Okei, 17. luku, olkaa hyvät<3'
A/N: toivon, että kuvailu ym. ei ole liian huolimatonta tai juoni ei etene tässä luvussa liian nopeasti. On vain ikävä tosiasia, että tämä ficci alkaa saavuttaa loppuaan, enkä halua pitkittää sitä turhaan lukustandardini takia
*
17. Aidot kyynelet tunnistaa, esineestä muistuttaa
Yö oli jo pitkällä, mutta Harry Potter makasi sängyssään hereillä aivan liikkumatta ja hiljaa. Ilta oli ollut oudon pitkän tuntuinen ja hieman ankeakin. Koulun alueelle tullessaan Draco oli ollut aivan hiljaa ja Harryn kysyessä tahtoisiko tämä nukkua yön yhdessä, hän oli vain murahtanut ettei huvittanut ja oli painellut pusuakaan antamatta luihuisten tyrmiin.
Harry ymmärsi, ettei Dracon ollut helppo suhtautua asioihin nyt, kun hänen äitinsäkin oli todistanut heidän tapaamistaan ja ei ollut kuin ajan kysymys, että Lucius Malfoy puristaisi vaimostaan totuuden ulos. Draco oli kertonut isänsä olevan erittäin hyvä sanomaan, oliko jotain tekeillä ja jos oli, hän ei kaihtaisi keinoja saadakseen asian tietoonsa.
Draco oli toistanut monta kertaa kysymyksen, kuinka kummallekaan ei ollut tullut mieleenkään, miten asiat voisivat mennä. Harry ei tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että Dracon perhe kuului Voldemortin lähipiiriin, he toiminnallaan aiheuttivat vaaran paitsi
Harrylle, myös Dracolle. Kuolonsyöjät eivät tunnetusti pettureista pahemmin välittäneet.
Harry kääntyi kyljelleen ja huokaisi. Taivaskin oli tumma ja se kuvasti erittäin hyvin hänen mielialaansa juuri nyt. Hän tunsi kyynelen tipahtavan tyynylle ja sulki silmänsä.
Draco oli vain Malfoy. Vain Malfoy. Harry oli aina vihannut häntä, vaan miksei enää? Mikä oli muuttunut niin radikaalisti, että tällä hetkellä ainoa, mitä hän kaipasi oli Draco hänen vieressään lohduttamassa kyynelet pois?
*
Draco Malfoy ei saanut unta. Hänestä tuntui, että Harrylla oli Rohkelikkotornissa meneillään täysin samanlainen kamppailu unentulon ja mielen välillä. Draco haroi hiuksiaan ja painoi päänsä polviinsa. Seinä hänen selkäänsä vasten tuntui kylmältä, mutta hän ei jaksanut välittää. Kylmyys ja suru kalvoivat häntä tällä hetkellä jo muutenkin. Miksi äiti oli tullut kotiin juuri sillä hetkellä? Kuinka kauan hän saisi pimitettyä tietoa isältä? Entä antaisiko hänen oma isänsä Dracon ilmi Voldemortille?
Kaikki tämä vain Harryn takia? Miksi? Miksei hän, Malfoy, ollut valinnut vain kaikkein helpointa polkua ja käskenyt äitinsä pyytää Voldemortia paikalle siltä seisomalta? Sillä hetkellä olisi luullut Harryn olevan helppo uhri. Ja miksi äiti oli käskenyt heidän paeta? Kenties hän todella rakasti Dracoa, vaikka hän ei sitä yleensä pahemmin näyttänytkään.
Draco nosti päänsä polviltaan ja kuunteli lähes rikkumatonta hiljaisuutta. Crabben korina ja Goylen kuorsaus kuuluivat vaimeina makuusalin toisesta päästä. Onneksi Draco oli saanut rauhaa valitsemalla juuri tämän sängyn, joka oli kauempana muista.
Draco nousi sängystään ja oikoi jäseniään. Ei kai tässä muu auttanut, jos mielenrauhan tahtoi saavuttaa.
*
Harry avasi varovaisesti Tähtitornin oven. Himmeä, ikkunasta leijaileva pieni valonsäde loi sillan, joka johti keskelle huoneen lattiaa.
Harry hipsutti hiljaa perimmäiseen nurkkaan ja heitti näkymättömyysviitan päältään. Hän painoi selkänsä seinää vasten ja vajosi lattialle. Ehkä hän saavuttaisi edes täällä jonkinlaisen väsymyksen?
Hänen ajatuksensa pyörivät edelleen samojen asioiden ympärillä, eikä hän päässyt niistä eroon. Hän ei huomannut, kun hänen silmänsä painuivat vähitellen kiinni ja pää retkahti rintaa vasten.
Harry vaipui levottomaan uneen, jonka pääosassa oli Lucius Malfoy kiduttamassa Dracoa.
Harry säpsähti, kun unessa kuului ilkeää naurua Luciuksen kohottaessa taikasauvansa ja kovan pamauksen kuuluessa. Hän avasi nopeasti silmänsä ja tajusi pamauksen tulleen todellisuudessa tornin oven takaa.
Harry kaivoi taikasauvansa taskustaan ja nousi hiljaa seisomaan, kun ovi alkoi aueta hitaasti. Hän näki siluetin, muttei osannut
tunnistaa henkilöä.
"Kuka siellä?" Harry kysyi hämärään.
Hahmo pysähtyi ja otti myös taikasauvansa esille.
"Karkotaseet!" Harry huudahti ja toisen taikasauva kimposi ilmaan. Harry nappasi sen nopeasti kiinni.
Toinen astui varjoista Harryn näkökenttään. Harrykin astui hiukan lähemmäs.
Hän tunnisti vaaleat hiukset ja hoikan vartalon.
"Draco?" Harry kuiskasi.
"Voi vittu, sinäkö sen olitkin? Saatana sinä pelästytit minut!" kuului Dracon ääni ja askelet, jotka lähestyivät Harrya.
Harry huokaisi helpotuksesta.
"Saisinko taikasauvani takaisin?" Draco kysyi ja ojensi kätensä.
Harry heitti taikasauvan hänelle ja heilautti omaansa saaden valoa aikaan.
Draco katsoi Harrya anteeksipyytävällä ilmeellä, toisen luodessa täysin samanlaisen katseen häneen.
"Tulin katsomaan, josko olisit täällä... Ajattelin vain, kun sanoit joskus tulevasi tänne, jos et saa unta", Draco sanoi hiljaa.
Harry nyökkäsi vaiteliaana katsoen vaaleaa poikaa syvälle silmiin.
Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään, hyvin vaivaantunut sellainen.
"Mm... Mitä me tehdään tästä eteenpäin?" Draco kysyi vihdoin rikkoen hiljaisuuden.
Harry kohautti olkiaan surkeana ja pudisti päätään. "En osaa sanoa", hän sanoi hiljaa ääni hivenen särkyneenä.
Draco huokaisi hiljaa ja kääntyi lähteäkseen pois. Hän katsoi vielä Harrya. "Toivon todella, että tämä kääntyy vielä paremmaksi", hän sanoi hiljaa ja sulki oven perässään hävitessään käytävälle sen takana.
Harry jäi katsomaan sulkeutunutta ovea järkyttynyt ilme kasvoillaan. Ei kai Draco voinut noin vain lähteä?
Harry syöksähti ovelle ja kiskaisi sen auki.
"Draco, mitä helvettiä tuo oli?!" Harry huusi erottaessaan juuri ja juuri Dracon loittonevan hahmon.
Draco käännähti. "Miten niin?" hän kysyi ja pysähtyi kääntyen Harryyn päin.
Harry käveli Dracon luo. "Et kai tosiaan lähde noin vain?" hän kysyi hädissään.
Draco huokaisi ärtyneenä. "Mitä minun pitäisi tehdä? En voi vain seisoskella kanssasi paikoillani tietäen, että -"
"Tietäen, että mitä?" Harry keskeytti Dracon lauseen uhmakkaasti.
Draco tuijotti häntä aivan yhtä vihainen katse kasvoillaan. "Anteeksi nyt vain, Harry, mutta sinä et tiedä millaista on tietää oman perheensä olevan vaarassa! Ja tällä hetkellä - hmm, mietitäänpä - omani on aika valtavan suuressa, minä itse mukaan lukien!"
"Mutta tiedän, miltä tuntuu miettiä joka ikinen sekunti, tapahtuuko minulle jotain tänään, yrittääkö hän murhata minut tänään!"
Draco naurahti pilkallisesti. "Sinä se et välitä kuin omasta perseestäsi!"
Harry tuijotti häntä raivostuneena ja puhisi hetken. "Aivan kuin et itse sitten?!"
"Kenenköhän parasta minä tässä nytkin ajattelen?"
"Omaasi!"
Draco nauroi taas pilkallista naurua. "Aivan niin
varmasti..."
"Kenen muunkaan? En ole huomannut sinussa minkäänlaista huolta koskaan, ikinä ketään muuta kohtaan kuin omaa napaasi!"
Draco pyöräytti silmiään. "Anteeksi nyt vain,
valittu, poika-joka-elää, mikä
vittu ikinä oletkaan, jos en osaa näyttää kaikkia tunteitani aivan yhtä jalosti ja tarkasti kuin sinä!" hän huusi astuen lähemmäs Harrya, jonka silmät kiilsivät raivosta.
Oli Harryn vuoro nauraa. "Taidat todella olla vain kateellinen! Itse olet vain isän rahoilla ja maineella ratsastava sydäntensärkijä!"
"Vai vielä kateellinen, sinulleko? Olet naurettavampi kuin koskaan, Potter! En todella haluaisi tuollaista rumilusta naamaani!" Draco ärjyi kiskaisten Harryn otsatukkaa sivuun ja raapaisten arpea. "Ehkä se tehoaa tyttöihin, mutta Merlinin nimeen ei minuun!"
"Sinä se muutu tippakaan! Tiedätkö, olen todella koko tämän ajan ajatellut, että et ole enää se omahyväinen ja ilkeä lellipentu, jota olen kaikki nämä vuodet kestänyt! Mutta pahasti vaikuttaa, että todella olet päästä varpaisiisi pelkkä tyhjänpantti Malfoy!" Harry huusi sanojaan säästämättä ja sylkäisi Dracon jalkojen juureen. Sitten, muitta mutkitta, hän tönäisi Dracon seinään ja katosi pimeyteen.
Dracon ilkeä nauru kiiri Harryn selän takaa. "Mutta tiedätkö mitä, Potter?! Ainakin voin lisätä kertomaasi ansioluetteloon vielä yhden kohdan: poika, joka särki Harry Potterin sydämen!"
Harry käännähti vielä kannoillaan. "
Painu vittuun Malfoy!" hän ärjäisi ääni vihaa tihkuen.
"
Minä voin niin tehdä, toisin kuin sinä, kiitos surkean äitivainaasi!" Draco karjaisi.
Harry pudisti raivokkaana päätään, muttei enää jaksanut sanoa, huutaa, raivota tai mitään muutakaan, joten hän jatkoi matkaansa.
Draco jäi kuuntelemaan Harryn loittonevia askeleita puhisten raivokkaasti ja hengittäen hyvin raskaasti. Sitten, jostain syystä, sitä
Draco ei osannut itse kertoa vielä, hän retkahti seinää vasten ja vajosi lattialle puhjeten hillittömään itkuun. Hän paiskasi taikasauvansa vastakkaiseen seinään ja kuuli sen kalahtavan lattialle. Hän tunsi lihastensa nytkinnän ja oman äänekkään nyyhkintänsä ja vaikerointinsa kaikuvan käytävällä. Jos joku tulisi nyt, hän näkisi jotain hyvin ainutlaatuista ja aitoa, jota Draco ei itsekään osannut siinä vaiheessa tajuta. Hän antoi tunteidensa tulla pintaan ja koki ne aitoina, eikä padonnut enää mitään, mitä hän oli vuosien varrella sisäänsä pantannut.
Draco ei edes huomannut, kuinka Harryn askeleet olivat muuttuneet hitaammiksi ja voimistuivat hiljakseen niiden lähestyessä Dracoa.
Harry jäi seisomaan jonkin matkan päähän nyyhkivästä ja vaikeroivasta Dracosta, muttei sanonut mitään. Hän ei osannut kuvata omia tunteitaan sillä hetkellä, kun näki murtuneen Dracon. Hänen teki mieli mennä tämän luokse ja lohduttaa. Kertoa, kuinka tuo helpotti oloa. Kertoa, kuinka hän oli onnellinen Dracon antaessa päästää tunteensa valloilleen. Kuitenkaan Harry ei siihen kyennyt, vaan käänsi selkänsä ja lähti hitaasti kävelemään pois.
*
Harry ei voinut uskoa totuutta, kun maanantaiaamuna tajusi heräävänsä ja miettivänsä eilistä. Hän ei ollut puhunut tai ollut minkäänlaisessa yhteydessä Dracoon, tai edes nähnyt häntä muuta kuin vilaukselta poikien vessassa illan tullen. Tämä ei kuitenkaan ollut reagoinut Harryyn millään tavalla, mutta toisaalta ei Harrykaan häneen.
Herätessään Harry katsoi kalenteriaan, joka roikkui hänen sänkynsä tolpasta.
"14.2... Tällä päivällä on jokin merkitys, kai?" Harry mumisi itsekseen kammetessaan itsensä ylös sängystään. "Mutta toisaalta, lieneekö sillä väliä", hän mutisi itsesäälissä kieriskellen jo toista päivää.
Suureen saliin astellessaan Harry jaksanut liiemmin kiinnittää huomiota muualle saliin, eikä edes huomannut sen päivän erikoiskoristeluja. Ron oli jättänyt hänelle yöpöydälle viestin, jossa kertoi hänen menneen jo Hermionen kanssa, joten Harry päätti etsiä heidät pöydästä. Hän löysikin heidät nopeasti ja rahjusti heidän luokseen koululaukku olallaan.
"Huomenta", Harry huokaisi istuessaan Hermionen viereen ja Ronia vastapäätä.
Hermione katsoi häntä tutkivasti ja hivenen kauhistuneestikin. "Sinä näytät hirveältä, Harry!" hän huudahti yllättävän kovaan ääneen.
Harry katsoi Hermionea pahasti. "Kiitos, tuo auttaakin oloani kummasti", hän tokaisi ryystäessään teetä pikarista.
Hermione puri huultaan. "Anteeksi, en tarkoittanut... Hmm, onko kaikki hyvin?" hän kysyi rauhallisesti. Ron mutusti rinkeliä ahnaasti
ja tuijotti Harrya hänkin odottaen selitystä.
Harry katsoi toisia kahta kuin tyhmiä. "Onko kaikki hyvin? Onko?" hän sanoi kovaan ääneen. ”Päätelkää vittu ilmeestäni onko?!”
Hermione ja Ron katsoivat toisiaan kauhistuneina.
"Ei taida tosiaan olla asiat hyvin?" Ron mumisi hiljaa Hermionelle heidän katsoessaan Harrya, joka puhisi katsoessaan heitä vihaisena.
”Voitte esittää asianne suoraan minulle”, Harry sähisi heille.
Hermione katsoi häntä huolestuneena. ”Mitä oikein on tapahtunut?”
Harry painoi päänsä ja raapi kaulaansa. ”Draco... Tai siis meille taisi tulla ero tai jotain... En osaa sanoa edes itse”, hän sanoi hiljaa.
"Olen... Pahoillani" Hermione sanoi kuulostaen huolestuneelta. "O-ou..." hän jatkoi osoittaen Suuren salin oville.
Harry käänsi katseensa oville, joista platinahiuksinen luihuinen juuri saapasteli sisään saliin.
Draco käveli verkalleen kohti luihuisten pöytää ja istahti ystäviensä viereen tutkimaton ilme kasvoillaan.
Ron katsoi Harrya kysyvästi, mutta tämä tyytyi pudistamaan päätään ja kohauttamaan harteitaan. Luoja ties, mitä Dracon päässä liikkui.
”Minä menen jo. Nähdään tunnilla”, Harry huokaisi noustessaan pöydästä ja heilauttaessaan laukun olalleen.
Harry naksautteli niskaansa ja raapi päätään kävellessään pois päin. Hän ei todella osannut sanoa, mikä hänellä oli. Miksi hän käyttäytyi näin kummasti ja miksi hänen hermonsa olivat jatkuvasti niin kireällä? Syytä tuskin tarvitsi kaukaa hakea, mutta hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, että kaiken tämän tuskan ja pahan olon aiheuttajana oli mitä suurimmissa määrin Draco. Harry yritti ravistella poikaa pois päästään, mutta se ei näyttänyt tuovan tulosta, ei sitten millään lailla.
Harry ei tahtonut myöntää, että tunteet Dracoa kohtaan olivat jo paljon syvemmät kuin vain pintapuolista ihastumista tämän mahtavia suudelmia ja seksikästä vartaloa kohtaan. Hän oikeasti nautti tämän seurasta, ilahtui hänen näkemisestään ja odotti seuraavaa tapaamista kuin kuuta nousevaa, puhumattakaan siitä, kuinka paljon Dracon huumorintaju upposi hänen sisimpäänsä ja lämmitti mieltä aina, ei väliä kuinka paskaa se oli.
Jos Harry joskus olikin ollut johonkin todella ihastunut, oli tämä aivan jotain muuta. Hän työnsi kuitenkin ajatuksen jatkuvasti pois mielestään varsinkin nyt, kun Dracoa ei ilmeisemminkään enää innostanut olla Harryn kanssa missään tekemisissä. Joten parempi oli vain unohtaa koko typerä ihastuminen ja ennen kaikkea se muita sanoja vahvempi sana, jonka voima muka voitti kaiken.
"No, ainakin se tekee ihmisestä vitun tyhmän", Harry puuskahti itsekseen saapuessaan päivän ensimmäisen luokan eteen. Hän istahti lattialle ja hieroi kasvojaan.
Harry kuuli hitaiden askelien tulevan häntä kohti ja osasi jo odottaa Dracon ilmaantuvan paikalle. Joten hän nosti katseensa ylös ja alkoi tervehtiä, mutta hänen edessään ei seisonutkaan Draco, vaan Seamus. Harry tuijotti häntä.
"Mitä sinä haluat?" Harry kysyi ja käänsi katseensa taas alaspäin.
Seamus istui hänen viereensä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Eikö se ole ilmiselvää?" hän kysyi rauhallisesti sivellessään Harry hartiaa.
"Ei. Tällä hetkellä mikään ei ole", Harry murahti.
Seamus hymähti ja otti toisella kädellään hellästi kiinni Harryn leuasta nostaen tätä.
Harry nosti katseensa Seamuksen ruskeisiin ja hieman murheellisiin silmiin.
"Haluan sinut, Harry", Seamus kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sanat jäivät kaikumaan Harryn korviin.
Harry ei saanut aikaan hymyä, ei surullista ilmettä, ei minkäänlaista reaktiota, mikä olisi kertonut hänen tunteistaan. Hän katsoi Seamusta ilmeettömänä kykenemättä kertomaan, että ele häneltä oli kieltämättä äärettömän romanttinen, kultainen ja täydellinen lukuun ottamatta sitä, että se osoitettiin väärälle henkilölle, vaikka aikakin olisi juuri nyt ollut otollinen tuollaiselle tunnustukselle.
Harry tiesi, että juuri nuo sanat hän olisi tahtonut enemmän kuin mitään kuulla juuri Dracolta, ei Seamukselta.
Harry tyytyi vain silittämään Seamuksen poskea hieman ja laskemaan tämän käden pois leualtaan.
"Voi Seamus..." Harry huokaisi ja tuijotti tyhjyyteen.
Seamus tuijotti Harrya edelleen kuin liimattuna. "Minä odotan sinua, jos tarvitset aikaa. Toisin kuin se Malfoyn joutavanpäiväinen penikka, minä olen arvoisesi ja aion todistaa sen sinulle", hän sihisi Harrylle.
Harry käänsi katseena pois ja tuijotti tyhjyyteen ilmeettömänä. Seamus puhui edelleen, mutta Harry ei kuullut hänen sanojaan. Hän tiesi, ettei mikään, mitä hän sanoisi, voisi muuttaa sitä tosi asiaa, että Draco oli ainoa, joka häntä kiinnosti.
*
Luihuisten tupapöydässä Draco kuunteli ystäviensä puhetta Blaisen uudesta valloituksesta, joka kuului olevan joku brunette korpinkynnestä. Hänen ajatuksensa kuitenkin karkailivat koko ajan, eikä hän edes havainnut, kun keskustelu kääntyi yhtäkkiä häneen itseensä.
Draco säpsähti viimein todellisuuteen, kun Pansy heilutti kättään hänen edessään.
”Herää Draco, todellisuus kutsuu!” Pansy liversi.
Draco huitaisi tämän käden pois naamansa edestä ja katsoi muita happamasti. ”Mitä nyt?”
Crabbe katsoi Dracoa suu auki. ”Eikun me mietittiin, että mitähän öö...” hän sanoi ja hiljentyi sitten ilmeisesti miettimään lauseen jatkoa.
Goyle jatkoi Crabben keskenjäänyttä lausetta. ”Että mitähän sun vanhemmat ja öö niinku tiedät kyllä ketkä miettii siitä, kun seurustelet sen Potterin kanssa?”
Draco mulkoili heitä ja työnsi puuroa suuhunsa. ”No en tiedä”, hän tokaisi. ”Onko sillä jotain väliä?”
Goyle naurahti kuin Draco olisi ollut tyhmä. ”No onhan sillä paljonkin. Tai siis –”
”Se ei ole kuin ajan kysymys, että tiedät-kai-kuka saa tietää sinusta ja Potterista”, Blaise päätti lauseen tuijottaen Dracoa intensiivisesti.
Draco katsoi muita hämmästyneenä. Oliko tämä todella juolahtanut näidenkin mieleen? ”Haluaisin nähdä sen päivän, kun joku siitä hänelle kertoo. Tai siis, uskon nyt, että ainakin vanhempani ovat lojaaleja myös minulle”, Draco sanoi hiljaa.
Muut vaihtoivat synkkiä katseita. Dracon katsoessa heitä kysyvästi, Blaie loi häneen murheellisen katseen.
”No... Vanhemmat ehkä joo, mutta kaikki tuttavat ei niinkään”, hän kuiskasi katsoen Dracoa hivenen peloissaan.
Draco laski lusikan kädestään ja loksautteli leukaansa hiljaa. ”
Mitä?”
Blaise huokaisi ja viittasi pöytään. ”Yksi henkilö puuttuu eikö niin? Se on henkilö, joka eilen sanoi meille kertovansa tänään kaiken tiedät-kai-kenelle”, hän kuiskasi.
Draco käänteli päätään yrittäen miettiä, kuka todella puuttui. Sitten hän käänsi päänsä muihin. ”Nott?”
Hiljaiset nyökkäykset vahvistivat Dracon epäilyt.
the end of chapter seventeen
*