Kirjoittaja Aihe: Nalle Puh, Lapsuus loppuu aikanaan, S  (Luettu 2804 kertaa)

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Nalle Puh, Lapsuus loppuu aikanaan, S
« : 16.07.2010 21:19:53 »
Nimi: Lapsuus loppuu aikanaan
Ikäraja: S
Paritukset/Päähenkilö: Ei ole/Ihaa
Fandom: Nalle Puh -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Tyylilaji: Angst
Varoitukset: Epävirallisesti kuolemasta puhuttaessa ja synkeydestä.
Vastuunvapaus: A.A. Milnen he ovat.
Tiivistelmä: Jokainen lapsi kasvaa aikuiseksi ja tavalliset leikit jäävät taakse. Monet leluista jäävät myös unholaan.

Oma sana: Jokainen lapsi kasvaa jossain vaiheessa isoksi (ainakin fyysisesti) ja leikit saattavat tietyltä osin jäädä vähemmäksi. Tätä ajatusta pyörittelin päässäni jonkin aikaa ja tulin sitten siihen tulokseen, että minun on hyväksikäytettävä sitä A.A. Milnen luomuksiin ja ennen kaikkea Ihaaseen, tuohon rakkaaseen aasiimme. Täytyy sanoa, että itselläkin tässä ihan alkoi masentava fiilis tulla. Osallistuu FF50:n sanalla 19. Kuolema ja Fandom10:n Nalle Puhin maailmalla.



Tämä syyspäivä tuntui erilaisemmalta kuin ennen. Ei ollut harvinaista, että ne yleensä olivat synkeitä, tuoksuivat hivenen mädäntyneelle ja sateelle, tai että ne masensivat aina jokaisen mieltä. Tällä kertaa siinä oli jokin muukin tunne, kuin edessä olisit ollut jotain... peruuttamatonta.

Ihaa seisoi tuulessa huojuvan majansa edessä ja haisteli ilmaa; vaikka aasi oli vuosien saatossa nuhjuuntunut ja sitä oli saatu paikata parista kohtaa, hajuaisti oli pysynyt ennallaan. Se tuoksui tuulessakin; syksyn pystyi aistimaan muutenkin, lehtien putoamisilla ja lisääntyvillä sateilla, mutta koska erilaisuus oli ilmassakin, sen täytyi olla totta.

Ihaa päätti lähteä löntystämään ympäri metsää tarkistaakseen, mikä joka luonnossakin tuntuva raskas asia oli nyt nostanut päätään. Aasi kuuli kolahduksen takanaan risumajan luhistuessa kasaan ja se huokaisi syvään ajatellen, että se olisi rakennettava uudestaan myöhemmin. Nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa.
Tuuli puhalsi voimakkaammin ja Ihaa ajatteli, että sen olisi pitänyt muistaa ottaa kaulahuivi. Oli tyypillistä, että se sairastui ilman sitä ja todennäköisesti niin kävisi myös tälläkin kertaa. No, ehkä Pöllöllä olisi jotain, mikä lievittäisi flunssaa.

Kanin talo näytti täysin hyljätyltä ja korjattu porkkanasato aavemaiselta. Ihaa tuijotti kuhmuraista peltoa surumielisesti ja kompuroi sitten sen yli ovelle. Useammankin koputuksen jälkeen ilmassa leijui vain kuuro hiljaisuus ja Ihaa ajatteli, ettei Kani varmaankaan ollut kotona. Ovessa lukikin aasilta ensin pimentoon jäänyt lappu “Poissa”, joka vahvisti vain hänen epäilyksiään.

Maa oli jo roudassa ja sen kylmyys kipristeli vanhan aasin jalkoja. Ei ollut hyvä kulkea vanhemmilla päivillään ilman Risto Reippaalta saamia tossuja, mutta aasin epäonneksi ne olivat lentäneet viime kesänä tuulen mukana jokeen.
Hiljainen rasahdus herätti Ihaan ajatuksistaan ja tämä pysähtyi paikoilleen kuuntelemaan, mistä päin se oikein tuli. Sameat silmät eivät nähneet ensin mitään liikettä, mutta pian paljaaksi riisuttujen puiden takaa esiin ilmestyi vaivalloisesti tassutteleva Tiikeri.

“Päivää”, Ihaa sanoi matalalla, melankolisella äänellään. Tiikeri ei ensin vaikuttanut huomanneen häntä ja ilmeisesti ryppyraitaista villikkoa vaivasi jokin, sillä se ei kulkenut loikkien. Häntä oli likaantunut laahattuaan useita metrejä maassa ja viikset roikkuivat kohti leukaa.
“Kas, Ihaa”, Tiikeri huokaisi suhahtavalla s-kirjaimellaan hartiat lysähtäen entisestään. “Sinäkin liikkeellä?”
“Niin”, Ihaa mutisi. “Tunsin jotain tänä aamuna herätessäni ja olen yrittänyt selvittää, mikä se voisi olla. Tuulikin kuljettaa uutista.”
“Niin, niin minäkin”, Tiikeri sanoi. “Ja tunnen sen vuoksi masentavaa oloa. En jaksa edes loikkia.“
“Kävin Kanin luona, mutta hän ei ollut kotona”, Ihaa sanoi muistaen yllättäen vierailunsa. “Tiedätkö sinä, missä hän on?”
“Kani ei ollut kotona? Oi voi, sitten sen täytyy varmastikin merkitä juuri sitä...”

Tiikeri lähti paikalta pudistellen päätään ja sanomatta sen enempää. Ihaa vilkaisi ystävänsä perään, muttei jaksanut enää käheällä äänellään huutaa; selvittäisi hän asiansa itsekin.

Nasu ei näyttänyt asuneen kotonaan pitkään aikaan, sillä pöydällä oli vielä jonkin aamuisen palastelun rippeet ja niiden päällä pörräsi syksyn viimeiset kärpäset, jotka olivat lentäneet sisään kylmää pakoon. Ihaa alkoi kummastua ystäviensä katoamisesta ja päätti selvittää heistä viisaimmalta, mistä oikein oli kyse.
Sulat retkottivat maassa surkean näköisinä ja Ihaa pysäytti yhden ruskean tuulen mukaan lähteneen. Pöllö yleensä oli siisti ja tarkkaavainen kotipuunsa ympäristöstään, joten oli tavatonta, että sen sulkia lojui maassa niinkin paljon. Edes hiljainen huhuilu ei ollut saanut viisasta, varsin puheliasta Pöllöä tulemaan alas ja ikkunoissa oleva sameus oli verrattavissa Ihaan silmiin.

Värikäs lehtipyörre juoksi Ihaan edellä tämän kävellessä eteenpäin viilentyneessä illassa; pimeys ei ollut vielä laskeutunut metsään, mutta sen saapumisen pystyi tuntemaan kokemuksen perusteella.
Puhin talo näytti jotenkin erilaiselta kaukaa katsottuna ja niin nalle itsekin tämän vaappuessa kohti ulko-ovea.
“Hei, Puh”, Ihaa sanoi saapuessaan lähemmäs ja nalle kääntyi häntä kohti surullisen näköisenä, joka ei ollut tavallista normaalisti niin hilpeälle luonteelle. Nyt se kuitenkin oli ollut odotettavissa.
“No hei Ihaa”, Puh sanoi naurahtaen ontosti ja vetäisi paitaansa alaspäin ristien sitten kätöset mahansa päälle. “Mitä sinulle... kuuluu?”
“Sitä samaa”, Ihaa sanoi heilauttaen korviaan, “mutta jokin tässä päivässä on mietityttänyt minua. Minusta tuntuu, että jokin vaivaa kaikkia, enkä oikein osaa sanoa, että mikä.”

Puhin tummiin silmiin laskeutui varjo ja se istahti voimattomana maahan.
“Huomasin sen itsekin”, Puh mutisi. “Ajattelin mennä kysymään sitä Risto Reippaalta, mutta sitten...”
Puh ei jatkanut lausettaan vaan antoi hiljaisuuden ensin ottaa vallan.
“Sen laskeutumisen metsään pystyi oikein tuntemaan”, Puh sanoi. “Aamulla minulle ei kunnolla maistunut hunaja ja kun olin menossa kysymään Kanilta syytä, hänkin oli poissa. Nasun luokse päästessäni arvasin jo, mistä oli kyse.”

Yleensä niin hidasälyisen karhun päättely ihmetytti Ihaata ja katseellaan se vaati tietää lisää.
“Meidän aikamme alkaa olla ohi, Ihaa”, Nalle Puh sanoi synkästi ja nousi kömpelösti seisomaan. Aasi ei sanonut mitään vaan katsoi, kuinka nalle vaappui takan edessä olevaan nojatuoliinsa jättäen oven auki takaan, ja istahti aloilleen. Varjo sen silmistä hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja jäljelle jäi vain lasittunut katse.

Ihaa seisoi kunnioittavasti paikoillaan hetken aikaa ennen kuin sulki vaivalloisesti narisevan oven lopullisesti kiinni. Se oli ajatellut joskus tämän päivän koittavan, tiennyt sen tulevan, muttei ollut ikinä ajatellut sen olevan läsnä näin nopeasti. Risto Reipasta katsellessa tuntui siltä kuin tämä olisi ollut lapsi aina ja pysynyt sellaisena, mutta aikuistumisen päivä oli tänään. Sitä tuulessa oleva tuoksu ja aamun tunteet olivat merkinneet.

Aasi löntysti hitaasti kohti luhistunutta majaansa, sillä sen ei ollut mikään kiire päästä perille. Maa tuntui nyt erilaista, kuin sen hohkavaa viileyttä tulisi jopa kaipaamaan.
Ihaa käveli vielä viimeisen kerran jokaisen ystävänsä talon ohi ja seisoi niiden luona muutaman hetken. Sitten se oli valmis palaamaan kotiinsa.

Osa risuista oli lentänyt tuulen mukana kauemmas ja aasi joutui keräämään niitä lähimetsästä ennen kuin aloitti tavanomaisen urakkansa. Jokainen keppi tuntui sillä hetkellä tärkeämmältä kuin ennen ja tällä kertaa Ihaa teki majastaan tukevamman ja siistimmän kuin koskaan aiemmin.
Keppien alla ollut kaulaliina oli löydettävissä helposti ja aasi laittoi sen kaulaansa ennen kuin asettui pitkälleen majan harjakaton alle. Se vilkaisi vielä sameilla silmillään kohti taivasta, jonne muutamat tähdet olivat jo saapuneet tuikkimaan illan iloksi, ja laski päänsä koipiensa päälle. Kaulahuivi lämmitti mukavasti ja maja ei tuntunut niin vetoisalta kuin aiemmin.

Ihaa ehti vielä miettiä, kuinka mielikuvitus ja leikkiminen saattoivat loppua niin nopeasti ja toisilta täysin kokonaan aikuiseksi tulemisen jälkeen. Edes sielua ei suotu vanhoille leluille niiden hengissä pitämiseksi. Kun toinen asia tuli päätökseen, oli toisenkin tultava. Kuinka surullista se saattoikaan olla.

Aasi sulki viimein silmänsä ja tuumi, että ehkä joskus he vielä heräisivät jonkun lempeän lapsen syleilystä.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2014 16:57:13 kirjoittanut Beyond »


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vs: Lapsuus loppuu aikanaan, K-7
« Vastaus #1 : 16.07.2010 21:36:49 »
Oih, kylläpä tästä tulikin haikea olo. En ole aiemmin uskaltautunut lukemaan Nalle Puh -ficcejä, koska fandom ei sinällään ole minulle niin kauhean tuttu ja rakas ja olen arvellut, etten oikein pääsisi niihin sisään, mutta ainakin tämän ficin tunnelma sieppasi minut mukaansa hyvin voimakkaasti.

Tarina on tosiaan kauhean surullinen. Oli hienoa, että päähenkilönä oli juuri Ihaa - hänhän on kuitenkin yleensä synkkämielinen ja harmaa, joten oli loogista, että juuri aasi pohti kuolemaa ja tunsi sen läsnäolon voimakkaasti. Toisaalta loppu oli minusta ihana, se miten Ihaa teki kaiken mahdollisimman huolella koska kyse oli viimeisestä kerrasta ja osasi loppujen lopuksi silti olla vähän toiveikas.

Tämä oli todella nätti. Tunnelmaa oli luotu taidokkaasti ja minusta oli myös mukavaa, ettei Ihaa ollut ainoa jäljellä oleva Puolenhehtaarin metsän asukas, vaan muitakin tavattiin. Fic oli myös erittäin hieno allegoria lapsuuden loppumisesta. Eihän sitä heti huomaa tai käsitä, vaan se tulee varkain ja ensin siten, ettei edes ymmärrä, mistä on kysymys. Ja kun lopulta ymmärtää, on jo liian myöhäistä.

Todella nättiä ja taidokasta jälkeä. Kiitos tästä.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 772
Vs: Nalle Puh, Lapsuus loppuu aikanaan, S
« Vastaus #2 : 08.03.2020 15:20:42 »
Voi miten surullinen tämä olikaan! Etenkin loppu oli kovin liikuttava pienoisessa toiveikkuudessaan. Olen samaa mieltä Vehkan kanssa, minustakin Ihaa oli juuri oikea henkilö kertomaan tämän tarinan Puolen hehtaarin metsän ja sen asukkaiden kohtalosta. Hänen mietiskelevät, filosofiset ajatuksensa olivat mieleistä luettavaa. Pidin myös kovasti ficin luontokuvauksista ja kaikista syksyn merkeistä. Oli kyllä karmeaa nähdä, kuinka surullisia, masentuneita ja kolhoja Tiikeri ja Puh olivat, mutta Kanin, Nasun ja Pöllön aavemainen poissaolo karmaisi aivan yhtä lailla. Voi Risto Reipas, mitä tulitkaan tarkoittamattasi tehneeksi. Erittäin onnistunut kuvaus lapsuuden loppumisesta ja kuolemasta. Pidin kovasti, kiitän.