Otsikko on tosiaan upea upea upea, ja parituksesta pidän myös, itse tekstistä puhumattakaan. Mä oon tällä hetkellä tosi väsynyt ja puhki, mutta ei tällaista tekstiä vain voi ohittaa kommentoimatta edes jotakin, sillä tämä oli vain niin kipeä ja sydäntä raastava.
Mä olen kuvitellut Remuksen juuri tällaiseksi, väsyneeksi mieheksi, ja sodan aikaan ja sen jälkeen vieläpä enemmän. Tykkäsin siitä pienestä canonin rikkomisesta, jota olit harrastanut, että Remus olikin hengissä ja Tonks ja Teddy mainitsemattomissa. Oli kiva, ettei sitä selostettu, vaan että tämä oli nimenomaan Harryn ja Remuksen tragedia.
Sinä olit aina niin väsynyt. Vaikka minä miten yritin rakastaa sinua, rakastaa niin paljon, se ei kuitenkaan koskaan tuntunut olevan aivan tarpeeksi.
Tämä alku. Voi luoja. Ehdoton suosikkikohtani, kaikkein kipein ja satuttavin,
vaikka minä miten yritin rakastaa. Mä tunnen kaikki Harryn tunteet tosi vahvasti (loistavaa kirjoittamista siis!), ja säälin ja suren sitä niin paljon. Tämä alku menee suoraan asiaan ja kertoo ficin teemasta niin riipaisevan kauniisti ilman mitään ylimääräisiä loruja ja viritelmiä, oikealla tavalla yhdistetyt sanat toimivat ja hengittävät. Joo, en osaa sanoa muuta kuin että heti kahden lauseen jälkeen tiesin, että tämän ficin hahmot, idea ja kieli on jotain muuta kuin keskivertotavaraa, tämä kannattaa ihan ehdottomasti lukea ajatuksella.
Hahmoilla oli toimiva kemia, pidin siitä miten ne katsoivat taivasta ja istuivat, että koko ficissä ei mainittu mitään suudelmista tai muustakaan, vaan että se henkinen puoli ja edellisten kommentoijienkin mainitsema rakkaus nimenomaan korostuivat. Harry tuntuu aina menettävän kaiken, mitä rakastaa, ja sopi tähän ficciin tosi hyvin juuri tällaiseksi. Molemmat hahmot olivat siis tosi IC, ja näin lyhyessä tekstissä se on vaikeaa.
Ficissä oli selvää kohtalontuntua, loppu oli tiedossa, ja se toimi minusta todella hyvin, teki tästä entistä surullisemman. Voi Harry, voi Remus. Myös se, että lopun traagisuus on vielä konditionaalissa, mutta että tekstistä saa sellaisen kuvan, että se tulee kuitenkin tapahtumaan, on kaunis, mielenkiintoinen ja omaperäinen ratkaisu. Remuksen kuoleminen siksi, että on liian väsynyt ja taistelu on viimein turhaa, on niin koskettava ratkaisu, että mä en kestä. Ja vielä se, että ne arvet ei ole vain Remusin, että se kaikki tulee ikuisesti vaikuttamaan Harryynkin. Tämä ficci on kyllä mieletön esimerkki siitä, miten paljon läheisiin sattuu, kun joku kärsii. Hienouden vuoksi lainaankin vielä lopun (ei ole muuta vaihtoehtoa) :
Minä tiesin, että joku päivä sinä nukkuisit kaiken sen väsymyksen pois etkä enää heräisi, koska se olisi turhaa. Sinä kuolisit arvet pois, antaisit osan minulle ja toivoisit vain, että minä saan edes osan niistä umpeen.
Kiitos tuhannesti, tämä särki minun sydämeni ja oli siis kertakaikkisen upea ♥
