Muahahaa.. Toinen luku on valmis! Valmis! VALMIS! Joku on vähän innoissaan....
mellonami, kiitos kommentistasi. Jep, luku oli lyhyt.
Mya Musta, Kiitos!
)
Kukkamaaria, Kyllä Sirius Hermionen isänä
. Ihanaa, että pidät
. Kiitos kommentistasi.
Luku 2. Ensitapaaminen
SIRIUS
Nyt kun olen syyttömänä Azkabanin sellissä, en voi ajatella muuta kuin vaimoani Alisa Mustaa ja lastani Hermione Mustaa. Mitä heille on käynyt? Ovatko he edes hengissä? Kysymyksiä pyörii päässäni, muttei yhtäkään vastausta. Mietin usein myös, että miten kummipojalleni Harry Potterille on käynyt. Nyt kun kerran Lily ja James ovat kuolleet mietin usein, että missä Harry asustelee. Orpokodissa?
Viikot täällä ovat lievästi sanottuna helvettiä. Saati sitten minulle, joka olen ollut tällä kolmetoista vuotta. En tiedä itsekään, miten olen onnistunut pysymään järjissäni täällä ollessani. Kaipa syynä ovat Hermione ja Alisa, ne kaksi jotka haluan niin kovasti nähdä taas.
Tänä iltana istun taas pienellä puisella penkillä, mutta olen tehnyt suunnitelman. Aion paeta, aion paeta pois. Kenties lähelle Tylypahkaa, jossa näkisin Hermionen. Tietäisin, minkä näköinen hän on, tietäisin millainen hän on, ketkä ovat hänen kavereitaan. Haluan niin kovasti nähdä hänet.
Nyt tulevat ankeuttajat, mutta minä en ole enää ihminen. Olen onnistunut muuttamaan muotoni koiraksi. Animaagisuudesta on paljon enemmän hyötyä kun silloin ennen ajattelinkaan. Livahdin sellin kaltereiden ohitse ja olin vapaa! En ollut enää sellissäni. Minun piti vielä vain päästä pois koko saatanan vankilasta niin tuntisin olevani vapaa. Saisin hengittää raitista ilmaa.
Juoksin koirana kaikkien muiden vankien ohi. Useimmat vaikeroivat unissaan. He olivat jo täysin järjiltään. Kumma kyllä, sinä iltana ajattelin serkkuani Bellatrixia ja tunsin vahingoniloa. Minä olisin vapaa tästä illasta saakka, hän olisi Azkabanin selissä. Mikä voitonriemu minuun iskikään. Muistan sen varmasti aina.
Haukahdin ilosta, kun astuin ulos Azkabanista. Nyt olin todellakin vapaa! Sain tehdä melkein mitä vain. Paitsi mennä ihmisten ilmoille tietysti.
Uin mantereelle ja sieltä kävelin luolaan, jossa nukuin yön. Se yö oli onnellisin pitkiin aikoihin. Ja tiesin, mitä saisin muutaman kuukauden päästä nähdä. Hermionen.
HERMIONE
Jostain syystä tunsin hirveää innostusta mennä keskellä yötä ulos. En tiennyt miksi, mutta minulla oli vain sellainen tunne. Halusin mennä ulos. Jokin käski minun mennä ulos, tuuli kuiskasi sen korvaani. Se kutsui minua.
Puin päälleni mustan hameen, joka ulottui polviini saakka. Yläosaksi valitsin punaisen villapaidan, jalkoihini laitoin punakeltaiset villasukat ja niiden päälle valkoisen lenkkarit. Sen jälkeen otin taikasauvani ja tungin sen mustan hameeni taskuun.
Puettuani hipsin hiljaa varpasillani ulos. Tiesin, etten missään nimessä olisi saanut tulla ulos, varsinkin kun Sirius Musta oli vielä vapaalla. Mutta minä en pelännyt. Tunsin vain välinpitämättömyyttä ja halua rikkoa sääntöjä. Outoa, minä Hermione Granger haluan rikkoa sääntöjä, Ron pyörtyisi jos kuulisi.
Ulkona oli pilkkopimeää. En nähnyt mitään.
”Valois”, kuiskasin ja taikasauvaani syttyi pieni, mutta hyvin kirkas valo.
Samassa kirkaisin kovaan ääneen. Edessäni seisoi iso musta koira. En tiennyt mistä se oli tullut tai mitä se teki siinä. Se oli hyvin pelottavan näköinen.
Yhtäkkiä koira loikkasi ja juoksi Kiellettyyn Metsään. En tiennyt miksi, mutta ryntäsin sen perään. Juoksin kauan koiran perässä. Sillä oli etumatka, ja yhtäkkiä se katosi.
Kun tulin paniikissa siihen kohtaan, jossa se oli kadonnut näin hänet ensimmäisen kerran. Tajusin siinä samassa, että olin mennyt lankaan. Edessäni seisoi Sirius Musta.
En tiennyt mitä tekisin. Pakotietä ei ollut. Olin vankina… Minua pelotti. Ensimmäisen kerran elämässäni olin yksin tällaisessa tilanteessa. Yleensä minulla oli Harry tai Ron tukenani. Nyt olin yksin. Ihan yksin.
”Ei sinun tarvitse pelätä minua”, Musta kähisi. Hänen äänensä pelotti minua enemmän, kuin hän itse. Se oli käheää. Hän ei ollut varmasti puhunut muutamaan kuukauteen mitään.
”Et sinä pelota minua”, valehtelin sujuvasti. Katsoin häntä suoraan silmiin ja kauhukseni huomasin niiden olevan täysin samanlaiset kuin minun. Miten se on mahdollista?
Musta nauroi. Onttoa käheää naurua. Säpsähdin säikähdyksestä taaksepäin ja kaaduin puunjuureen. Yritin nousta ylös, mutta nilkkani oli varmasti sijoiltaan.
Otin taikasauvani ja taioin nilkkani ympärille muutaman siteen, sen jälkeen nousin taas ylös. Musta katsoi työskentelyäni tarkasti.
”Olet perinyt äitisi aivot”, hän sanoi hiljaa. ”Luojalle kiitos siitä”, hän jatkoi naurahtaen.
”Minun äitini on jästi”, sanoin myös hiljaa. ”Kaikki, minkä tiedän olen oppinut kirjoista”, jatkoin.
”Ei, sinun äitisi ei ole jästi”, Musta sanoi tällä kertaa kovemmalla äänellä.
Mitä ihmettä? ajattelin. Oliko Azkaban sittenkin musertanut Mustan aivot? Mitä hän muka tietäisi minun vanhemmista?
”Mitä sinä siitä muka tiedät?” kysyi ajatusteni kaikuna.
”Minä teidän siitä enemmän kuin uskotkaan”, Musta kähisi.
Mitä hän muka tietäsi? Nyt aloin jo uskoa, että Musta oli seonnut.
”Sinulla on äitisi ulkonäkö”, Musta kuiskasi.
Äidilläni oli punaiset hiukset ja siniset silmät, nyt kun mietin en muistuttanut äitiäni enkä isääni ollenkaan. Sen sijaan muistutin aika paljon Sirius Mustaa. Miksiköhän?
”Hermione Jean Granger, et ole se mikä luulet olevasi”, Musta kuiskasi.
Vilkaisin häntä epäuskoisena. Enkö muka tiennyt mikä olin? Olin noita, jästisyntyinen Maryn ja Johnin lapsi… Mitä muuta minä muka olin?
”Et ole Granger, eikä toinen nimesi ole Jean”, Musta sanoi ensimmäistä kertaa äänellä, joka oli selkeää eikä käheä.
”Mitä sinä siitä muka tiedät?” kysyi uudestaan ja koetin laskea painoni nilkalleni. Siihen sattui hiukan, mutta muuten se oli ihan terve.
”Minä olen sinun isäsi. Sinun nimesi on Hermione Alisa Musta.”
-----------------------------------------------------------------------------------------------------
Siinä, kommenteja?