Fandom : Full metal alcemist
Title : Olin sinun sateenvarjosi
Author : Odoshi, it's me!
Rating : K-11
Warning : Havoc sanoo ruman sanan, muuten tämä onkin tasoa K-7
Genre : angstia, romance vihjausta, 1000-sanan raapale (en osaa tehdä satasia).
Paring : Jean/Roy sekä Roy/Riza vihjaus
Disclaimer : Hiromu Arakawalle kaikki kunnia hahmoista, heidän persoonallisuuksistaan ja kaikesta. Tämän ficin palkaton tulkinta taas on minun käsialaani, kunnioitettu olkoon Arakawa, joka loi nämä hahmot ja universumin!
Summary : Miksi olet täällä? Sinähän vihaat sadetta… Tulitko etsimään minua? Ei, et sinä tullut minun vuokseni vaan hänen. Et enää. Olen sinulle vain pelkkä alainen, pelkkä vänrikki – armeijan koira.A/N1 : Minulla ei ole tästä oikeastaan mitään sanottavaa, paitsi se, että tykkään kirjoittaa syksystä ja myrskyistä! Toivottavasti onnistuin siinä! Joten no, antakaa palaa, lukeakaa; ihastukaa; vihastukaa! Mitä vain!
Osallistuu
OTP10 Jean/Roylla sekä
FF50 Mustangin joukoilla,
sanalla #33 sade ja tietty
Vuodenaika-haasteeseen syksyllä ja
Angst25 sanalla #24 (omavalinta) sade, joihin tämä on alunalkaen kirjoitettukin. Haasterikasta tällä kertaa, kun noita haasteita on miljoona.
Olin sinun sateenvarjosiSadepisaroiden kastelemat vaaleat hiukset valuivat sinisille silmille, jotka olivat nostaneet katseensa kohti myrskyävää taivasta. Myrskyn sinfonia kantautuu korviin viiltävänä surulauluna, joka saa miehen räpsäyttämään silmiään jokaisen salaman lyödessä vasten mustaa taivasta. Mies painaa hetkeksi päänsä kohti maata pyyhkiekseen sateen piäksämät kasvonsa, sekä sadepisaroiden joukkoon sekoittuneen kyyneleen. Antaen itsensä täysin luonnonvoimien armoille hän pudotti kädessään pidellyn sateenvarjon maahan, antaen sen kadota vierien tuulen puuskien kuljettamana kauas pois.
Mies antoi silmiensä sulkeutua hetkeksi ja vapauden ajatuksille, jotka piirsivät vasten hänen verkkokalvojaan mustahiuksisen miehen kasvot, tummat silmät ja ylpeän vaaleille kasvoille levinneen hymyn. Sateessa seisova blondi pystyi kuvittelemaan miehen jokaisen kasvon piirteen, jokaisen mustan silmäripsen ja hiuksen, jotka hän oli saanut tuntea.
Sinä vihasit sadetta, mies ajatteli avatessaan taas silmänsä kohti syksyn tuomaa myrskyä.
Lopulta mies luovutti myrskylle, sateen kasteltua sinisen univormun märäksi, tuulen lisätessä kylmyyden tunnetta kehossa. Hän ei voisi paleltua sinne, oli palattava töihin – vielä kerran kohdattava nuo kasvot, jotka edelleen hymyilivät sateella, vaikka vihasivatkin sitä niin paljon. Mies kääntyi lähteäkseen, kunnes huomasi kaempaa saapuvan hahmon, yllään samanlainen univormu kuin hänellä itselläänkin – armeijan sininen univormu, jota kantoi vaaleaverikkö nainen suojaten käsillä kasvojaan. Mies nosti oikean kätensä ylös, tervehtiäkseen vaikka päänsä sisällä hän halusi vain paeta. Paeta kuin myrsky aurinkoa, hän halusi vain kadota.
Sinä! Älä tule tänne, en halua nähdä sinua.Vastaukseksi kuului naisen huuto ja vastaavanlainen käden heilautus miehelle.
”Vänrikki! Mitä sinä täällä teet? Eversti…” loput naisen sanoista hukkuivat ukkosen jyrinään, eikä vänrikki Havoc edes olisi halunnut kuulla enempää. Sen miehen nimen nainen oli aikonut sanoa, eversti Mustangin, Havoc ajatteli kääntäen katseensa toisaalle. Silti jääden paikalleen odottamaan naisen saapumista hänen luokseen. Pakeneminen olisi ollut lapsellista.
Eversi, juuri hänen takiaanhan minä olen täällä – yksin.Nainen saavutti nopeasti vänrikin huohottaen hieman sään viileyden ja karuuden vuoksi, Havoc katsoi naista vaiti odottaen, että he vain jatkaisivat matkaansa puhumatta.
”Täällä ei kuule mitään, Jean. Lähdetäänkö?”
”Sopii, Riza…” Jean vastasi kuullen vieraanäänen omansa tilalla, tällainen ei ollut hänen tapaistaan, mutta syyt siihen miksi hän ei osannut olla rento ja pirteä, kuten ennen olivat yksinkertaiset. Rizan nyökkäys selvensi asiaa ja he lähtivät kulkemaan kohti keskusta suojaten kasvojaan sateelta ja takaa päin puhaltavalta kylmältä tuulelta.
He kulkivat hiljaa jonkun matkaa, kunnes nuori luutnantti rikkoi hiljaisuuden terästäessään katseensa edessä makaavaan, johonkin punaiseen hahmoon. ”Näetkö?” hän kysyi Jeanin yrittäessä saada silmänsä toimimaan yhtä hyvin, kuin tarkka-ampujan silmät. Lopulta hän erotti mikä heidän edessään makasi sateen runnomana ja rikkonaisena – sateenvarjo, jonka Jean oli heittänyt pois.
”Eikö tämä ole sinun?” Riza kysyi kurtistaen kulmiaan vieressään seisovalle vänrikille, joka nyökkäsi vaitonnaisena.
Oliko tuo pakko löytyä juuri nyt, mies ajatteli. Tuon sateenvarjon oli tarkoitus kadota myrskyn mukana, ettei se toisi mieleen muistoja menneistä ajoista, joiden pelkkä ajattelu kirpaisi kuin oksien ruoskinta vasten ikkunaa myrskyn aikana.
Ha, mikseivät ajatukset vain lopu… Haluan unohtaa…Roy Mustang – eversti, häntä mies oli aikoinaan suojannut sateenvarjollaan kastumiselta, syksyn sateiden laskeutuessa tummalta taivaalta heidän ylleen. Kahden, niin he olivat saaneet olla silloin, ennen kuin tuo nainen oli astunut kuvioihin. Hawkeye hänen virallinen vartijansa, suojelija, jollaista Jeanista ei voisi tulla enää koskaan. Ei enää, kun kuvioissa oli mukana tuo nainen.
Miksi valitsit hänet? Et minua, vaikka olin aina sinun vierelläsi – suojelin sinua. Aina. Olit minua korkeammalla, mutta tarvitsit tukeani. Miksi helvetissä valitsit hänet?Rizan huudahdus palautti Jeanin takaisin maanpinnalle hänen ajatuksistaan, synkistä ja yksinäisistä mietteistä. Kohotettuaan laskeutuneen katseensa naiseen mies huomasi, ettei blondi ollut huutanut hänelle vaan heitä vastaan saapuvalle henkilölle, joka sai vänrikin kehon värähtävän hermostuneena.
Nopeaa tahtia lähestyvä mies suojasi päätään takilla pidellen sitä tiukasti kädessään tuulen riepotellessa armeijantakin helmaa voimakkaasti. Rizan huuto kaikkosi ukkosen jyrähdyksen alle, eikä kukaan yrittänytkään sanoa mitään ennen kuin uusi tulija oli saapunut kahden paikalle olleen luokse. Salamoiden rikkoessa taivasta sähkönsinisillä välkähdyksillä oli turha yrittää huutaa mitään, kun äänet kantautuivat enää tuskin vieressä olevankaan ihmisen korviin. Hengästynyt mies nyökkäsi kahdelle saavuttuaan paikalle.
Miksi olet täällä? Sinähän vihaat sadetta… Tulitko etsimään minua? Ei, et sinä tullut minun vuokseni vaan hänen. Et enää. Olen sinulle vain pelkkä alainen, pelkkä vänrikki – armeijan koira.”Luutnantti! Vihaan todella tätä myrskyä! Jean, mitä sinä täällä teet?” Roy puhui arvokkaasti, mutta kuultaen selvästi äänestä katkeruutta luonnonvoimia vastaan. Jean vilkaisi syrjäsilmällä Rizaa, joka oli ottanut arvokkaamman asennon everstin saapuessa paikalle, pidellen edelleen sateenvarjoa vasemmassa kädessään. Jean oli kuullut oman nimensä, muttei halunnut vastata kysymykseen ”en mitään”, koska se tuskin olisi miellyttänyt heidän komentajaansa.
Olen täällä, koska haluan unohtaa… Tahdoin olla hetken myrkyssä ja miettiä. En minä niin voi vastata, se kuulostaisi typerätä. Olen täällä koska…”Kävin kaupassa – eversti” vänrikki huomasi vastanneensa ääneen esimiehensä kysymykseen, lisäten perään entisen rakkaansa arvonimen vasten tahtoaan. Riza kohautti harteitaan kuin todetakseen tietämättömyytensä. Mustangin kasvoille levisi hymy ja hän ojensi kätensä kohti luutnanttia laskien sen hänen hartialleen.
”Sateenvarjo?”
”Oletko aivan varma, että haluat tämän? Se on rikki…” Riza mutisi Mustangille ymmärtäessään tämän tarpeen suojautua jopa kastuneena sateelta, vaikkei siitä olisikaan enää hyötyä, kun myrsky näytti pikkuhiljaa olevan jo laantumaan päin. Jean käännähti poispäin kahdesta takaisin kohti keskusta, josta Roy oli äsken tullut.
”Haluan. Sen voi korjata alkemialla.”
”Kyllä, mutta se on Jea…”
”Tiedän kyllä, Riza… Haluan vain hetkeksi suojautua tältä kirotulta helvetin myrskyltä…”
Mitä sinä muka tiedät? Et mitään, ota vain – pidä se. Minä en tarvitse enää sateenvarjoa.Roy Mustang ja Riza seurasivat Jeanin esimerkkiä ja lähtivät kulkemaan kohti keskusta vierekkäin, Royn kantaessa mukanaan rikkoutunutta sateenvarjoa yllään. Jean kaivoi taskustaan tupakka-askin, nostaen yhden savukkeista huulilleen, pidellen toisessa kädessään sytytintä valmiina sytyttämään.
Helvetti tuulee liikaa…Liekki räpsähti muutaman kerran sytyttimessä saamatta kertaakaan aikaiseksi tarpeeksi isoa liekkiä tupakan syttymiseen ja Jean oli jo luovuttamassa huomatessaan kipinän viimeisellä kerralla napsahtavan kunnolla liekkiin. Tuuli oli vähentynyt kummallisesti. Nostaen katseensa ylös liekistä hän huomasi everstin takanaan pitelevän sateenvarjoa avonaisena tuulensuojana. Jean käännähti ympäri nostaen kasvoilleen kiittävän virneen everstin hymyillessä maireasti kuin olisi juuri antanut tikkarin lapselle, jolta se oli varastettu.
Minä olin sinun sateenvarjosi, silti tarvitsin apuasi. Aina.”Parempi, Jean?”
”Paljon parempi. Voisitko korjata sen sateenvarjon, Roy?”
”Voin, mennään.”
Roy asteli Jeanin vierellä nostaen hajonneen sateenvarjon heidän molempien ylle, suojaten samalla heidän jalanjälkiään pitkin kulkevaa luutnanttia, joka pysyi vaiti. He kulkivat vaitonnaisina kohti keskusta Jeanin polttaessa tupakkaansa rauhallisesti katsellen myrskyn hidasta laantumista.
Ehkä sinä olitkin minun sateensuojani, sateenvarjo. Ehkä vielä joskus minä voin olla sinun.
Rakastan sinua, Roy.--
A/N2 : Jos bongasitte muutaman kirjoitusvirheen ilmoitelkaa, jos monta niin sanokaa vain suoraan niin lähetän tämän EpikFeilille korjattavaksi, nyt kun en vielä raaskinut. Luulin ainakin korjanneeni virheet suurimmaksi osaksi. Tälläistä siis tällä kertaa, hieman angstisempaa Havoc/Royta, voi Jean rukkaa!
Kommentit piristää aina, kaikenlainen palaute on toivottua! Etenkin se rakentava, koska haluan kehittyä kirjoittajana. :'D
