// Alaotsikko: One-shot, Bromance, Angst, Drama
Author: Aquatulio
Pairing: (Lasse/Pyry)
Rating: K-11
// Frederica nosti ikärajaaGenre: One-shot, angst, drama, hurt, bromance..
A/N: Tämä oli siis viime kevään äidinkielen aineeni - arvosana 10- (: - joka käy siis ihan novellista, joten miksikäs en sitten julkaisisi sitä tännekin (: Kyseessähän ei sitten ole varsinaista slashia, vaan nimenomaan bromance, joka tarkoittaa siis kahden pojan syvää ystävyyttä (ehkä vähän enempääkin..) tämä on myös ehkä ensimmäinen tarinani, jossa - kouluaineen takia - ei ole erityisiä kirosanoja
Ja tästähän olisis saanut niin paljon paremman tarinan, jos olisin laittanut luvut, mutta aika oli kyllä sen verran rajallinen, että piti wordilläkin tiivistää
todella monen sivun teksti seitsemään..! Ja pitää vielä sanoa, että olisin toki voinut parannella tekstiä ennen finiin laittoa, mutta halusin pitää sen täysin originaalina... Kommentoikaa vapaasti!
Jotakin kaunista”Et oo tosissas!?” Lasse huusi silmät ammollaan kuin kalalla, ja korvat punoittaen.
”Joo, joo! Miksi sä olet noin tylsä? Tää on sun elämäsi tilaisuus päästä radalle!”
”Jaa, niin
mille?” poika toisti vähän huvittuneena ja haroi tummia hiuksiaan puolelta toiselle.
”Etkö sä idiootti tajua, että me jäädään kiinni! Tää ei onnistuis ikimaailmassa… Mä tunnen monta jotka on yrittäny, mut-”
”Pää kii! Mä oon satavarma tästä.. Ei tässä tarvita, kuin pahvia, kynä, valokuva ja vähän taitoa,”
Pyry hymyili ilkikurisesti ja putsaili kynnenalusiaan.
Toinen poika ei saanut sanaa suustaan. Hän avasi suunsa pari kertaa, mutta sulki sen uudelleen,
tyytyen vain pyörittämään silmiään.
”Mutta mähän sanoin, että en jaksa-”
”Ai sanoit vai?” Pyry katsahti Lasseen kohottaen kulmiaan.
”Joo. Siis sanoin, että oon vähän kipee-”
”Päästäs oot vaan vialla, kun et lähe messiin! Toi on just niin…
sua! Kuka
tahansa muu lähtis mukaan-”
”No en mä voi sille mitään, jos oon sairas! Joka paikkaa särkee ja kato mun kättä..!” Lasse veti tummansinisen
hupparin hihaa ylöspäin.
Käsi oli todella kärsineen näköinen. Lommoinen ja mustelmilla. Kämmenselässä oli pistemäisiä verenpurkaumia.
Pyry tuijotti tämän kättä, kuin olisi nähnyt aaveen.
”Mistä…mistä noi tuli?” Pyry kysyi ja katsahti Lasseen, joka kohautti olkiaan.
”En mä tiedä.. Kai siitä viime torstain liikunnasta,”
”Mutta meillähän oli pesistä! Etkä sä mun muistaakseni telonu itteäs siinä..?”
”No enpä kai…” Lasse sanoi ja vaikeni.
”Ellet sitten oo jättäny jotain kertomatta..?” Pyry pohti tahallisen äänekkäästi.
”Täh?!” Lasse huudahti loukkaantuneena. ”Mitä muka?”
”Onko sut hakattu tai jotain-”
”No ei
todellakaan ole! Ja kyllä mä osaan itsekin pitää huolta omista asioistani. En vaan tuu, ja sillä selvä!”
”Voi hyvä Luoja! Mikä sua Lasse oikeesti riivaa!? Et sä ikinä oo käyttäytyny noin!
Vai liittyykö tää jotenki Oonaan? Sen mä voin selittää-”
”Oletko sä yhtä tyhmä, miltä näytät? Etkö sä ymmärrä yhtä ainutta sanaa, mikä sisältää vaivaiset kaks kirjainta!? Ei! Tajusitko!?
E I!” Lassen ääni kumahti lähes tyhjässä talossa. Pojan kasvot olivat kirkkaanpunaiset.
Tämä käveli Pyryn ohi ja tönäisi tätä kovakouraisesti kylkeen.
Sitten, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Ensimmäinen sekunti. Toinen. Kolmas. Pyry kohotti vaistomaisesti kätensä.
Poika oli ärsyyntynyt ja lopen kyllästynyt nössöön kaveriinsa. Molemmat huomasivat,
että käsi oli puristunut nyrkkiin. Pyry tunsi kynsien kaivautuvan kämmenen lihaan, kuin kostoa himoiten.
Se tapahtui melkein vahingossa. Isku. Outoa, että Pyry oli se, jonka silmät olivat tiukasti sulkeutuneet kiinni.
Hän avasi ne niin varovaisesti kuin osasi, peläten tulevaa.
Kaikki näytti kirkkaalta, sillä tämä oli puristanut luomiaan niin voimakkaasti yhteen.
Sydän hakkasi kovempaa ja kovempaa. Pyry katsahti rystysiinsä. Niissä oli tummanpunaista lämmintä verta,
joka valui nyt norona pitkin pojan rannetta ja siitä kohti kyynärpäätä. Mitä se käsi olikaan tehnyt..? Mitä Pyry
itse oli tehnyt?
Hän oli viimein palannut kunnolla maanpinnalle, kun hän vasta huomasi maassa makaavan ystävänsä.
”Lasse! Mä…sori…anteeks…” Pyry sopersi auttaen tämän pystyyn. ”Sä…susta vuotaa verta,”
”Joo, mut ei tää-” Lasse aloitti, yrittäen tyrehdyttää veren, joka valui hänen nenästään.
”Oota…” Pyry sanoi, ja avasi ranteessa olevan huivinsa solmun. Poika valutti vesihanasta kylmää vettä kankaaseen,
ja rutisteli sen melkein kuivaksi. Tämä painoi sen Lassen kasvoille.
”Tuon pitäis auttaa…” Pyry sanoi ja hiljeni. ”Mä en tajua mikä muhun meni… Tota, anteeks.. Ei sun tietenkään oo pakko lähtee, mä vaan aattelin, et-”
”Joo joo.. Voisitko nyt päästää mun ranteesta irti..? Veri ei kierrä,” Lasse nauroi ja painoi huivia tiukemmin kasvoilleen.
Pyry hellitti otettaan, ja kohahti isolla äänellä.
”Mitä?” Lasse kysyi.
”Mitä h- sun käsi…” poika osoitti tärisevällä sormellaan tämän rannetta. Se oli täynnä sinertäviä laikkuja.
”Ei kukaan voi saada mustelmia noin helposti..!”
”No, näköjään mä sitten saan… Mutta tää verenvuoto ei lakkaa ollenkaan! Ihan kuin sitä tulis vaan lisää ja lisää..!” Lasse sanoi melkein huolissaan.
”Sä ainakin oot oikeesti kipeenä.. Sillä oot järjettömän kalpeekin.”
”En kai!?” Lasse hätääntyi.
”Ja mitä kello on?”
”Puoli seittemän..”
”
Ei! Isäpuoli tulee kohta kotiin… Mun pitää saada tää loppumaan ennen kun-” Lasse lysähti välittömästi takaisin istumaan, yrittäessäänkään nousta. Pyry pudisteli päätään.
”Sä
oot sairas..! Mulla on repussa jotain särkylääkettä… Tässä!” Pyry toi pojalle vesilasin ja valkoisen kapselin.
Lasse nielaisi ne kuuliaisesti.
”Verenvuoto näköjään loppu… Mikä on muuten olo?”
”No mä kyllä tunnenkin itteni jotenkin väsyneeksi,” Lasse sanoi uneksuvalla äänellä.
”Pitäiskö sun päästä lääkäriin tai jotain..?”
”Ei… Nyt mä haluaisin nukkua…”
”Näin aikasin?” Pyry kysyi epävarmasti.
”Pyry! Mua
nukuttaa! Vie mut nukkumaan, jooko?” Lasse vinkui kuin pikkulapsi.
”Ööh.. Okei… Pieni ongelma vaan…
Miten?”
”Ei jestas… Kukaan ei
ikinä saa nähä mua nyt..!” Pyry mutisi itsekseen, kantaessaan ystäväänsä mitä kyseenalaisemmin portaita pitkin ylös.
”Mitä sä sanoit?” Lasse nauroi.
”En mitään… Ootko sä ottanu jotain?!” Lasse pudisteli niin rivakasti päätä, että niska naksahteli.
”Miks näillä pitää olla näin iso talo..?” Pyry ajatteli kiroten.
”Ai että, mun selkä!” Pyry huusi täyttä kurkkua kaataessaan Lassen päiväpeitteen päälle.
”Okei.. Nuku nyt siinä sitten. Mä meen syömään jotain, huuda jos sulle tulee nälkä,”
”Pyry…”
”Nii?”
”Sattuu.”
”Siis häh?”
”Muhun sattuu.” Lasse sanoi hiljaa silmät puoliksi kiinni.
”Mitä? Missä? Mihin sattuu?” Pyry alkoi hätääntyä.
”Hmm…se…mitä…sattuu.” Lasse sopersi.
”Tää ei oo normaalia! Sun pitää saada hoitoa tai jotain.. Jos mä soitan ambulanssin..?”
”ÄLÄ!” Lasse huudahti ja sulki sitten silmänsä.
Pyry tuijotti tätä hiljaa. Poika hengitti raskaasti ja hikoili. Pyryn sydän löi kahtasataa. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Kymmenen sekuntia. Toiset kymmenen. Minuutin kuluessakaan ei ollut tapahtunut mitään poikkeavaa.
Lasse ilmeisesti nukkui. Pyry sai vihdoin hengähtää helpotuksesta.
Sitten Pyry kuuli oven kilahduksen. Joku Lassen perheenjäsenistä oli tullut kotiin.
”Hei! Meni vähän myöhempään,” kuului matala ääni alakerrasta. Se oli siis Lassen isäpuoli.
”Mitä mä nyt teen?” Pyry mietti kuumeisesti, katsoessaan sikeästi nukkuvaa Lassea.
Pyry yritti madaltaa ääntään Lassen tasolle, ja huusi lyhyen vastauksen: ”Moi,” enempää puhetta ei kuulunut,
joten tämä päätti antaa asian olla.
Kello oli kahdeksan, ja Pyry oli melkein nukahtamaisillaan. Kaikki se pelko ja epävarmuus väsyttäisi ketä tahansa.
Niinpä hän haki pari sohvatyynyä, viltin ja kävi pitkäkseen pehmeälle matolle. Mielessä pyöri yksi ajatus:
”Mikä Lassea vaivasi?”
* * *
Lasse heräsi viideltä aamulla. Päätä ja lihaksia särki, eivätkä käsien mustelmat olleet parantuneet.
Hän tunsi jotain kosteaa kasvoillaan ja tyynyllään. Se oli punaista… verta.
”Ei kai taas!?” poika mietti siristellen silmiään vielä tottumattomassa valossa. Totta se oli. Suhteellisen tuoretta verta.
Tämä silmäili huonetta oudoksuen. Katse osui lattialla makaavaan möykkyyn.
”Mitä h- PYRY!?” Lasse huudahti ajatuksissaan. Poika kuorsasi todella kovaäänisesti.
Lasse kumartui Pyryn tasolle miettien, raaskisiko herättää tätä. Vaaleat taipuisat hiukset olivat valuneet silmien eteen,
ja Lasse huitaisi suortuvat pois huokaisten. Ehkä hänkin yrittäisi vielä nukkua…
* * *
”Lasse… LASSE! Sun pitäis herätä jo! Kello on kakstoista!”
”M-mitä?” Lasse kysyi unisena.
”Kuinka kauan sä oikeen pystyt nukkua?” Pyry naurahti.
”No sori nyt vaan, mä heräsin jo viideltä, mutta yks siinä kuorsasi sen verran lujaa, että suihkukoneet
tuntuu hiljasilta sun rinnalla!” Lasse sanoi vastalauseeksi. Pyry irvisti.
”Asiasta toiseen, eikö sun kannattais käydä lääkärissä?” Pyry kysyi.
”Miks? Mä voin paljon paremmin, eikä mun nenästä enää tuu verta,”
”Ai ei vai?” Pyry venytteli sanojaan ja katsahti Lassen tyynyyn.
”Niin, no…”
”Jos sä et mee sinne sairaalaan, mä otan puhelimen ja varaan ite sulle ajan!” Pyry uhkasi.
”Okei, okei.. Mä meen...” Lasse sanoi. ”Heti jos oireet jatkuu.” Pyry tuijotti poikaa murhaavimmalla katseellaan.
”Sä tiedät, että mä vihaan sairaaloita..!” tämä vastasi, toisen katsetta vältellen.
”No kuoletko sä mieluummin, vai menetkö lääkäriin?!” Pyry huusi kylmästi. Lasse nielaisi.
”Ehkä sä
vähän ylireagoit…?”
”Okei… Sori. Tuskin tää on mitään vakavaa, mut käy lääkärissä!” Pyry huudahti.
”Kyllä
äiti.” Lasse venytteli puhettaan, Pyryn pyöräyttäessä silmiään.
* * *
Lasse oli selostanut äidilleen ja isäpuolelleen, kuinka nenästä oli yhtäkkiä vain alkanut vuotaa verta,
eikä sillä ollut loppua. Poika oli luullut, että kukaan ei ylireagoisi niin pahasti, kuin Pyry, mutta hän oli väärässä.
Lassen äiti oli vieläkin hysteerisempi, ja tämä ajoi hänet itse autollaan terveyskeskukseen.
* * *
Oli kulunut jo melkein kaksi päivää, kun Pyry ja Lasse olivat viimeksi nähneet toisensa. Lassea ei ollut näkynyt koulussakaan, joten Pyry alkoi käydä levottomaksi. Ei ainuttakaan viestiä pojan voinnista tai edes olinpaikasta –
tämä oli jopa yrittänyt soittaa itse Lasselle, mutta puhelin oli ollut kiinni joka ikinen kerta.
* * *
Kului vielä yksi päivä, ja sitten Pyryn puhelin soi. Poika katsoi ruutua, mutta siinä näkyikin vieras numero.
”Pyry,” hän vastasi innottomasti.
”No hei..” Pyry tunnisti äänestä, että puhuja oli Lassen äiti. ”Lasse pyysi soittamaan,
että voit tulla katsomaan häntä tänne sairaalaan-”
”Onks Lasse kunnossa?” Pyry keskeytti nopeasti.
”Ei mitään hengenhätää..” nainen naurahti vaivalloisesti. ”Mutta kuten jo sanoin, voit tulla itse katsomaan.
Osasto 4, huone 27.”
”Okei… No, kiitos.” Pyry sanoi ja sulki puhelimen. Hän ei koskaan ollut erityisemmin pitänyt parhaan ystävänsä äidistä. Nainen oli sihteeri, ja puhui kaikille ärsyttävää kirjakieltä.
Joka tapauksessa Pyry oli saanut ainakin vähän tietoa Lassesta, ja poika aikoi heti mennä sairaalaan.
* * *
Ovelta kuului koputus.
”Tuu vaan,” Lasse vastasi käheästi.
”Tota…moi,” Pyry tervehti epävarmasti. Hän ei tullut ovelta lähemmäksi.
”Miks sä siihen jäit?” poika kysyi huvittuneena. Pyry tuijotti tankoa, jossa roikkui iso veripussi.
Siitä kulki letku Lassen käteen. ”No ei tää tartu! Istu vaan.” Lasse osoitti metsänvihreää muovituolia seinän vieressä.
Pyry oli miettinyt valmiiksi, miten aloittaa keskustelu, mutta juuri nyt pää löi täysin tyhjää.
”Öh… joo, niin…” tämä sopersi. Lasse kohotti kulmakarvojaan.
”Mikä olo?” Pyry kysyi, saaden vastaukseksi olankohautuksen.
”Lääkkeet tekee vähän pahaa, mutta mitäs tässä…” Pyry nyökkäsi muka ymmärtäväisesti.
”Kuule.. Ihan vaan mielenkiinnosta.. Onko kukaan kyselly…
mitään koulussa?”
”Häh? Mitä?” Pyry heräsi kuin transsista. ”No ei, kai…” Lasse nyökkäili pari kertaa.
”Hmm… Niin, ootko sä ollu missään kokeissa, tai jotain?”
”Joo. Aika monissa verikokeissa. En tajua, mä vuodan verta muutenkin, nii silti ne päättää imeä mut kuiviin..!”
”Ja…?” Pyry odotti.
”Niin?”
”No selviskö sieltä mitään!?”
Lasse oli hiljaa.
”Haloo!?” Pyry huudahti.
”Hm? Joo… mä… mulla…”
”Mikä sulla sitten on?” Pyry kysyi kärsimättömästi. Lasse hengähti syvään ulospäin. Ääni värisi.
”Mulla on leukemia.” ääni oli kuin kiiltävää, kylmää rautaa. Pyryn tuijotus kohtasi Lassen silmät, mutta ei katsetta.
Silmät tuijottivat vahvasti takaisin, mutta katse oli tyhjä. Ne kuulsivat iltahämärässä hetken, ennen kuin Lasse sulki ne.
”Siis, se verisy-”
”Älä sano sitä sanaa!” Lasse huudahti. Kyynel oli valumassa tämän poskelle, mutta tämän pyyhkäisi sen rivakalla kädenliikkeellä pois ennen aikojaan.
”Anteeks.” Pyry sanoi hiljaa. ”Mä oon pahoillani-”
”Miks? Mitä sä muka oot tehny?”
”Niin mitäkö? Mähän
löin sua!” Pyry huusi ja puri huultaan.
”No ei se tätä aiheuttanut! Tää ei liity mitenkään suhun, niin pysy poissa mun asioista!”
Pojat tuijottivat toisiaan, mutta tuijotus ei kuitenkaan kuvastanut vihaa, vaan välittämistä.
”Milloin sä sait tietää?” Pyry kysyi, istuutuen pojan sairaalasängylle.
”Tänä aamuna…”
”Okei… tietääkö sun vanhemmat ja ystävät..?”
”Mitkä ystävät?” Lasse kysyi päätään pudistellen. Pyry nielaisi.
”No.. Kaikki muut kaverit.. Siis mähän tiedän nyt, mut-”
”
Ystävät…” Lasse maisteli sanaa suussaan. ”Ei mulla ole sellaisia,” Pyry kurtisti kulmiaan.
”Entäs mä?”
”Älä viitti! Sä et oo mikään ystävä.. Oot mulle melkeen perheenjäsen, ja eikö
sun pitäis tietää se!?” Lasse naurahti ja hieroi kämmenillä silmiään.
”Tota, kiitti.” Pyry hymyili.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Pyry uskaltautui taas puhumaan:
”Mun on pakko kysyä sulta suoraan – ja vastaa rehellisesti..!
Selviätkö sä?” Lasse hengitti syvään.
”Mä en tiedä. Fifty-fifty… Mutta lupaan, että jos mä…
en selviä, niin sä saat Oonan.” molemmat naurahtivat kaihoisasti,
ja pidättelivät kyyneliä – kyllä joku ylpeys pitää vielä olla!
”Mutta mun on varmaan pakko mennä nyt! Lupaan, että tuun huomenna, okei?”
”Joo, joo. Ei mitään kiirettä.. Koska kyllähän me nähään vielä monta kertaa,” Lasse hymyili uupumuksensa lävitse.
”Niin… Joo, tietysti…” Pyry sanoi.
Hän empi hetken, mutta halasi sitten ystäväänsä. Se ei ollut nopea kaverihalaus, vaan paljon enemmän.
He olivat ikuisia ystäviä. Kumpikaan ei halunnut päästää irti.
Vasta sillä hetkellä – ensimmäistä kertaa – Lasse murtui. Pyry taputti poikaa selälle.
”M-mitä sä teet?” Lasse kysyi katkonaisesti.
”En mitään...
sellasta.” Pyry sanoi nopeasti. ”Me ollaan tunnettu vauvasta asti.. Oltiin lapsesta saakka parhaita kavereita – ja ollaan vielä tulevaisuudessakin!
Tää.. tää ei pääty tähän.” Pyry nielaisi suolaiset kyyneleet. ”Sä… sä selviät…” poika kuiskasi lopuksi.
Juuri se hetki, oli kaikessa yksinkertaisuudessaan, jotakin todella kaunista.
