Title: Rantakahvila
Author: Vanile
Rating: K7
Fandom: Twilight
Pov: Minä
Genre: ei todellakaan mitään hajua. Draama?
Disclaimer: Meyer omistaa Edwardin ja hänen Volvonsa
Summary: Sattumalta kohtaan tutun henkilön kulahtaneessa kantapaikka kahvilassani.
A/N: Voi ei, mikä räpellys.
Rantakahvila
Päivän päättyessä, odotin auringon laskevan järven taakse, piiloon katseiltani. Se jätti muutamia säteitä kimpoilemaan ikkunasta pöytääni ja lasin läpi peremmälle sisätiloihin. Kauniit oranssin ja punaisen värit leikkivät taivaalla. Tämä oli yksi niistä kaikista päivistä, kun olin saapunut isoäitini ja isoisäni luokse vierailulle. Rakastin heitä kovasti ja heidän vanhaa keltaista omakotitaloaan. Mummini rakasti kukkia ja kasvimaataan, joten hän oli aikamoinen viherpeukalo. Lapsena usein halusimme kasvattaa porkkanoita ja salaattia. Siitä oli kuitenkin vuosia, ja nyt aikojen kuluessa oli moni asia muuttunut. Minä olin vanhempi, väsyneempi ja kyllästyneempi. Kaikki nämä tyypilliset rutiinit, tarkoitan koulunkäyntia, ei millään meinaneet maistua.
Havaitsin puolivahingossa, että kahvilan ovi avattiin ja kuuulin kotoisan kilahduksen. En viitsinyt kääntää päätäni vaan katseeni eksyi takaisin iltahämärään rauhoittuneelle rannikolle. Viimeisetkin ihmiset keräsivät vilttinsä ja korinsa ja lähtivät kohti kotiaan. Pieni kaupunki, liian vähän asioita hämmästyttämään minua.
Osittain heräsin turhautuneesta transistani kokonaan, kun kuulin lämpimän, taivaallisen, hehkeän, valoisan, aistikkaan ja soinukkaan äänen kysyvän viereltäni: ”hei, saanko kenties istua tähän?”
Käänsin viimein pääni, ja huomasin kohtaavani noin seitsemäntoista vuotiaan pojan kasvot, ja lisäksi tutut silmät.
Oletko koskaan kokenut Déjà vu-tunnetta. No, tämä oli kyllä harvinaisen voimakas.
Hän oli aika pitkä ja hyvin laiha. Siltikin, ei mikään ruipelo. Muutama hassu salitreeni varmaankin kyseessä. Pojan kasvot olivat väsyneet, silmien alla tummat varjot ja posket olivat hiukan lommoilla. Punertava hiuspehko, renttumaisesti epäsiisti, ja erittäin laadukaan näköiset vaatteet. Se, mikä häiritsi eniten, olivat hänen silmänsä. Kultaiset, niin hämmästyttävän kauniit, että niitä olisi voinut tuijottaa ikuisuuden.
”Toki”, vastasin. Poika nyökkäsi ja istui toiselle puolelle pöytää. ”Ajattelin vain, että olisi outoa istua erikseen”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Hetkeen emme sanoneet mitään, poika siemaili juomaansa, hajusta päätellen kahviaan ja minä naputin sormella omaa pahvista kuppiani. Huomasin uteliaan vilkaisun, kun käteni lähti eksymään kohti omaa laukkuani ja sinne pakkaamiani kirjoja. Olisi tehnyt mieli huutaa, kun sattumalta huomasin pakaneeni Stephenie Meyerin kirjat, luultavasti siksi, että olen käsittämättömän koukussa juuri niihin. Hymyilin hämmentyneenä pojan katseelle, ja hän jätti minut rauhaan ja syvennyin kirjaani.
”Olen muuten Edward.”
Ei, se ei ollut kirjani vuorosana. Sen sanoi poika. Ja siinä hetkessä uskoin menettäväni järkeni. Olihan toki normaalia, että kohtaan jonkin ihmisen joka näyttää hämmentävän paljon fiktiivisen kirjan hahmolta, mutta jos heillä on vielä sama nimi. Sillä tuo poika täytti jokaisen kuvitelmani sopukan täydellisesti. Hän näytti uskomattoman paljon Edward Cullenilta. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäranakani. ”Ella, hauska tavata”, vastasin. (A/N: tappelin itseni kanssa, käytänkö oikeaa nimenäni, ja tadaa. Käytän)
”Mitä sinä oikein luet?” Edward, kirosin salaa mielessäni yhteensattumaa, kysyi. Hän näemmä halusi pakostakin jutella.
”Ai, nämä ovat niitä 'Houkutus-kirjoja'”, sanoin ja huomasin Edwardin irvistävän.
”Vampyyreitä ja ihmissusia?”
”Juuri niin”, naurahdin. Edward hymyili. Hän nojasi hiukan taaksepäin, vilkaisi ulos ikkunasta ja hörppäsi kahviaan. Äkillisen rentouden puuskassa möläytin. ”näytät muuten uskomattoman paljon tämän kirjan päähenkilöltä.”
Huomasin nolostua vasta jälkeenpäin. Edward käänsi samassa katseensa ja hymyili, ja apua, juuri sellaista vinoa hymyä kuin kuvittelin. Hän ei onneksi sanonut mitään. Olin helpottunut. Mutta silti tunsin poskieni palavan punasta. Rykäisin kurkkuani ja laskin kirjan käsistäni.
”Enpä tiedä, ehkä sukunimeni on oikeastikkin Cullen”, Edward sanoi. Melkein pomppasin penkistäni ylös. Hän nauroi.
Sitten, kuin käskystä, Edward nousi ja sanoi: ”kiitos seurastasi, Ella. Bella odottaa jo minua.”
Ja niin hän lähti, ja jätti minut katsomaan punehtunutta taivasta ja iltahämärän kauneutta. En ollut varma, vai olinko todellakin nähnyt Edward Cullenin?
Tyrkkäsin ajatukseni pois, mutta kunnes huomasin kahvilan ohitse ajavan hopeisen Volvon.