uskaltaudun nyt sitten laittaa tänne tän toisen luvun tästä (:
toivottavasti ei etene liiiian hitaasti tämä teksti !! tässä luvussa tapahtuu jo vähän, mutta seuraavassa vasta sitten hieman enemmän<;
toivon, ettei teksti ole kuitenkaan tositylsää vaikka hidasta onkin !!
enjoy<3'
2.Joululoman alku koitti. Aamu valkeni valoisana ja lumisena. Kävellessään kahden ystävänsä kanssa Tylypahkan hallin läpi suureen saliin he huomasivat, että koko eteisaula oli koristeltu tekolumella ja myös sinne oli tuotu joulukuusia. Sadat ja taas sadat katosta tippuvat tekolumihiutaleet kimmelsivät heidän ympärillään.
Ron pyöritti silmiään. ”Minusta tämä menee jo hieman yli. Eikö teistä?”
Harry naurahti ja huitoi kohti tekolunta osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Hermione tuijotti kuitenkin vain haltioituneena ympärilleen. ”Tältä täällä pitäisi näyttää joka joulu!” hän huudahti, pyörähti piruetin ja hyppelehti suureen saliin. Pojat katsoivat toisiaan ja peittivät naurutyrskähdyksensä köhimiseen.
”Meinaavatkos Potter ja Ruokahalu osallistua häppeninkiin?” kuului kalsea ääni heidän takaansa. Harry tiesi kääntymättäkin kuka puhui, mutta kääntyi kuitenkin hymyillen vinosti.
”En malta odottaa”, hän vastasi Dracolle. Sitten hänen ilmeensä vaihtui hämmennykseen. Miksi hän vastasi noin? Draco nosti vasenta kulmakarvaansa ja heilautti päänsä takakenoon. Sitten hän naurahti. ”Entä Weezly? Tai siis mikä kysymys tuo nyt on. Totta kai niin kauan kun ruokaa ja juomaa riittää”, hän sanoi katsoen yhä Harrya.
”No se nyt on sanomattakin selvä”, Ron tokaisi. ”Tule”, hän murahti Harrylle, joka irrotti viimeinkin katseensa Dracosta ja asteli Ronin kanssa suureen saliin.
”Mistä tuossa oli kyse?” Ron sihahti Harrylle hampaidensa välistä.
Harry hymähti ja käänsi katseensa Roniin. ”Missä?” Hän vastasi äänensävyllä joka tarkoitti keskustelun loppumista ja bongasi Hermionen. Hän istahti tämän viereen penkille. ”Onhan tuo aula sittenkin aika kiva” hän hymyili Hermionelle ja alkoi lappaa muroja lautaselleen.
Ron istui Harryn viereen, joka hymyili tälle iloisesti. Ron katsoi takaisin oudoksuen. ”No mikäs sinua risoo?” hän kysyi, pyöräytti silmiään ja alkoi syödä.
Syötyään, Hermione kääntyi Harryyn päin. ”Saisinko jutella kanssasi hetken?” hän sanoi hiljaa, niin ettei Ron kuullut. Se ei toisaalta ollut suoranainen ihme Ronin maiskuttaessa ruokaa ehkä turhankin kovaäänisesti.
Harry katsoi Hermionea ja nyökkäsi. ”Toki”. Hän nielaisi ruokansa ja nousi. ”Me menemme jo, tule sitten perästä torniin.” Harry sanoin Ronille. Ron näytti siltä, ettei edes tajunnut, mutta nyökkäsi ja ahtoi lisää puuroa kurkustaan alas. Hermione pyöritti päätään. ”Miten paljon voi ruokaa yhteen ihmiseen mahtua…” hän mutisi itsekseen niin, että vain Harry kuuli, joka tirskahti.
He tulivat eteisaulaan. Hermione katsoi Harrya huolestuneena. Harry tuijotti takaisin hämillään.
”No? Onko kaikki hyvin?” Hermione kysyi.
Harry naurahti. ”Miksei olisi?”
Hermione huokaisi ärtyneenä. ”No, noin viikko sitten olit ihan maasi myynyt ja istuskelit yksin oleskeluhuoneessa ja pohdit ihastumistasi kuin se olisi vakavakin rikos.”
Harry painoi päänsä ja hieroi niskaansa. ”No… Yritän selvitä siitä mahdollisimman hyvin. Yritän työntää asian mielestäni”, hän naurahti ilottomasti. ”Kun se ei ole mikään maailman yksinkertaisin juttu. Katsos, ihastukseni kohde ei ole varsin… sovelias. Jos näin voidaan sanoa”.
Hermione rypisti kulmiaan. ”En nyt ihan ymmärrä…” hän sanoi mietteliäästi.
Harry pudisti päätään. ”Et sinä voikaan ymmärtää. Ei varmaan kukaan voi,” hän huokaisi ja käänsi nyt katseensa kattoon.
”No… Jos vain sanoisit kuka tämä onnekas tyttö on, niin… Voisin ehkä auttaa…?” Hermione sanoi arasti.
Harry hymyili surullisesti. ”No kun siinähän se suurin osa vaikeudesta onkin”, hän sanoi hiljaa. ”Kun se ei ole… Tyttö”. Harry käänsi silmästä Hermioneen joka katsoi häntä ilmeettömänä. Hän avasi suunsa, sulki sen, avasi taas ja sitten hän meinasi sanoa jotain, mutta pysyi hiljaa.
Harry katsoi häntä merkitsevästi. ”Et sano tätä
kenellekään,
et yhtään kenellekään”.
Hermione nyökkäsi hieman vastahakoisesti ja viittasi portaiden suuntaan. Hän rykäisi kurkkuaan ja kysyi vielä ”Ei kai se ole Ron?”
Harry pudisti päätään. ”Tämä henkilö ei tosiaan ole Ron. Ron on hänen vastakohtansa”.
Lopun matkaa torniin he kävelivät vaitonaisina syventyneinä kumpikin omiin ajatuksiin. Harry tiesi Hermionen miettivän kuka tämä herra oli, Hermione taas tiesi Harryn miettivän kyseistä henkilöä.
Harry ei huomannut Hermionen huolestunutta ilmettä, huulen pureskelua ja Harryyn päin vilkuilua, kun tyttö loppumatkasta mietti omaa ihastumistaan.
***
Ilta toi tullessaan hämärän Tylypahkaan ja sen tiluksille. Harry oli jättänyt ystävänsä oleskeluhuoneeseen Deanin, Seamuksen ja Parvatin seuraan seuraamaan Lavenderin ja Parvatin siskon Padman shakkiottelua. Itse hän oli sanonut tarvitsevansa raitista ilmaa. Todellisuudessa hän tarvitsi vain omaa rauhaa ajatuksilleen ja itselleen. Linna oli hämärä ja viileä. Hänen askelensa kaikuivat käytävillä. Hän oli oppinut olemaan pelkäämättä jokaista ääntä, joka kuului hänen ympäriltään. Nyt hän ei edes kuullut mitään, koska oli niin syventynyt ajatuksiinsa. Hän luonnollisestikin mietti Dracoa. Hän oli aina inhonnut sitä ylimielistä hymyä tämän huulilla, mutta nyt kun hän mietti sitä, se oli todellisuudessa aika söpö. Hän tunsi jonkinlaista vihaa itseään kohtaan. Miksi hän nyt antoi tunteillensa vallan? Eivätkö ne voineet pysyä ikuisuutta piilossa? Niille ei koskaan tulisi vastakaikua, hän tiedosti sen hyvin selvästi.
Kaiku?
Harry höristi korviaan. Hän kuuli askelten kaikuvan samalla käytävällä hänen kanssaan. Jos se olisi joku opettaja, hän olisi hyvin pulassa, hän tiesi sen. Harry pysyi hiljaa paikoillaan. Hän käänsi päänsä askelten suuntaan. Yhtäkkiä askelet pysähtyivät.
”Kuka siellä?” Harry kysyi hiljaa hämäryyteen. ”Voisitko näyttää itsesi?” Hän sanoi hiljaisella ja tärisevällä äänellä.
Vähän matkan päästä kuului naurua. Tuttua naurua.
”Et kai pelästynyt, Potter?” kysyi ääni ja Draco Malfoyn siluetti erottui hämärässä. Pian hän tuli kokonaan esiin. Hän hymyili. ”Oletko sinä ihan hermoheikko?” Hän naurahti.
Harry katsoi tätä pahasti. ”Luulin, että olisit opettaja”, hän mutisi. ”Olet varmaan tietoinen, että olen jäänyt ihan muutaman kerran kiinni käytävillä vaeltelusta yöaikaan”, hänen äänensä hiipui loppua kohti. Miksi hän puhui Dracolle näin? Mikseivät he jo yrittäneet tappaa toisiaan? Tai paremminkin… Miksei Draco jo yrittänyt tappaa häntä? Sen sijaan…
Tämä naurahti.
”Olen tietoinen”, toinen sanoi. Harry ei ollut kuullut ennen tuota äänensävyä. Se oli… ystävällinen.
Harry hymähti. ”Enpä usko, että itsekään olet ollut ihan puhtoinen tässä asiassa”.
Draco nosti tapansa mukaan vasenta kulmaansa. ”Minä en ole puhtoinen monessakaan asiassa” hän sanoi hiljaa.
Harry hymähti taas. ”Sen minä jotenkin voin usk –”, hän vaikeni.
”Mitä nyt?” Draco kysyi.
”
Askelia. Joku tulee tännepäin!” Harry huusi muodostaen sanat huulillaan äänettömästi ja huitoi toista juoksemaan. Tätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.
He juoksivat käytävää, kääntyivät vasemmalle, portaat alas, alas, alas. He huomasivat tulleensa eteisaulaan tekolumikinoksen keskelle.
”Täällä ei koskaan tiedä, mistä itsensä löytää”, Harry sanoi hiljaa ravistellessaan lumihiutaleita hiuksistaan.
Draco tukahdutti naurunsa ja rykäisi. ”Tai näköjään etenkään kenen kanssa” hän sanoi ja loi Harryyn oudon katseen. ”Nähdään huomenna tansseissa” hän sanoi ja lähti kulkemaan kohti tyrmiin johtavaa käytävää. ”Jos et sitten päätä jäädä punkan pohjalle kiinnijäämisen pelossa!” Hän huudahti vielä ja nauroi.
Harry jäi paikalleen seisomaan lumen keskelle. Hän nosti katseensa kohti putoilevia hiutaleita, jotka kimmelsivät aulaan tulevan kuun valossa. Hän ei voinut mitään kasvoilleen nousevalle hymylle. Hän tunsi olevansa niin onnellinen. Niin elossa. Kuin jokin hänen sisällään, jonka olemassa olosta hän ei ollut aikaisemmin tiennyt, olisi herännyt henkiin.
***
Tanssiaispäivänä kaikki tuntuivat nukkuvan puolille päivin. Harrykin nousi vasta puoli kahdelta. Hän oli edellisenä yönä tullut torniin vasta pitkään sen jälkeen, kun muut olivat jo häipyneet oleskeluhuoneesta ja painuneet nukkumaan. Kukaan ei ollut hennonut herättää häntä ennen kuin nyt. Hän heräsi tutuksi tulleeseen tyynyyn naamallaan. Tällä kertaa Ron oli päättänyt pyytää myös Hermionen mukaan ilonpitoon. He vetivät yhdessä Harrylta myös peiton päältä. Harry vihasi tätä, ja he tiesivät sen. Hänen oli pakko luovuttaa ja nousta ylös.
”Mitä nyt?” Hän kysyi samalla kun työnsi lasit nenälleen. Maailma näytti tuskallisen sumealta ilman niitä.
”No yleensä tähän aikaan ollaan hereillä? Ei sen ihmeempää.” Hermione sanoi.
Harry nousi ylös ja käveli ikkunan luokse. ”Siellä sataa lisää lunta. Eikö se lopu koskaan?”
”Lumen tuloa ei voi estää!” Ron huudahti. ”Oletko muuten treenannut tai jotain?”
Harry naurahti. ”Ai minä vai? Ja millä perusteella?”
”Perseesi näyttää timmimmältä. Ei sillä, että olisin jotenkin katsellut tai, että olisin homoseksuaali, mutta… Se näyttää. Jonkun tytön takia vai?” Hän tuli Harryn luo ja tönäisi tätä leikillään.
Harry katsoi Hermionea, joka kohautti olkapäitään. ”Ei, ei ole ketään tyttöä”. Harry murahti Ronille. ”Mitä laitat päällesi illalla?” Hän vaihtoi puheenaihetta. Ron ei kuitenkaan tajunnut tätä.
”Äähm. En tiedä vielä”. Ron sanoi ja käveli arkkunsa luo.”En varmaan mitään erityistä, kun ei oikein ole. Mitä itse?”
Harry käveli arkkunsa luo. Hän veti sieltä vaaleat Dieselin farkut ja valkoisen vaimonhakkaajapaidan. ”Nämä ainakin ja sitten…” hän kääntyi vielä kaivamaa arkustaan Louis Vuittonin monogram-logolla varustetun vyön. ”Tämän”, hän virnisti Ronille. Ron katsoi takaisin ihmeissään.
”Eivätkös nuo ole jotain… designer-juttuja?” Hän kysyi hitaasti kelaillen itseään ajatuksiaan. ”Mistä sinä olet nuo hankkinut?”
Harry hymyili. ”Pääsin käymään kesällä Lontoossa ja vaihdoin hieman velhokultaani punniksi, jästirahaksi siis, ja ostin muutamia vaatteita”. Hän katseli vyötä ylpeänä. ”Eikö olekin hieno?”
Ron hymyili vaisusti. ”Onhan se…” Sitten hän kääntyi oman arkkunsa puoleen ja otti sieltä farkut ja mustan t-paidan. ”Voisin sitten kai laittaa nämä”.
Hermione nousi sängyltä. ”Minäkin voisin mennä katselemaan omia vaatteitani. En halua olla ihan harmaahiiri muihin verrattuna”. Hän hyppelehti pois huoneesta.
Ron katseli päätään pudistaen Hermionen menoa. ”En käsitä mikä häneen on mennyt”.
Harry naurahti. ”Hän on tyttö. Tarvitseeko se sen suurempaa selitystä?”
Seuraavat viisi minuuttia heti kuluttivat pukeutumiseen.
”No?” Ron kysyi kaiken pukeutumisen jälkeen. Hän oli pukenut päälleen tummat, kulutetut farkut, mustan t-paidan ja normaalia siistimmät mustat nauhakengät.
Harry katsoi häntä arvioiden. ”No, jos rehellisiä ollaan… Se kaipaa vielä jotain.”
Ron huokaisi. ”No, minulla ei valitettavasti ole mitään ihmeempää.”
Harry hymyili hänelle. ”Sitten minun on varmaan aika antaa joululahjasi, vaikka vielä ei sen aika olisikaan”. Hän iski vitsillä silmää, ja otti
matka-arkustaan paketin. Hän viskasi sen Ronille. ”Siinä. Hyvää joulua ystäväiseni!”
Ron repäisi paketin auki ja hänen suunsa loksahti hämmästyksestä auki. Hän nosti paketista valkoisen nahkavyön.
”Mitä tykkäät?” Harry kysyi hymyillen.
Ron kääntyi katsomaan häntä. ”Tämä on kyllä tosi hieno, vaikka en tiedäkään mikä merkki tämä on ja varmasti oli kallis… Joten kiitos Harry. Tämä on oikein hieno”.
Harry naurahti. ”Se on Fendin. Ajattelin, että se olisi sinulle juuri
fabuleux. Ja joo, se oli kallis”.
Ron hymyili Harrylle kiitollisena ja laittoi vyön päälleen. ”No, onko nyt parempi?”
Harry nosti peukun pystyyn. ”
Fantastique”.
Ron purskahti nauruun. ”Mistä lähtien olet ollut ranskan taitaja?”
”En minä osaa kuin muutamia sanoja, joita olen kuullut sieltä täältä. Esimerkiksi kolmivelhoturnajaisten aikaan kuulin usein, kun Fleur puhui ranskaa”, Harry hymyili Ronille. ”Ja pitäähän sitä nyt jollain elvistellä”.
***
Kun Ron lähti syömään päivällistä (vaihdettuaan ensin normaalit Ron-vaatteet päälleen), Harry sai vihdoin omaa rauhaa itselleen. Hän kävi maate sängylleen ja antoi ajatuksilleen vallan. Tottahan toki hän oli ranskaa Fleurin kuullut puhuvan, mutta ei se mikään syy ollut siihen, että hän sitä osasi. Noin kuukausi sitten hän oli kuullut Dracon, kenenkäs muunkaan, sanovan kahdelle jykevälle ystävälleen (Vincent Crabbe ja Gregory Goyle), että ei ole minkään maailman kansalainen jos ei osaa ranskaa, joka kuulemma on maailman kieli. No, ranskan kirjaa ei ollut vaikea saada Tylypahkan kirjaston kokoisesta arkistosta.
Harry ei itse asiassa tiennyt, miksi hän teki jotain tuollaista, kun mitään sidettä Dracoon ei ollut. Tai olihan heillä side, vahva side vihamiehinä kuusi vuotta. Harry ei ollut varma, mitä hän tänään Dracon nähdessään tekisi. Hänen sisällään oli suuri tarve saada tanssia hänen kanssaan jonkin rytmikkään kappaleen soidessa, ja nähdä kuinka tämä tanssi. Kuinka hän liikuttaisi käsiään, jalkojaan, lanteitaan, niskaansa. Kuinka hänen ilmeensä muuttuisi…
Draco…
Ja Harry vaipui jälleen kerran unten maille Draco mielessään. Ja siitä seurasi tottakai Harryn mieleinen unikokemus...
***
Kun kello löi viimein kahdeksan illalla, Harry huomasi nukkuneensa siihen asti. ”Vitun Ron…” Harry marisi itsekseen, koska tämä ei ollut herättänyt häntä.
Harry kapusi nopeasti ylös vuoteestaan ja säntäsi oleskeluhuoneeseen. Se oli jo tyhjä. Ei ristin sielua missään.
Harry saapui suuren salin eteen ja suurin osa ihmisistä oli jo sisällä. Hän vilkaisi itseään ikkunan heijastuksesta ja astui sisään.
Tapahtuma oli jo täydessä käynnissä. Harry huomasi Hermionen ja Ronin tanssilattialla. Harry ei voinut olla naurahtamatta Ronin omalaatuiselle tanssityylille. Hermione tanssi erittäin kauniisti, mutta hän vilkuili koko ajan ympärilleen kuin etsisi, tai pelkäisi jotain. Hänellä oli päällään pikkumusta ja jalassaan punaiset stilletot. Hänen kaulaansa kiersi punainen helminauha ja kädessä oli niin ikään punainen rannekoru.
”Harry!” kuului jostain hänen läheltään. Ginny Weasley juoksi hänen luokseen hymy naamalla. ”Haluaisitko tanssia?” tämä kujersi.
Harry hymyili, mutta vastasi kuitenkin, ”En ihan vielä, ehkä myöhemmin, kiitos”. Hän ei jäänyt odottamaan vastalauseita, vaan suuntasi askelensa kohti salin keskiosaa, johon oli pystytetty… ”Suihkulähde?” Harry sanoi itsekseen. ”Dumbledore on tosiaan tulossa vanhaksi…”
Harry istuutui pöytään, joka oli salin laidalla, tanssilattian vieressä. Hän tähyili Dracoa. Tämä ei ollut ainakaan tanssimassa.
Harry hymyili katsellessaan muiden tanssia. Yllättävän moni, ja yllättävän moni hyvännäköinen tyttö, tuli pyytämään häntä tanssimaan, mutta jostain syystä hän tunsi suurta tarvetta kieltäytyä.
Harry heilutteli itseään musiikin tahtiin ja katseli ympärilleen. Miksi Draco ei ollut vielä paikalla?
Kohta, jostain kuin tyhjästä, Pansy Parkinson ilmestyi hänen eteensä. Harry nosti kulmiaan. ”Haluatko sinäkin tanssia vai…?”
Pansy naurahti kimakasti. ”Usko unelmiisi, Potter. Dracolla on jotain asiaa sinulle. Älä kysy mitä. Varmaan hän haluaa vain – No, tappaa sinut. Siunattu mies”. Pansy sanoi heleästi. ”Hän on aulassa. Mene”, hän käski kovalla, syyttävällä äänellä ja silmät pullistuneina hieman. Sitten hän purjehti tiehensä.
Harry jäi katsomaan tämän perään. ”No, niin kai sitten”, hän ajatteli itsekseen.
Harry nousi pöydästä ja katseli ympärilleen. Dracon porukka juorusi salin toisella puolella ilman prinssiään ja he katsoivat ja osoittelivat Harrya, kun tämä käveli salin läpi epävarmana omasta itsestään ja liikkeistään. Erityisen epävarma hän oli siitä, mitä Draco hänestä halusi. Varmaan tosiaan sanoa, että kuole pois paska Potta. Harryn mieliala laski pakkasen puolelle ja käveli viimeiset askelet kohti eteisaulaa kovin hitaasti. Mitä muuta hän voisi odottaa tältä?
Harry näki Dracon vaalean tukan ja tämän kasvot tekolumikinoksen takana. ”Huh”, hän puhahti vielä ja käveli kohti loppuaan.
*
Draco Malfoy seisoi yksin Tylypahkan eteisaulassa ja tähyili, joko Harry saapuisi. Ei vielä. Ei vielä. Ei vielä…
”Perkeleen Pansy, sanoiko hän Potterille mitään?...” Draco ajatteli mielessään ja laskeutui istumaan seinää vasten.
Tämä puoli vuotta oli ollut hänen elämänsä tuskaisinta. Ei perheen tai ystävien kannalta, tai edes koulun. Draco oli löytänyt itsestään aivan uuden puolen, tunteikkaan ja herkän. Hän oli alkanut huomata sen olemassa oloa kesäloman aikana Lontoossa ollessaan. Hän naurahti mielessään sille, kuinka hän oli nähnyt Harryn piileskelevän Harrodsilla vaaterekkien takana. Luuliko se hölmö, ettei Draco tosiaan huomannut häntä? Normaalisti Draco olisi hyökännyt Harrin kimppuun, mutta silloin hän oli tuntenut jotain muuta.
Harry oli ollut yksin, ja häntä selvästi kiinnosti, mitä Draco keräsi mukaansa ja kuinka hän käyttäytyi. Se oli täysin uutta. Normaalisti he vain olivat kiinni toistensa kurkussa. Dracon tunteisiin kolahti myös se, että Harry ei näyttänyt tuomitsevan häntä. Hän vain seurasi kuinka Draco toimi. Ei kukaan muu hänelle koskaan ollut niin tehnyt. Kaikki mielistelivät häntä, matkivat häntä ja odottivat hänen sanovan seuraavan ohjeen. Ensimmäisenä kouluvuonna, matkalla Tylypahkan pikajunassa Draco oli yrittänyt saada myös Harrysta eräänlaisen palvelijan itselleen. Mutta tämä oli kieltäytynyt heti kättelyssä. Jo se oli jollain lailla sytyttänyt Dracoa. Tästä ei kuitenkaan tiennyt kukaan muu hänen lisäkseen.
Nyt Dracon mielestä oli kaikesta heidän vihastaan ja muusta huolimatta, oikea aika kertoa Harrylle. Hän tiesi tekevänsä itsestään täyden pellen, mutta ehkä ihmiset silloin tajuaisivat, että hän ei ole vain sätkynukke isänsä teatterissa, vaan hän on ihminen, jolla on tunteet, ja joka haluaa elää kuin ihminen.
Draco näki Harryn tukkapehkon tekolumikinoksen takaa ja nousi seisomaan. Hän loihti kasvoilleen oman ilmeensä, eli vinon hymyn ja hieman ylimielisen katseen.
Draco ravisti vielä päätään, naksautti niskansa ja pyöräytti silmiään.
Nyt hän oli valmis kohtaamaan nöyryytyksensä.
Ilme piti.
Tottakai.
the end of chapter two .
