Nimi: Pieni ja hento ote
Author: Wild Child
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Pairing: Remus/Tonks
Genre: Drama, fluffy
Disclaimer: Hahmot ovat J.K. Rowlingin mielen syövereistä. En rahasta tällä.
Summary: ”Hiljaisuudessa narahtava lattia huusi heidän molempien puolesta ikävää toistensa lämpöön.”
Wairings: No eipä taida noita olla…
Song: Dave Lindholm; Pieni ja hento ote.
A.N. Nooo… Ensimmäinen Potter-ficcini ja ensimmäinen ficcini joka on ikinä valmistunut ja päätynyt finiin. Menetin tämän takia parit yöunet…, jah, no, alkuperäisin versio syntyi puhelimeni muistioon. Ja kannattaa ehdottomasti kuunnella kappaleen sanoja. Ja jos ymmärtää sieluni sympatioita, saattaa ymmärtää hämärät ja sekavat viittaukset biisin sanoihin rivieni välistä.
Pieni ja hento ote
”Pieni ja hento ote”, Remus hyräili hiljaa heijatessaan Teddya sylissään. Nukahtamaisillaan olevan pienen lapsen pehmeä käsi takertui isänsä karkeaan sormeen. Tuon lapsen äiti oli juuri saapunut työvuorostaan ja nojasi nyt oven karmiin ja katsoi heitä väsyneenä mutta onnellinen hymy kasvoille kohonneena.
”Siinä kaikki”, laulun jatko karkasi hänen huuliltaan hetken mielijohteesta, ennen kuin hän ehti ajatella mitä oli tekemässä. Remus käännähti muka yllättyneenä, ilmeessään häivä sanomaa: tiesin että sinä osaat laulaa.
”Olin saanut sellaisen käsityksen, että sinä et laula…”. hän sanoi.
Nymphadora läväytti sormet suulleen ja hänen kasvonsa punehtuivat.
”Ei minun äänelläni lauleta muuta kuin varikset alas puusta”, hän jupisi sormiensa lomasta.
”Minusta se kuulosti kauniilta”, Remus sanoi tosissaan.
”Älä jaksa”, Tonks hymähti, ”Eihän siinä ollut kuin pari sanaa; ei sitä kutsuta laulamiseksi.”
”No, laula sitten lisää, niin minä voin sanoa, että pysyn mielipiteessäni”, Remus yritti, mutta Tonks pudisti päätään.
”En varmasti, ainakaan nyt kun pikkuherra on juuri nukahtanut”, hän nyökkäsi kohti silmänsä ummistanutta lasta, ”Sellainen herätys olisi julmaa ja aiheuttaisi pahat traumat koko hänen loppuiäkseen.” Molempia nauratti, mutta he yrittivät pitää naamansa peruslukemilla, tosin surkein tuloksin.
”Toiste sitten”, Remus sanoi, sitten hän muisti.
”Minulla oli sinulle asiaa…”, hän mutisi. Huvittunut hymy valahti samassa hänen jalkoihinsa. Hän kääntyi ja laski Teddyn hellästi lähes hajoamispisteessä olevaan pinnasänkyyn. Sitten hän puri huultaan ja nosti katseensa Doran äsken niin iloisiin, nyt kummastuneisiin siniharmaisiin silmiin.
”Oliko päiväsi rankka?” Remus aloitti jäätävästi. Tonks tajusi samassa, mitä mies aikoi. Itsepäisyyden huippu, hän tuhahti mielessään. Viimeksi eilen olivat ikkunaruudut helisseet. Siitä piittaamatta nainen käveli ylpeästi leuka koholla huoneeseen ja naurahti uupumusta peitellen:
”Ei sen enempää kuin eilenkään, Remus.” Itsepäisyyden huippu, Remus tuhahti.
”Me puhuimme tästä eilen”, Tonks jatkoi kylmästi, ”Enkä pyörrä päätöstäni. Tässä maailmassa on muitakin lapsia, joiden tulevaisuus on yhtä epävarma kuin Teddyn. Minä olen aurori, Remus, osa tätä, tämä on osa meidän kaikkien elämää, jokaisen on tehtävä kaikkensa ja sinä tiedät sen. En voi lyödä hanskojani tiskiin ja sanoa, että anteeksi nyt, mutta pakenen lapseni kanssa, koittakaa te sillä välin kukistaa se –hänet. En voi.” Miehen hartiat olivat lysähtäneet ja hän tiesi Tonksin olevan oikeassa.
”Dora”, hän kuiskasi epätoivoisesti. Tonks syöksähti eteenpäin ja tarttui Remuksen käsivarteen ja retuutti hänet ulos huoneesta. Ovella hän pysähtyi hetkeksi sammuttamaan huoneesta valon, ja ennen kuin hän sulki oven, hän kuiskasi pimeään huoneeseen pikaisen, mutta lempeän hyvän yön toivotuksen. Sitten hän kuljetti miehen olohuoneeseen jonka toinen laita tosin palveli keittiön virkaa.
Tonks päästi huoneessa Remuksesta irti, jätti hänet keskelle lattiaa ja peruutti itse muutaman askeleen taaksepäin. Huoneessa oli pimeää, eivätkä he nähneet toistensa kasvoja. Hiljaisuudessa narahtava lattia huusi heidän molempien puolesta ikävää toistensa lämpöön. Riitely ei sopinut heille, ei näin lyhytkään.
”Anna anteeksi…”, Remus sanoi tukahtuneella äänellä. Tonks karjahti ulvahtaen kuin haavoittunut eläin ja juoksi kaikella voimallaan miestä päin, ja rysähti vasten hänen rintakehäänsä sormet kouristuen kuin hukkuvalla hänen paitaansa. Remus jousti iskua muuttamalla askeleella taakse ja kietoi vahvat käsivartensa naisen ympärille. Nymphadora painoi sirot kätensä miehen korville ja suuteli tämän huulia, vaatien jo ymmärtämään että asia oli jo moneen kertaan loppuun käsitelty, ymmärtämään, ettei tarvittu tuhansia sanoja pyytämään anteeksi, tai kertomaan kuinka he rakastivat toisiaan. Remus ymmärsi, ja antoi toisen kätensä liukua alas Tonksin selkään, kun toinen hautautui syvälle hiuksiin jotka kasvoivat samassa pitkiksi laineiksi.
Huoneen keskellä he syleilivät kauan ja täysin hievahtamatta, niin että olisi voinut kuvitella heidän kivettyneen siihen iäksi. Niin lohdulliseen turvalliseksi he tunsivat itsensä siinä toisiinsa käpertyneenä, olemassa vain sitä hetkeä varten. Lopulta Tonks liikahti ja vei suunsa Remuksen korvalle.
”Pidän sinusta siinä kaikki”, hän lauloi hiljaa ja siveli miehen karheaa poskea ja hänen sormensa osuivat kosteaan noroon.
"Voi Remus...", hän henkäisi.
Tonks istui lattialle ja veti Remuksen mukaansa. Tyynnytellen hän heijasi puoliksi sylissään miestä, jonka hämärät ääriviivat sekoittuivat hänen omiinsa.
”Shh…”, hän tuuditti, kun Remus alkoi täristä ja nyyhkyttää murtuneesti.
”Minä pelkään, Dora, minä pelkään…”
Ja hän keinutti, lauloi ja keinui, kunnes mies vavahti viimeisen kerran ja nukahti.
Nymphdora heräsi heidän sängystänsä vauvan ynähdykseen. Hän muisti hämärästi, kuinka Remus oli joskus yöllä kantanut hänet nukkumaan. Tonks avasi silmänsä ja näki Remuksen istumassa sängyllä hänen vieressään ja Teddyn hänen sylissään ikkunasta kajastavan aamun ensisäteissä. Noita kasvoja hän rakasti eniten maailmassa. Remus nojautui häntä kohti ja painoi hellän suudelman hänen otsalleen.
A.N.2: Yritin henkeni kaupalla välttää kliseitä; sanokaa te, kuinka hyvin/huonosti siinä onnistuin.
-Wild Child-
