Title: Lasillinnen onnea, kiitos.
Author: Yuki
Genre: Romance? Vaikea sanoa.
Pairing: Harry/Draco
Rating: S
Summary: Eräs vaalea Luihuinen saa Harryn pään pahasti sekaisin.
Disclaimer: Rowling omistaa kaikki hahmot.
A/N: Tämä on ensimmäinen one-shotini ja loppua kohti taso taisi laskea ja siitä tuli muutenkin aika imelä, mutta kokemus se oli tämänkin kirjoittaminen. Muttah olkaas hyvä!
Lasillinen onnea, kiitos.
**
Seitsemäntoistavuotiaiden Rohkelikkopoikien makuusalista kantautui vaimea jysähdys.
Hetken kuului vain takkatulen vaimeaa rätinää ja pieni kahahdus kun kolmasluokkalainen poika käänsi loitsukirjansa sivua. Sitten jysähti uudestaan, tällä kertaa ääni oli hieman voimakkaampi kuin aikaisempi.
”Olen ihan tosissani, Harry. Tiedän että sinua vaivaa jokin ja sinun on ihan turha väittää muuta!” Kantautui Harryn korviin hänen ystävänsä, Ronald Weasleyn, turhautunut, taas uuden jysähdyksen säestämä ääni.
”Kerro mikä sinulla oikein on! Olet ollut ihan omituinen jo monta päivää!”
Jysähdys..
”Minua ei vaivaa mikään. Ihan totta Ron, anna jo olla!” Harry mutisi ja näki kuinka tuskastunut irvistys kohosi Ronin kasvoille.
Jysähdys...
”Ihan miten sitten itse haluat. Mutta minua alkaa hiljalleen huolestuttaa sänkyni puolesta. Olet hakannut päätäsi siihen pylvääseen jo..” Punapää vilkaisi vasemmalla puolellaan olevan yöpöydän päällä nököttävää herätyskelloa ja risti kätensä samalla rinnalleen. ”.. Kutakuinkin kymmenen minuuttia.”
Harry nojasi otsaansa punertavapuiseen sängyn tolppaan ja sulki silmänsä. Kohtaa hänen otsassaan, joka painui puuta vasten, alkoi kihelmöidä ja jomotus levisi hiljalleen myös ohimoille ja takaraivoon.
Itsensä rääkkääminen ei tuottanut Harrylle haluamaansa tulosta. Ainut mitä se oli saanut aikaan, oli voimistuva pääkipu ja punainen jälki salama arven vieressä.
Harry raotti taas silmiään ja tuijotti pylvästä, joka oli lähes kiinni hänen kasvoissaan. Hän oli säälittävä.
Niin
säälittävä!Kun liian lähelle tuijottaminen alkoi kirvellä hänen vihreitä silmiään, hän astui kauemmaksi sängystä ja raahusti oman petaamattoman petinsä luokse.
”Menen suihkuun,” Harry mutisi haroen samalla hiuksiaan peittämään punaista aluetta otsassaan.
Ron kuului hymähtävän jotain myöntävää Harryn luikahtaessa punaisine pyyhkeineen pesutiloihin.
Jos hän oli oven sulkemisen sijasta vilkaissut taakseen, olisi makuusalin keskellä näkynyt huolestuneen näköinen punapäinen poika.
Harry taikoi lukkotaijan valkoiseksi maalattuun oveen varmistuakseen, että saisi olla rauhassa ja heitti pyyhkeensä tasolle, johon oli upotettu riviin neljä käsienpesuallasta.
Hän laski silmälasinsa pyyhkeen viereen ja niitä seurasivat muutkin vaatteet.
Harry astui suihkun alle ja käänsi hanasta.
Talven jäädyttämät putket kolisivat hetken kunnes hana sylki hyytävän veden Harryn päälle saaden tämän haukkomaan henkeään.
Iho nousi kananlihalle kylmän veden kiemurrellessa hänen paljasta selkäänsä pitkin ja valuen sitten jalkoja myötäillen lattialle. Harry työnsi otsahiuksensa pois kasvoiltaan, mikä oli tosin aivan turhaa, sillä ne valuivat veden mukana takaisin heti kun hän oli laskenut kätensä pois.
Ohimoitaan hieroen Harry istui vaaleilla kaakeleilla päällystetylle lattialle ja koukisti polvensa rintaansa vasten. Hänen päälleen suihkuava vesi oli yhä jäätävää, eikä se saanut Harryn oloa yhtään paremmaksi.
Hän oli todellakin ollut melko omituinen viimeaikoina ja käyttäytynyt, Ronin aikaisempana päivänä käyttäneitä sanoja lainaten, kuin lentokykynsä menettänyt päätön hevoskotka.
Harry seurasi kuinka vesi työntyi kaakeleiden välejä pitkin kohti viemäriä, minne se lopulta myös katosi.
Olisipa hänkin voinut vain valuttaa mieltään häiritsevät ajatuksensa likakaivoon.
Sellaiset ajatukset eivät nimittäin kuuluneet
hänen päähänsä. Harry ei ollut
sellainen.. Ehei todellakaan! Hän ei voinut olla!
Eihän kukaan ottaisi häntä enää tosissaan, jos Harry olisi
sellainen!Harry pystyi jo elävästi kuvittelemaan kuinka joka puolella supistaisiin ja luotaisiin oudoksuvia katseita. Ja voi apua! Voi apua ne lehtikirjoitukset, jotka ilmestyisivät eri velho- ja noitalehtiin!
Harryn mieleen liukui kuva kirkuvanpunaisesta etusivu otsikosta.
HARRY POTTER PEITTOSI TIEDÄT-KYLLÄ-KENET!
Mutta miten?
Toimitukseemme on saapunut luotettavalta lähteeltä tieto siitä, että Harry Potterin ja Pimeyden lordin neljä kuukautta sitten käydyssä taistelussa tapahtui jokin yllättävä käänne, mikä auttoi Harry Potteria. Tämän käänteen takia, voisimme kutsua nuorta herra Potteria, Pojaksi-joka-pani-Pimeyden-lordin-hengiltä.
Lisää tästä aiheesta sivuilta 5 ja 9-11.Pelkkä mielikuvakin tällaisista vihjailevista otsikoista sai Harryn värähtämään ja painamaan päänsä polviinsa.
Tämän kaltaiset ajatukset eivät tosiaankaan kuuluneen hänen päähänsä. Ja sen lisäksi, hänellä ei ollut hajuakaan mistä ne olivat sinne tulleet!
Tai no. Kyllä Harrylla oikeastaan oli. Mutta sitä hän ei tulisi ikinä myöntämään kenellekään. Ja vaikeaa se oli myöntää hänelle itselleenkään.
Se, mikä nämä ajatukset oli Harryn päähän ujuttanut, tapahtui viikko ennen Halloweenia. Eli viisi päivää sitten, viimeisenä koulupäivänä ennen lomaa.
Ja oikeastaan se oli
hän, eikä
se**
Harry istui loitsukäytävän kivisellä lattialla seuraten ohi kiiruhtavien jalkojen liikkeitä. Hän nojasi päätään seinään, joka oli samaa kylmyyttä hohkaavaa kiveä kuin lattiakin, eikä vaivautunut pyyhkäisemään jo hieman ärsyttäviksi käyviä hiuksiaan pois silmiltään.
Harry löysäsi punakultaista Rohkelikko kravattiaan ja antoi katseena pysähtyä vastakkaiseen seinään upoten samalla ajatuksiinsa.
Sota oli loppunut jo neljä kuukautta sitten ja silti tuntui kuin siitä olisi vasta pari päivää. Koulussa lähes kaikki oli jo palautunut jo omille raiteilleen. Mikä oli Harrysta melko yllättävää, sillä joka puolella oli sodan rikki repimien perheiden lapsia ja nuoria. Ehkä kipua ja tuskaa ei vain enää haluttu näyttää. Ehkä ihmiset halusivat olla vahvoja ja onnellisia, suunnaten katseensa samalla kohti tulevaa, vielä parempaa aikaa.
Velhomaailma tuntui niin erilaiselta ilman jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta. Harry sai liikkua vapaammin, eikä kenenkään enää tarvinnut juosta hänen perässään vahtimassa.
Hän pystyi keskittymään muuhunkin kuin pahan kukistamiseen. Hän saattoi nauraa Ronin ja Hermionen kanssa, pitää hauskaa ja olla onnellinen!
Niin, olla onnellinen. Se tunne oli puuttunut hänen elämästään jo pitkään. Harry oli jo alkanut epäillä koko onnellisuuden olemassa oloa, kunnes se oli Voldemortin kukistuttua hiljalleen ilmestynyt jostain.
Ainakin osittain..
Harry havahtui kun joku heilutti kättään hänen silmiensä edessä. Hän käänsi päätään hieman ja näki oikealla puolellaan istuvan Hermionen iloiset kasvot.
”Ajatuksesi olivat taas jossain ihan muualla kuin täällä kamu,” nauroi Ron, joka istui Hermionen vieressä ja joutui hieman kurottautumaan nähdäkseen Harryn tytön takaa. Harry hymyili ystävilleen ja työnsi samalla silmälasejaan paremmin paikoilleen.
”Hermione vain kysyi olisiko sinulla mukana ylimääräistä sulkakynää, koska hänen omansa katkesi. Hän tarvitsee sitä tunnille ja hänen loitsujen esseestään kuulemma puuttuu jotain tärkeää! Onko se edes mahdollista jos samasta aiheesta on jo valmiiksi kirjoitettu 13 pergamenttia!? Itse kirjoitin vain neljä, enkä keksinyt siihen enää mitään! Ja sitten Hermione väitti..”
”Ron! Osaan puhua ihan itsekin, kiitos vain!” Hermionen tuhahti ja käänsi ruskeiden silmiensä katseen Harryyn.
Harry naurahti ystävillensä ja kumartui sitten päätään pudistellen, suu pienessä virneessä, kaivamaan koululaukustaan mustan sulkakynän ja ojensi sen Hermionelle. Hän ja Ron vaihtoivat huvittuneen katseen tytön hyökätessä innokkaasti esseensä kimppuun.
Harry antoi katseensa lipua käytävällä ja huomasi pian unohtaneensa, että loitsutunnit pidettäisiin Luihuisten kanssa.
Käytävään oli nimittäin kerääntynyt jo paljon seitsemäsluokkalaisia Luihuisia, jotka olivat ryhmittyneet istumaan puolikaareen käytävän toiselle puolelle.
Naurunremakan, joka oli lähtöisin Luihuisista, hajotti tunneille kutsuvan kellon ääni ja Hermionen säikähtänyt parkaisu siitä, kuinka hän ei saisi esseetään viimeistelyä valmiiksi ajoissa.
Ron nousi jo seisomaan, mutta Harry istui yhä kynä sauhuten kirjoittavan Hermionen vieressä. Hänen katseensa oli nauliutunut Luihuisten joukossa istuneeseen poikaan.
Tämä oli ollut piilossa Harryn katseelta, jonkun hieman tuhdimman pojan estäessä näköyhteyden. Mutta nyt Harry näki pojan selvästi.
Poika oli kumartunut nostamaan laukkuaan selittäen samalla toiselle Luihuiselle jotakin silmät loistaen. Tämän hohtavan vaaleat hiukset valuivat hänen kasvoilleen ja noustessaan hän pyyhkäisi ne pienellä liikkeellä pois.
Blaise Zabine odotti tätä parin askeleen päässä luokan ovesta. Vaalea nimittäin virnisti tummalle luihuismaisesti ja pudisti päätään huvittuneena vastauksena johonkin Zabinin kysymykseen.
Harry katseli suu raollaan kuinka vaaleat hiukset heilahtelivat pojan liikkeitä myötäillen ja laskeutuivat sitten kevyesti paikoilleen.
Pojan leuka oli hieman koholla ja vaikka hänen ryhtinsä oli suora ja ylväs, tämä onnistui jotenkin näyttämään täysin rennolta.
Harryn sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun tuo vaalea Luihuinen yllättäen käänsi jäänharmaiden silmiensä katseen porautumaan suoraan Harryn loistavan vihreisiin. Todella lyhyen ajan he tuijottivat tiiviisti toisiaan silmiin.
Harryn päässä kohisi ja hänestä tuntui kuin joku olisi sytyttänyt tulen hänen rintakehänsä alle, jota vasten sydän jyskytti kiivaasti. Hänen ylitseen tulvahti kuuma aalto ja Harry tiesi punastuneensa pahasti.
Hän repi katseensa irti pojasta ja tuijotti nyt vuorostaan sylissään lepääviä käsiään. Harryn poskia ja niskaa kuumotti ilkeästi ja kädetkin tuntuivat nihkeiltä. Kerrankin ylikasvaneesta otsatukasta oli jotain hyötyä; se peitti juuri sopivasti paikasta toiseen sinkoilevan säikähtäneen katseen.**
Harry tökki turhautuneena haarukallaan juhlaruokaa, jonka hän oli laiskasti kerännyt lautaselleen. Hän ei ollut lainkaan juhlatuulella, saatikka sitten nälkäinen.
”Koeta nyt jotain syödä, Harry.” Huudahti Ron lappaessaan saamalla lisää pihviä lautaselleen. ”Tämä on hyvää!”
Harry vain pudisti päätään ja jatkoi ruokansa rääkkäämistä.
Hän oli aivan turta siitä kaikesta mietiskelystä, jota hän oli harrastanut parin viimepäivän aikana. Harry vaipui usein ajatuksiinsa, eikä silloin kuullut tai nähnyt mitään, mitä tapahtui hänen ympärillään. Häntä oli askarruttanut taas onni. Miksi Harrysta tuntui, että hän oli onnellinen, muttei kuitenkaan ollut? Oliko mahdollista olla onnellinen ja onneton yhtä aikaa? Jos Harry kerran oli onnellinen, miksi hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja aivan kuin hän olisi kaivannut jotain?
Onni kysymyksen jälkeen taas päästiin siihen vaaleaan Luihuiseen, joka kummitteli Harryn mielessä hetki hetkeltä enemmän. Aina kun kyseinen poika tuli häntä vastaan käytävällä, Harryn olisi tehnyt mieli juosta karkuun niin kovaa kuin jaloistaan pääsisi. Mutta toisaalta hän olisi halunnut jäädä siihen, joten Harry tyytyi aina tuijottamaan tiiviisti lattiaa ja kiiruhtamaan vaalean pojan ohi toivoen olevansa mahdollisimman huomaamaton.
Tilanne tuntui umpikujalta.
**
Harry heilautti Lihavan leidin Rohkelikkotornin sisäänpääsyn eteen ja lähti harppomaan pois päin tuvastaan.
Halloweenin kunniaksi järjestetyt juhlat olivat ihan kiva ajatus ja varsinkin kun joku oli saanut näpistettyä sinne tuliviskiä, mutta hän halusi olla nyt yksin.
Harry ei pitänyt juomisesta, eikä varsinkaan siitä olotilasta, joka juomista seurasi. Mutta nyt hän joisi päänsä niin täyteen, ettei muistaisi enää mistään mitään.
Käytäviä vilisi ohitse ja parit rappusetkin tulivat vastaan, ennen kun hän löysi mieluisensa paikan. Käytävä oli pitkä ja melko kapea. Seinän varressa oli vain yksi ovi, eikä Harry nyt jaksanut kiinnostu sen sisällöstä, vaan harppoi suurella syvennyksellä varustetun ikkunan luokse ja istui siihen painaen selkänsä kylmää lasia vasten.
Harry pyöritteli sormissaan avaamatonta tuliviskipulloa ja huokaisi syvään. Olikohan tämä nyt niin hyvä idea?
Harry näpersi korkin irti ja oli jo aikeissa juoda tuota erittäin pahanmakuista ja polttavaa nestettä, kun yhtäkkiä joku laski hänen viereensä kolme lasia.
”En suosittele tuota.” Kuului hiljainen ääni. ”Sinulle tulee vain paha olo.”
Harry laski pullon pois huuliltaan ja käänsi päätään nähdäkseen häiritsijänsä, jonka hän jo alitajuntaisesti äänen perusteella tunnistikin.
Harryn vatsassa muljahti ja hän tunsi punan syöksähtävän poskilleen.
Vaaleat hiukset loistivat hämärässä käytävässä, eikä Harry voinut olla tunnistamatta niitä. Myös se virne, joka oli seurannut Harryn punastumista, oli hänelle varsin tuttu.
Tuo vaalea Luihuispoika riisti hoikilla sormillaan pullon Harryn kädestä ja nyökkäsi kohti laseja, jotka oli tuonut.
”Mitä saisi olla?” Tämä kysyi hymyillen toisella suupielellään ilkikurisesti.
Harry tuijotti poikaa hämmästyneenä ja suu pienesti raollaan.
”Öhm?” Oli ainut mitä hän sai suustaan ulos.
Luihuinen naurahti ja törkkäsi yhden lasin hänen käteensä.
Harry antoi katseensa levätä hetken lasissa ja pureskeli huultaan samalla. Kahden pojan hengitys kaikui hiljaisella käytävällä ja jostain kantautui vaimeana rytmikästä musiikkia.
”O-ottaisin.. Ottaisin lasillisen onnea. Kiitos..” Harry kuiskasi epävarmasti.
Luihuinen virnisti ja ojensi kätensä.
Harry tuijotti sitä hieman ujosti, mutta tarttui siihen sitten hetken pohdinnan jälkeen.
”Minä voisin ottaa sitä myös.” Luihuinen vastasi hiljaa, hymyili pienesti ja istui Harryn viereen ikkunalaudalle pitäen häntä yhä kädestä.
***
The END
A/N: Tulipas tosiaankin imelä tuosta lopusta.. :/ Muttah kommentti on enemän kuin tervetullutta, joten risut ja ruusut tänne vaan! ^^
edit: muoksin tätä nyt hieman
// Scarlett vaihtoi ikärajan suomenkieliseen
