Kirjoittaja Aihe: Twilight: Rakkauden aallolla, K-11, Luku 7 ilmestynyt 6.11  (Luettu 10155 kertaa)

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Nimi: Rakkauden aallolla
Kirjoittaja: Deph, eli minä
Oikolukija: Menschen
Fandom: Twilight
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Romance, drama, angst, AU(=kaikki ihmisiä)
Paritus: Normaalit, mutta erityisesti Alice/Jasper
Vastuuvapaus: Kaikki mitä tunnistat, on S. Meyerin, mutta kaikki mitä et tunnista on minun. En saa minkäänlaista korvausta tekeleestäni.
Varoitukset: Jotkut hahmot aika OoC.
Tiivistelmä: Jasper Whitlock jättää Los Angelesin ja salaperäisen menneisyyden taakseen ja suuntaa Forksiin, entisen parhaan ystävänsä Emmett McCartyn luokse. Mitä tapahtuukaan, kun Jasper törmää vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin?
A/N: Miksi kaikki ideat tupsahtavat esiin aina öisin? :D No, en tiedä, mutta toivon että saan kommentteja. Sittenhän tätä on järkevää jatkaa, vai mitä?



Traileri

Jasper Whitlock saapuu Forksiin.

”Jazzy! Mitä helkkaria sinä teet siinä?”
”Tulin lomalle, kai.”

Hän tapaa tuttuja…

”Jestas, onpa hauska nähdä sinua.”
”Samoin, Edward. Olet…kasvanut.”

…ja vähemmän tuttuja.

”Emmett, kuka tuo – hän on?”
”Ai, tässä on Rosalie Hale, vaimoni.”
”Rosalie McCarty, Emmett!”

Menneisyyttä kelataan…

”Mikset sinä istu tälläkin hetkellä LA:n korkeimmassa huoneistossa ja tee ikävystyttäviä paperihommia?”
”Minun päiväni Los Angelesissa ovat luetut, Emmett.”

…mutta siitä kerrotaan hyvin vähän.

”Teitkö mitään erikoista ennen kuin aloit lukea lakia?”
”En.”
”Ai. Ahaa. Ymmärrän.”

Nimittäin Jasper keskittyy tulevaisuuteen…

”Voisin lukea lääkäriksi…tai mennä töihin kioskiin.”
”Oletko varma, etteivät ylivertaiset lakilahjasi mene hukkaan kioskikopperossa?”

…joka tulee olemaan erittäin värikäs.

”Hei, olen Alice Cullen.”
”Jasper Whitlock, neiti.”

He ehkä kiinnostuvat…

”Näytätpä upealta, Alice.”
”Kiitos samoin, Jasper.”

…tai eivät.

”Bella, asianajajat ovat tylsiä!”
”Ehkä, mutta kuka puhui entisistä asianajajista?”

Deph enemmän tai vähemmän ylpeänä esittää…

”Minä en jaksa sinua!”

Rakkauden aallolla!
« Viimeksi muokattu: 17.11.2014 12:54:50 kirjoittanut Beyond »
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

I!kku

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 58
  • I solemnly swear that I am up to no good.
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Traileri ilmestynyt 4.8
« Vastaus #1 : 04.08.2010 17:46:59 »
Uuuuuu! Mä tykkään! Tässä ois lukija sulle... ;)
Ihanaa, kun tehään lisää Jasper ficcejä! *kuola valuu*
Rakentavaa en osaa antaa mutta jään innolla odottamaan jatkoa!

~I!kku

...Ylpeenä kutsuu Stadiks
siks leimasin kylkeeni IFK
Rakkaudest lajiin En gång, Alltid
Laskin käteni Tölikän asfalttii
ja vannon sen henkeen ja vereen
Helsinki Malminkartanost mereen.

ava by annabella

mordelove

  • ***
  • Viestejä: 152
  • But it's hockey
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Traileri ilmestynyt 4.8
« Vastaus #2 : 04.08.2010 18:27:20 »
traileri on mielenkiintoinen, joten jään seuraileen :)
joten pistäppäs ensimmäistä jaksoa  tuleen :D

raww!

  • Hymiöiden raiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 86
  • by Annabelle
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Traileri ilmestynyt 4.8
« Vastaus #3 : 04.08.2010 18:34:06 »
Traileri herätti ainakin mielenkiinnon. :)

Ihanaa, kun tehään lisää Jasper ficcejä! *kuola valuu*

I!kku on ihan oikeassa :D

”Emmett, kuka tuo – hän on?”
”Ai, tässä on Rosalie Hale, vaimoni.”
”Rosalie McCarty, Emmett!”

Tässä kyllä repesin ;D oli ihan mahti! :D

Minä yritän seurata tätä ainakin! Aina kun muistan...

Laita äkkiä eka luku, jookos? :D


~raww!
"When I was a boy,
my father took me in to the city,
to see a Martin Beck"

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 1 ilmestynyt 5.8
« Vastaus #4 : 05.08.2010 21:30:12 »
I!kku, mordelove ja raww! kiitos kommenteista (: ! Tässäpä sitten luku yksi ja kiitos betailusta Renezmeille.

Luku 1 – Kaikenmaailman tapaamisia


Jasper’s PoV

Nostin kolhiintuneen matkalaukkuni hihnalta ja lähdin suunnistamaan terminaalin läpi, kohti lasisia liukuovia. Taululla välähteli kaupunkien nimiä ja aikatauluja. Näin tietyn kaupungin nimen vilahtavan useaan otteeseen ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Los Angeles.

Yritin yleensä välttää tunteellisia hetkiä ja varsinkin tunteiden kertomista, mutta en voinut mitään sille, että kurkussa oleva pala jökötti paikallaan itsepäisesti, vaikka yritin kaikin voimin nieleskellä sitä pois.

Terminaalin tungos sai minut melkein pökerryksiin, vaikka kaupungissa, jossa olin asunut viimeiset kymmenen vuotta, oli ollut porukkaa hyvin paljon enemmän. Ehkä se johtui siitä, että päässäni humisi oudosti. Mistähän se johtui?

Viimein pääsin määränpäähäni – liukuovelle ja tungin itseni ulos ihmismassaan ilmestyneestä rakosesta. Humina lakkasi heti, kun pääsin ulos ja sain vedettyä muutaman kerran syvään raikasta ilmaa. No, raikasta ja raikasta, mutta Los Angelesin pakokaasujen jälkeen tällaisen ilman hengittäminen tuntui taivaalliselta.

Minulla oli tuuria; taksi nökötti avuliaasti suoraan liukuoven edessä, eikä kukaan tehnyt elettäkään istahtaakseen sinne sisään. Niinpä kiiruhdin taksin luokse ja avasin takapenkin oven. Heitin matkalaukkuni nopeasti sisään ja istahdin tupakalta haisevaan taksiin. Sen kaiken sain tehtyä yhdessä ainoassa sekunnissa.

”Tämä ei ollut varattu?” kysyin ja kohotin kulmaani, kun kuski tuijotti minua hiukan järkyttyneen oloisena. Oliko tässä jotain ihmeellistä?

”Ei, ei ollut”, kuski mumisi hämmentyneenä ja väänsi avainta virtalukossa.
”Minnekäs sitä ollaan menossa?” hän murahti ja katsoi minua taustapielistään.
”Forksiin”, vastasin ytimekkäästi ja siirsin huomioni kadulla kulkeviin ihmisiin.

”Se tulee aika kalliiksi”, kuski murahti ja haroi olemattomia hiuksiaan. Käänsin katseeni hitaasti kuskiin ja kohotin kulmiani.
”Ei sillä ole väliä”, vastasin hiljaisella äänellä ja vilkaisin sitten merkitsevästi ympärilleni. Kuski murahti jälleen ja käänsi rattia. Vihdoin.

Taksi puikkelehti nopeasti Seattlen liikenteessä. Yritin viihdyttää itseäni arvioimalla vastaantulevia autoja, mutta lopulta se kävi tylsäksi.

Talot ja muut rakennukset vähenivät ja vihreä metsä levittäytyi molemmilla puolilla tietä. Olisimme pian Forksin alueella.

Olin melkein unohtanut, miten vihreää täällä oli. Ja synkkää. Taivas oli muurattu umpeen pilvillä, enkä nähnyt ainuttakaan rakoa utuisessa pilviverhossa. Tulisin varmasti kaipaamaan aurinkoa, mutta ei voinut mitään. En olisi kestänyt Los Angelesia enää hetkeäkään.

Toisaalta, miksi juuri Forks? Miksi hitossa olin valinnut Forksin tämän pitkän lomani kohteeksi? Olin esittänyt itselleni aika monia vastauksia. Toiset olivat uskottavia. Toiset vähemmän uskottavia.

Esimerkiksi yksi uskottava syy oli se, että halusin nähdä Emmettin ja Edwardin. Olimme olleet parhaat ystävät aina siihen asti, kun olin häipynyt lukion jälkeen Forksista. Toki olimme pitäneet muutaman ensimmäisen vuoden ajan yhteyttä, mutta jossain vaiheessa sähköpostit ja puhelinsoitot olivat vähentyneet. Ja sitten loppuneet. En ollut kuullut heistä seitsemään vuoteen sanaakaan.

Toinen uskottava syy Emmettin ja Edwardin ohella oli se, että halusin ehkä aloittaa alusta. Forksiin palaaminen tuntui hyvältä aloitukselta. Siellä oli lapsuudenkotini ja kaikki tutut paikat. Luultavasti myös muutamia muita tuttuja entisten ystävieni lisäksi.

Muita uskottavia syitä en ollut keksinytkään. Ja niitä ei niin uskottavia – syitä en edes kehdannut muistella.

”Mihin osoitteeseen minä sinut jätän?” kuski murahti, saaden minut säpsähtämään.
Yritin muistella, mikä oli Emmettin talon osoite. Voi helkkari, miksen ollut ajatellut tätä aiemmin? Ja Emmett ei tuskin asunut edes enää lapsuudenkodissaan, Edwardista puhumattakaan.

”No?” kuski ärähti kärsimättömästi ja pysäytti taksin liikennevaloihin.
”Tuota, en ole varma. Tunnetko Emmett McCartyn tai Edward Masenin?” yritin udella toiveikkaasti, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Tuskin kukaan Seattlelainen taksikuski tunsi entisiä parhaita ystäviäni.

Yllätyksekseni kuskin ilme tummui ja hän vilkaisi minua kiukkuisesti taustapeilistä.
”Oletko sinä heidän tuttunsa?” hän kysyi äreänä ja käänsi sitten katseensa takaisin tiehen.
”Olenpa hyvinkin. Tunnetko heidät?” kysyin hämmentyneenä, mutta helpottuneena. Minun ei tarvinnut jäädäkään kaupan pihalle ja kysyä jokaiselta vastaantulijalta heidän osoitteitaan.

”Jotenkuten”, kuski murahti matalasti ja hänen silmänsä porasivat jälleen silmiäni taustapeilin kautta. Äkkiä hän ähkäisi ja tuijotti minua vihaisena. ”Oletko sinä Jasper Whitlock?”

Tuijotin hämmentyneenä kuskin silmiä taustapeilistä. Kuka tuo mies oli, jos hän tunsi minut? Luulin, että kovinkaan moni Forksissa ei enää muistaisi minua…eikä tuo mies edes ollut Forksista.

”Olen”, vastasin lopulta hiukan haparoiden ja kulmani painuivat alas, kun mies pudisti päätään äreänä ja alkoi tuijottaa tietä järkähtämättömänä.
”Sinä – sinä olet Matthew Lawrence!” huudahdin tarpeettoman kovaa, kun tunnistin nuo synkät kasvot. Olin nähnyt ne muutaman kerran aiemmin Forksissa, mutten ollut muistaa…

Voi hyväjumala. Matthew Lawrence. Olin kuolla häpeästä siihen paikkaan, vaikka nolostuminen oli minulle hyvin harvinaista.

”Lopeta tuo karjuminen!” Lawrence ärähti vihaisesti ja painoi kaasua reippaasti. Hänen katseensa oli luotu edelleen mustaan, joskin märkään asfalttiin.

Matthew Lawrence oli erään pojan isä. Pojan – joka oli mitä luultavimmin mies jo -, jonka minä, Emmett ja Edward olimme hakanneet yläasteella. Tai Emmett oli hakannut ja me olimme Edwardin kanssa pitäneet vahtia. Siitä oli reilusti yli kymmenen vuotta aikaa.

Henry Lawrence oli ollut melkein Emmettin kokoinen poika, joka oli tullut uhkailemaan meitä koulun jälkeen silloiseen kantakahvilaamme. Edward oli ollut aika varma, että hän oli juonut, mutta Emmett ei ollut välittänyt tuon taivaallista tulevan uhrinsa veren alkoholipitoisuudesta. Olimme marssineet Henryn kanssa kahvilan taakse ja Emmett oli hoitanut homman siististi kotiin. Henry oli ollut käsittelyn jälkeen pari tuntia tajuttomana ja lähtenyt sitten harhailemaan kotiinsa verta vuotaen. Totta kai tämän taksin kuski oli ilmoittanut asiasta poliisille ja meidät oli marssitettu asemalle. Emmett oli saanut merkinnän rikosrekisteriin, mutta minä ja Edward olimme säästyneet siltä. Tietysti Henry oli kieltänyt tiukasti olleensa kännissä, vaikka olimme poikien kanssa väittäneet vastaan.

Ei siis ollut ihme, että mieleni teki valua taksin pohjan läpi suoraan syvimpään kolkkaan, mikä maasta löytyi. Matthew Lawrence oli totta kai sitä mieltä, että minun täytyi olla vähintään sarjamurhaaja ja huumeiden välittäjä, kun olin osallistunut hänen poikansa hakkaamiseen.

”Tiedätkö missä Emmett tai Edward asuu?” kysyi hiljaa, mahdollisimman varovaisesti. Kuski tuhahti hiljaa ja ärähti: ”Tiedän kyllä, missä se ryökäle asuu.”

Sanasta ryökäle päättelin, että hän tarkoitti Emmettiä.

Muutaman kiusallisen ja hiljaisen minuutin kuluttua taksi kaarsi valkoisen puutalon eteen, jonka vieressä nökötti ilmeisesti autotalli. Pihassa oli vain pari pensasta ja puuta.

Nousin nopeasti taksista ylös ja vedin kovia kokeneen matkalaukkuni perässä. Heitin Lawrencelle puolihuolimattomasti rahat ja taksi kaarsi pois.

Astelin mahdollisimman rauhallisesti tummalle puuovelle ja painoin ovikelloa. Nyt sitä mentiin.

Talon sisältä kuului raskaita askelia, ilkeän kuuloinen kopsahdus ja ryöppy kirouksia, epäilemättä Emmettin suusta. Hänen äänensä ei ollut muuttunut yhtään.

Ovi avautui ja Emmett seisoi edessäni, kasvoillaan kärsivä ilme, joka muuttui nopeasti järkyttyneeksi. Hän tuntui täyttävän koko oviaukon ja oli juuri niin valtava kuin olin muistellutkin. Ainoastaan ennen olkapäille ulottuvat kiharat oli ajeltu pois ja hänen päätään koristi lyhyt siilitukka.

”Jazzy! Mitä helkkaria sinä teet siinä?” Emmett huudahti bassoäänellä, kun oli päässyt järkytyksen tuoman äänettömyyden yli.

”Tulin lomalle, kai”, vastasin rauhallisesti ja vilkaisin merkitsevästi pientä rakosta Emmettin ja ovenkarmin välillä.
”Ah, tule sisään”, Emmett sanoi ja siirtyi sivuun. Raahasin laukkuni pieneen eteiseen, joka oli täynnä kenkiä – useimmat niistä olivat naistenkenkiä. Oliko Emmettillä tapana ryövätä yövieraidensa jalkineita?

”Öh. Mitä kuuluu?” Emmett kysyi epävarmasti sulkiessaan ovea. Hänen kulmansa olivat mietteliäästi kurtussa.
”Hyvää. Entäs itsellesi?” kysyin vuorostani ja riisuin kengät jaloistani. Sitten tartuin jälleen matkalaukkuuni ja kohotin kulmiani kysyvästi. ”Missä on vierashuone?”

Emmett alkoi hekottelemaan ja hän taipui kaksinkerroin naurun voimasta. Tuijotin häntä rauhallisena, muistaen, että tällaiset tapaukset olivat olleet hyvin yleisiä, kun olimme olleet parhaat ystävät.

”Et ole muuttunut yhtään, kaveri”, Emmett ähkäisi naurunsa lomasta, joka oli vähenemään päin. Lopulta hän sai huvittuneisuutensa hillittyä ja kääntyi puoleeni esittäen viileää, vaikka suupielin nykiminen paljasti hänet.

”Kiitos samoin”, vastasin virheettömän kohteliaalla äänellä, saaden Emmettin naurahtamaan.
”Oletpas. Et sinä ollut ikinä tuollainen. Noin kohtelias ja kaunopuheinen”, Emmett myönsi pyöritellen silmiään. Virnistin kiusoittelevasti ja vilkaisin sitten taas matkalaukkuani.

”Minä näytän, minä näytän”, hän mumisi huvittuneena ja astui ulos eteisestä suoraan lyhyeen käytävään. Käytävän varrella oli neljä ovea, ja lähimpänä eteistä olevan oven hän avasi. Astelin sisään väliaikaiseen makuuhuoneeseen, joka oli sisustettu vaaleilla väreillä, lähinnä valkoisella ja beesillä. Puinen parivuode takaseinällä – ikkunan edessä – näytti erittäin houkuttelevalta, sillä olin vähän väsynyt.

Laskin laukkuni valkoisen lipaston eteen, sillä siihen lipastoon laittaisin vaatteeni ja muutkin tarvikkeeni.

”Kelpaako?” Emmett kysyi ovelta, naureskellen itsekseen. Hymyilin vinosti ja nyökkäsin myöntymisen merkiksi. ”Kelpaa.”
”Hienoa. Sitten voitkin tulla piipahtamaan olohuoneeseen, minulla on nimittäin vieraita, jotka varmasti kiinnostavat sinua”, Emmett sanoi ja virnuili leveästi, kun astelin hänen auki pitelemästään ovesta takaisin käytävään.

Emmett otti muutaman harppauksen ja käytävä loppui suureen kaareen, josta pääsi ilmeisesti olohuoneeseen. Astelin Emmettin perässä sisään, ja sain todeta, että kyseessä oli yhdistetty olohuone ja keittiö. Keittiössä oli käytetty tummempaa puuta kaapistoissa, kuin muualla talossa. Työtasot olivat taas valkeaa marmoria. Keskellä keittiötä oli tumma puinen ruokapöytä, jonka ympärillä oli kuusi tuolia.

”Jasper?” kuului ällistynyt älähdys olohuoneen puolelta ja siirsin arvioivan katseeni keittiöstä olohuoneeseen, jossa oli taas käytetty samoja sävyjä kuin vierashuoneessa. Muhkea sohva ja kaksi nojatuolia olivat täysin valkoisia, mutta niillä lepäsi paljon ruskeita tyynyjä. Olohuone oli valoisa suuren ikkunan ja vaaleiden väriensä takia.

Mutta olohuoneen väreihin kerkesin kiinnittää huomiota vain sekunnin murto-osan ajan, sillä katseeni hakeutui mieheen, joka oli lausunut nimeni. Mies oli Edward.

”Hei Edward”, tervehdin häntä hymyillen lämpimästi. Edward nousi nojatuolista, joka oli lähinnä suurta taulu tv:tä ja asteli luokseni kasvoillaan hämmentynyt ilme.

”Oletko se todellakin sinä?” hän kysyi järkyttyneenä, pudistellen itsekseen päätään. Pronssinväriset, pörrössä olevat hiukset liikahtelivat huvittavasti pudistusten tahdissa.
”Olenpa hyvinkin”, vastasin rauhallisesti. Yllätyksekseni Edward halasi minua tiukasti ja vastasin halaukseen, tosin aika epävarmasti.

Onnekseni hän päästi nopeasti irti ja tuijotti sitten minua edelleen hämmentyneenä.
”Jestas, onpa hauska nähdä sinua”, hän huudahti kovaa, saaden minut säpsähtämään.  Hymyilin hiukan ja naurahdin sitten.

”Samoin, Edward. Olet…kasvanut”, vitsailin, saaden Edwardin naurahtamaan.
”Edward? Aiotko esitellä minua lainkaan?” kuului takaamme naisen ääni. Käännyin hämmentyneenä ja huomasin vasta nyt, että sohvalla istui tummahiuksinen nainen, jolla oli hyvin vaalea iho. Hän oli aika kaunis, muttei minun tyyppiäni.

”Ai, anteeksi kulta. Olen vain niin…hämmentynyt. Niin, Bella, tässä on lapsuudenystäväni Jasper Whitlock. Jasper, tässä on vaimoni Bella”, Edward esitteli meidät. Bellaksi esitelty nainen nousi sohvalta ylös ja ojensi kätensä minulle. Kättelimme ja hänen kädenpuristuksensa oli tiukempi kuin olin luullut.

”Hei, Jasper. Edward on kertonut sinusta”, Bella sanoi hymyillen ystävällisesti.
”Edward ei taas ole kertonut sinusta mitään, mutta emmehän ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen”, vastasin hänelle. Bella naurahti ja irrotti otteensa kädestäni.

”Et taida olla kotoisin Forksista? En ainakaan muista, että olisimme koskaan törmänneet”, kysyin kulmat koholla, miettien, mistähän Edward oli Bellan napannut.
”En olekaan. Kotikaupunkini on Phoenix”, Bella totesi, saaden minut hämmennyksiin.

”Olet noin kalpea, vaikka olet kotoisin Phoenixistä?” kysyin hämmästyneenä. Bella nauroi hyväntuulisesti. ”Niin.”

”No, saisiko olla vaikka kahvia?” Emmett kysyi keittiöstä. En ollut huomannutkaan, että hän oli hiippailut sinne jossain vaiheessa.

Kysymys oli aika turha, sillä kahvinkeitin porisi jo päällä ja ruokapöydällä oli matalassa vadissa leivoksia.
”Oho, ei olisi uskonut sinusta”, mumisin päätäni pudistellen ja asetuin istumaan pöytään. Bella ja Edward liittyivät seuraani, eivätkä näyttäneet yhtään hämmentyneiltä Emmettin käytöksen takia.

”Olen muuttunut mies, Jazz”, Emmett rehenteli ja kaatoi meille kahvia laventelinsinisiin mukeihin. Otin omani vastaan, lisäämättä siihen sokeria tai maitoa.
”Ah. Sellaista kuvaa en kyllä sinusta saanut ovella”, vastasin hänelle ja valitsin yhden vaaleanpunaisella kuorrutuksella peitetyn leivoksen. Ei Emmett ollut voinut mitenkään tehdä näitä itse. Hän oli ostanut ne takuuvarmasti leipomosta.

”Jasper. Itse asiassa, en edes tiedä, mitä teet nykyään työksesi. Yhteydenpitomme loppui collegessa”, Edward huomautti ja hörppäsi kahvia. Emmett istuutui myös pöytään oman kahvikuppinsa kanssa ja hänkin näytti hiukan kiinnostuneelta.

”Olen asianajaja”, vastasin, mutta muistin sitten lähtöni syyt. ”Entinen asianajaja.”
”Jazz asianajajana!” Emmett alkoi tyrskähdellä, ilmeisesti muistaen ne kaikki laittomuudet, mitä teimme yläasteella ja lukion ensimmäisellä luokalla. Hymyilin hänelle hiukan laimeasti ja kohautin sitten olkiani. ”Niin olen.”

”Mutta asiasta toiseen. Törmäsin tänään Matthew Lawrenceen, Henry Lawrencen isään. Hän ajaa taksia Seattlessa”, vaihdoin aihetta, sillä en halunut puhua menneisyydestäni.
”Ajoiko hän taksia, kun sinä olit kyydissä?” Emmett huudahti ja nyt vähintään ulvoi naurusta. Edwardinkin oli näköjään vaikea pitää pokka. Eiväthän he tietenkään tajunneet, miten kiusallista se oli ollut minulle.

Bella tuijotti meitä kulmat kurtussa, ilme tyytymättömänä.
”Mistä tuossa nyt on kysymys? Onko hän joku tiedän vanha tuttunne, vai?” Bella uteli. Hän ei ilmeisesti pitänyt siitä, että istui seurassa, jossa keskusteltiin asiasta, josta hän ei tiennyt mitään.

”Suurin piirtein”, vastasin, sillä taisin olla Bellan lisäksi ainoa, joka ei nauranut. Edwardin pokka oli nimittäin pettänyt.
”Miksi te sitten nauratte?” Bella kysyi terävästi Emmettiltä ja Edwardilta, jotka yrittivät tukahduttaa nauruaan. Ei se nyt noin hauskaa ollut.

”Matthew Lawrence on Henry Lawrencen isä. Henry taas oli meidän luokkakaverimme yläasteella. Hän oli…aika huvittava”, mumisin, kierrellen totuutta. Minusta tuntui, ettei Bella välttämättä olisi pitänyt kuulemastaan, jos olisin kertonut totuuden.

”Jaaha”, Bella sanoi edelleen tyytymättömänä, mutta ei udellut enää. Emmett ja Edward olivat saaneet huvittuneisuutensa kuriin ja aloimme jutella siitä, mitä Forksissa oli tapahtunut lähtöni jälkeen.

Noin varttitunnin kuluttua ovelta kuului askelia. Joku avasi ulko-oven, potkaisi äänekkäästi kengät jaloistaan ja asteli sitten olohuoneeseen. Äkkiä edessämme seisoi kurvikas blondi, joka kantoi kahta kauppakassia.

”Hei, rakas”, nainen tervehti Emmettiä ja mulkaisi sitten vieraita hyisesti.


« Viimeksi muokattu: 05.08.2010 22:05:40 kirjoittanut Deph »
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

mordelove

  • ***
  • Viestejä: 152
  • But it's hockey
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 1 ilmestynyt 5.8
« Vastaus #5 : 05.08.2010 21:53:41 »
voi jasper raukkaa, onneks matthew ei hakannu jazzii ;)
mut jatkoo toivosin pian ku ei jaksais oottaa :D

raww!

  • Hymiöiden raiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 86
  • by Annabelle
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 1 ilmestynyt 5.8
« Vastaus #6 : 06.08.2010 00:09:20 »
Ihanaa, eka luku tuli :D
Mitä Jasper jätti taakseen?! Tuun hulluks, jos en saa tietää äkkiä :D Se oli palkka-murhaaja tai jotain... Tai ehkei ihan palkka-murhaaja... Mielikuvitus lähti lentoon x}
Jatkoa äkkiä :)

~raww!
"When I was a boy,
my father took me in to the city,
to see a Martin Beck"

Sienis

  • queen of winterfell
  • ***
  • Viestejä: 465
  • ravenprinces
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 1 ilmestynyt 5.8
« Vastaus #7 : 09.08.2010 14:54:17 »
Betakin tulee tänne kurkkimaan ihan vain tylsyyden tappamiseksi.. (: Mutta Mutta. Minnes Dephinen on kadonnut? Kun olen jo toka luvun betannut ja lähettänyt takasin.. /: Mut joo.....
Jos jaksaa jatkaa omaa mitäänsanomattomuuttaan tarpeeksi kauan,
 saattaa saavuttaa kevytlegendan aseman.

ava (c) ingrid

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 1 ilmestynyt 5.8
« Vastaus #8 : 09.08.2010 20:29:35 »
mordelove: Eihän se nyt sellasta :D Kunhan vain luuli Jasperista kaikkee pahaa :/  kiitos !

raww!: Tuota noin, en tiedä tuleeko se selville koko ficin aikana (; mutta ehkä osa ainakin tuosta salaperäisestä menneisyydestä. Nojaa, en lupaa mitään. Kiitos! (kyllä se ihan asianajaja oli)

Renezmei: Hiukan kiirettä pitäny, joten koneellakin paljon normaalia vähemmän oon ollu. Siksi lukua ei ole näkynyt.
 
Mutta joo nyt se toinen luku kehiin! Kiitos kommenteista ja myös iso kiitos betalle!

Luku 2 – Kiukkua ja juoruilua

Jasper’s PoV

”Emmett, kuka tuo – hän on?” ähkäisin hiljaa ja siirsin kummastuneen katseen Emmettiin. Minun oli vaikea puhua tuosta naisesta hänenä. Nimittäin kiharretut vaaleat hiukset, selvät silikonit ja punainen, suurella kaula-aukolla varustettu paita saivat minut inhoamaan häntä heti. En arvostanut tuollaisia naisia.

”Ai, tässä on Rosalie Hale, vaimoni”, Emmett esitteli minulle kasvot hiukan punertavina. Hetkinen…punastuiko Emmett?

”Rosalie McCarty, Emmett!” nainen ärähti korkealla äänellä. Rosalie mulkaisi minua häijysti, pudotti kauppakassit lattialle ja hävisi. Noin sekunnin kuluttua ulko-ovi pamahti kiinni.

”No, päästiinpä siitäkin riesasta”, Bella totesi hiljaa ja siemaisi kahviaan. Käänsin järkyttyneen katseeni Bellaan, jonka suusta en olisi ikinä kuvitellut kuulevani noita sanoja, varsinkaan Emmettin läsnä ollessa. Mutta Emmett vain vilkaisi Bellaa kulmat kurtussa ja alkoi purkaa kauppakasseja, jotka rouva McCarty oli jättänyt.

”Rosalie on ollut Emmettin heikko kohta jo vuosia. Hän on täysin tossun alla”, Edward kuiskasi minulle hiljaa pöydän yli. Nyökkäsin, esittäen ymmärtäväistä, vaikka minun oli vaikea kuvitella Emmettiä kenenkään naisen komennettavana.

”He ovat siis naimisissa”, mumisin matalalla äänellä ja siemaisin kahviani. Edward nyökkäsi. ”Rosalie odottaa vauvaa.”

Tuo uutinen sai minut melkein sylkemään kahvin ulos suustani. Onneksi sain sen nieltyä ja käännyin Edwardia kohden köhien. ”Mitä?!”

”Niin. Se on aika alussa, joten Rosaliesta ei näe ulkoapäin, että hän on raskaana”, Edward huokaisi ja vilkaisi hymyillen Bellaa. Oliko heillekin tulossa iloinen perhetapahtuma? Esitin ajatukseni ääneen, mutta Bella nauroi. ”Meillä on jo tytär – Vanessa - eikä toista ole suunnitteilla.”

”Ahaa. Minkä ikäinen hän on?” kysyin toinen kulma koholla ja siemaisin kahviani jälleen.
”Neljä”, Edward vastasi ja hymyili kasvot niin hehkuen, ettei kukaan voinut epäillä hänen rakkauttaan tytärtään kohtaan.

”Hän ei ole mukananne”, totesin ja vilkuilin merkitsevästi ympärilleni.
”Ei niin, hän on ystävänsä luona kyläilemässä ja päätimme Edwardin kanssa tulla tervehtimään vaihteeksi Emmettiä”, Bella vastasi hymyillen ja puraisi varovaisesti palasen leivosta.

”Ja Rosalieta”, mumisin puoliääneen, mutta Bella kuuli sen. Hänen kasvonsa synkkenivät ja Edwardkaan ei näyttänyt enää niin iloiselta.
”Rosalien ja Emmettin avioliitto ei taida olla kovin hyvä asia?” kysyin, vaikka vastaus oli luettavissa heidän kasvoistaan. Emmett hääri niin keskittyneesti ruokien parissa, että tuskin kuuli mitään.

”Ei olekaan. Rosalie käyttää Emmettiä…hyväkseen? Ehkä se on liian ankara sana, mutta jotain sinnepäin. Emmettin päätä on turha kääntää, hän on kokonaan Rosalien pauloissa. Älä luulekaan, ettemme olisi yrittäneet”, Edward selitti hiljaa ja huokaisi syvään, katse tiukasti leivosastiassa. Bellakin näytti yhtä surulliselta, sillä Emmett oli varmasti hänelle läheinen näiden vuosien jälkeen.

Yllemme levisi hiljaisuus, jonka halusin epätoivoisesti rikkoa, mutta mikään sana tai lause ei tuntunut oikealta. Edward ja Bella olivat niin kauhean synkkiä Emmettin takia…ei sillä, etten olisi välittänyt entisestä parhaasta ystävästäni, mutta en ollut elänyt heidän kanssaan näitä aikoja, jolloin Emmett on ollut Rosalien tossun alla. En osannut surra niin kuin he. Ainakaan vielä.

Lopulta Emmett sai hommansa valmiiksi ja istahti seuraamme. Hän rikkoi hiljaisuuden ja Edward ja Bella näyttivät molemmat säpsähtävän, kun hän istahti alas.

”Otatteko vielä kahvia?” Emmett kysyi ja vilkaisi tyhjentyneitä mukejamme. Pudistin nopeasti päätäni ja Edward ja Bella kieltäytyivät myös. He nousivat nopeasti pöydästä.

”Meidän täytyy lähteä. Lupasin hakea Nessien kuudelta”, Bella sanoi. Nousin ylös penkistä ja kättelin hänet ja Edwardin.
”Tule ihmeessä joskus piipahtamaan meillä, jos on aikaa”, Edward sanoi hymyillen. Kohautin olkiani ja naurahdin. ”Eiköhän minulla tule olemaan rutkasti aikaa.”

Bella ja Edward vetäytyivät eteiseen ja kuulin muutaman sekunnin kuluttua, miten ovi paukahti kiinni heidän jäljessään. Kuulostelin hetken, mutten kuullut auton moottorin ääntä. Käännyin hämmentyneenä Emmettin puoleen.

”Eikö heillä ole autoa?” kysyin muistellen, olinko nähnyt tullessani pihalla minkäänlaista autoa.
”On ja hieno onkin, mutta he asuvat niin lähellä, että he menevät kävelemällä”, Emmett selitti ja keräili kahvimukit pöydästä. Hän laski ne tiskialtaaseen. Ihme, kun ei ruvennut tiskaamaan.

Kävelin hitaasti olohuoneen puolelle ja istahdin yhteen nojatuoliin. Katseeni etsi kaukosäädintä, sillä yritin tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi.

Nappasin kaukosäätimen lasiselta sohvapöydältä, jossa oli paljon muutakin roinaa ja avasin tv:n. Täytyi myöntää, että heillä oli hyvä televisio.

Kanavia oli paljon. Todella paljon. Varmasti yli sata, mutta en jaksanut selata kaikkia läpi, vaan pysähdyin jollekin minulle tuntemattomalle kanavalle, josta tuli ranskankieliset uutiset. En ymmärtänyt niistä mitään, mutta en viitsinyt etsiä parempaakaan, sillä harvoin televisiosta tuli mitään, mikä olisi kiinnostanut minua.

Näin silmäkulmastani, miten Emmett istahti rennosti sohvalle ja nosti jalkansa sohvapöydälle. Minua pelotti lasihökötyksen puolesta.

”No, Jazz, alapa kertoa”, Emmett naurahti ja heilautti käsivartensa sohvan selkänojalle. ”Mitä pitäisi kertoa?” ärähdin hiljaa ja ristin jalkani, katse edelleen uutisissa, joista en tajunnut mitään.

Emmett murahti hiljaa tyytymättömänä ja huokaisi sitten. ”Mikset sinä istu tälläkin hetkellä LA:n korkeimmassa huoneistossa ja tee ikävystyttäviä paperihommia?”

”Minun päiväni Los Angelesissa ovat luetut, Emmett”, vastasin sukkelasti, paljastamatta mitään. Minua ei huvittanut puhua menneisyydestäni, josta kaikki luultavasti tulisivat utelemaan.

”Miksi?” hän tivasi kulmat kurtussa, ilmeisesti tyytymättömänä vastaukseeni. Minua alkoi naurattaa, sillä hän muistutti juorukello Jessica Stanleyta, jonka kanssa olimme olleet lukiossa samalla luokalla. Esitin ajatukseni ääneen, saaden Emmettin tuhahtamaan äänekkäästi. ”Älä yritä johtaa minua sivupoluille, Jazz, sillä se ei onnistu.”

”En yrittänytkään”, puolustauduin äreänä ja kohotin kulmaani. Emmett tuhahti jälleen. ”Etpä niin”, hän mutisi, mutta jatkoi, ”teitkö mitään erikoista ennen kuin aloit lukea lakia?”

”En”, vastasin ja huokaisin hiljaa. Tämä ei ollut minun tuntemani Emmett. Tunsin nimittäin hyväntuulisen, vitsikkään ja hiukan välinpitämättömän Emmettin. Hän ei ollut ennen näin utelias tai pahantuulinen. Luultavasti se johtui Rosaliesta, sillä ennen kuin se harakka oli ilmestynyt, Emmett oli ollut oma itsensä, lukuun ottamatta kahvin keittoa ja leivoksia.

”Ai. Ahaa. Ymmärrän”, Emmett tuhahti ivallisesti, saaden kiukkuni pintaan. Mitä se hänelle kuului, mitä tein ennen kuin aloin lukea lakia?

Silmäni siristyivät hiukan ja nousin ylös nojatuolista.
”Menen lepäämään”, murahdin hiljaa ja astelin suoraan vierashuoneeseen, pitäen huolen, että ovi paukahti takanani kiinni niin kovaa, että ikkunalasit tärisivät.

Nyt ymmärsin tarkalleen, mitä Bella ja Edward olivat tarkoittaneet sillä, että Rosalien ja Emmettin avioliitto ei ollut hyvä asia. Jos Rosalie sai tehtyä Emmettistä tuollaisen, kuka tahtoi olla hänen lähellään? Ei kukaan.

Riisuin rivakasti valkoisen kauluspaidan ja tummat housut yltäni ja tungin ne lipastoon. Avasin matkalaukkuni niin äkäisellä liikkeellä, että vetoketju oli hajota. Kaivoin esiin vaaleansinisen pyyhkeeni ja astelin sitten kylpyhuoneeseen jonka arvelin olevan lipaston viereisen valkoisen puuoven takana.

Arveluni osui oikeaan, sillä kun astahdin sisään, eteeni levittäytyi normaalinkokoinen kylpyhuone, jossa oli suuri, valkoinen kylpyamme yhdistettynä suihkun kanssa. Oikeanpuoleisessa nurkassa oli myös valkoinen wc-pönttö ja valkoinen käsienpesuallas valkoisen tason päällä. Kylpyhuoneessa oli myös valkoiset kaakelit, joten kaikki oli hyvin valkoista.

Heitin pyyhkeen puolihuolimattomasti tason päälle ja laskin kuumaa vettä kylpyammeeseen. Kello ei ollut vielä paljoa, mutta mieleni teki kylpeä. Pestä pois Los Angelesin tomu.

Pulahdin lähes tulikuumaan veteen, lisäämättä kylpyvaahtoa. Kun asetuin istumaan ammeeseen, huomasin, että kylpyhuoneessa oli myös toinen valkoinen puuovi, joka johti epäilemättä johonkin toiseen huoneeseen. Toivoin kovasti, ettei Rosalien ja Emmettin makuuhuoneeseen.

Tuijotin valkoiseksi maalattua kattoa ja yritin karistaa parhaani mukaan muistot pois, mutta ne tungeksivat itsepäisesti päähäni, yrittivät valloittaa sieltä mahdollisimman paljon tilaa. En sallinut sitä, sillä en halunnut muistaa. En enää koskaan.

Kun olin lojunut tarpeeksi kauan kylvyssä, valutin jäähtyneen veden pois ja kuivasin itseni ripeästi. Kiedoin pyyhkeen lanteilleni ja päätin kurkistaa huoneeseen, jonka asukkien kanssa jakaisin kylpyhuoneen.

Raotin varovasti puuovea ja sain todeta, että mitään asukkeja ei ollut. Vielä. Edessäni oli selvästi huone, josta tulisi Rosalien ja Emmettin lapsen makuuhuone. Osa huoneesta oli kunnossa, mutta seinät olivat täysin paljaat. Tietysti, koska sukupuoli oli vielä arvoitus.

Suljin oven aivan yhtä hiljaa kuin olin sen avannutkin ja astelin vierashuoneeseen. Jätin pyyhkeen kuivumaan oven päälle ja etsin matkalaukusta ylleni yöhousut. Kello oli tuskin seitsemää, mutta en ajatellut poistua huoneestani ennen aamua.

Heitin matkalaukkuni sängylle ja aloin purkaa vaatteittani lipastoon.

**
Alice’s PoV

Hyräilin hajamielisesti ja työnsin tummanvihreän iltapuvun rekkitangolle. Se oli yksi viimeisimmistä luomuksistani ja olin siihen erittäin tyytyväinen. No, aihetta olikin. Olin ahertanut kyseisen puvun kimpussa kuukausikaupalla.

Äkkiä kello kilkahti sen merkiksi, että joku oli astunut kauppaani. Käännähdin nopeasti ympäri ja sain todeta, että Bella seisoskeli ovella ja mittaili katseellaan juuri sitä pukua, jonka olin työntänyt rekkitangolle muutama sekunti siten.

”Nätti”, Bella sanoi arvostavasti ja siirsi sitten katseensa minuun. Näin heti hänen suklaasilmistään, että hänellä oli kerrottavaa.
”Otatko teetä?” kysyin turhaan, sillä tiesin hänen ottavan. Joimme teetä ja juoruilimme. Mitä muutakaan hauskaa tässä käpykylässä voi harrastaa?

”Otan”, Bella huikkasi minulle kaupan puolelta, sillä olin viilettänyt jo takahuoneeseen, jossa pistin veden lämpiämään. Raivasin tilaa vanhalta, siniseltä puupöydältä, joka oli täynnä silkinpalasia, kaavoja ja muita paperilappusia.

Bella ilmestyi oviaukosta ja alkoi kiertää pienessä huoneessa. Huoneessa, joka oli täpötäynnä pahvilaatikoita, puolivalmiita pukuja, suunnitelmia, kankaanpalasia, langanpätkiä ja vaikka mitä muuta. Liikkumatilaa oli niukasti ja suurin osa siitä oli nurkassa olevan ompelukoneen läheisyydessä.

En udellut Bellalta mitään, ennen kuin olimme istahtaneet pöydän ääreen ja saaneet molemmat kupin teetä eteemme. Niin se oli hauskempaa.

”Olenko koskaan puhunut Jasper Whitlockista?” Bella kysäisi ensimmäiseksi ja siemaisi sitruunateetään. Kysymys yllätti minut, sillä luulin, että hänellä oli asiaa jostain tutustamme.

”Et”, sanoin totuudenmukaisesti ja join itsekin kulauksen teetä.
”Sitä arvelinkin. No, Jasper on Edwardin ja Emmettin lapsuudenystävä. Hän on kotoisin täältä, mutta lähti Los Angelesiin lukion jälkeen”, Bella selitti ja vaikeni sitten juodakseen teetään. Odotin kärsimättömänä jatkoa ja naputtelin huolellisesti lakatuilla kynsilläni pöydän pintaa. Se ärsytti Bellaa ja hän jatkoi hiukan ärtyneenä: ”No, arvaat varmaan, että Jasper on palannut!”

”Millainen hän on?” kysyin viipymättä. Bella hymyili hiukan ja se oli hyvä enne.
”Hänellä on hunajanväriset kiharat hiukset, aika lyhyet. Siniset, todella suloiset silmät ja hän on aika pitkä. Pukeutuu hyvin. Hän on toiminut Los Angelesissa asianajajana”, Bella kertoi ja nojautui hukan pöydän yli minuun päin.

”Entä muuta?” tivasin, sillä tämän Jasper vaikutti aika mielenkiintoiselta.
”No, en tiedä oikeastaan muuta. Hän ei kertonut mitään. Minusta tuntuu, että siinä on jotain hämärää”, Bella sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka huoneessa ei ollut ketään muuta. Hän oli aina ollut hyvä jutunkertoja.

Luotin Bellan ihmistuntemukseen – sillä se oli hyvä – sen verran, että uskoin jutussa olevan jotain hämärää. Jos Jasper palasi Forksiin vuosien jälkeen ja paljasti vain entisen ammattinsa, siinä oli jotain outoa.

Joimme jo hiukan jäähtyneen teen loppuun ja keskustelimme turhanpäiväisemmistä asioista, kunnes Bella nousi valkoisesta puutuolista ylös ja ilmoitti lähtevänsä.

”Nyt jo?” kysyin kulmat koholla ja vilkaisin rannettani, jota koristi valkokultainen, pienillä timanteilla koristeltu kello.
”Ooh. Kello on jo kahdeksan. Minun olisi pitänyt sulkea kauppa puoli tuntia sitten”, älähdin ja nousin nopeasti ylös. Kiiruhdin äkkiä lasiovelle ja käänsin pahviin kirjoitetun suljettu tekstin ulospäin.

”Taitaa kassan sisältö kumminkin olla tallessa”, Bella totesi huvittuneena. Käännyin katsomaan ja huomasin, että hän oli avannut kassakoneen.
”Sinulla ei ole valtuuksia tuohon! Et ole töissä”, tuhahdin, esittäen loukkaantunutta. Bella kävi auttelemassa joskus harvoin kaupassani, lähinnä jouluina ja muina juhlina, jolloin asiakkaita riitti enemmän.

”Alice, älä nipota”, Bella naurahti ja pudisti sitten päätään. Hän asteli tiskin takaa eteeni ja halasi minua kevyesti. Vastasin halaukseen, vaikka minun piti olla ”loukkaantunut”.
”Hei. Tulen varmaan käymään taas huomenna”, hän hyvästeli ja astui sitten ulos ovesta, kellon kilahduksen saattelemana.

Lukitsin oven ja tarkistin kassan, vaikka Bella oli jo sorkkinut sitä. Kaikki tallessa.

Kipaisin takaisin takahuoneeseen ja varmistin, ettei mikään sähkölaite ollut jäänyt päälle – sähkölaitteisiin kuului ompelukone, vedenkeitin ja kahvinkeitin. Saatuani tarkastuksen loppuun aurasin itselleni polun portaikkoon, joka johti asuntooni.

Kiipesin portaat ylempään kerrokseen ja avasin lukitsemattoman puuoven. Heitin reilun kymmenen sentin korkoni eteisen lattialle, muiden korkokenkien seuraksi. Astelin hiljaa kaaren ali keittiöön ja aloin tekemään itselleni voileipää ja teetä. Kun teevesi kiehui kotoisasti keittimessä – join teetä hyvin usein -, aloin suunnitella uutta sisustusta asuntooni. Paikka oli vasta remontoitu asumiskuntoon ja sinne oli tuotu vain tarpeellisia tavaroita. Esimerkiksi verhot puuttuivat kokonaan ikkunoista eikä tummanruskealla puupöydällä – se oli antiikkia! Mummini vanha – ollut pöytäliinaa.

Pöydälle kävisi hyvin luonnonvalkoinen puuvillapöytäliina, sillä aioin pitää keittiön vaaleansävyisenä. Kaapit olivat valkoiset, joten se kävisi hyvin. Työtasot olivat tummanruskeaa, hiukan punertavaa marmoria, joten puupöytä ei näyttäisi kovinkaan hölmöltä. Seinät ja katon olin maalauttanut kermanvalkoisiksi, mutta aioin ripustaa seinille tauluja. Lattia sopi hyvin yhteen pöydän ja työtasojen kanssa, sillä se oli tummaa puuta.

Käännyin ympäri ja haihdutin sisustusasiat mielestäni tältä erää, vaikka päätinkin mennä jo heti huomanne katselemaan Seattleen kauppoja. Lähtisiköhän Bella mukaan? Hän voisi ottaa Nessien mukaan, sillä tytöllä oli värisilmää.

Kaadoin kiehuvan veden kissoilla kuvitettuun mukiin ja pudotin teepussin seuraksi. Istahdin puupenkille, joka kuului samaan sarjaan pöydän kanssa. Mummini oli säilyttänyt niitä hyvin ja olin perinyt ne hänen kuolemansa jälkeen. Tai äiti oli perinyt, muttei hän välittänyt oikein antiikista ja antoi nämä minulle. Olin ilahtunut.

Tuijottelin hiukan uneliaana valkoisten ikkunanpuitteitten reunustamasta ikkunasta ulos ja mutustelin rauhassa voileipääni. Ulkona hämärtyi hyvää vauhtia, vaikka oli kesä. Myöhäinen kesä, sillä koulut alkaisivat vain vaivaisen viikon kuluttua. Nessie menisi päiväkotiin, mutta tuskin se häntä jännitti, sillä hän kävi samaista päiväkotia jo toista vuotta. Bella taas menisi sairaalaan töihin, sillä hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja. Edward menisi Seattleen, jossa hän toimi automyyjänä. Minä pysyisin tässä kaupassa ja varmasti kuolisin tylsyyteen.

En oikein ymmärtänyt vieläkään ideaani perustaan Forksiin vaatekauppaa, jossa myytiin juhlavaatteita. Tienasin kohtuullisesti, varsinkin juhlien aikaan, sillä kovinkaan monet eivät viitsineet lähteä muualle ostamaan juhlapukuaan. He tiesivät, että tein parhaat asut, vaikka ne eivät olleet halvimmasta päästä. No, eivät olleet uudet Jimmy Choon käärmeennahkakuvioiset saappaanikaan halvat.

Join teeni ja söin leipäni loppuun ja tiskasin sitten astiat nopeasti. Huoneessa leijaili tiskiaineen ällöttävä haju ja pakenin sitä aika ankeaan olohuoneeseen. En ollut sisustanut kyseisestä huonetta yhtään sen enempää kuin keittiötäkään.

Istahdin kuluneelle nahkasohvalle – jota en todellakaan aikonut pitää! – ja avasin nurkassa olevan television kaukosäätimellä. Selailin kanavia nopeasti – usko pois, niitä ei ollut paljoa - . En ollut kerinnyt hankkia lisää ja suljin sitten tv:n – joka oli aika uusi sentään - . Annoin katseeni kiertää huonosti valaistussa huoneessa hetken ja pyyhin äskeisen lupauksen pois. Halusin ajatella sisustusta.

Olohuoneeseen valitsisin jotain värikkäämpää kuin keittiöön. Tahdoin ehdottomasti tummansinisen divaanisohvan, jossa oli muhkeita tyynyjä. Ehdottomasti violetteja, sillä yksi olohuoneen seinä oli maalattu violetiksi ja muut paljon olivat valkoisia. Päätyseinällä oli todella suuret ikkunat, koko seinä oli melkein niiden peitossa. Tähänkin huoneeseen pitäisi hankkia verhot…ja matto. Olohuoneessa oli valkoiseksi maalattu puulattia, joka oli ehdoton lempparini. Myös jotain kirjahyllyn tapaista pitäisi hankkia vasemmanpuoleiselle seinälle, mutta vanha tv taso oli tarpeeksi hyvä.

Nousin sohvalta ja potkin hiukan äreänä pahvilaatikot sivuun. Niissä oli koriste-esineitä, kirjoja ja kaikkea muuta turhanpäiväistä roinaa.

Suunnistin suoraan kylpyhuoneeseen, joka oli kaikista huoneista sisustetuin jo.
Heitin vaatteeni suoraan pesukoneeseen, joka tökötti valkoisena möhkäleenä vaaleansinisiä kaakeleita vasten ja astuin suihkukoppiin. Vieritin lasioven takaisin paikoilleen, vaikka talossa ei ollut ketään ja avasin hanan. Seisoin kuumaan suihkun alla ja pesin lyhyet hiukseni huolellisesti.

En ole ollut koskaan sitä tyyppiä, jotka seisoivat suihkussa tuntikausia ja miettivät maailman menoja. Tai sekstaisivat suihkussa. Niin kuin muka sekstaisin ollenkaan. En tietenkään ollut enää neitsyt - totta puhuen, en muistanut kyseisestä illasta mitään -, mutta olin seurustellut hyvin vähän ja vielä vähemmän harrastanut sänkypuuhia. Tietysti oli joitain tyyppejä, mutta ne tyypit eivät olleet muistelemisen arvoisia.

Ponkaisin kopista ulos ja kuivasin itseni valkoisella pyyhkeellä, jonka vedin allastasossa olevasta laatikosta. Kiedoin pyyhkeen kainaloiden alle, nojasin laiskasti allastasoon ja tuijottelin itseäni soikeasta peilistä. Pitäisi käydä nypityttämässä kulmat ja leikkaututtaa hiukset kampaajalla. Tuon kaiken voisi tehdä huomenna, kun menisin Seattleen Bellan ja Nessien kera tai ilman. 

Jätin pyyhkeen roikkumanaan naulaan, jonka Edward oli kiinnittänyt kylpyhuoneen oveen ja tassuttelin alastomana makuuhuoneeseeni. Vedin ylleni punaisen silkkiyöpaidan ja heitin tummansinisen päiväpeitteen muhkean parisänkyni yltä lattialle. Kävin makaamaan sängylle ja vedin ylleni vaalean peiton. Suljin silmäni, viimeisenä muistikuvanani oli pilviverhon takaa pilkistävät tähdet. No ei todellakaan ollut, vaan Chanelin uusimmat hajuvedet, joita olin selannut tänään Internetistä.
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

mordelove

  • ***
  • Viestejä: 152
  • But it's hockey
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 2 ilmestynyt 9.8
« Vastaus #9 : 09.08.2010 21:29:54 »
jesh alice tuli mukaan!
oli taaas hyvä ja jatkoa toivosin :)

Beatrix Bones

  • Ylempi alilehmä
  • ***
  • Viestejä: 3 606
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 2 ilmestynyt 9.8
« Vastaus #10 : 10.08.2010 15:44:17 »
Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta, jo näin tähän asti tulleiden osien perusteella. Kirjoitustyylisi on edelleen mitä mahtavinta, pidän sanavalinnoista, ja juonikin on mitä mainioin! Tässä Rose on kuvattu taas bitchiksi, mistä pidän paljon, ja Emmy on joutunut tossun alle. Voi raukkaa. :) Nyt enää odotellaan, mitä luurankoja Jasperin kaapista löytyykään (+ sitä, milloin Alice / Jasper paritus astuu voimaan). ;)

~ Bea kiittää, kumartaa ja toivoo jatkoa!
Ava © flawless

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 2 ilmestynyt 9.8
« Vastaus #11 : 11.08.2010 20:08:08 »
mordelove: Kiitos paljon ! Alicesta kuulette kyllä paljon lisää(;

Beatrize: Kiitoskiitos! Joo Emmett raukka on tossun alla, vaihteeksi :D Enpä tiedä, paljastuuko ne Jasperin luurangot kaapista, sillä se ei tule olemana ficin keskeien osa.
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 2 ilmestynyt 9.8
« Vastaus #12 : 14.08.2010 18:20:26 »
Voih, että minä rakastankaan tätä! <33
Siis aivan ihana idea, mitä muuta sinulta  voi odottaakkaan?
jatkoa jos saanen pyytää.

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 2 ilmestynyt 9.8
« Vastaus #13 : 21.08.2010 17:54:35 »
Lööperiikka, kiitos kommentista (:

Jatkossa on hiukan kestänyt, mulla ei oikein ispis ole iskenyt viime aikoina. Kiitos kuitenkin kommentoijille ja tietysti Renezmeille joka betaa tekstit. Tämän luvun loppu (baari) on kuintenkin betaamatonta, koska muutin sen lähes kokonaan. Eli ne virheet, jotka sieltä löytyy on minun syytäni.

Vielä yksi asia. Kaikki te, jotka luette, olisitteko niiin ystävällisiä, että heittäisitte edes pienen kommentin? :) Tätä on paljon mukavempi aina jatkaa, kun tietää että niitä lukijoitakin on.

Luku 3 – Seattle eri merkityksissään

Alice’s PoV

Nousin varhain aamulla ja näppäilin heti ensimmäiseksi iPhoneeni Bellan numeron. Hän vastasi ääni tokkuraisena ja arvasin hänen olleen nukkumassa. Tietysti.

”Huomenta, Bella!” huudahdin luuriin pirteänä. Bella voihkaisi hiljaa ja kuulin hänen kömpivän ylös sängystä. ”Alice, nyt on niin varhainen aamu, että voisit toivottaa hyvää aamuyötä”, Bella nurisi. Tuhahdin, jättäen hänen vähemmän älykkäät nurinansa huomiotta.

”Ajattelin, että haluaisit ehkä tulla Seattleen kanssani tänään? Ota toki Nessie mukaan.” Bella haukotteli kovaäänisesti ja tiesin sillä sekunnilla, ettei hän suostuisi.
”Kuule nyt, Alice. Kello on viisi, emmekä ole lähdössä Nessien kanssa yhtään minnekään. Sitä paitsi, emme pääse tänään. Esme ja Carlisle tulevat käymään”, Bella selitti. Huokaisin syvään ja pyörittelin sitten silmiäni. Miksi Esmen ja Carlislen piti juuri tänään matkustaa Floridasta tapaamaan poikaansa?!

”Selvä sitten. Matkustan 45 minuutin matkan aivan ypöyksin ja shoppailen kuusi pitkää tuntia ypöyksin”, sanoin parhaalle ystävälleni. Kuulin Bellan tukahduttavan joko naurun tai haukotuksen. Epäilin vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa.

”Kuusi tuntia?! Alice, en olisi lähtenyt mukaasi, vaikka olisit soittanut kolme tuntia myöhemmin. Hei hei ja pidä hauskaa”, Bella mumisi ja sulki luurin. Kohautin olkapäitäni hiukan välinpitämättömästi ja annoin asian olla. Pärjäisin mainiosti yksinkin.

Heitin kännykkäni petaamattomalle sängylle ja astelin kylpyhuoneeseen. Harjasin hiukseni nopeasti ja aloin meikata itseäni huolellisesti. Olin menossa ihan oikeaan kaupunkiin, jossa ihmiset ihan oikeasti välittivät miltä näytin. Luulisin.

Levitin vielä ripsivärin huolellisesti ja olin vihdoin ja viimein tyytyväinen lopputulokseen. Hiuksiin en viitsinyt lisäillä mitään, sillä menisin tänään kampaajalle. Hiustenpesu siellä maksoi turhan paljon.

Heitin yöpaitani yltäni ja jätin sen lojumaan allastasolle. Vetäisisin sen päälleni sen jälkeen, kun olisin käynyt suihkussa illalla.

Menin takaisin makuuhuoneeseeni ja astelin sieltä suoraan valtavaan vaatehuoneeseeni. Omaan taivaaseeni.

Lopulta päädyin valitsemana päälleni normaalit farkut, mustat avokkaat, mustan röyhelötopin ja valkoisen nahkalaukun. Laukkuuni laitoin lompakon ja iPhonen.

Kello näytti kahdeksaa ja päätin lähteä.

**

Jasper’s PoV

Heräsin myöhään. Todella myöhään. Digitaalisen herätyskellon vihreät numerot näyttivät outoja lukemia: 8:23. Mitä ihmettä?

En muistanut päivää jolloin olisin herännyt näin myöhään. Tai mennyt nukkumaan niin aikaisin. Los Angeles oli liian vilkas kaupunki nukkumiseen. En juhlinut, mutten nukkunutkaan kovin paljoa. Forks oli unen kaupunki, sillä ketä huvitti tunkeutua ulos tuohon sumuun ja tihkusateeseen?

Heitin peiton yltäni ja kiedoin aamutakin ympärilleni. Astelin varovasti käytävälle, sillä en tiennyt mitään Rosalien tai Emmettin nukkumistottumuksista.

Hiiviskelyni oli aivan turhaa. Kun saavuin olohuoneeseen, huomasin Emmettin istuvan ruokapöydän ääressä kahvimukin ja sanomalehden kera. Nirppanokka blondia ei näkynyt missään.

”Huomenta”, Emmett murahti ja huomasin ilokseni, että eilispäivän kiukkuisuus oli haihtunut Emmettistä yön aikana. Hän oli taas oma itsensä. Suurimmaksi osaksi.
”Huomenta”, vastasin ja otin kahvimukin pöydältä. Se oli selvästi tarkoitettu minulle. Kaadoin mustaa nestettä kuppiin ja istahdin pöydän ääreen.

”Tuliko Rosalie yöksi kotiin?” kysyin varovaisesti hetken hiljaisuuden kuluttua. Emmett nosti katseensa hitaasti lehdestä ja murahti jälleen. ”Tuli.”

Ei siitä sen enempää.

Hörpin kahviani hitaasti ja mietiskelin kaikessa rauhassa päiväsuunnitelmaani. Voisin piipahtaa lapsuudenkotiini, vaikka vanhempani asuivat vanhainkodissa. Siitäkin talosta oli tuskin jäljellä muuta kuin homehtunut kuori.

Pian Emmett sai lehden luettua, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen pöydästä. Toivottavasti hän ei jatkaisi tenttaamistani.

Otin sanomalehden käteeni ja levitin sen auki. Otsikot pomppivat silmilleni ja aloin lukea niitä. Olimme Emmettin kanssa aivan hiljaa siihen saakka, kunnes pääsin sivulle, jossa ilmoitettiin vapaista työpaikoista. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin tulevaisuudellani.

”Voisin lukea lääkäriksi…tai mennä töihin kioskiin”, mumisin kokeeksi, aikomuksenani rikkoa painostava hiljaisuus välillämme.
 
Kuulin Emmettin tuhahtavan epäuskoisena. ”Oletko varma, etteivät ylivertaiset lakilahjasi mene hukkaan kioskikopperossa?”

Nostin katseeni Emmettiin, joka tuijotti minua kulma huvittuneesti koholla. Sitähän minäkin.

”Olen”, vastasin uhmakkaasti. En nimittäin aikonut enää palata lain pariin.
”Ammateista tulikin mieleen, mitä sinä teet työksesi?” kysäisin aidosti kiinnostuneena siitä, millä Emmett hommasi leivän pöytään.

”Olen valmentaja yhdellä kuntosalilla”, Emmett vastasi hiukan hymyillen.
”Missä se kuntosali on?” esitin jatkokysymyksen ja taittelin lehden pienempään kokoon.
”Port Angelesissa”, Emmett vastasi jälleen ja häntä selvästi huvitti pienoinen tenttaukseni.

”Ahaa”, mumisin, sillä en keksinyt enää mitään, mitä olisin kysynyt valmentajan työhön liittyen. Itse en paljon kuntosaleja harrastanut, mutta uimista kylläkin. Jos oli aikaa.

”Huvittaisiko sinua lähteä illalla baariin?” Emmett kysyi äkkiä virnistäen leveästi. Kohautin olkiani, mutta sanoin kuitenkin: ”Miksipä ei.”

”Hienoa! Olen tarvinnut ikuisuuden baariseuraa. Edward…on perheenisä ja eikä lähde koskaan mukaani”, Emmett selitti ja nauroi sitten hyväntuulisena.

”Niin. Edward on isä, kuten sinäkin kohta”, mumisin. Oli hetken ajan hiljaista ja sitten tajusin lipsahdukseni. Oho.
”Vai niin. Bella on taas juorunnut, niinkö?” Emmett kysäisi kulmat mietteliäästi kurtussa. Hän ei ollut vihainen. Onneksi.

”Hmm. Miten niin taas?” väistin kysymyksen, sillä en tahtonut myöntää Bellan kertoneen Rosalien raskaudesta, vaikka Emmett jo näköjään tiesi sen.
”No, hän ei yleensä ole kovin kova juoruilemaan, mutta Bellalla on yksi ystävä. Alice Cullen. Kun ne kaksi pääsevät yhteen ja teekuppien ääreen –”, Emmett keskeytti oman lauseensa ja napsautti sormiaan merkitsevästi. Jaaha.

”Aijaa”, mumisin, tietämättä mitä Emmettin sanoihin olisi pitänyt vastata. Se ei kuitenkaan häntä vaivannut. ”Selvä sitten, mennään illalla Seattleen”, Emmett sanoi tyytyväisenä ja nousi ylös. Hän vei kuppinsa tiskipöydälle ja poistui sitten käytävään. Kuulin hänen menevän eteiseen ja ähkinnästä päätellen hän yritti saada joitakin vaikeasta laitettavia kenkiä jalkaansa.

”Minne sinä menet?” huusin ja join kahvini loppuun. En vaivautunut tekemään itselleni muuta aamupalaa, koska en ollut tottunut siihen. Losissa siihen ei ollut koskaan aikaa, jos sattui olemaan kiireinen asianajaja. Ei ei ei! Älä ajattele sitä, Jasper!

”Töihin”, Emmett jylähti takaisin ja kuulin miten ulko-ovi jysähti kiinni hänen perässään. Kiirehdin nopeasti ikkunaan ja näin, miten Emmett peruutti mustan Mercedeksen autotallista ulos. Olihan se arvattavissa, että hänellä oli hieno auto.

**

Alice’s PoV

Työnnyin sisään jonkin sortin sisustusliikkeeseen. Ympärilläni lainehti kaikenmaailman tekstiilejä jokaisessa sateenkaarenvärissä ja meinasin mennä sekaisin. Pääni kuitenkin pysyi selvänä, sillä olin todella kokenut shoppaaja.

Astelin suoraan tiskille, jonka takana seisoi ystävällisen näköinen nainen.
”Päivää. Tarvitsisin hiukan apua”, tervehdin kohteliaasti. Nainen nyökkäsi hymyillen. ”Päivää. Mitä olisit etsimässä?”

”Tyynyjä. Minulla on sininen sohva asunnossani ja kaipaisin sen rinnalle jotain muutakin väriä. Lähinnä ajattelin violettia, sillä olohuoneen yksi seinistä on violetti”, selitin nopeasti ja nainen nyökkäili ymmärtäväisenä. ”Selvä. Onko sinulla mitään toiveita materiaalin suhteen?”

”Ei oikeastaan. Haluaisin ainakin nyt aluksi vilkaista mitä on tarjolla”, sanoin hymyillen. Nainen johdatti minut valikoiman ääreen ja vietin hänen seurassaan pitkän tovin. Lopulta kasassa oli ainakin kymmenen tyynyjä, joihin olin lopulta päätynyt. Muutama violetti ja valkoinen pörrötyyny, pari normaalia violettia ja pari normaalia valkoista ja loput olivat violettiraitaisia.

Kannoin autooni kaikki tyynykasat ja maksoin vähintäänkin kohtuullisen hinnan niin ihanista ja laadukkaista tuotteista. Seuraavaksi suuntaisin kangaskauppaan, josta ostaisin verhon kankaisiini. Ompelisin ne sitten itse myöhemmin kotona.

Nousin harmaan Audini kyytiin ja asettelin rakkaat Pradan kenkäni polkimille. Nakkasin toisen rakkaani, Guccin laukun viereiselle istuimelle ja lähdin ajamaan kohti kangaskauppaa, josta tiesin saavani laadukkaita kankaita.

Ei mennyt aikaakaan, kunnes pysäköin pienen tiilitalon eteen. Talo ei ollut aivan keskustan tuntumassa, mutta tiesin sen olevan kaupungin paras kangaskauppa.

Avasin valkoisen ulko-oven nopeasti ja astuin sisälle kauppaan. Kello kilkahti – aivan kuten omassa kaupassani – merkiksi saapumisestani ja eikös hetken kuluttua itse kaupan omistaja, Sarah Schmidt astunut takahuoneesta kaupan puolelle.

”Ai hei, Alice”, Sarah huudahti hymyillen leveästi. Hän harppoi nopeasti luokseni ja sulki minut pikaiseen syleilyyn. ”Mitä kuuluu?”

Laskin käteni hänen kapeilta harteiltaan, enkä estänyt ystävällisen hymyn leviämistä kasvoilleni. ”Hienoa. Kuuluu todella hienoa. Olen Seattlessa ja olen shoppaillut koko pitkän päivän! Jalkojani hiertää nämä avokkaat ja farkut ovat liian kuumat, mutta ei se mitään. Kuuluu silti hienoa.” Sarah nauroi omaa, helisevää nauruaan ja heitti vaaleat, pitkät hiuksensa olkansa yli selkään. ”Hienoa, että kuuluu hienoa.”

”Entä itsellesi?” kysäisin ja annoin katseeni kiertää puodissa. Löysin katseellani jo muutamia hienoja kankaita hyllyistä.
”Hienoa minullekin. Meillä menee Daven kanssa hyvin”, Sarah selitti ja rykäisi sitten. Hän astui taas kauppiaan rooliin.

”Miten voin olla avuksi?” hän kysyi kasvot peruslukemilla, sinisissä silmissään valpas katse. Se huvitti minua, mutta myös Sarahia; hän oli mutristanut huulensa yhteen sillä tavoin, että tiesin hänen pidättelevän naurua.

”Etsin verhokangasta olohuoneeseen ja keittiöön. Olohuoneeseen ajattelin jotain sinistä tai violettia ja keittiöön jotakin vaaleaa, hiukan punertavaa väriä. Löytyykö?” Puhuessani Sarah oli lähtenyt liikkeelle ja vetänyt hyllyköistä kankaita. Näin sinivalkoisia, violetteja, tummansinisiä, vaaleansinisiä, valkoisia ja lukemattomia muita kankaita. Mahtavaa!

Aloin kiertää huoneessa ja tutkia kankaita yksitellen, Sarahin edelleen kävellessä ympäri huonetta ja valiten kankaita valkoisilta puuhyllyiltä. Lopulta hän asteli luokseni kenkien korot kopisten ja kysyi mielipidettäni. Nostin katseeni sinisestä, lumovasta kankaasta. Tässä oli ehdottomasti olohuoneen verhot.

”Pidän tästä. Paljon”, mumisin ja nostin kankaan näkyville. Se oli tummansinistä, läpinäkyvää pellavaa. Sarah nyökkäsi hymyillen. ”Tiesin sinun pitävän siitä. Pellava antaa sisustukseen luonnonläheistä tunnelmaa”, Sarah sanoi ja nosti kankaan syliinsä. ”Minäpä käyn mittaamassa oikeankokoiset pätkät. Voisit sillä välin etsiä keittiöön sopivan kankaan”, Sarah sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Käännyin katselemaan kankaita ja uppouduin valitsemisen ihanaan ja kurjaan tunteeseen.

Kun Sarah astui taakseni ja ilmoitti, että kangas on leikattu valmiiksi, minulla oli juuri oikeanlainen kangas keittiön verhoihin. Beigeä puuvillaa, jossa oli epätasaisin välein vaaleita kuvioita. Sarah ilmoitti luulleensa, että hylkäisin sen loppupelissä. Tällä kertaa hän ei tuntenutkaan minua niin hyvin kuin luuli.

Kun olin saanut ostokseni maksettua ja tungettua ne jo muutenkin täyteen autoon, päätin poiketa enää kauneushoitolaan kampaajalle. Joku siellä voisi varmastikin nyppiä kulmakarvani myös.

**

Jasper’s PoV

Kun Emmett vihdoin tuli kotiin, kello oli jo kahdeksan. Hän parkkeerasi Mercedeksen autotalliin ja löntysteli sisälle päin raskain askelin. Rosalieta ei ollut näkynyt koko päivänä. Hyvä niin, sillä olisin luultavasti kuollut sen katseen voimasta.

Olin viettänyt sen tylsän ja hyvin pitkän päivän lojumalla Emmettin sohvalla, surffailemalla tv-kanavilla ja käymällä kävelemässä Forksin autioilla kaduilla. Se oli ollut lievästi sanottuna mielenkiintoista. Paikka oli muuttunut vain hyvin vähän kymmenen vuoden aikana ja olin jopa nähnyt muutaman tutun omakotitalojen pihoilla tai kaupan edustalla. Yksi oli tunnistanut minut kouluajoilta ja tervehtinyt epäuskoisen näköisenä. Ei ihmekään.

Emmett keskeytti mietteeni tempaistessaan ulko-oven auki vähän liiankin lujaa. Olin melkein varma, että saranat olivat narahtaneet kummallisesti.

”Hei Jazzy! Miten hurisee?” Emmett kysyi virnistäen leveästi. Hän istahti nojatuolille ja nakkasi autonavaimet sohvapöydälle.
”Ei ihmeempiä. Entäs itselläsi? Oliko mukava päivä töissä?” kysyin vähän välinpitämättömään sävyyn ja suljin television. Emmett rypisti kulmiaan äänensävylleni, mutta antoi asian ilmeisesti olla. ”Mikäpä siinä”, hän vastasi. ”Meille tulee niin hauskaa illalla. Harmi ettei Edward pääse. Tekee mieli kaivaa vanhat muistot esiin.”

”Ahaa. Hakataanko siis tänään joku? Tai siis hakkaatko sinä? Kenties varastetaan kaupasta viinaa ja tupakkaa?” kysyin muka viattomalla äänensävyllä, jonka takana olin ärtynyt. Minua ei huvittanut enää tehdä noita juttuja. Ei näköjään Emmettiäkään, sillä hän pudisti kiivaasti päätään. ”No ei. Ajattelin vain, että pidettäisiin yhdessä hauskaa. Niin kuin ennen vanhaa. Vai onko sana ’hauska’ sinulle täyttä hepreaa herra lakimies?” Emmett virnuili.

Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni. ”Ei ole. No, herra valmentaja, milloinka sitä ollaan lähdössä?” kysyin ja nousin sohvalta pystyyn. Emmett nousi myös ja virnisti tyytyväisenä. ”Vaikka heti, herra Los Angelesin-huippu-asianajaja”, hän nauroi ja rymisteli makuuhuoneeseensa ilmeisesti vaihtamaan vaatteita.

Kävelin itse rauhallisempaa tahtia perässä, en tosin Emmettin ja Rosalien makuuhuoneeseen, vaan omaan väliaikaiseen huoneeseeni.

Muutaman tuskallisen minuutin kuluttua päädyin valitsemaan yksinkertaisen, mustaan kauluspaidan, josta jätin kolme ylintä nappia auki ja käärin hihat kyynärpäihin. Jalkaani laitoin vaaleat farkut. Minulla oli aika vähän tällaisiin tilaisuuksiin tarvittavia vaatteita, sillä olin viettänyt hyvin vähän aikaa elämästäni baarissa.

”Kamu, oletko valmis?” kysyi Emmett koputuksen saattelemana oveni takaa. Vedin nopeasti käteni vaaleiden hiuksieni läpi ja astelin sitten ulos huoneestani.

”Oho. Täytyy myöntää, että ei hullumpaa, kaveri”, Emmett sanoi vilkaistuaan vaatteitani. Kohotin kulmaani yllättyneenä. ”Oho itsellesi”, mumisin ja tallustelin eteiseen. ”Millä olisi tarkoitus mennä? Luultavasti emme ole ajokunnossa sitten kun on aika palata.”

”Tilasin taksin. Jonka pitäisi olla kohta pihassa, sillä se oli jossain Seattlen ja Forksin välisellä tiellä, tulossa jo muutenkin tännepäin”, Emmett selitti ja veti kengät jalkoihinsa. ”Toivottavasti et soittanut Matthew Lawrencelle. Hän vasta innostuisi kovasti, jos saisi sinut kyytiinsä”, naureskelin ja vedin omatkin kenkäni jalkoihini. Emmett kohautti olkiaan.

Muutaman hiljaisen minuutin kuluttua kuulin pyörien pyörähtävän pihaan ja heti sen jälkeen torvi tööttäsi kovaäänisesti.

**

Taksi ajoi pienen baarin pihaan ja kävelimme sisälle, vilauttaen nopeasti papereita portsarille, joka nyökkäsi meille hyväksyvästi. Ei meidän olisi välttämättä tarvinnut ottaa papereita mukaan, sillä näytimme aivan ikäisiltämme.

Paikka näytti mukavalta. Tanssilattia ja baari oli eritelty niin, ettei minulla ollut onneksi minkäänlaista mahdollisuutta joutua tanssimaan. Paitsi jos joutuisin sinne kännipäissäni. Ajatus puistatti.

Kohdistin tarkkailevan katseeni baariin, joka oli aika täynnä. Siellä oli kaksi baaritiskiä, joiden takana olevat baarimikot näyttivät kiireisiltä. Keskelle lattiaa oli laitettu korkeita pöytiä ja penkkejä, jotka muodostivat pieniä ryhmiä. Ilmassa haisi vahvana tupakka. Harmi, ettei paikka ollut savuton.

”Mennäänkö baariin?” Emmett kysyi ja osoitti tiskiä, jonka ympärillä oli hiukan vähemmän ihmisiä. Nyökkäsin. ”Mennään.”

Istahdimme baaritiskin ääreen ja jäimme odottamaan, että tiskin takana työskentelevän tyypin kiire hellittäisi hiukan.

Vihdoin suuri seurue hälveni tiskin äärestä ja pääsimme tilamaan. ”Kaksi olutta”, Emmett murahti ja nakkasi muutaman setelin pöydälle. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.

”No, Jasper. Aiotko iskeä tänään ketään?” hän kysyi asialliseen sävyyn, mutta tunsin hänet niin hyvin, että huomasin sanojen takana piilevän huvittuneisuuden.
”En”, vastasin nopeasti ja vastaanotin oluen, joka tyrkättiin eteeni. Juoma oli hyvää.

”Niinpä niin. Minun on vähän vaikea kuvitella sinua iskemässä ketään”, Emmett naurahti ja siemaisi oluttaan. Kohautin olkiani. Ei ollut aikamustakaan iskeä ketään.

”Oletko vielä neitsyt?” hän täräytti ja nielaisin olutta väärään kurkkuun. Emmett sai takoa minua selkään hyvän tovin, ennen kuin sain pihistyä hampaideni välistä: ”No en todellakaan. Mitä sinä oikein ajattelet?”

”Höh. Totta puhuen, en tiedä”, hän mumisi ja kulautti lopun oluen kurkkuunsa. Tuijotin entistä parasta kaveriani kulmat koholla, mutta annoin asian olla. Olin tiennyt aina, että hän oli vähän outo.

Tiirailimme hetken hiljaisuuden ajan ympärillemme ja sitten Emmett ehdotti, että istahtaisimme yhteen neljänhengen pöytään muutaman metrin päässä tiskistä. Suostuin ja istuimme pöydän ääreen. Emmett etsi tarjoilijan käsiinsä ja tilasi toiset oluet meille.

”Näitkö?” Emmett kuiskasi, kun tarjoilijan selkä loittoni. Kohotin kulmiani ja siirsin kysyvän katseen Emmettiin. ”Mitä olisi pitänyt nähdä?”
”No tuo tarjoilija, idiootti!” Emmett ärähti ja huitaisi vähäeleisesti tarjoilijan suuntaan.
”No näin minä”, mumisin ja työnsin tyhjän olutlasin syrjään. Emmett ärähti turhautuneena. ”Et sillä tavalla kuin olisi pitänyt nähdä!”

Huokaisin ärtyneenä ja käänsin katseeni hitaasti kaapin kokoiseen kaveriini. ”Miten hänet olisi pitänyt nähdä?” ärähdin minä vuorostani. Emmett huokaisi kyllästyneenä. ”Sillä tavalla, miten jokainen mies olisi hänet nähnyt. Siis jokainen mies, joka ei ole elänyt viimeiset kymmenen vuotta selibaatissa”, Emmett tuhahti ja tuijotti minua epäuskoisena.

Jätin selibaatti asian omaan arvoonsa ja jatkoin outoa väittelyämme. Tai keskusteluamme, miten sen nyt halusi ilmaista. ”Miten jokainen mies olisi nähnyt hänet?”
”Voi hyvä jumala sinun kanssasi, Jasper! Mistä rautalangasta minun pitää vääntää, että tuo tarjoilija oli kuuma ja seksikäs ja sillä oli hyvä perse”, Emmett huudahti ja heilautti kättään niin suuressa kaaressa, että oli hutaista sillä yhtä hentoa naista päähän. Nainen mulkoili meitä, mutta hän ei ollut ainut, joka oli kääntänyt katseensa meihin Emmettin huudon takia. Jokainen baarissa olija oli varmasti kuullut sen ja melkein jokainen kääntynyt katsomaan.

”Emmett. Pääsikö unohtumaan, että olet naimisissa ja kohta lapsen isä? Silloin ei enää tuijoteta vieraiden naisten takamuksia”, mumisin ja tartuin häntä tiukasta ranteesta, vetäen sen korkeuksista takaisin pöydänpinnalle.

”Uh. Luulenpa, että olen naisen seurassa, Janica. Edwardkaan ei ole koskaan noin nipo. Oletko kuullut sanontaa: katsoa saa, mutta ei koskea? Täyttä asiaa”, Emmett urahti ja pyöritteli silmiään. Huokaisin turhautuneena ja jätin uuden lempinimeni omaan arvoonsa.

”Tässä oluenne, herrat.” Kuin tyhjästä luoksemme ilmestynyt tarjoilija sanoi ystävällisesti ja ojensi oluet eteemme. Ilmeestä päätellen – omahyväinen, pieni hymy – hän oli kuullut jokaisen sanamme. Hienoa.

”Toisitko kaksi Manhattania?” Emmett kysyi ja hymyili vinosti. Nainen nauroi matalasti ja nyökkäsi.
”Rosalie tappaa sinut, kun kerron, että flirttailit tarjoilijan kanssa”, mumisin ja otin kulauksen uutta juomaani. Emmett virnisti leveästi. ”Ei tapa, koska et muista enää huomenaamuna mitään”, hän nauroi. Kohotin kulmaani huvittuneena. ”Ahaa, sinä juotat minut humalaan?”

”Totta hitossa, Jazzy”, Emmett nauroi ja kalautti lasimme yhteen. Sitten hän otti pitkän huikan olutta. Olin melkein varma, että hän röyhtäisisi päälle, mutta en osunutkaan oikeaan.

”Miten ajattelit sen tehdä?” kysyin ja tutkin tarkasti katseellani kullanruskeaa nestettä lasissani, vaikkei siinä ollutkaan mitään mielenkiintoista.
”Nojaa…täytyy myöntää, etten ole vielä suunnitellut asiaa kovin pitkälle”, hän huokaisi ja joi jälleen lasistaan.

”Ja vaikka suunnittelisitkin, tuskinpa sen onnistuisi.”

**

”Kolmosella, hyvä mies! Yksi…kaksi…kolme!” Emmett huusi ja kumosi drinkin kurkkuunsa. Minä kumosin omani ja irvistin hiukan. Mutta vain hiukan.
”Emmett, monennetko nämä olivat?” mumisin ja tyrkkäsin lasin syrjään. Se luisui pöytää pitkin ja tömähti muiden tyhjien lasien seuraan. Niitä oli todella monta. Saattoi myös olla niin, että tarjoilija oli jossain välissä vienyt muutaman tarjottimellisen pois. En ollut varma.

”Varmaan sadannet”, Emmett huudahti ja nauroi sitten, vaikken nähnyt asiassa mitään huvittavaa. Nauru oli kuitenkin tarttuvaa ja aloin itsekin hohottaa.
”Oli sadannet tai ei, minusta tuntuu, että herrojen on aika poistua”, ilmoitti tarjoilija, joka ilmestyi jostain viereemme. Emmett tuijotti naista hetken järkyttyneenä ja alkoi nauraa.

”Kuulepas nyt neiti hyvä, me olemme maksavia asiakkaita”, huudahdin ja vedin haparoiden takkini taskusta muutaman setelin. Siinä taisi olla…50 dollaria? Ojensin rahat naiselle, joka pujotti ne nopeasti mekon kaula-aukosta sisään.  

”Maksavia tai ei, minusta tuntuu, että teidän on lähdettävä”, nainen ilmoitti nyt jääräpäiselle äänellä ja heilautti kättään jollekin toiselle takanamme. Ehdimme tuskin kääntää päätämme, kunnes tajusimme että jokin iso raahasi meitä ovea kohden. Ehkäpä portsari?

”Emmett! Sinä – sinä – sinä onnistuit!” huusin täysiä kaverini korvaan, joka repesi nauramaan. Jos hän olisi ollut selvin päin, hän olisi luultavasti lyönyt portsaria. ”Missä Jazzy, missä?” hän huusi korvaani ja hetken minusta tuntui, että olin menettänyt kuuloni.

”Minun humalaan juottamisessani”, huusin takaisin. Jokin suuri – ai niin, se portsari viskasi meidät pihalle ja kuulin oven paukahtavan kiinni jäljessämme. Tuijotimme toisiamme, emmekä nauraneet.

”Rosalie tappaa minut”, Emmett uikutti hiljaa ja kömpi asvaltilta ylös. Nousin hänen perässään ja etsin puhelintani. Pitäisi kai soittaa taksi.

”Hah! Sinun pitäisi olla vastuullinen, herra McCarty. Olet naimissa! Ja mitä lapsesi ajatteleekaan, jos isä kulkee päivät pitkät salilla ohjaamassa kuumia misuja ja baarissa pyörimässä seksikkäiden kissojen ympärillä?” kysyin ja aloin nauraa. Puhelin lipesi sormistani ja räsähti asvalttiin. Tuijotin kallista kosketusnäytöllistä puhelintani hölmistyneenä. Oliko se todella mennyt rikki?

”Voi paska!” ärähdin ja kyykistyin. Koko puhelin oli palasina. Helvetti. Se oli maksanut 445 dollaria!

Emmett alkoi nauraa vieressäni ja sillä hetkellä olisin mieluusti lyönyt häntä. Suoraan suuhun ja kuullut mielelläni, miten hampaat rusahtaisivat rikki nyrkkini alla. Rauhoitin kuitenkin itseni ja potkaisin puhelimen säpäleet syrjään. Ostaisin huomenna uuden.

”Sinun täytyy soittaa taksi”, ärähdin ja tyrkkäsin nyrkillä Emmettin rintaa. Hän nauroi hiljaa ja kaivoi puhelimen esiin.
« Viimeksi muokattu: 22.08.2010 16:05:11 kirjoittanut Deph »
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

twimelissalight

  • *
  • Viestejä: 1
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 3 ilmestynyt 21.8
« Vastaus #14 : 21.08.2010 19:33:22 »
Ui ui ui ihan! En malta odottaa seuraavaa lukua! :D

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Uudet tuulet ~ K-13 ~ Luku 3 ilmestynyt 21.8
« Vastaus #15 : 22.08.2010 15:02:06 »
Tää on huippuhyvä ficci!   ;D Miten en oo huomannu tätä? Kirjotat tosi sujuvasti ja selkeesti, ja tätä on mukava lukee. En huomannu virheitä, tai jos huomasinki nii unohin ne.  ;)

Kiitoksia, ootan jatkoo ja toivottavasti sitä tulee pian. (:

~Grozda
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Sienis

  • queen of winterfell
  • ***
  • Viestejä: 465
  • ravenprinces
Vs: Rakkauden aallolla, K-13, Luku 3 ilmestynyt 21.8
« Vastaus #16 : 22.08.2010 15:17:27 »
Lainaus
Nimi: Uudet tuulet
Kirjoittaja: Deph, eli minä
Oikolukija: Renezmei
Ikäraja: K13

Eikös sen pitäisi olla Rakkauden aallolla?? ((: (pilkunviilausta jooo....)
Jos jaksaa jatkaa omaa mitäänsanomattomuuttaan tarpeeksi kauan,
 saattaa saavuttaa kevytlegendan aseman.

ava (c) ingrid

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Rakkauden aallolla, K-13, Luku 3 ilmestynyt 21.8
« Vastaus #17 : 31.08.2010 18:03:46 »
Kiitos ihanaisille kommentoijille <3 Ja betalle myös! pst. virhe korjattu.

Luku 4 – Vihdoin paljastuksia

Jasper’s PoV

Luoja. Päähäni sattui paljon. Paitsi että sana paljon ei riittänyt alkuunkaan kuvaamaan sitä kipua. Mitä ihmettä olin tehnyt? Oliko joku lyönyt minua? Hetkinen…se oli varmasti Emmett! Hän oli suuttunut minulle ja lyönyt ja nyt heräsin muistini menettäneenä. Niin se oli, ihan varmasti oli.

Avasin silmäni vaivalloisesti, täysin vakuuttuneena, että juuri niin oli käynyt. Kun menisin katsomaan kasvojani kylpyhuoneen peilistä, ne olisivat taatusti kuivuneen veren peitossa.

Hetki…miksi olin sängyssä? Oliko Emmett lyönyt minua ja kantanut sen jälkeen sänkyyni? Miksi ihmeessä? Tässä oli jotain todella kummallista.

Nousin hitaasti ylös sängystä ja astelin kylpyhuoneeseen askeleitani tasaten. Silti se sattui niin paljon, että jouduin irvistämään kivusta. Tappaisin Emmettin tästä hyvästä. Hän oli tärähtänyt, kun oli mennyt mottaamaan minua!

Avasin mahdollisimman vähän ääntä päästäen kylpyhuoneen oven ja astuin peilin eteen. Yllätyksekseni kasvoni olivat aivan normaalit, jos ei otettu lukuun tummia varjoja silmien alla. Mitä oli oikein tapahtunut?

Huokaisin, mutta kaduin sitä heti. Se sattui päähäni enemmän kuin mikään muu ja irvistin jälleen. Avasin hanan ja pesin kasvoni jääkylmällä vedellä. Se helpotti hieman.

Kun olin kuivannut kasvoni yhteen valkeaan pyyhkeeseen, huomasin allastasolla valkoisen paperinpalan, johon oli kirjoitettu jokunen rivi erittäin suttuisella käsialalla.

Hyvää huomenta, Jazzy!

Lyön kymppitonnin vetoa, ettet tiedä mitä sinulle on käynyt. No, minäpä kerron. Sinulla on KRAPULA, kaveri. Totta, joit eilen itsesi aika kivaan kuntoon ja sammahdit taksiin. Jouduin kantamaan sinut taksista ulos.

Särkylääkkeen löydät siitä vesilasin vierestä.

Tuijotin lappua järkyttyneenä hetken ajan ja heitin sen sitten kylpyammeeseen. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja huomasin, että vesilasi oli kokoajan ollut allastasolla, enkä ollut huomannut sitä. Lasin vieressä oli myös kirjeessä luvattu pieni valkoinen tabletti.

Nielaisin tabletin nopeasti ja kumosin koko vesilasin sisällön kurkkuuni. Tämän olisi parasta auttaa, sillä olin varma, etten kestäisi kokonaista päivää tätä päänsärkyä.

Riisuin eilisillan vaatteet yltäni ja nakkasin nekin kylpyammeeseen. Sitten etsin ylleni rennot housut ja paidan.

Kävelin hitaasti keittiöön ja huomasin, että pöydän ääressä istui tällä kertaa Emmettin seurana myös Rosalie. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä.

”Huomenta”, toivotin kohteliaasti ja kaadoin itselleni kahvia. Vastaukseksi sain murahduksen Emmettiltä ja mulkaisun Rosalielta. Myrtyneistä ilmeistä ja välttelevistä katseista päätellen he olivat juuri riidelleet. Taisin arvata aiheenkin.

Noin vartin painostavan hiljaisuuden jälkeen Rosalie nousi nopeasti ylös ja ilmoitti lähtevänsä töihin. Emmett murahti jotain hyväksyvää ja sekös sai Rosalien ärtymään. Hän lähti talosta ovet paukkuen. Paukahdus kaikui päässäni vielä pitkään.

”Ei tainnut olla ihan paras aamusi”, sanoin hiljaa. Emmett kohotti katseensa päivän lehdestä ja kohautti olkiaan. Hän ei vaikuttanut enää ollenkaan niin myrtyneeltä kuin hetki sitten. ”Rosalie ei oikein pidä siitä, että käyn juhlimassa. Hän luulee että isken jonkun naisen sieltä.”

”Aha”, totesin ja join kahvini loppuun. Laskin mukin altaaseen ja olin juuri siirtymässä olohuoneen puolelle, kun Emmett kysyi: ”Jasper kuule. Bellalla jäi tänne toissapäivänä villatakki. Viitsisitkö käydä viemässä sen?”

Tajusin sillä sekunnilla, että Rosalie oli huomannut takin naulakossa ja luullut, että Emmettillä oli ollut joku juttu yöllä. Epäilin Rosalien älykkyyttä vahvasti. Ei sentään känninen Emmettkään ollut niin tyhmä, että olisi ottanut vieraan naisen villatakin mukaan.

”Tuota noin…tiedäthän, minulla on aika kova päänsärky, eikä kauheasti huvita kävellä”, yritin sanoa, mutta Emmett tuijotti minua epätoivoisena.
”Veisit nyt, Jazz. Kävisin heittämässä sen itse, mutta minulla on töitä ja aika kiire jo”, Emmett pyysi kulmat kurtussa. Tuijotin häntä mietteliäänä. Toisaalta, päänsärkyni oli hiukan hellittänyt särkylääkkeen ansiosta ja voisi olla ihan mukavaakin käydä Bellan ja Edwardin kodissa.

”Hyvä on. Tämän kerran”, suostuin ja istahdin sohvalle.
”Kiitos Jazzy. Se on sitten se harmaa”, Emmett sanoi ja nousi ylös. Hän kiirehti eteiseen ja muutaman minuutin kuluttua kuulin auton moottorin käynnistyvän autotallissa.

Katselin hetken televisiota, mutta kyllästyin nopeasti ja sammutin toosan. Voisin viedä sen villatakin nyt ja käydä samalla ostamassa jostain elektroniikkaliikkeestä uuden puhelimen. Jos Forksissa edes oli sellaista liikettä.

Nousin sohvalta ylös ja kävin vaihtamassa nopeasti rennot vaatteeni vaaleisiin puuvillahousuihin ja valkeaan villapuseroon.

Menin eteiseen ja vedin kenkäni jalkoihini. Sitten pysähdyin miettimään. Miten saisin ulko-oven auki, kun tulisin takaisin? Lukkoon se oli helppo laittaa, mutta auki sitä ei saanut ilman avainta. Päätin katsoa, oliko Emmettillä ja Rosaliella kotiavain rappusten alla.

Suljin oven perässäni, mutten vielä lukinnut sitä. Astelin lyhyet rappuset alas ja kyykistyin niiden viereen. Kokeilin kädellä puuaskelmien alapuolta ja sormiani hipaisi jokin kylmä ja kova. Avain. Hienoa.

Nousin raput ylös ja kävin nappaamassa harmaan villatakin naulakosta. Sitten lukitsin oven ja lähdin kävelemään katua pitkin. Emmett ei ollut sanonut missä he asuivat, mutta tiesin, että lähellä Emmettin ja Rosalien taloa. Minulla oli aikaa.

**

Kerkesin kävellä ehkä noin sata metriä, ennen kuin huomasin yhden talon ovessa nimen Masen. Mittailin katseellani tummaa tiilitaloa, jonka pihassa oli pari keinua ja hiekkalaatikko, muttei mitään kummempaa puutarhaa. Tähänkin taloon oli yhdistetty autotalli.

Astelin lyhyen hiekkapolun matkan ovelle ja painoin ovikelloa. Kuulin melkein välittömästi sisältä askelia ja sitten Edwardin pää ilmestyi ovesta.
”Hei Jasper”, hän kuiskasi. Tuijotin Edwardin hämmentyneenä, kulma koholla. Hän vastasi kysymykseen, jota en ollut lausunut ääneen. ”Sinun ei kannata tulla sisälle, äitini ja isäni ovat kyläilemässä ja he sekoaisivat, jos näkisivät sinut. Siis hyvällä tavalla, tietenkin. Mikä tuo on?” Hän tarkoitti villatakkia, jota roikotin kädessäni.

”Ai, tässä on Bellan villatakki. Se unohtui toissapäivänä Emmettille ja hän pyysi, että toisin sen”, selitin ja ojensin takin Edwardille. Hän otti sen nopeasti käteensä ja vilkaisi sitten hermostuneena taaksensa. ”Et kai pahastu, jos sanon sinun olleen turisti joka kysyi tietä vaelluspoluille?” hän kysyi, saaden minut naurahtamaan hiukan. Pudistin päätäni. ”Hei hei sitten”, mumisin ja käänsin talolle selkäni.

”Hei hei!” Edward huikkasi hiljaa. Kuulin oven naksahtavan kiinni takanani. Lähdin vaeltelemaan katuja päämäärättömästi, kuten eilenkin. Olikohan Forksin lukio samanlainen kuin ennenkin? En viitsinyt mennä katsomaan, mutta olisi ehkä parempi etsiä se elektroniikkaliike. Siis tietenkin jos koko kylässä oli sellaista liikettä.

Tai ei sittenkään. Oloni oli liian levoton. Halusin vain kävellä. Se tuntui rauhoittavalta ja ihme kyllä, lievitti päänsärkyä.

Ajatukseni vaeltelivat jälleen tulevaisuuteni. Hyvin epämääräiseen tulevaisuuteen, josta en tiennyt vielä mitään. Jäisinkö iäksi tänne Forksiin, Emmettin talon vierashuoneeseen ja kulkisin hänen kanssaan baarissa vuodesta toiseen? Ei kovin houkuttelevaa. Joten – mitä hittoa tekisin tulevaisuudellani? Minulla ei ollut unelmia, suunnitelmia, päämääriä – ei mitään. Olin tahtonut rahaa ja asiallisen ammatin. Asianajaja oli ollut sitä, mutta kun kaikki oli mennyt Los Angelesissa sekaisin, oli ollut pakko lähteä. Eikä laki enää huvittanut minua. Koko työstä oli mennyt hohto.

Entä menisin todella opiskelemaan lääkäriksi? Se voisi olla mielenkiintoista. Ehkä. Tai sitten ei. Veri oli pahan hajuista ja sai pääni sekaisin.

Mihin muuhun kuin lain pariin pääsisi asianajajan koulutuksella? Jotenkin opiskeluelämä tuntui hyvin kaukaiselta menneisyydeltä, eikä siis enää houkuttanut.

Äkkiä kuulin kovan rämähdyksen oikealta puoleltani ja säpsähdin. Käänsin nopeasti katseeni rämähdyksen suuntaan ja huomasin suuren auton, joka oli pysäköity kadunreunaan, pienen kaupan eteen. Näyteikkunassa oli paljon mallinukkeja, ja heidän yllään oli upeita mekkoja.

”Olisit varovaisempi! Parempi, ettei se mennyt rikki tai saatte lahjoittaa minulle uuden”, kuulin korkean naisen äänen huutavan ja käänsin katseeni näyteikkunasta. Todella pieni nainen, jolla oli tummat lyhkäiset hiukset, huusi työmiehelle, joka oli ilmeisesti vahingossa tipauttanut jonkin tavaran maahan. Oliko tuo nainen muuttamassa?

Sen enempää miettimättä käännyin kadulta pienelle parkkipaikalle ja kävelin sen läpi suoraan työmiestä ja äkeän näköistä naista kohden. Nainen huomasi minut vasta, kun olin melkein heidän luonaan. Hän katseli minua kulmat koholla, kasvoillaan ällistynyt ilme.

”Hei? Voinko auttaa?” hän kysyi edelleen hiukan ärtyneellä äänellä, mutta koska hän ei huutanut, erotin sen äänen olevan hyvin kaunis ja heleä.
”Ajattelin, että voisit tarvita apua noiden kanssa. Oletko muuttamassa?” kysyin aivan rennosti ja mietin itsekseni, mikä ihme minuun oli mennyt. Mistä lähtien olin tarjonnut ventovieraille apua? Vaikkakin tämä ventovieras oli hyvin kaunis ja hentoinen nainen.

”En ole muuttamassa, vaan nämä miehet tuovat uusia huonekaluja asuntooni”, nainen selitti ja mulkaisi sitten työmiestä, joka nosti nopeasti suuren pakettinsa ja lähti kantaman sitä kohti puotia.

”Asuntoosi? Asutko tuon kaupan yläkerrassa?” utelin. Saman tien minun teki mieli hakata päätä seinään. Mitä se minulle kuului, missä tuo nainen asui?!
”Asun”, hän myönsi ja huokaisi sitten. ”Aloitetaanko alusta? Minua jäi vähän ärsyttämään, että ensimmäinen kuva minusta sinulle oli kun huusin.”

Naurahdin hiljaa ja nyökkäsin. Tässäpä hurmaava nainen.
”Hei, olen Alice Cullen”, nainen esittäytyi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja hymyilin. Jokin ääni päässäni huusi, että nimi oli tuttu.

”Jasper Whitlock, neiti”, esittäydyin ja painoin suukon Alicen kämmenselälle. Hän tuijotti minua silmät selällään. ”Oletko sinä Jasper Whitlock?” hän huudahti ja veti kätensä nopeasti pois. Tuijotin kättä kulmat koholla. Mitä minä olin hänelle tehnyt? Varastanut kymmenen vuotta sitten kaupasta mekon, vai? Paitsi että nainen oli kymmenen vuotta sitten ollut pelkkä lapsi, niin nuori hän oli.

”Olen. Haittaako se sinua?” kysyin tarpeettoman tylysti. Kaduin heti sanojani, mutta Alice tuskin huomasi niiden sävyä.
”Bella on kertonut sinusta! Sinä olet Emmettin ja Edwardin lapsuudenystävä, etkö vain?” Alice kysyi ja kallisti päätään hiukan, tarkkaavainen katse ruskeissa silmissään.

”Ja sinä olet Bellan juoruilukaveri Alice Cullen!” henkäisin melkein syyllistävään sävyyn, kun muistin Emmettin kertomuksen tästä naisesta. Sain heti katuja sanojani, mutta Alice vain kohotti kulmaansa huvittuneena.

”Keneltä sinä oikein kuulit minusta?” hän kysyi ja vilkaisi nopeasti työmiehiä, jotka jatkoivat ahkerasti työtään.
”Emmettiltä”, vastasin totuudenmukaisesti. Alice nyökkäsi suu virneessä. ”No sitten ei ole ihmekään, että ’juoruilukaveri’ lisättiin nimeni eteen”, hän sanoi, mutta huokaisi sitten kuin palaten jälleen maanpinnalle.

”Tahdotko vielä auttaa minua? Jos tahdot, voisit tulla asuntooni teelle, sillä minulla on kuolettavan tylsää. Uskon, että nämä miehet osaavat hommansa, sitä yhtä lukuun ottamatta”, Alice kysyi ja vilkaisi jälleen työmiehiä.

”Tulen mielelläni”, suostuin. En edes ajatellut toista vaihtoehtoa, niin paljon tämä nainen minua kiehtoi. Tahdoin tutustua häneen paremmin.

”Mukavaa”, Alice sanoi ja hymyili niin säteilevää hymyä, että pääni oli mennä sekaisin. Hän lähti kävelemään kauppaa kohden ja seurasin sirosti edessäni kävelevää – tai pikemminkin tanssahtelevaa – hahmoa, pää edelleen hiukan humussa hänen hymynsä jäljiltä.

Astelimme nopeasti kaupan läpi, eikä mieleeni jäänyt muuta kuin kymmeniä mekkoja.
”Teetkö nämä itse?” kysyin hiljaa, kun kävelimme takahuoneen läpi. Seinien viereen oli työnnetty paljon laatikoita ja muuta roinaa. Siitä päättelin, että takahuone ei ollut yleensä kovin siisti, mutta hänen oli ollut pakko raivata tilaa työmiehille.

”Mekotko? Totta kai, en luota kenenkään muuhun, kun kyseessä on juhla-asu”, Alice vastasi nopeasti ja alkoi nousta askelmia. Meillä kävi tuuri, sillä portaissa ei ollut ainuttakaan työmiestä.

Äkkiä Alice kääntyi otsa rypyssä. ”Älä pidä minua itsekkäänä, vaikka sanoin noin”, hän melkein huudahti ja kääntyi nopeasti ympäri, jatkaen matkaansa lyhyellä käytävällä. En ensin ollut ymmärtää, mitä hän tarkoitti, mutta sitten tajusin hänen viittaavaan aikaisimpiin sanoihinsa. Järkytyin. En voisi koskaan pitää häntä itsekkäänä, vaikka olimmekin tunteneet vain vähän aikaa.

”Täällä saattaa olla hiukan sotkuista, sillä en ole asunut tässä asunnossa kauaa”, Alice selitti ja kiirehti laittamaan teetä. Itse istahdin puisen pöydän ääreen ja annoin katseeni kiertää vaaleansävyisessä keittiössä, joka oli sisustettu kauniisti.

Muutaman hiljaisen hetken kuluttua Alice istahti alas ja työnsi eteeni kupin teetä. En erityisesti välittänyt teestä, mutta voisin juoda sitä tämän kerran. En halunnut pahastuttaa häntä. Enkä olisi näyttänyt itseäni kovin hyvässä valossa, jos olisin vasta jälkikäteen sanonut juovani kahvia.

”No, Jasper. Vai täytyy minun puhutella sinua herra Whitlockina?” hän kysyi äänessään pilkahdus huumoria. Hymyilin vinosti ja pudistin päätäni. ”Jasper riittää mainiosti.”

”Hyvä juttu. No, Jasper, kerro jotain itsestäsi”, Alice pyysi ja siemaisi varovaisesti kuumaa teetään. Huokaisin melkein kuulumattomasti ja tuijotin tyytymättömänä teekupin reunaa. Tämä ei kuulunut lempiaiheisiini nykyään, sillä jouduin aina puhumaan jotakin menneisyydestäni. ”Olen Jasper Whitlock, 29 vuotta, koulutukseltani asianajaja ja olen muuttanut vasta Los Angelesista Forksiin, Emmett McCartyn luokse”, selostin lyhyesti ja varmasti virallisenkuuloisesti, sillä Alice naurahti.

”Siinäpä taisi tulla koko paketti, mutta minua kiinnostaisi kuulla jotain sellaista, mitä en jo tiedä. Mitä harrastat? Kuunteletko musiikkia? Mikä on lempivärisi? Ja tietenkin jotakin salaperäisestä menneisyydestäsi”, Alice selitti. Hän ei edes yrittänyt olla paljastamatta, että tiesi jo minusta paljon enemmän kuin olisi pitänyt tietää.

”En harrasta varsinaisesti mitään, käyn vain joskus uimassa. En kuuntele musiikkia ollenkaan, jos ei lasketa sitä, mitä tulee radiosta. Enkä tiedä mikä on lempivärini. En myöskään puhuisi mieluusti menneisyydestäni”, kerroin hänelle. Kun sanoin sen kaiken ääneen, kuulostin todella tylsältä ihmiseltä. ”Entä sinä? Olisi mukavaa saada virallinen paketti sekä vähemmän virallinen.”

Alice naurahti ja siemaisi teetään. Hän katseli ulos ikkunasta ja kohautti olkiaan. ”Olen Alice Cullen, 24 vuotta, yrittäjä ja asun tässä asunnossa. Siirrytään vähemmän viralliseen pakettiin, joka houkuttelee minua paljon enemmän. Harrastan shoppailua. Kuuntelen lähinnä pop-musiikkia ja lempivärini on sininen.”

Alice kuulosti paljon mielenkiintoisemmalta ihmiseltä kuin minä. Hänellä oli mielipiteitä ja asioita, jotka olivat hänestä parempia kuin muut. Hänellä oli harrastuksia. Minulla ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi ehkä asianajajan koulutus.

”Noniin. Tahtoisit kuulla oikeasta Jasperista nyt”, Alice ilmoitti päättäväisesti ja tuijotti minua tiukasti teekuppinsa takaa, jonka hän oli nostanut kapeille huulilleen. Tuijotin Alicea ällistyneenä. Minähän olin juuri kertonut!

”Siitä Jasperista, joka sinä olet. Tai olit. Itse asiassa, olet vieläkin, mutta olen haudannut sen Jasperin hautaan, jossa lukee menneisyys”, Alice sanoi ja siemaisi teetään. Kurtistin kulmiani. ”Minua ei huvita puhua siitä”, totesin hiljaa. Alice pudisti päätään ennen kuin sain lauseen loppuun. ”Jos kerrot minulle, kaikki muuttuu helpommaksi. Jos saat sanoa sen kaiken ääneen, asia tuntuu yksinkertaisemmalta. Vaikka Emmett sanoi, että olen juorukello, en kerro mitään mitä sanot.”

Mietin hetken hänen sanojaan. Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä minun tosiaan pitäisi kertoa jollekin. Miksei se joku voisi olla Alice? Alice…hän oli minulle ventovieras henkilö, mutta halusin silti puhua juuri hänelle. Emmett tai Edward eivät tuntuneet oikeilta avautumisenkohteilta. Alice ymmärtäisi varmasti paremmin kuin he. Kertominen tuntui oikealta.

Rykäisin hiukan ja valmistauduin puhumaan. Kertoisin ainakin osan totuudesta. En ollut varma, olinko valmis puhumaan siitä toisesta osasta. Nostin katseeni teekupista ja kohtasin Alicen valppaat silmät. Hän tutki minua katseellaan.

”Oli yksi nainen. Hänen nimensä oli Rosalinda. Tapasimme kuusi vuotta sitten, sen jälkeen kun olin lopettanut yhteydenpidon Edwardiin ja Emmettiin. Silloin oli hyinen talvi ja satoi paljon lunta. Oli yhtä sattuman kauppaa, että aloimme jutella kaupan aulassa, jossa molemmat odottivat lumisateen hellittämistä – siinä sateessa oli mahdotonta ajaa. Kävin niin, että huomasimme olevamme samanlaisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla oli edessään loistava tulevaisuus. Minulla lain parissa, Rosalla matkailualalla. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sanoimme soittelevamme. Niin me soittelimme. Paljon. Keskustelimme rahasta, politiikasta, muodista, ruoasta – kaikesta mahdollisesta, muttemme kertaakaan rakkaudesta. Se käsite oli meille molemmille täysin vieras. Taisimme ajatella, ettei sitä ole. Tai ainakin minä ajattelin. En tiedä Rosasta.

Aloimme käydä syömässä kaupungin hienoimmissa ravintoloissa, muttemme olleet varsinaisesti treffeillä. Me vain keskustelimme, eikä siinä ollut mitään romanttista. Jossain vaiheessa, ehkä puoli vuotta myöhemmin, Rosa suuteli minua ensimmäisen kerran. Se oli yllättävää, mutta tuntui mukavalta. Ei mitään muuta. Se oli vain mukavaa. Vielä. Muutaman kuukauden kuluttua aloimme seurustella. Vuoden kuluttua olimme kihloissa. Tajusin, että olin rakastunut Rosaan. En kuitenkaan sanonut sitä hänelle, sillä pelkäsin, että hän ei ollut rakastanut minuun. Niinhän se olikin. Paljastui, että Rosalla oli ollut jo jonkin aikaa toinen mies, jota hän kertoi rakastavansa oikeasti. Hän oli ollut minun kanssani kaikki ne vuodet vain koska oli kiintynyt minuun jollakin tavalla. Olimme vain kasvaneet yhteen. Kaikki ne vuodet yksipuolista rakkautta, kuten olin arvellut. Koskaan en kuitenkaan ollut ottanut sitä puheeksi, sillä pelkäsin Rosan lähtöä, jos hän keskustelun myötä tunnustaisi, ettei rakastanutkaan minua.”

Alice oli ollut oikeassa. Oloni oli paljon rauhallisempi ja asia tuntui nyt järjellisemmältä, yksinkertaiselta. Minä olin rakastanut Rosaa johonkin pisteeseen asti, mutten läheskään tarpeeksi. Muuten emme olisi eläneet niitä vuosia valheessa. Rosa taas…hän ei ollut rakastanut minua. Hän oli rakastanut sitä miestä, jonka kanssa hän varmasti asui tälläkin hetkellä yhdessä. Sillä hetkellä olin kiitollinen, ettemme koskaan olleet menneet naimisiin.

”Rosa oli idiootti”, kuulin Alicen kuiskaavan. Käänsin haahuilevan katseeni häneen, mutta hän vain kohautti olkiaan sanoilleni. ”Et sinäkään ollut kovin viisas, kun et ottanut asiaa puheeksi.”

”En ole koskaan ollut hyvä tunteissa”, vastasin hänelle, katumatta tällä kertaa yhtään sanojani. Oloni oli rauhallinen ja rento sen avautumisen jälkeen.

”No, nyt kuulisin mieluusti oikeasta Jasperista”, Alice sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua. Hän nousi ylös tuolista ja otti oman mukinsa ja minun mukini käteensä. ”Tämä on aivan jäähtynyttä”, hän vastasi hämmentyneeseen katseeseeni. Sitten hän kippasi teen lavuaariin ja kääntyi virnistäen puoleeni. ”Ensikerralla voisit sanoa, ettet pidä teestä. Vettä meni hukkaan.”

”Tuleeko ensikertakin?” utelin toiveikkaana. Alice kohautti olkiaan ja hymyili kiusoittelevasti. ”Ehkä. Jospa nyt vain kertoisit siitä oikeasta Jasperista.”

Ja niin minä kerroin.
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

Beatrix Bones

  • Ylempi alilehmä
  • ***
  • Viestejä: 3 606
Vs: Rakkauden aallolla, K-13, Luku 4 ilmestynyt 31.8
« Vastaus #18 : 31.08.2010 18:16:53 »
Oi, aivan ihana! :) Pidän tavasta, jolla kerrot asioista sekä siitä ettet harpo lujaa vauhtia eteenpäin (kuten minulla on valitettavasti pahana tapana välillä). Kuvailet hyvin ja kerronta on hyvin sujuvaa kenen tahansa näkökulmasta sitten kerrotkin. Alice vaikutti hyvin omalta itseltään, pieni keijukainen joka yrittää saada järjestää ihan kaiken ja pitää toisten kanssa juttelemisesta. Jasper taas on oma hiljainen, kohtelias itsensä, oikea herrasmies jollainen minullekin toki kelpaisi. ;)

Pidin eritoten Emmettin ja Rosalien pikku riitelystä, Rose on tosiaankin mustasukkainen. Pidin myös siitä tavasta, jolla kuvailit Alicen saaneen houkuteltua Jasperin avautumaan menneisyydestään. :D

~ Bea kiittää, kumartaa ja odottaa erittäin innokkaasti jatkoa!
Ava © flawless

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Jamie <3
Vs: Rakkauden aallolla, K-13, Luku 4 ilmestynyt 31.8
« Vastaus #19 : 31.08.2010 18:27:14 »
Oi, oli tosi ihana! :)
Oli just niin luonnollista, että Jazz kerto Alille noi jutut.
Ja se, ku Alice vaan raivos niille tyypeille oli niin hyvä!
Lainaus
. ”Aloitetaanko alusta? Minua jäi vähän ärsyttämään, että ensimmäinen kuva minusta sinulle oli kun huusin.”
Aww, ku söpöö! (mun mielest ::))

Jatkoa!

Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James