// Alaotsikko: K11, ns. romanttinen komedia
Author: indichyra
Rating: K11
Genre: drama, romance, het, (humor), (fantasy), angst (ainakin ekassa luvussa, sen jälkeen harpataan paljon kevyempään tyyliin.. pahoitteluni hitusen pomppivasta kyydistä tunnelmien suhteen :----D)
A/N: Tämä jokseenkin kliseinen idea on kummitellut mielessäni jo pitkään, ja ajattelin vihdoin toteuttaa sen :----D Kyseessä on siis se perinteinen girl meets boy höystettynä randomilla puolifantasiamaailmalla, murhayrityksellä ja sen sellaisella.. Halusin myös kirjoittaa tarinan jossa on päähenkilönä tsundere-tyttöhahmo, ja tässä se nyt toteutui. Kirjoittaminen oli kivaa, julkaisen nyt ensimmäiset kaksi lukua. Olkaa hyvät! :----}
ps. Mä en todellakaan ole hyvä keksimään otsikoita, enkä olisi mielellään ees erityisemmin otsikoinut tätä, mutta pakko tohon jotain oli keksiä. Siispä anteeksi tökerö nimi.
A/N2: Ensimmäinen luku tosiaan sisältää jonkun verran angstia ja melodraamaa, mutta älkää säikähtäkö, tunnelma heilahtaa kevyempään jo seuraavassa luvussa. Mä yritin olla tekemättä tästä ihan kamalan dramaattista!, mutta siitä vähän tuli sellanen. Ei sillä että angstissa mitään vikaa olisi, mutta se ei oikein sovi tämän tarinan yleisilmeeseen.. Alun tapahtumia oli vaan tosi vaikea kuvata ilman hirveetä dramaattisuutta. Toivottavasti kelpaa silti.
I
Menetyksistä
”Shana, keitä lisää vettä”, väsyneen näköinen nainen sanoi pitkänhuiskealla tytölle, joka nyökkäsi riuskasti ja käveli naarmuuntuneen vanerilevyn toiselle puolelle kummallisen virityksen ääreen. Se oli eräänlainen epäsiisti metallitaso, jonka alla paloivat laiskat liekit. Shana kumartui, tökki melkein mustiksi hiiltyneitä puunkappaleita tikulla ja puhalsi hiukan. Tuli näytti heräävän henkiin kuin feenikslintu nousee tuhkasta, ja sen hehku nousi nyt kaksi kertaa korkeammalle hipoen teräslevyn alapintaa. Shanan hengitys huurustui ja sai aikaan pienen pilven. Oli kamalan kylmä, ja Shana huomasi, että hänen koko vartalonsa tärisi. Hän hieroi käsiään yhteen ja antoi vaatimattoman tulenhehkun lämmittää niitä.
Lopulta hän nousi ylös ja nosti maasta sinisen teepannun. Shana kaatoi pannuun vettä likaisesta kanisterista ja jäi odottamaan. Minuutit kuluivat, ja hänen oli pakko pudottautua istumaan ja mennä niin lähelle tulta, että se melkein nuoli hänen lämpöä himoavia käsiään. Lopulta kotoisa porina täytti vanerilevyin rajatun keittiön ja hampaatkin lakkasivat kalisemasta. Shana odotti vielä hetken ja kantoi sitten pannun viereiseen huoneeseen. Zair makasi kalpeana, melkein elottoman näköisenä, märkä rätti otsallaan. Hän oli näyttänyt siltä jo kolme päivää. Vain kylmänhöyry kertoi, että pikkuveli eli ja hengitti.
”Kiitos”, uupunut nainen sanoi ja kaatoi vettä kolmeen muovimukiin. Hän otti taskustaan nuhjuisen teepussin ja käytti sitä jokaisessa mukissa, kunnes neste oli läpinäkyvän punaruskeaa. Sitten hän otti pienimmän mukin ja nosti sen Zairin huulille.
”Hän on kyllä hereillä, hän ei vain jaksa sanoa mitään juuri nyt.”
Shana nyökkäsi ja katsoi, miten laiha tee hiljalleen hupeni Zairin mukista. Lopulta tämä käänsi päänsä pois, vaikka muki oli vielä puolillaan. Shana joi oman teensä ja seisoi hetken hiljaa.
”Äiti, menen käymään ulkona”, hän sanoi vaimeasti.
Seena nyökkäsi.
Ulkona oli pimeää, mutta kun Shana pääsi pois Marloen hökkelialueelta, katuvalot ja asuintalojen ikkunat toivat lohtua myöhäiseen iltaan. Täällä lumi oli siirretty siististi pois kävelyteiltä, eikä loistanut valkoista aavehehkua kuten kotona päin. Kello oli varmasti ainakin kymmenen, eikä Shana olisi halunnut mennä kotiin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt lunta. Kaupungissa ei ollut ollut näin kylmä kertaakaan ennen hänen elinaikanaan. Ja nyt Zair sairastui, kun kotona oli niin hyytävän kylmä. Oli heillä paksuja huopia, mutta ne ja kuuma tee eivät vain tuntuneet auttavan veljen vilustumiseen. Ehkä hänen tilansa oli jopa huonompi kuin aluksi. Shanaa hytisytti, mutta se ei johtunut kylmästä. Zair oli hänen ainoa veljensä ja ainoa ystävänsä. Jos hän kuolisi – ei, Shana ei halunnut uhrata asialle ajatustakaan. Ei ajatteleminen mitään auttanut. Oli toimittava.
Kuin kohtalon oikusta Shana huomasi ohuen lumikerroksen alla kauniiseen paperiin käärityn karamellin. Hän hymähti ja päätti sittenkin mennä kotiin. Ehkä Zair olisi hereillä ja voisi syödä karkin. Shana päätti kuitenkin kiertää kukkulan kautta, koska sieltä näki koko laajan valomeren. Hän ei tiennyt, montako ihmistä kaupungissa asui, mutta valaistujen ikkunaruutujen määrästä päätellen enemmän kuin hän pystyi edes kuvittelemaan. Kerran yöllä hän oli yrittänyt laskea valotäpliä, mutta ei osannut sataa pidemmälle. Shana osasi kyllä lukea ja laskea, mutta aika huonosti, koska hän oli saanut vain äidin puolihuolimatonta opetusta.
Valomeren kirkkain tähti oli Ministerin palatsi, joka seisoi kaupungin keskellä juuri niin mahtipontisena kuin aina ennenkin. Shana erotti hienostuneet marmoriportaat ja kaiverretut pylväät täältä asti, ja yhtäkkiä hänessä kuohahti viha. Miksi ne siellä saivat olla lämmitetyssä paratiisipalatsissa, kun hänen piti nukkua pakkasessa? Se ei ollut mikään uusi tunne, ja hänen piti vain siirtää se syrjään, kuten aina.
”Kiitos”, Zair sanoi käheästi, kun Shana kuori karkin ja laittoi sen hänen suuhunsa.
”Hyvää yötä”, Shana hymyili ja silitti Zairin päätä. Veli ei ollut kuin vuoden nuorempi ja tuntui hassulta silittää häntä kuin pikkulasta, mutta se ei juuri nyt haitannut kumpaakaan. Shana nukahti nopeasti tehtyään huovista lämpimän syleilyn huoneen nurkkaan.
Aamuyöllä Zair rahisi pelottavasti, ja Seena, joka oli nukahtanut hetkeksi, heräsi kauhuun. Vaivalloinen, koriseva hengitys kuulosti pelottavalta, eikä hän tiennyt, mitä olisi tehnyt pojalleen. Hän keitti lisää teetä, mutta Zair ei suostunut juomaan.
Lopulta hengitys hiipui olemattomiin.
Zairia ei enää ollut.
Se oli Shanan mielestä niin väärin, että hän olisi voinut hakata kenet tahansa, joka sattui tulemaan vastaan. Hän yritti purkaa raivoaan äitiinsä, vaikka se tuntuikin väärältä.
”Miksi et vienyt Zairia lääkäriin? Varmasti ne olisivat ottaneet! Eiväthän ne olisi voineet käännyttää noin sairasta ihmistä takaisin kotiin kuolemaan..”
”Kyllä olisivat.” Äiti itki, mutta Shana ei saanut itsestään puristettua kyyneltäkään. Hän mietti vain, miten voisi kostaa kaiken tämän.
Silmä silmästä, hammas hampaasta. Hän ei saanut olla ainoa, joka joutuu menettämään jotain kallisarvoista.