Nimi: Rikkonainen
Kirjoittaja: Sädekehä
Genre: Angst, romance
Ikäraja: k-11
Paritus: Ginny/Cho/Hermione
A/N: Toinen femme. Jee. Tämä on oikeastaan täysi katastrofi.
Mutta jollain kierolla tavalla pidän itse tästä, ja tämän kirjoittaminen oli hyvin jännittävää. Emm. Olen vähän sekaisin, en tiedä. Ja minulla on sellainen tunne, että jotain puuttuu. Hassua, no.. Mitä mieltä te olette? Kommentteja!
Osallistuu sataseen sanalla liikaa. ~----
RikkonainenKorpinsilmät, kataluus ja valo. Niistä Ginny valitsee. Miettii ja koskee, suutelee huulet turpeiksi. Maistaa veren, maistaa tuskan. Näkee kyynelhelmet, näkee nenälle tipahtaneet pisamat. Voi tuntea ja haistaa, aistia kaikki solut, kaikki muistot. Rikkonaisen onnen sirpaleet, sen yltiömäisen hyvyyden. Surun, jonka nimi on Ginny.
Eikä mikään ole niin ihanaa kuin jäätelösuudelmat, vähän vaniljaa, mansikkaa, raparperia! Kädet silkkimereen ujutettuna, huulet punatulla pinnalla, pehmeä henkäys omilla kasvoilla. Sitä Ginny ei vaihtaisi pois. Ei sitä kiihkoa, ei intohimoa, eikä polttavaa katsetta paljaalla vartalollaan. Ei mitään siitä.
Mutta ne silmät. Tuikkivat hiljaa, viisaina. Kirjan takaa, hyllyjen välissä, öisellä taivaalla. Nauru, välitön ja kaunis. Kutsuva, erilainen kuin muiden. Täynnä höyheniä ja suudelmia. Tähtiä taivaalta ja pala Ginnyn sydäntä. Se on kadonnut, kokonaan. Eikä se kuulu suruhuulille, ei enää. Ei sille, joka lentää lujaa, koskettaa niin kauniisti, niin kiehtovasti. Nukkuu vierellä, kutittaa pitkillä ripsillään, suutelee kuin jumala.
Eikä Ginny osaa valita. Pitääkö? Miksi? Voisi pitää molemmat, rakastaa hiljaa toista, koskettaa vain vaivihkaa. Sitten juosta toisen syliin, huutaa rakkautta tyhjille seinille. Olla onnellinen siellä, missä sydän kulloinkin on. Tarvitseeko aina päättää, kummalle se kokonaan kuuluu?
”Minä rakastan sinua”, tummat silmät huutavat, huulet liikkuvat vain suudelmaan. Ginny myöntyy, vastaa myöntävästi.
Totta kai minäkin sinua, Cho. Sinun silmiäsi, huuliasi, sormiasi, ja kuinka ne leikkivätkään hiuksilla. Punamusta. Se on kaunista, on aina ollut. Lumoavaa, sen Ginny haluaa. Ne suudelmat, ne kesäyöt täynnä taikaa.
Mutta se toinen. Hiukset takussa, kasvoilla viaton puna. Ginny ei voi vastustaa kosketusta, ei suudelmia eikä hiljaisia yökuiskauksia.
”Sinä olet kaunis, Hermione.”
Kukaan ei kuule, kukaan ei tiedä. On vain muisto, yksinäinen kuvitelma. Ja kun Ginny suutelee korppitytön kaulaa, hän ajattelee sitä osaa itsestään, joka makaa hiljaa pimeässä katsellen pisamaisia kasvoja, kermanvalkeaa ihoa. Silittää poskea, tuntee oman sydämensä ehjänä, kokonaisena, täytenä.
Ei ei ei ei.
”Sinä olet niin kaunis, Cho.”
Kuka välittäisikään täydellisyydestä ja kokonaisuudesta? Hiljaisesta palosta, joka sammuu joka toinen yö, ja syttyy uudelleen vain yhdestä katseesta? Näin on parempi. Kädet kuumalla vartalolla, huulet siellä, missä niitä janotaan, vastataan, kosketaan.
”Niin sinäkin, Ginny.”
Se on parasta, kun joku vastaa suudelmaan, koskee hellästi ja rakastaa. Eikä Ginnyn tarvitse valita. Ei itse, ei ikinä. Olla vain siinä ja unohtaa, kuinka osa sydämestä revittiin palasiksi, heitelty sinne tänne. Otettu ja viety, eikä ikinä palautettu. Osat vaihtuu, Ginny ei ole enää se, jota vihataan. Joka tekee väärin, joka satuttaa.
Punainen jälki kaulalla, toinen, kolmaskin. Kyynelsilmät katsovat syyttävästi, katoavat pergamentin taakse. Itkevät salaa, ja Ginny ei muka kuule. Ei välitä, eikä ymmärrä.
”Tule, mennään.”
Pitkät kynnet takertuvat ranteeseen, repivät ihon vereslihalle. Mustat hiukset, kalpea iho, se tietty hymy ylväillä huulilla. Käsi on lämmin, sen Ginny valitsi. Katsoo enää vain olkansa ylitse, eikä tunne. Repii sydämensä vielä yhteen osaa, antaa sen Cholle.
Pidä se, en tarvitse sitä enää. Ja se yö muuttuu suudelmiksi, kuiskauksiksi ja ikuiseksi ikäväksi. Satiininen iho tuntuu omalta, ja mustat silmät taittuvat hopeaan. Ginny makaa hiljaa paikoillaan ja tuntee kaikki maailman tunteet sisällään ja miettii, olisiko sittenkin pitänyt valita toisin.
---
