Viimeinen luku, hyvin lyhkänen. Kiitos kaikesta lukijoille, SuEmSalle<3 ja tietenkin kommentoijille
6.luku
Meidän viimeinen lukuEdwardin näkökulma:”Sinun täytyy puhua hänelle”, Carlisle kuiskasi vierestäni. Olin itse jo ymmärtänyt saman, mutta silti Carlislen käsky iski voimakkaasti. Minulla ei ollut ajatustakaan, mitä voisin hänelle sanoa. ”Hei Bella, mites menee? Taidan olla rakastunut sinuun! Anteeksi kun meillä meni jutut vähän huonosti silloin viimeksi, mutta voitaisiinko nyt korjata meidän välit?” Naurettavaa. Vaikka hän oli ollut niin kauan pois, hän sai edelleen sydämeni lämpenemään. Bella oli minun.
Joku mieleni perukoilla sai minut hetkeksi kääntämään pääni Carlislen suuntaan ja nyökkäsin hänelle. Käänsin katseeni nopeasti takaisin Bellaan. Pelkäsin hänen karkaavan, jos en enää katsoisi häneen. Pian hän kuitenkin katsoisi minuun, ja huomaisi minut. En tiedä, mitä sitten tekisin. Huomasin hänen puhuvan isänsä kanssa, Charlie nyökkäili ja sanoi sitten jotain, herkkä kuuloni ei toiminut, olin menettänyt aistini. Onneksi sentään näköni oli tallella. Charlie käänsi selkänsä ja lähti kävelemään aivan eri suuntaan. Pian hän katosi käytävään. Tiesin hetkeni tulleen.
Olin täysin tietoinen ympärilläni seisovista ihmisistä, Carlislen katseista, Sharonista, joka oli palannut jo tiskinsä taakse, ja tietenkin Bellasta. Lähdin kävelemään hänen luokseen.
En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun hän jo kääntyi minuun päin. Oli suurenmoinen yllätys kohdata hänen katseensa. Se oli aluksi hyvin yllättynyt katse, mutta sitten se vaihtui sääliksi. Mieleeni palasivat kaikki muistot. Kipeät, ja rakkaat. Olisin halunnut vain aina muistaa ne, en koskaan unohtaa, mutta huomasin jo unohtaneeni.
”Hei”, katkaisin lyhyen hiljaisen hetken, joka oli seikkaillut välillämme.
”Hei”, Bella vastasi ja käveli lähemmäs. Nopeasti hän kuitenkin syöksyi syliini ja rutisti hyvin voimakkaasti. Minunkin oli pakko kietoa hänet halaukseen. Olisi tehnyt mieli itkeä, mutta en pystynyt. Vampyyrit eivät itke.
Halaus kesti hetken, se oli liian lyhyt aika. Se loppui Bellan sanoihin:
”Anteeksi, minun on nyt mentävä.”
Mitä? Nyt jo? Olin odottanut meille ikuisuutta, olin luullut että hän jää minun luokseni. Olin toivonut sitä, olin rukoillut sitä. Hän katsoi minua varovaisesti, suukotti poskeani ja kääntyi ovelle.
Pitkä, ruskeaihoinen ja mustatukkainen poika odotti häntä Charlien kanssa. Pojan silmät olivat liimautuneet minuun. Bella tarttui poikaa kädestä, suukotti tämän poskea ja vilkaisi viimeisen kerran. Sitten he lähtivät.
Tunsin hänet.
Jacob,
Jacob Black.