One-shot
Ikäraja: K11
Paritus: Ron/Hermione
Varoitukset: Hahmot saattavat olla OoC, lisäksi lievä AU mahdollisesti (lue A/N)
A/N: Tämän ficin pohja on tehty joskus ehkä about kolme vuotta sitten lisämateriaaliksi itseäni varten yhteen jatkoficciini. Niinpä minua pelottaa, että muokkaus ja osittainen uudelleenkirjoitukseni/laajennus ei ehkä oikein onnistunut - tuon jatkoficin juoni kuin sattuu menemään vähän eri tavalla kuin oikean seiskakirjan... Tämä siis yrittää sijoittua siihen.
Osallistun Weasleyn perhepotretti -haasteeseen hahmolla Ron.
Suojeluvaisto
Oli syksy, oli kylmää ja sateista ja puiden lehdet makasivat maassa odottaen, että joku kasaisi ne, jotta yhä vihertävä ruoho saataisiin näkyviin. Kukaan ei kuitenkaan kasannut: kenelläkään ei ollut aikaa, sillä nyt oli sota.
Harry oli mennyt etsimään, ja Ron ja Hermione seisoivat vastatusten teltassa ja tuijottivat toisiaan tiiviisti. He olivat keskustelleet asioista, joista he eivät halunneet puhua ääneen Harryn ollessa läsnä – tai oikeastaan he eivät kumpikaan erityisesti halunneet puhua niistä muutenkaan, sillä se oli heille liian vaikeaa.
Niinpä ei ollut ihme, että tämänkertainenkin keskustelu oli päättynyt riitaan.
”Ajattele Harrya!” Ron huusi. ”Mieti, millaista se on hänelle, jos me vain alamme – alamme – seurustella tai jotain! Meillä on hirnyrkit tuhottavana!”
”Mitä sillä on väliä?” Hermione kysyi itku kurkussa.
”Ai hirnyrkeillä vai? No, en tiedä, ehkä vaikka se, että tiedät-ka – ”
”En minä sitä tarkoittanut! Tarkoitin sitä, millaista se olisi!”
”Minä en käsitä.”
”Tarkoitan sitä”, Hermione sanoi ja madalsi nyt äänensä lähes kuiskaukseksi, niin, että loukkaantuminen kuului siitä selkeästi läpi, ”että sinä olet kohdellut minua melkein kuin ilmaa Dumbledoren hautajaisten jälkeen.”
”En minä ole – ”
”Tiedät, mitä tarkoitan! Me vähän niin kuin aloitimme Tylypahkassa! Mutta sen jälkeen olet ollut minulle vain ihan tavallinen – pelkkä ystävä! Mitä nyt olet valittanut minulle ruoasta ja kironnut huonoja keittotaitojani ja ollut niin hankala kuin vain voit!”
”Älä viitsi, Hermione!”
”Niin se vain on!”
”No ehkä sen sitten kuuluu ollakin niin!” Ron huusi, ja sen kuultuaan Hermione kääntyi kannoillaan ja marssi ulos teltasta. Kaulassaan roikkuvaa medaljonkia pyörittelevä Ron kuuli hänen askelensa pitkään, kun kuivat lehdet ja risut rapisivat hänen kenkiensä alla.
Seuraavana päivänä, kun Harry oli lähtenyt tällä kertaa keräämään sieniä ja Hermione oli jo tullut oman lastinsa kanssa takaisin, Hermione astui telttaan hyvin varoen. Varovaisen hänestä teki jännitys, joka kipristeli hänen mahassaan ja olisi varmasti kalvanut hänet hengiltä, jos olisi ollut ulkona yhtään pitempään. Siksi hän juuri olikin jättänyt sienisaaliinsa pieneksi: hän halusi mennä puhumaan Ronille.
Hän lähes huokaisi helpotuksesta, kun huomasi Ronin istuvan sängyllä pelaamassa pasianssia, eikä tällä ollut medaljonkia kaulassaan.
Ron katsoi melkein-tyttöystäväänsä pitkään hyvin kiinnijääneen näköisenä. Hermione tajusi surullisena syyn: Ron oli pelannut pasianssia jästikorteilla, jotka hän oli tälle antanut. Ei miksikään lahjaksi, vaan ihan muuten vain. Ja nyt he eivät selvästikään olleet sellaisissa väleissä, joissa lahjojen käyttäminen oli sallittua.
”Hei”, Hermione sanoi arasti.
”Moi”, Ron vastasi kummeksuen. Hermione ei osannut tulkita hänen katsettaan.
”Minulla oli asiaa.”
”Päättelinkin niin.” No, olihan Hermione tosiaan seissyt ulkona melkein kaksi minuuttia, kun oli pohtinut uskaltaako mennä sisään vai ei.
Hiljaisuus. He silmäilivät toisiaan paremmin kuin moneen viikkoon. Koulun loputtua he eivät olleet katselleet sillä tavalla toisiaan: kumpikin oli keskittynyt tulevaan tehtävään. He olivat pakottaneet itsensä siihen.
”Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?” Hermione kysyi hieman pettyneenä. Hän oli toivonut muuta.
”Aioin odottaa, että kuulen, mitä sinä haluat kertoa. Luulin sinun haluavan sitä.”
Hermione huokaisi. ”Niin, niin minä haluankin. Haluan puhua meidän suhteestamme.”
”Onko meillä sellainen?” Ron kysyi kohottaen kulmakarvojaan. Hermione pysähtyi miettimään kiusaantumatta lainkaan Ronin tiiviin katseen alla. Niin, toki heillä oli suhde. He olivat ystäviä, aivan järjettömän hyviä ystäviä. Yhtä hyviä kuin Harry ja Hermione. Mutta heillä molemmilla oli myös muunlaisia tunteita, jotka vaativat ystävyyttä syvempää, jotka vaativat kosketusta. Sellaisen suhteen Hermione halusi.
”Minä toivon niin. Ron, minulla on ollut ikävä.” Hermione tiesi Ronin tietävän, mitä hän tarkoitti. Hän puhui ikävästä, johon ei auttanut se, että he kulkivat yhdessä ympäri maata ja riitelivät.
Ron kohautti olkapäitään. ”En voi väittää, että olisit ainoa. Mutta – tiedän, kuulostan Harrylta – tällaisina aikoina on vaikea osoittaa riittävästi huomiota. Riittävästi – siis sen verran kuin sinä ilmeisesti haluat.”
”Luulen, että olet ymmärtänyt minut väärin”, Hermione keskusteli ja olisi kovasti halunnut mennä Ronin viereen, mutta hän pelkäsi, että se vaikuttaisi pojan mielestä liikaa lähentelemiseltä ja tämä tuntisi itsensä ahdistuneeksi. Niinpä hän pysyi ovensuussa ja alkoi selittää. ”Minä en tarkoittanut, että sinun pitää jotenkin osoittaa enemmän huomiota. Tarkoitin vain, että olet muuttunut niin etäiseksi – et enää tunnu haluavan edes puhua kanssani. Miksi?”
”Minä – en tiedä. On ollut muuta ajateltavaa.”
Sitä vastausta Hermione ei niellyt. Ei, vaikka se olikin kääritty kovin taidokkaasti kermavaahdon hämäävään huumaan. Hän olisi nimittäin halunnut uskoa Ronia, olisi halunnut oikein kovasti. Mutta hän tiesi, ettei sellainen voinut olla totta. Eikä hän kyennyt ymmärtämään punapäätä.
”Selvä”, hän kuitenkin sanoi. Ennen syyn selvittämistä olisi aika saada tietää jotakin muuta. ”Tahdon tietää, että haluatko sinä olla minun kanssani? Ihan kunnolla.”
Ron nyökkäsi. ”Kyllä. Hermione, minä pidän sinusta, ja luulin sinun tietävän sen.”
Hermione hymyili. ”Minäkin haluan olla sinun kanssasi. Ja pidän sinusta. Mutten pidä siitä, että salailet asioita.”
”Hermione”, huokaus karkasi Ronin huulilta epätoivoisena ennen kuin hän ilmeisesti ehti estää sitä. ”Minä – ”
”Älä yritä sanoa, ettet salaa minulta mitään, koska joutuisit valehtelemaan ja minä suuttuisin sinulle myöhemmin paljon enemmän. Ihan oikeasti, mikä voi olla niin kauheaa? En ymmärrä. Jos sinä jotenkin menetit mielenkiintosi minua kohtaan koulun jälkeen, niin kerro se. Sillä muuten meistä ei voi ikinä tulla mitään, vaikka se koskeekin.” Hermione oli puhunut vakavana tarkoittaen jokaista sanaansa. Hän huomasi, että Ronin korvat olivat hivenen punaisemmat kuin alussa, mutta ilmeensä tämä soi vain pelikorttien nähtäväksi.
”Sinä – sinä et kuitenkaan ymmärtäisi.”
”Ai, en ymmärrä? No, jos asia kerran on niin, en ymmärrä, miksi minä edes seison tässä kuuntelemassa sinua, kun me emme kerran ymmärrä toisiamme – minä en ymmärrä – ”
”Älä viitsi! Tule tänne niin minä kerron. Ja vaikket sitten tajuaisikaan, ainakin minulla on hyvä sauma selittää. Tule nyt vain.” Ron taputti tyhjää tilaa vierellään sängyllä. Hetken Hermione harkitsi, että menisi mieluummin vaikka omalle sängylleen, mutta sitten hän päätti kuitenkin noudattaa Ronin neuvoa. Hän istui hillitysti tämän viereen.
Se ei yllättäen kelvannutkaan Ronille. Tämä kappasi Hermionen ranteet käsiinsä ja puristi niitä. Sitten hän alkoi puhua.
”Minä myönnän, että minua pelottaa”, hän kertoi ja tuijotti vaativasti Hermionen silmiin. He olivat hyvin lähekkäin. ”Minua pelottaa ajatus siitä, että täällä on sota meneillään, minun paras kaverini on siinä hyvin tärkeässä asemassa ja me ja minun perheeni ollaan hänen myös. Se minua pelottaa, sinä tiedät sen. Mutta sitten minä ajattelin – ajattelin – mitä käy sinulle ja minulle.
”Minun pitää nähdä sinut kaikenlaisissa vaaratilanteissa, koska Harry on sinunkin ystäväsi. Minun pitäisi hyväksyä, etten voi sanoa tyttöystävälleni ’jää kotiin ja pysy turvassa’, koska sinä et suostuisi tekemään niin.
”Luuletko, että minulle oli yhdentekevää, oliko Ginny meidän mukanamme taistelemassa vai ei? Silloin ministeriössä ja viimeksi, kun Dumbledore – niin. Hän on minun siskoni, Hermione, minun ainoa siskoni! Mutta minä tiesin, että Harry pitää hänestä huolen. Se on Harry, sinä tiedät sen. Hän haluaa aina pitää kaikista huolen, erityisesti Ginnystä, koska – he – tai siis... Mutta sinuun hän luottaa vähän liikaa – hän ei tajua katsoa sinun perääsi samalla tavalla!
”Ymmärrätkö sinä, mitä se tarkoittaa minulle? Se tarkoittaa sitä, että sinua jään suojelemaan yksin minä. Vain minä pitäisin sinusta huolta, vain minulle kuuluisi se syyllisyys, joka iskisi jos sinulle kävisi jotain. Harry syyttää itseään Siriuksen kuolemasta, ja me olemme nähneet, kuinka paljon se häneen sattuu. Minä en halua itselleni sellaista kohtaloa, Hermione.
”Siksi minä ajattelin, että on parempi, jos yritän olla sinusta hieman etäämmällä. Mietin, että voisin yrittää tukahduttaa tunteeni, ja kun sota on ohi, voisin herättää ne uudestaan. Silloin minä en enää pelkäisi, mitä sinulle käy. Koska minä en ole Harry, joka selviää jokaisesta koetuksesta ja johon kaikki luottavat. Hän ehkä voisikin suojella sinua, mutta minä en. Minä huolehdin sinusta jatkuvasti. Sinusta, Hermione, tajuatko”, Ron päätti ja ravisteli Hermionen ranteita.
Hermione ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Hän oli sitä mieltä, että Ron oli käyttäytynyt äärimmäisen typerästi ja hänen ajattelunsa oli osoittanut uskomatonta naiiviutta. Hermione ei kaivannut suojelua, ei todellakaan. Ei sellaista suojelua.
Mutta Ron oli ollut niin suloinen ja vakuuttava ja ehdottoman tosissaan kertoessaan sen. Tämän selityksen Hermione uskoi. Hän oli varma, että Ron oli puhunut totta, sillä nyt tämän korvat punoittivat enää hämmennyksestä omia sanojaan kohtaan.
Hermione tarttui omilla käsillään Ronin ranteisiin ja katsoi punapäätä yhtä vakavana kuin tämä katsoi häntä. Pideltyään hetken käsiään siinä ja tunnettuaan, kuinka tiuha Ronin syke oli, hän riuhtaisi kätensä irti. Ronin kasvoista tuikki säikähdys: tämä selvästi pelkäsi Hermionen jättäneen selityksen kelpuuttamatta.
Asia oli kuitenkin päinvastoin.
Hermione ojensi kätensä Ronin käsiä pitemmälle, tämän olkapäille, ja tarttui niihin. Hän hyväili hetken vankkaa olkaa, mutta laski sitten käsiään alemmas, kyljille ja selälle. Ymmärrettyään eleen Ron kietoi omat käsivartensa Hermionen ympäri ja veti tytön lähemmäs.
Tuntiessaan Ronin rinnan leukansa tietämillä Hermione totesi, että se oli paras paikka maailmassa.
”Ole niin kiltti äläkä huolehdi minusta”, hän pyysi.
Ron irrotti toisen kätensä hänen selältään ja kohotti sillä hänen leukaansa. Hän suuteli Hermionea suupieleen. ”Mitä tahansa sinä haluat.”
”Ethän huolehdi liikoja? Pidän kyllä huolen itsestäni; vähintään yhtä hyvän kuin sinä.”
Ron huokaisi raskaasti. Voi kuinka Hermione nautti tuntiessaan sen ilmavirran poskellaan.
”Hyvä on sitten. En puutu siihen, mihin päätät tulla kanssamme, mutta lupaan kyllä sekaantua asioihisi muuten ja hypätä vierellesi jokaiseen taisteluun, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että minä olen sinua suuremmassa vaarassa.”
”Poikien suojeluvaisto”, Hermione hymähti ja suuteli Ronia.
