Nimi: Kosketuksia
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Mentalist
Tyylilaji: Öh. Romanssidraama
Paritus: Patrick Jane/Teresa Lisbon/Grace Van Pelt
Ikäraja: S
Yhteenveto: Minä kaipaan jotain.
Vastuuvapaus: En omista Mentalistia enkä hyödy tästä rahallisesti.
KK: Fellurapallura heitti haasteella kirjoittaa Jane/Lisbon/Van Peltiä, kiitos siitä <3
Kaikenlaiset kommentit otetaan iloisena vastaan :)
Kosketuksia
Aurinko paistaa tukahduttavasti, sää on jatkunut kaikin puolin hirveänä viikkoja. Ajatuksetkaan eivät tahdo pysyä kasassa kun on näin kuuma. Ainoa ajatus – eikä sekään ole oikeastaan ajatus vaan tunne – joka päässäni pyörii, on se, että jotain puuttuu.
Minä kaipaan jotain. Kaipaan läheisyyttä, jotakuta vierelleni, sitä ettei tarvitsisi joka yö nukkua yksin. Sitä että voisin jakaa jäätelöpurkkini jonkun kanssa. Kun tiedostin oman kaipuuni ja aloin miettiä sitä, miettiä miten voisin täyttää sen, ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin löytää joku läheltä. Lähelläni taas ovat kollegani. Van Pelt on nainen. Rigsby... Ei. En millään voi kuvitella Rigsbyä muuna kuin työtoverina. Cho – ei, ei ei ei. Cho on ihana ihminen, mutta hänen kanssaan on sama juttu kuin Rigsbyn kanssa. Ja sitten kun mietin, että hän kutsuisi minua Teresaksi ja minä kutsuisin häntä Kimballiksi... Jäljelle jää Jane.
Patrick Jane. Nimi joka sai minut purskahtamaan nauruun kun ensimmäisen kerran sen kuulin. Mies jota usein Kultakutriksikin kutsutaan. Hyvin erikoinen persoona, joka saa minut yleensä ymmälleni vähintään kerran päivässä. Kyllä, jopa lomapäivinäni, hän kun saattaa soittaa tai tulla käymään ihan yllättäen. Kun tarkemmin mietin, en ymmärrä miksen ole tajunnut tätä jo aikaisemmin. Jane hakeutuu itsekin seuraani. Päätän seurailla häntä tarkemmin muutaman päivän.
Ja tottakai hän huomaa sen. Hiton Jane ei koskaan jätä mitään huomaamatta. Hän huomaa että katselen häntä. Hän huomaa sen ja hänen silmänsä pilkahtelevat kiusoittelevaan sävyyn. Mieleni tekisi heittää häntä lusikalla, sellainen kun sattuu olemaan ulottuvillani. En kuitenkaan heitä, mutta ärsyynnyn kun hän vain makaa tuolla sohvalla ja tuijottaa minua silmät pilkahdellen. Ärsyynnyn suunnattomasti.
Nopea vilkaisu ympärille todistaa, että olemme kaksin toimistossa. Jane sulkee silmänsä sohvalla ja kääntää päätään hieman sivuttain, esittää nukkuvaa. Käännyn selin häneen, hengitän muutaman kerran, kiristän poninhäntääni ja käännyn sitten taas häneen päin. Antaa mennä vaan.
Riisun kenkäni, en halua paljastaa hänelle lähestymistäni. Vaikka todennäköisesti hän vaistoaa sen kuitenkin jollain tavalla, hänhän nyt on mikä on. En tosiaan tiedä mitä hänestä pitäisi ajatella.
Astelen kohti sohvaa. Pysähdyn metrin päähän siitä, hengitän muutaman kerran ja katselen Janea. Sitten hän avaa taas silmänsä, läpitunkevat harmaat silmänsä, katsoo minua ja nousee seisomaan. Hiton Jane. Mitäs nyt tehdään, mietin, ja hän ratkaisee tilanteen hymyilemällä kierosti, ei vinosti vaan kierosti, sillä tavalla kuin vain hän osaa, astumalla minun luokseni, silittämällä poskeani peukalollaan ja kävelemällä tyynesti pois.
Hän tietää. Ainahan Jane tietää mitä muiden päässä liikkuu, hän ei vain näytä mitä hänen omassa päässään on. En voi muuta kuin istua sohvalle – se on lämmin hänen maattuaan siinä – ja päästellä muutaman tarkkaan valikoidun kirosanan.
Seuraavana päivänä sama juttu. Ja sitä seuraavana. Siitä tulee oikeastaan rutiini, joka päivä kun muut eivät näe, hän koskettaa minua kevyesti. Poskeani, olkapäätä, niskaa, mitä milloinkin. Ja aina minä jään yksin toimistoon kiroamaan omia toiveitani, haaveitani, ajatuksiani, kun hän lähtee jonnekin suoritettuaan rutiinin sanomatta sanaakaan. Niin tänäänkin. Niskaani kihelmöi vieläkin vaikka olen varma että olen istunut sohvalla pää käsien varassa jo pitkään.
”Lisbon?” kuuluu tuttu ääni.
”Miehet”, vastaan Van Peltille kohottamatta katsettani. Ääneni on hieman tukahtunut, mutta en itke. Hän ynähtää ymmärtämisen merkiksi ja kuulen kuinka hän keittää teetä ja tulee sitten luokseni. Nostan pääni ja hän ojentaa minulle teemukin.
”On keskikesä ja sinä juotat minulle teetä?”
”Tee auttaa”, hän toteaa yksinkertaisesti, istuu viereeni ja juo omasta mukistaan.
Van Pelt tietää mistä minä pidän vaikka olemme työskennelleet yhdessä vain varsin vähän aikaa. Teessä on juuri sopivasti maitoa ja pieni pala hunajaa. Mikä syy minulla olikaan hylätä hänet kaipuuntäyttäjäehdokkaiden joukosta? Se, että hän on nainen. En voi olla tuhahtamatta itselleni kun tajuan miten hölmö olin. Tottakai Van Pelt on ehdokkaista paras, ei kukaan mies voi ymmärtää naista niin kuin toinen nainen ymmärtää.
”Lisbon – Teresa – jos haluat puhua...” hän sanoo hiljaa.
”Kiitos, Grace”, minä vastaan. Oloni on nyt äärettömän paljon parempi kuin pitkään aikaan. Grace antaa minulle tilaa olla, mutta hän on kuitenkin läsnä. Juomme teemme loppuun hiljaisina, sitten minä lasken mukini lattialle ja halaan Gracea tiukasti.
”Olen iloinen, että sinä olet täällä. Tulisin muuten hulluksi noiden miesten keskellä”, sanon hiljaa. Grace vastaa halaukseeni vaikka hänellä on edelleen muki toisessa kädessään. Istumme sohvalla varmaan aika kauan.
Seuraavina päivinä huomaan Janen katselevan hieman kummastuneena kun en enää tarkkailekaan häntä. Ainakin tämän yhden kerran minä olen onnistunut hämmentämään häntä, mikä hyvänolontunne.
Olen pahoillani, Jane, mutta sinä et voi antaa minulle mitä haluan. Sinä olet mies. Ja sinä kosketat liian kevyesti, sinä et ole valmis mihinkään suurempaan, etkä ehkä tule koskaan olemaankaan. Sinä olet vielä naimisissa vaikka vaimosi onkin kuollut. Ei se haittaa, mutta se vain tarkoittaa ettei meitä voi koskaan olla.
Minä tiedän että hän tietää mitä ajattelen. Vaitonaisena mies pyörittää kultaista sormusta vasemmassa nimettömässään ja tiedän, että hän tietää minun olevan oikeassa. Käännän hänelle selkäni ja lähden pois, työpäivä on päättynyt.
Minusta tuntuu että olen täyttänyt kaipuuni kun upotan lusikkani minttujäätelöön ja Gracen lusikka hamuaa jäätelöä samasta purkista.
