kaukaa, petollisina. Kuin sinä, joka petit minut. Siitä on jo kauan, mutta silti rakastan sinua. Olet kuin huume. Kun kerran maistaa, ei pääse enää irti.
Haluan lentää. Haluan lentää kauas pois tästä masentuneesta kaupungista, jonka harmailla kaduilla valuu synkkää vettä. Mutta minun siipeni ovat murtuneet. Sinä revit ne, pudottaen minut maahan. Miksi sinä et voi ymmärtää, että tarvitsen siipiäni, tarvitsen sinua? Et sinä ole minulle pelkkä ihminen, sinä olet minulle se, mitä tarvitsen elääkseni. Haluaisin taas lentää unelmien siivillä. Niitä ei ole tarkoitettu murtumaan, mutta usein niin vain käy. Minunkin siipeni murtuivat unelmieni mukana.
Satutan itseäni yhä uudestaan unelmieni sirpaleilla. Revin ranteeni auki niillä, katselen kuinka veri valuu ja putoaa maahan. Olen hajonnut liian monta kertaa, en jaksa enää enempää. Miksi minun pitää elää, jos elämä on tällaista? Miksen vain voisi lähteä pois, parempaan paikkaan? Ei, riittäisi, jos vain voisin unohtaa sinut.
Outoa, että voin yhä rakastaa sinua. Vaikka olen vuodattanut verta vuoksesi, vaikka olen joutunut käymään helvetin läpi vuoksesi. Millainen ihminen voi rakastaa sellaista? Minä, minä voin. Kysyn itseltäni miksi, mutten osaa vastata. Ehkä minä todella vain olen jo kuollut.
Askel soralla. Sitä seuraa toinen, kolmaskin, mutta ei kukaan niitä kuule. Kaikki nukkuvat tietämättä, mitä tapahtuu. Sinäkin, kultaseni. Minä olen tulossa luoksesi, minä vain. Avaan hiljaa kotisi oven, se aukeaa narahtaen. Mielipuolinen hymy kasvoillani kävelen hiljaa huoneeseesi ja kumarrun viereesi. Siinä sinä nukut, rauhallista unta. Tuuli avaa verhon, kuunvalo tunkeutuu huoneeseen. Puukon terä välähtää ilkeästi valossa. Painan sen terän hiljaa kaulallesi. Silmäni täyttyvät kyynelistä, mutta en itke. Hymy säilyy huulillani. Käteni tärisee. En halua tehdä tätä, mikä minuun oikein meni? Painan veitsen terää syvemmälle, viiltäen vedän puukon pois kaulaltasi. Tunnen jonkin märän valuvan kasvoillani. Kyyneleitä, itkenkö minä? Kyyneleet sekoittuvat vereen, sinun vereesi. Et enää hengitä, ei kai se ole minun vikani? Huutaisin, jos pystyisin, mutta en saa ääntäni kuulumaan. Se oli murha. Ja minä tein sen.
Juoksen ulos kodistasi, kun vanhempasi ja siskosi heräävät. He eivät ehdi nähdä minua, kun juoksen kädet veressä mahdollisimman kauas. Veri huuhtoutuu sateessa pois. Kyyneleet valuvat vuolaina poskillani. Vettähän se vain on. Vettä vain.
