APH, Vergebung | Saksa, one-shot [k11]

[Pour]

Author: purr
Fandom: Axis Powers Hetalia
Genre: angst, one-shot
Rating:  k-11, ei mitenkään kovin traumatisoiva taida olla, mutta aiheet raskaita. Mainitaan sota ja ruumis.
Disclaimer: En omista hahmoja saati sarjaa, oikeista maista puhumattakaan.

A/N: Ehhh. Tuli sitten tämmöinen raapusteltua. Sain kirjoitusfiiliksen, mutta aihe oli vähän random. Angsti-pätkä Saksan näkökulmasta. Historiallista taustaa on, mutta aika paljon olen vapauksia ottanut. Sijoittuu siis ww2:een. Ensimmäinen ficci, jonka julkaisen, joskus olen finissä jotain originaalia raapustanut. Saa pistää kommenttia. ^^
 

Vergebung

Ludvig ei enää kyennyt muistamaan, milloin käskyistä oli tullut järjettömiä. Koko Eurooppa oli ollut ensimmäisen sodan jälkeen kaaosta ja petolliset ystävyyttä ylistävät viestit täyttivät median. Oli tuntunut vain loogiselta, että joku vahva nousisi johtoon. Joku, joka korjaisi nöyryytyksen ja vääryyden, jota Saksa oli joutunut kokemaan häpeällisen tappion jälkeen.  Ja se joku toimi sulavasti, katkeruuden ja asiantuntevien tukijoukkojensa kannustamana. Ennen kuin valtio huomasikaan, oli valta vaihtunut ja uusi politiikka pantu käytäntöön. Käskyt, olivat vain osa maan nostamista takaisin loistoonsa.

Toki, hän tiesi tekevänsä väärin, mutta pelkkä valtio ei mitenkään voisi nousta johtajaansa vastaan.  Tarvittiin kansan tuki. Ja kansa ei itsekään tiennyt mitä tehdä. Jokainen sana, jonka Führer lausui, tuntui mieltä nostattavalta, kiihottavalta. Jokainen tarkkaan harkittu käsien liike ja tavujen painotus olivat piirtyneet Ludvigin muistiin. Kuitenkin hän tunsi jokaisen vääryyden omassa kehossaan. Hän tiesi oman kansansa tappavan toisiaan, mutta Führerin suloiset sanat saivat kivun tuntumaan pieneltä, vain ohimenevältä vaiheelta uuden paremman elämän edessä. Osa hänen aatteistaan alkoi melkein käydä järkeen. Valtio oli sokea ja kuuro kaikelle vääryydelle, vaikka sisimmässään tiesi jokaisen yksityiskohdan.

Seistessään entisen johtajansa ruumiin äärellä Ludvig tunsi itsensä käytetyksi. Yksi mies, joka näytti niin hauraalta ja tyyneltä maatessaan kelmeän sinertävänä bunkkerin lattialla, oli saanut hänet toimimaan täysin vasten omia tuntojaan. Valtion mieleen palautuivat kaikki vaietut kauheudet, kaikki se kipu ja suru, jota koko Eurooppa oli hänen takiaan kärsinyt. Hänen, Saksan. Syvä häpeä ja itseinho runnoivat hänen sisintään. Tätä hän ei saisi anteeksi. Puola, Ranska, ja kaikki muut; kuinka he saattaisivatkaan enää koskaan katsoa häntä silmiin. Ja Ludvigin liittolaiset. Akselivallat oli ollut heidän haaveensa, joka sortui täysin jättäen heidät tyhjän päälle. Ja tyhjyydessä Ludvig oli yksin. Ilman ystäviään ja ilman veljeään. Gilbertistä ei ollut kuulunut moneen päivään, ja Ludvig pelkäsi neuvostojoukkojen tuhonneen hänet kokonaan. Syyllisyys puristi miehen rintakehää. Hän halusi kantaa vastuun, muita syytettäviä ei ollut jäljellä. Hän oli sallinut kaiken tämän tapahtua.

Ulkoa kuului pauketta. Ympärysvaltojen joukot olivat jo lähellä. Führerin miehet valmistelivat ruumista poltettavaksi. Antautumiseen oli jo valmistauduttu, loppu oli lähellä. Ludvig asteli ihmisjoukon perässä ulos bunkkerista. Auringon valo pisti väsyneisiin silmiin. Ludvig kohotti kätensä kasvojensa suojaksi ja näki kauniin kaupunkinsa rauniot. Itkemiseen hänellä ei ollut voimia eikä tahtoa. Hän ei kokenut olevansa enää oikeutettu siihen suloiseen lohtuun, jonka lämpimät kyyneleet tarjosivat. Ludvig vajosi polvilleen. Hän katseli pistoolia käsissään. Surullisesti hymyillen hän tiesi, ettei voinut päättää kaikkea noin vain. Valtion rakkaus kansaansa kohtaa piti aseen täysin paikoillaan. Vaikka tehtyä ei saanut tekemättömäksi, oli kansalla silti aina mahdollisuus. Mahdollisuus muuttua ja koettaa hyvittää tekonsa. Kaikkien muiden haaveiden ja tavoitteiden kaikottua vain yksi asia nousi Ludvigin mieleen.

Vergebung. Anteeksianto.

[Sinu]

Uuh! Upeaa angstia. Harvoin saa lukea toisesta maailmansodasta Saksan näkökulmasta. On kai jotenkin vaikea mieltää rakastettu hahmo johtamassa niin ikävää asiaa. Mutta tämä nappasi.
Pidin siitä kuinka Saksan sielunkuva on jaettu kahtia. Kuinka hän omalla tavallaan tukee johtajaansa ja kuinka hän samalla tuntee kaiken kivun ja vääryyden itsessään. Kuinka hän lopussa tuntee tuskaa kaikkien puolesta, jopa johtajansa, vaikka tunsikin mitä tunsi. Ihan käy sääliksi Saksaa. Hän oli kuitenkin melko nuori valtio vielä tuolloin.

Loppu oli kyllä todella kaunis ja jotenkin lohduttava. Se että Saksalla oli vielä toiveita herättäviä ajatuksia ja kuinka hän halusi jatkaa eteenpäin kansansa vuoksi, on kaunista. Jonkun on lopulta kannettava vastuu, ja Saksa ei halua jättää sitä yksin kansalleen, ja kadota itse pois vaikeuksista. Oikea katumus taitaa todella porautua lukijaan kuin lukijaan. Rakastan loppusanoja sitä että käytit siinä saksan kieltä. <3

Führerin kohtalo taitaa jäädä kuitenkin mysteeriksi. Neuvostojoukot veivät ruumiin mennessään, mutta nykytutkimusten jälkeen mm. pääkallo ei voi mitenkään olla hänen. Se oli nimittäin naisen kallo. Heh, mutta kuollut hän joka tapauksessa on jo nyt (todennäköisesti), joten sitä on turha miettiä.
Ihana tuulahdus kuitenkin historiaa tässä mukana. Kiitos! Ja kirjoita ihmeessä lisää!

[Pour]

hurrr, kiitos kommentista Sinu! Hitlerin kohtalosta ei taideta koskaan saada tietää, teorioita on toki hauska lukea ^^ Se ainut haitta Hetalia-ficeissä juuri on, että sodasta kertovia ei ole tarpeeksi. Tai sitten ne ovat johonkin suuntaan liioiteltuja. Kiitos kun jaksoit lukea ja kommentoida n__n <3

[Vyra]

Minun piti kommentoida jo eilen, mutta olen niin saamaton että en onnistunut ^^' Anteeksi, yritän korjata virheeni.

Eli ihan ensiksi: todella koskettavaa tekstiä, surullisen ja upean kaunista. Vaikka aiheena olikin sota ja vielä häviäjän näkökulmasta, niin minusta tämä oli jollain tavalla myös hiukan lohdullista, sillä viimeinen ajatus oli kuitenkin toive anteeksiannosta. Ja viimeisen sanan luettuani aloin itsekin toivoa, että Saksalle annettaisiin anteeksi... osaan välillä eläytyä tekstiin vähän liiankin hyvin. Olin myös tyytyväinen siihen, että muiden maiden lisäksi mainitsit myös akselivallat.

Kuvailit myös hyvin juuri tätä valtion mielen- ja sielun elämän jakaantumista. Käskyjä pitää noudattaa eikä valtio voi toimia ilman kansan tukea, vaikka toisaalta tietäisikin tekevänsä väärin. Mutta silti hän kohtaa myös seuraamukset itse.

Sitten vielä lopuksi. Sodasta kertovia Hetalia-fikkejä voisi tosiaankin olla enemmänkin. Englanniksikin  on enemmän parodia ja huumori tyyppiä kuin sodista kertovia. Ja nekin on aika monesti liioiteltua, toisin kuin tämä. (ja saman tien ilmoittaudun itse siihen kastiin, joka ei osaa kirjoittaa sota-aiheista.)  Mutta kyllä, jään toiveekkaasti odottamaan sulta lisää tekstiä^^ 

 

[Pour]

Vyra: kiitos kommentista! <3  Itse kun olen historiafriikki, niin sotien uupuminen harmittaa todella. Etenkin näin historian yo-kirjoitusten lähestyessä tulee niin paljon luettua ja katsottua dokumentteja maailmansodista, että ihan ihmetyttää miten vähän löytyy laadukasta :/ Tai oikeastaan yleensä löytyy semmoista, missä paritukset korostuvat liikaa (tosin olen kyllä myös toivoton romantikko, oli kyseessä slash/femme/het).  Saksa varsinkin on sellainen hahmo, josta saisi irti kyllä vaikka ja mitä, kirjoitusten jälkeen voisin yrittää taas kirjoittaa jotain  ^^

[MyrsyliuutE_96]

Anteeksi ihan kamalasti, kun vasta nyt sain aikaseksi kommentoida Älä syö mua.

Mutta kuten muut on jo sanonu, aivan loistavaa angstia, jota on hyvä ja kiva lukea. Arvaa kuka tykkää? Joteensakin tosi toimiva idea, josta saisi ties kuinka monta fikkiä, mutta joita kukaan ei kirjoita. Saksasta kirjoitetaan noin yleensäkin aika vähän (ainaki tämäntyyppistä) joten oli ilo nauttia tällaista "pikkupurtavaa":>

Akselivallat oli ollut heidän haaveensa, joka sortui täysin jättäen heidät tyhjän päälle. Ja tyhjyydessä Ludvig oli yksin. Ilman ystäviään ja ilman veljeään. Gilbertistä ei ollut kuulunut moneen päivään, ja Ludvig pelkäsi neuvostojoukkojen tuhonneen hänet kokonaan. Syyllisyys puristi miehen rintakehää. Hän halusi kantaa vastuun, muita syytettäviä ei ollut jäljellä.

Aivan tosi hieno kohta, melkei tippa linssiin pelkästään ton ajatuksen kauneudesta. Jotkut oikeesti osaa, en käsitä.<3

Hän oli sallinut kaiken tämän tapahtua.

Tosi tyhjentävä lause, aivan mahtava, sopi kokonaisuuteen ja toi siihen jonkinlaista hohtoa ainakin minunmielestäni, aw<3

Kaikkien muiden haaveiden ja tavoitteiden kaikottua vain yksi asia nousi Ludvigin mieleen.
Vergebung. Anteeksianto.

Loistava lopetus, piste iin päälle ja timantti kruunussa. Loistavaa että joku jaksaa tehdä tällaisia angstisia herkkupaloja<3

<3:llä
~Myrsis~.
P.S. Mitenniin muka tykkään?^^

[Pour]

MyrsyliuutE, en voisi syödä ketään joka laittaa  noin ihanan kommentin ^^ Historian kirjoitusten lähestyessä näitä angstificcien ideoita tulisi oikein roppakaupalla, mutta ei vain ole aikaa kirjoittaa   Iiih, kiitos lukemisesta ja kommentoinnista, parani päivä todella paljon ^^<3

[Kuolotar]

Tämä oli hyvin kirjoitettu angst ficci.

Tässä oli hienoa kuvausta, olit osannut kirjoittaa taidokkaasti tämän ja muotoilla sen kuinka kauheaa voi olla Valtiona kun herää lopulta siihen mitä on tehnyt johtajansa tahdosta. Kaunista tekstiä johon oli hyvin osattu kuvata ajatukset ja tunnelma ja sen avulla luoda hieno one-shot. Nostan hattua angts kirjoitustaidoille joita tässä ficissä esiintyi sillä itse pidän sitä melkeinpä huumorin kanssa vaikeimpana teksti tyyppinä.
Herätti ajatuksia ja oli koskettavaa luettavaa.

Valtio oli sokea ja kuuro kaikelle vääryydelle, vaikka sisimmässään tiesi jokaisen yksityiskohdan.

Tämä lause tiivisti minusta hyvin kaiken.

Kuolotar