Beatrize, kiitos kommentistasi.
Empäs sanokaan, mitä paritusta on tulossa.
~*~
A/N: Nyt luvun tulossa kesti vähän kauemmin, mutta sivuja on nyt (Wordin mukaan) 8, joten kirjoittamisessa meni kauemmin. Yritin jälleen saada parhainta mahdollista aikaiseksi, parantelinkin aika monta kertaa.
Vaikka luvun otsikossa on Carlislea ja Esmeä, niin sitä ei ole nyt niin paljon, lähinnä käsittelee kaikkia, mutta siis Esmen näkökulmasta on kuitenkin:
~*~
Luku 5. Esme & Carlisle ~ Vastauksia ja vääryyttäKohotan kasvoni leppeään iltapäivän tuuleen, hengitän syvään ja rauhallisesti kääntyen vasta sitten seurassani olevan henkilön puoleen. Hymyilen hänelle kohteliaasti ja yritän tulkita katseesta jotain. Se ei kuitenkaan kerro mitään, sillä kasvot ovat ilmeettömät.
”Anteeksi nyt, herra, mutta en ehdi odotella tässä turhaan. Minulla on muutakin tekemistä ja minun on pian palattava perheeni luo”, sanon tyynesti.
”Kirjoittakaa kirje ja sanokaa siinä, että viivytte aikomaanne pitempään”, mies sanoo kylmästi ja kumartuu lähemmäs minua. ”Minulla on paljon kerrottavaa teille.”
”En voi elää puolituntemattomien mukaan. Ja eikö niin, että minulla on valta päättää itse elämästäni?”
”Tietenkin, rouva, mutta asiani on… tärkeä ja… uskon, että sovellutte siihen parhaiten.”
Kohotan kulmiani hämmästyneenä. ”Asiaa mutkistaa se, etten tiedä vieläkään nimeänne.”
Mies hymyilee kohteliaasti ja ojentaa kätensä. ”Anteeksi. Olen Mattheas Biers.”
”Ai”, henkäisen. ”Siis Cassandra Mullown isä?”
”Niin juuri. Mistä tunnette tyttäreni?”
”Mieheni on sairaalassa töissä ja tyttärenne on… tavallaan hänen potilaansa.”
Mattheaksen katse kovettuu. ”Tietääkseni Cassandralla on omaislääkäri. En ole sallinut muita lääkäreitä hänelle.”
”Siitä en sitten tiedä mitään”, sanon ja kohotan käsiäni torjuvasti. ”Olen muuten Esme Cullen.” Hymyilen ja ojennan omankin käteni, mutta mies ei tunnu huomaavan sitä. Vedän sen pois ja ristin käteni syliini turhautuneena.
”Hauska tutustua”, Mattheas tokaisee. ”Jos palaisimme takaisin Cassandraan?”
”Tietenkin”, sanon vaimeasti naurahtaen ja kallistan päätäni kysyvästi. ”Kertokaa vain asianne.”
Mies vilkaisee kullanruskeita silmiäni mietteliäänä ja laskee sitten katseensa kahvilan pöydän puupintaan.
”Enkö voisi mitenkään tarjota teille kahvit?” Hän vielä varmistaa toistamiseen ja katsahtaa sisällä olevaan tarjoilijaan.
”Ei, ette te voi. Anteeksi”, mutisen. ”Saan kohta yliannostuksen, niin paljon olen kahvia tänään juonut”, kerron hänelle sulavasti, valehdellen ilmeenkään värähtämättä.
”Aivan, kahviahan ei pitäisi juoda paljon”, Mattheas myöntelee ja huokaisee sitten väsyneenä. ”Niin, Cassandra. Tiedättehän mikä hänellä on?” Mies kysyy surullisesti.
”Tiedän”, vastaan hiljaa. ”Ja hän ei voi parantua siitä.”
Mattheas irvistää hieman ärsyyntyneenä. ”Ja tuonkin te varmaan saitte tietää mieheltänne. Mitä muuta te sitten tiedätte Cassandrasta? Haluan vain tietää, etten kysele mitään turhaa…”
”En paljon mitään”, sanon kohauttaen olkiani. ”Sen, että hänen perheeseensä kuuluu teidän lisäksenne äiti Erika Mullown ja isoveli Riley Biers.”
”Aivan.” Mattheas vilkaisee minua epävarmana. ”Riley on kadonnut. En ole nähnyt häntä pariin kuukauteen.”
”Niin minä kuulin.” Huomattuani miehen happaman katseen, selitän hänelle rauhallisesti. ”Poikani tyttöystävällä on isä poliisina. Tunnetteko herra Swanin?”
”Charlie Swanin? Tunnenhan minä. Hän johtaa poikani etsimisyritystä.”
”Olen pahoillani hänen katoamisestaan”, kerron miehelle pahoitteluni, vaikka tiedänkin Rileysta enemmän kuin hän.
”Ettehän te satu tietämään pojastani jotain, mikä liittyy hänen katoamiseensa?”
”En, anteeksi. Vain sen, minkä tekin tiedätte. Hän katosi jollain kujalla yöllä.”
”Niin, ja satamasta löytyi hänen kännykkänsä. Parin metrin päässä kännykästä oli pieni verilammikko.” Miehen ääni säröilee loppua kohti aina vain enemmän. ”Poliisi uskoo, että se pieni verilammikko on Rileyn, vaikka mitään varmaa ei ole vielä tullutkaan.”
”Entä kännykkä? Onko siitä selvinnyt mitään?” Kysyn varovaisesti.
”Ei, ei yhtään mitään. Hän ei ole edes soittanut kenellekään oudolle…”
”Olen pahoillani, mutta uskon herra Swanin tekevän parhaansa poikanne löytymiseksi.”
”Niin, en minä häntä syytäkään. Ei vastauksia saa edes parin kuukauden aikana, mutta… Tuntuu vain pahalta, kun tutkimukset eivät ole edenneet yhtään.”
”Onhan se kurjaa”, myöntelen. ”Mutta minulla on tosiaan kiire, joten palaisimmeko takaisin Cassandraan?” Puhuessani vilkaisen hiljalleen pimenevälle taivaalle, jolle alkaa kerääntyä sadepilviä. Luon toisen vilkaisun tarjoilijaan, joka katsahtaa meitä paheksuvasti, olemmehan istuneet terassilla vaikka kuinka pitkään ja kahvila sulkeutuisi jo kymmenen minuutin päästä.
”Anteeksi”, mies sanoo rykäisten. ”Jäimme varmaan siihen, että Cassandra ei voi parantua koskaan taudistaan ja… Hän kuihtuu pikkuhiljaa.”
”Siihen me jäimme”, vahvistan ja nyökkään häntä jatkamaan.
”Niin… Jos te tulisitte hakemaan Cassandran kotiinne, miehenne voisi hoitaa häntä koko ajan ja…”
Pudistelen päätäni osittain järkyttyneenä, mutta myös kieltävästi. ”En nyt tiedä. Olemmehan me teille tuntemattomia ja Cassandra varmaan järkyttyy jos joutuu kodin turvallisesta ilmapiiristä ihan…”
”Olkaa kiltti. Meillä ei tosiaankaan ole sellaista paikkaa, joka takaisi Cassandran turvallisuuden. Katsos kun… Hänen äitinsä on hieman seonnut, puhelee itsekseen ja käyttäytyy joskus hyvin omituisesti. Sellainen ei tee hyvää tyttärelleni. Teillä olisi varmastikin hyvin turvallista, lääkärikin perheessä ja noin lempeältä vaikuttava äiti.”
”Älkäähän nyt. En ole siltikään varma… Kuinka kauan tyttärenne sitten olisi meillä?”
”Niin kauan, kunnes saan hoidettua Erikan hoitoon. En halua järkyttää tyttäreni terveyttä yhtään enempää. Mutta Erika on hyvin jääräpäinen, hän ei oikein usko, että ajattelen hänen parastaan…” Mies selittää surullisesti ja hermostuneesti.
”Ymmärrän tilanteenne”, sanon ja taputan miehen kättä lohduttavasti. ”Mutta…”
”Pyydän, minä luotan teihin täydellisesti. Yritän toki hoitaa Erikan mahdollisimman nopeasti hoitoon, mutta sen ajaksi tarvitsen turvan lapselleni.”
”Niin, aivan”, henkäisen syvään. ”Hyvä on sitten. Pidän huolta Cassandrasta mielelläni sen ajan kuin on tarve. Tokihan minä autan teitä mahdollisimman paljon, koska erityisesti miehelleni potilaiden terveys on todella tärkeää.”
”Kiitos”, mies sanoo vilpittömästi ja nousee tuoliltaan. ”Hän on sairaalassa tällä hetkellä, voitte käydä hakemassa hänet sieltä. Antakaa hoitajille tämä kirjoittamani lappu ja sanokaa heille, että miehenne on saanut luvan hoitaa tytärtäni kotonansa.”
Kohotan kulmiani ja otan lapun häneltä, työnnän sen tiukasti takkini taskuun. ”Eipä kestä. Nyt minun täytyy tosiaan mennä…” Selitän nopeasti ja lähden kävelemään reippaasti sairaalan suuntaan, jonne on kilometri tästä kahvilasta.
Päästyäni lähelle sairaalaa, joku tarttuu minua käsivarresta, kehottaa pysähtymään.
Käännyn seuraajani puoleen lievästi ärtyneenä ja yllätyn kun hän onkin Mattheas. ”Seurasitko minua tänne asti?” Kysyn kummastuneena. ”Luulin, että minun piti tulla tänne…”
Mies pudistelee päätään kulmat kurtussa ja tarttuu minua sitten tiukasti olkapäistä. Pääsisin hänestä irti helpostikin, mutta olen lamaantunut järkytyksestä, joka näyttää jähmettävän minut täydellisesti.
Mattheas astuu meitä erottavan askeleen lähemmäs ja tuo sitten kasvonsa aivan omieni lähelle. ”Anteeksi”, mies henkäisee ja painaa sitten huulensa tiukasti omiani vasten, asettaen kätensä lujasti poskiani vasten.
Hän ei jaksa pitää käsiään kauaakaan poskillani, kun hän siirtyy silittelemään lainehtivia hiuksiani.
Yritän olla hengittämättä, miehen sydämen kiivas syke, veren kohina hänen suonissaan, saa minun kurkkuni kuivumaan palauttaen vampyyriaikani ensimmäiset kuukaudet mieleeni.
Muistan kurkkua kalvavan piinavan janon, sen karheuden, joka hyökyy nytkin ylitseni.
Yritän heikosti irtautua miehestä, mutta katseeni on liimautunut tämän kaulaan, jossa suonet tanssahtelevat lumoavasti.
Aivoni huutavat minua lopettamaan, itsehillintäni, jota luulin hyväksi ja kestäväksi, sellaiseksi joka ei koskaan pettäisi minua silloin, kun verta ei ole edes näkyvillä, yrittää nyt repiä minua irti, mutta turhaan. Jano on kasvanut liian korkealle, vaikka kävinkin vasta eilen metsästämässä.
Vielä kerran itsehillintä yrittää tempaista minut irti, mutta se onnistuu vain sen verran, että huomaan, ettei lähimaillakaan ole ketään ihmistä todistamassa.
”Carlisle”, kuiskaan ja tiedän hänen pettyvän minuun, kun hänen vuosikausien valmennus ihmisen verta kohtaan on mennyt hukkaan.
Mutta nyt mieleni kuiskailee minulle petollisia sanojaan, kehottaa ainoastaan kerran sortumaan houkutukseen.
”Esme?” Mies kuiskaa ja vetäytyy minusta kauemmas tajutessaan virheensä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus, mutta…”
Mattheaksen sanat jäävät kesken kun hän huomaa silmieni tummenneen, ylähuulen kohoavan uhkaavasti.
Astun lähemmäs miestä muristen vaimeasti.
”Ei yksi kerta haittaa mitään…” Pienet paholaiset kuiskivat lempeästi.
”Esme? Oletteko te kunnossa? Tarkoitukseni ei todellakaan ollut…”
Loikkaan miestä kohti sähisten, kaadan hänet selälleen maahan. Mies yrittää rimpuilla irti hätääntyneenä, mutta painan toisella kädelläni hänen vatsaansa, toisella kumarrun sipaisemaan valtimoa.
Polvistun aivan hänen viereensä, nyt kuulen entistä selvemmin veren kohinan, ja painan huuleni tämän kaulaa vasten. Nuolaisen sitä leikillisesti, vasta sitten upotan hampaani miehen kaulaan antaen veren rautaisen maun valua kurkkuuni ihanasti.
Mies yrittää huutaa apua viimeisillä voimillaan, mutta kurkusta tulee vain tukahtunut parahdus, sitten mies on kuollut.
Vetäydyn Mattheaksesta irti hämmästyneenä ja pelokkaana teostani. Nyt kun veren lumous on poissa, tajuan mitä olen tehnyt.
Painan pääni polviani vasten nyyhkyttäen kyynelettömästi, mutta tiedän, että ruumista ei voi jättää tuohon.
Nousen kankeasti seisomaan ja huomaan vieressäni olevan viemäriritilän. Tempaisen sen irti rajusti ja työnnän miehen ahtaasta aukosta alas.
Kuuluu molskahdus, kun Mattheas osuu veteen ja sen jälkeen pientä pulputusta kun hän vajoaa sinne.
Painan ritilän tiukasti paikoilleen ja hölkkään viimeisen matkan aina sairaalan neuvontaan saakka. Siellä hymyilen kohteliaasti virkailijalle, salaten sisälläni olevan pakokauhun, ja kaivan Mattheaksen kirjoittaman lapun esiin. Virkailija lukaisee sen läpi ja nyökkää hyväksyvästi. Selityksiä ei kaivata onnekseni, vaan pääsen hakemaan Cassandran suoraan hänen huoneestaan.
Kun pääsen hänen ovelleen, kopautan sitä kevyesti ja aukaisen sen vasta sitten. Astun sisään hymyillen Cassandralle, joka on muuttunut Carlislen kertomasta tytöstä. Nyt hänellä on silmien alla tummat varjot, hän näyttää erittäin väsyneeltä ja elämään kyllästyneeltä.
Hiukset ovat edelleen yhtä kauniin kiharaiset ja tuuheat, mutta nyt niistä puuttuu Carlislen kuvailema kiilto.
Tytön huulet ovat kuivuneet, vaikka hän nuoleskeleekin niitä vähän väliä, joko hermostuneesti tai sitten pelokkaasti, en osaa sanoa varmasti.
Kiiruhdan tämän sängyn vierelle ja tartun häntä kädestä hellästi. ”Hei, Cassandra. Mitä kuuluu?”
”Esme?” Cassandra kysyy vapisten ja räpäyttää silmiään. ”Tulitko muuttamaan minut?”
”En, kultaseni, ainoastaan hakemaan sinut luoksemme.”
”Miksi?” Kuuluu käheä kuiskaus.
”Isäsi toivoi, että pidämme sinusta huolta.”
”Isä! Missä hän on?”
”Voi kultaseni!” Henkäisen ja katson häntä surullisesti. ”Olen pahoillani, mutta hän on kuollut.”
Tyttö ei nyyhkytä, kyyneleet vain valuvat hiljalleen pitkin poskia. ”Miten hän kuoli?”
”Auto-onnettomuus”, valehtelen ja silitän Cassandran hiuksia.
”Entä äiti?”
Epäröin, koska en ollut valmistautunut hänen kysymykseensä. ”Tuota… Hän ei ole siinä kunnossa, että voisi hoitaa sinua. Sen takia tulet meille.”
”Onko minulla lupa lähteä?”
”Kyllä on. Sen kun vain lähdemme. Minä voin kantaa sinua”, sanon lempeästi ja nousen seisomaan. ”Irrotan vain sinut johdoista. Ei kai sinussa ole kiinni muita kuin tippapullon letku?”
Cassandra vain pudistaa päätään kieltävästi ja vajoaa takaisin ajatuksiinsa.
Irrotan johdot nopeasti, mutta huolella, ja palaan sitten takaisin tytön sängyn vierelle.
”Mennäänkö? Perheeni odottaa minua jo kotiin.” Ojennan käteni kutsuvasti häntä kohti ja tyttö liikahtaa lähemmäs minua heikonlaisesti.
Nostan hänet syliini kevyesti ja lähden rivakasti huoneesta.
”Sinun ihosi on kylmä, niin kuin arvelinkin”, Cassandra mutisee itsekseen ja sipaisee ohuella sormellaan poskeani.
”Niin on”, mutisen hymyillen.
~*~
En ole ehtinyt astua askeltakaan ovesta sisäpuolelle, kun Edward tukkii tieni vaimeasti muristen.
”Mitä
tuo täällä…” Edward ärähtää. ”Anteeksi, korjaan sanomani hienovaraisemmaksi.
Etkö välitä Jasperista yhtään? Hänellä on tarpeeksi kestettävää Bellassakin ja nyt sinä tuot pienen lapsen…”Hän pitää pienen tauon ja jatkaa: ”Sinulla taitaa olla meille myös jotain sanottavaa. Carlisle ei ilahdu.”
”Edward, anna olla”, Jasper murahtaa hänen takaansa ja katsahtaa lapseen arvioivasti. ”Onko tuo se Cassandra, josta Carlisle puhui yksi ilta?”
”Kyllä on. Ja anteeksi kovasti, mutta hänen isänsä…”
”Ei se mitään”, Jasper kuiskaa ja häviää saman tien näkyvistä.
Astun sisälle lapsi edelleen sylissäni ja yritän etsiä sinua katseellani, hermostuneena ja myös pelokkaana.
Lasken Cassandran olohuoneemme sohvalle ja istuudun häntä lähellä olevalle tuolille. Painan pääni käsiini murheellisesti, keinutan itseäni rauhoittelevasti, kunnes joku laskee kätensä olkapäälleni.
Kohotan katseeni sinuun hetkeksi, mutta lasken sen sitten alas häpeissäni.
”Edward sanoi, että sinulla on asiaa”, sanot hiljaa ja vilkaiset nukkuvaa Cassandraa pikaisesti.
”Niin”, henkäisen ja jähmetyn liikkumattomaksi.
”Esme rakas, katso minuun”, pyydät hellästi ja painat kätesi poskilleni. ”Voit puhua minulle kaikesta.”
Pidän katseeni kuitenkin varpaissani enkä suostu toteuttamaan pyyntöäsi.
”Esme…” Kohotat kasvojani silmiesi tasolle ja huomaan kasvoissasi välähtävän huolestuneisuuden, joka muuttuu nopeasti tyyneydeksi. ”Puhu minulle. Pyydän”, kuiskaat niin hiljaa ja nopeasti, että sitä voisi luulla tuulen huminaksi.
”Carlisle”, sanon hiljaa ja kohdistan katseeni hänen nenäänsä. ”En voi…”
”Miksi et?”
”En halua”, mutisen, ääneni särähtää voimakkaasti.
”Esme, kuinka vakavaa se on?” Huokaat ja pakotat minut katsomaan silmiisi. Niistä näkyy tuska ja epävarmuus.
”En tiedä… Vakavaa kuitenkin. En tiedä annatko anteeksi.”
”Siksikö et halua kertoa?” Painostat ja tiukennat otettasi hieman poskillani.
”Niin. En tiedä miten sinä itse näet… Tekemäni asian.”
”Yritä”, kehotat. ”En minä sinua tuomitse heti.”
”Hyvä on.”
Sormesi hyväilevät poskiani rauhoittavasti, katseesi huomaa heti silmissäni näkyvän levottomuuden.
”Tapoin ihmisen”, kuiskaan nopeasti ja ääneni sortuu kokonaan. Sormesi jännittyvät poskiani vasten, mutta katseesi on rauhallinen.
”Tuntemattomanko?”
”Ei, vaan… Cassandran isän.”
Säpsähdät rajusti ja vetäydyt irti minusta varovasti. ”Miksi?”
Nousen ja yritän paeta ohitsesi, mutta tartut minua tiukasti olkapäistä. ”Esme?”
”Minä…” Suljen silmäni ja pudistelen päätäni epätoivoisesti. ”Onko minun pakko kertoa?”
”Kyllä on, tämä koskee minuakin… Ja Cassandraa.”
”Hyvä on”, ärähdän ja puristan käteni nyrkkiin. ”Hän yritti suudella minua ja minä… Vastasinkin siihen ihan hetkeksi, mutta sitten… En tiedä, hänen veren tuoksunsa vei kaiken ajatuskykyni ja… Sitten tapoin hänet, imin hänet kuiviin ja… Heitin viemäriin.
Tiedän, se oli väärin, mutta…” En pystynyt sanomaan enää mitään, vaan aloin täristä kauttaaltaan, äänenikin mureni loppua kohti.
”Hyvä on”, sanot täysin tasaisesti ja päästät otteesi irti olkapäilläni. ”Kiitos kun kerroit totuuden.”
”Carlisle, olen oikeasti pahoillani. En tiedä mikä minuun meni…”
Käännähdän sinun puoleesi, mutta huomaan, että olet kadonnut. ”Carlisle? Sanoit, ettet tuomitse minua heti, vaikka vakavaa tämä onkin.”
”En tuomitsekaan.” Säpsähdän ääntäsi, joka tulee takaani rauhallisesti. ”Mietin, mihin tämä voi johtaa.”
”Ei mihinkään”, tokaisen. ”Se oli puhdas vahinko. Tuollaista ei tapahdu toista kertaa, vannon sen.”
”Esme… En osaa sanoa mitään. Vuosikausia olet ollut rauhallinen, et ole tuntenut halua tappaa ketään, et edes Bellan syntymäpäivillä, jolloin hänestä tuli paljon verta…”
”Hänen tuoksunsa on kyllä huomattavasti Mattheaksen verta parempaa”, myönnän.
”Onnistuit silti poistumaan huoneesta, kun olosi tuli tukalaksi.”
”Niin ja en tajua, miksen pystynyt samaan Mattheksen kanssa, vaikka olimme ulkona…”
”Minun täytyy miettiä tätä kunnolla, mutta… En ole vihainen sinulle, vain huolissani.”
”Tiedän sen.” Vaimea suhahdus ja olet taas poissa.
Kävelen Cassandran sängyn vierelle ja säikähdän kun huomaan hänen olevan hereillä.
”Tapoitko sinä isäni?” Tyttö kysyy itkien ja painautuu sikiöasentoon tiukemmin.
En vastaa mitään, nyökkään vain häpeissäni ja yritän nousta, mutta Cassandra painaa kuuman kätensä kädelleni.
”Älä mene. En syytä sinua, et mahtanut sille mitään.”
”Hyvä on, kiitos”, mumisen hiljaa. ”Ajattelin vain kysellä Rileysta, jos haluat kertoa.”
”Ai”, Cassandra säpsähtää hämillään. ”Mutta saat antaa sitä ennen yhden vastauksen.”
Katsahdan häneen kysyvänä ja epävarmana.
”Tuleeko minusta joskus… Pian vampyyri?”
”En tiedä, kultaseni. Olet liian nuori ja me emme halua muuttaa ketään ilman syytä tai ainakaan… Jos ei ole pakko. Vältämme sitä.”
”Ei se haittaa jos olen nuori. Kuolen kuitenkin pian ja… Minusta tuntuu kauhealta kuolla näin varhain.”
”Cassandra, se ei ole niin selvää, sinun muuttumisesi ei ole pelkästään meistä kiinni.”
”Mistä sitten?” Kuuluu pelokas kysymys.
”Toisista vampyyreista, jotka tavallaan ohjailevat meitä muita. Heillä on tiukka vaatimus nuoria vampyyreita kohtaan”, vaikenen ja vilkaisen Cassandraa varovaisesti. ”He tappavat nuoret ja varomattomat.”
”Ai.” Yllemme lankeaa syvä hiljaisuus, kuuluu vain Cassandran nopea sydämen tykytys.
Hän rikkoo hiljaisuuden huokaamalla syvään ja pitkään. ”Halusit kysellä Rileysta.”
”Niin halusin”, myönnän. ”Tiedätkö, kuka muutti hänet?”
”En, en tiedä. Hän on sanonut vain, että yksi nainen, jota hän on myös kehunut kauniiksi.”
”Hyvä on”, sanon ja sipaisen hellästi Cassandran hiukset pois kasvoilta. ”Onko… Onko hän puhunut mitään Bellasta?” Lapsi huomaa äänessäni paistavan pelon.
”Kyllä on, vaikka minkälaista.” Räpäytän silmiäni hämmästyneenä, enkä voi salata mielessäni kalvavaa kauhua.
”Mitä haluat tietää siitä?” Tyttö kysyy varovaisesti, tutkaillen kasvojani herkeämättä.
”Kaiken”, naurahdan kuivasti. ”Riley… Mitä hän tuntee Bellaa kohtaan? Yrittääkö hän löytää tämän, pitää saaliina…?”
”Ei, ei mitään sellaista. Hän rakastaa Bellaa yli kaiken.”
Kun Cassandra on sanonut sen, huomaan koko perheen tulleen samaan huoneeseen kiinnostuneena. Bellankin, joka seisoo muista erillään ja tuijottaa Cassandraa kauhuissaan ja vapisten. Emmett liikahtaa häntä kohti ja kietoo kätensä Bellan vyötärölle tukien tätä, koska Bella näyttää olevan pyörtymispisteessä.
Edwardin kasvot ovat pelottavasti synkistyneet, silmät ovat täysin mustat ja hän puristelee käsiään tiukasti nyrkkiin muristen vaimeasti.
Alicen silmistä paistaa järkytys, hän on tarrautunut Jasperin käsivarteen tiukasti.
Jasperin katseessa taas on niin monia tunteita, ilmeisesti jokaisesta jotakin, ettei kukaan voi olla varma hänen suhteensa. Yhtäkaikki, hän on painanut päänsä Alicen olkaa vasten, suu on puristunut tiukasti pelkäksi viivaksi.
Sinä taas näytät tyyneltä, mutta valppaalta ja selvästi kiinnostuneelta seisoessasi Rosalien vieressä, jonka kasvot ovat epäuskoiset.
Käännyn takaisin järkyttyneen Cassandran puoleen. ”Ei hätää”, kuiskaan hänelle ja katsahdan Bellaa epäuskoisesti. ”Miten… Miten on mahdollista, että olet rakastanut punasilmäistä vampyyria? Se on vaarallista ja uhkarohkeaa…” Vaikenen kun ääneni alkaa kuulostaa liian äidilliseltä ja syyttävältä. ”Ja missä vaiheessa?”
Bella naurahtaa hysteerisesti ja silmistä paistaa edelleen kauhu, mutta nyt siihen on tullut myös vihaa. ”Sanoissasi on virhe. Rakastan häntä edelleen.” Bella vilkaisee Edwardia välinpitämättömästi ja kääntää katseensa takaisin minuun. ”Hän ei tee minulle pahaa, ja kuten huomaatte, hän ei ole vielä tappanut minua.” Bella haparoi sanoissaan, hän ei nähtävästi osaa muuttaa sanoja oikeiksi. ”Silloin kun… Edward jätti minut, en ollut Jacobin kanssa koko aikaa, vain ehkä kuukauden tai kaksi. Muun ajan olin Rileyn kanssa, tapasimme aina salaa Port Angelesissa… Siellä, missä oli niitä humalaisia miehiä, silloin kun Edward pelasti minut ensi kertaa.” Sanat tulevat sotkuisena vyyhtenä, nyt kyyneleet valuvat vuolaasti pitkin kasvoja.
Kaikki muut, jopa Cassandra, ovat vaienneet ja uponneet hiljaisuuteen, huoneessa puhuvat enää minä ja Bella.
”Entä Charlie?”
”Kerroin hänelle aina meneväni Jacobin luo, hän ei epäillyt mitään, koska olin Jacobin kanssa vasta viimeiset kuukaudet ennen kuin Edward tuli takaisin. Eli Jacobkaan ei päässyt kertomaan mitään kenellekään, vaikka ei hän muutenkaan halunnut. Ei häntä sillä tavalla kiinnostanut tekemiseni.”
”Mutta… Miten sinä oikein tapasit Rileyn?”
Bella naurahtaa synkästi ja laskee sitten katseensa lattiaan. ”Hänen piti yksi ilta tulla tekemään tarkastuskierros Victorian toimesta kotiimme, silloin kun hänkin luuli, että olin yötä Jacobin luona ja että isä oli yökalassa Harryn kanssa. No, sattui virhe, minä olin yksin huoneessani kirjoittamassa esseetä ja hän… Niin, Riley vain pölähti ikkunasta sisään ja katsoi minua järkyttyneenä. Kyllähän hän hetken näytti siltä, että hän halusi tappaa minut, mutta sitten se muuttui kiinnostukseksi ja hämmästykseksi.” Bella nauroi nyt aidosti muistolleen. ”En tiedä mitä sitten tapahtui, hän tuli joka yö, niin kuin Edwardkin aikoinaan, ikkunastani sisään ja sitten me juttelimme kaikenlaista. Lopulta suhteemme muuttui aika vakavaksi ja hän ehdotti, että tapaisimme päivisin Port Angelesissa ja öisin huoneessani.”
Pudistelen päätäni kauhuissani. ”Eikö hän tuntenut missään vaiheessa halua tappaa sinua? Entä miten hän selitti Victorialle pitkät poissaolonsa? Niin, miten te sitten erositte?” Kysyn nopeasti ja sekavasti, mielessäni on liikaa kysymyksiä.
Bella katsoo minua turhautuneena ja vaihtaa painonsa toiselle jalalle.
”Ei, ei tuntenut. Ihmettelen sitä itsekin edelleen, mutta niin se vain on. Kun katsoin häntä silmin, niistä näkyi vain rakkaus, ei tappamisen halua… Hän kävi kuitenkin metsästämässä ennen tapaamistamme.” Bella huokaisee hiljaa ja pyyhkäisee silmiään. ”Victorialle hän sanoi, että hän vahtii minua jatkuvasti, seuraa elämääni, jotta Victoria… Voisi sitten ajan kuluessa, sopivan hetken tullessa tappaa minut. Mutta siinä kävi sitten niin, että eräänä päivänä Victoria löysi minut ja Rileyn Port Angelesista… Niin no, suutelemasta…” Bella vilkaisee murisevaa Edwardia irvistäen. ”Ja hän suuttui, lievästi sanottuna. Hän hyökkäsi kimppuuni, mutta ehti vain puraista minua, ennen kuin Riley ehti väliin ja rauhoitti Victorian.” Bella vaikenee ja silmistä näkee, ettei hän kerro kaikkea, mutta kukaan ei uskalla kysyä yksityiskohtia.
Hän kallistaa päätään hieman ja pyyhkäisee hiukset sivuun kaulaltaan ja sipaisee puolikuunmuotoista arpeaan varovasti.
Edward sähähtää vihaisesti, mutta pysyy paikallaan. ”Tarkoitatko sinä, että se… Victorian katala
nuolija imi sinusta myrkyn pois?”
”Tarkoitan”, Bella sanoo tekopirteästi, mutta jäätävästi. ”Pystyy siihen muutkin kuin sinä.” Hän vilkaisee meistä jokaista pikaisesti, nyt katseeseen tulee pientä surua. ”Hän jätti minut, koska halusi miettimisaikaa.”
”Mitä varten?” Edward kysyy pilkallisesti.
”Se on oma asiani. Ja nyt… Haluan ulos kävelemään.”
”Et mene!” Edward ärähtää. ”Siellä on toinen vampyyri. Siis Riley.”
Bella vain kohottaa kulmiaan ja häipyy ovesta, välittämättä muiden huudoista ja kielloista.
