Kiiiitos kaikki kommenteista<33
Saatte mut kirjoittamisen innon heräilemaan. Olen todella otettu!
5.luku on jo ajatuksissa, huomenna aloitan kirjoittamaan.
Nauttikaa 4.luvusta. Tuli liikaa vuorosanoja... Mutta, jotain alkaa tapahtua...
4.luku
Hurrikaanin keskellä seison, sade piiskaa samalla selkääni. Valitsin väärän tien, valitsin sinut.
Edwardin näkökulma:
”En koskaan ole voinut sanoa sitä ääneen...”, Bella kuiskasi, kun olin kyydittänyt hänet takaisin huoneeseensa.
”Niin?” kuiskasin.
”Minä välitän sinusta, liiankin paljon,” hän tunnusti. Se oli kuin piston vatsaan. Tabu, josta kielsin hänen puhuvan. En halunnut tätä, en ajatellut tämän menevän näin. En todellakaan.
Kuvittelin sen olevan vain ystävyyttä, helppoa ja luonnollista. Minä olisin siellä missä hän minua tarvitsee ja hän siellä, missä minäkin. Voisimme pitää hauskaa, nauraa samoille asioille. Kuunnella toisiamme vaikeuksien tullessa. Se ei enää ollut sitä.
Miksi hän pitää minusta? Se on väärin. Tiedän sen syvällä kuolemattomassa sydämessäni.
"Milloin pystyit taas puhumaan?", kysyin konemaisesti. En löytänyt sanoja torjumaan häntä, en halunnut torjua häntä. Silti, minun täytyi tehdä se.
"Muutama päivä sitten", hän kertoi. Yllätyin. Olin elänyt koko ajan siinä uskossa, että välillämme ei olisi mitään tapaa kommunikoida.
"Miksi et kertonut?", ihmettelin.
"Halusin löytää jonkun hetken, ainutlaatuisen. Halusin sinun olevan ensimmäinen", Bella sanoi ja siirsi surun murtaman katseensa minuun. Hän ei ymmärtänyt, miksi olin niin estynyt. Minähän olin ollut se, joka oli vastannut suudelmaan. Antanut huulien painua yhteen. Minähän olin ollut se, joka kietoi kädet hellästi hänen ympärilleen. Juuri se, joka nosti hänet istumaan polvelleni, jotta hän ylettyisi paremmin huulilleni.
"Ei", henkäisin. Katse välähti salamana minuun.
"Mitä?"
"Tämä ei onnistu näin. En halua tätä näin", sanoin. Milloin kaikki se onnellisuus ja ilo oli kadonnut?
"Mutta me-", Bella aloitti.
"Ei ole mitään meitä!", karjaisin.
"Edward", Bella henkäisi. Hän ei ollut nähnyt minua koskaan vihaisena.
"Kaikki tietävät meidän olevan läheisiä. Kaikki odottava-", Bella sopersi.
"Niinpä! Kaikki odottavat. Minä en odottanut. En halua sinua samanlailla kuin sinä minua. Seisomme kuin näyteikkunassa tälläkin hetkellä. He odottavat sitä, he haluat sitä. En pidä sinusta sillä tavoin, Bella", selitin. Ääneni lähti murtumaan viimeisessä lauseessa.
"Minä-"
"Ei se johdu sinusta, vain minusta", toistin tutun lauseen ääneen. Samalla tavalla, mitä monet muutkin eronneet parit olivat toistaneet. Nyt olin taas yksi heistä.
**
"Taasko lähdet?", Sharon kysyi tiskinsä takaa illalla.
"Esme odottaa minua kotiin", sanoin.
Heti sen jälkeen, kun paljastui, että Bella voi taas puhua., kaikki oli muuttunut. Me emme puhuneet, hän ei puhunut minulle, enkä minä hänelle. Meiltä oli kadonnut se hauras suhde. Kaikki se välillämme väreilevä kiintymys oli kadonnut.
En edes tarkkaan tiennyt mistä se johtui. Sillä minä olin pitänyt siitä, tarkoitan suudelmaa. Olin tahtonut hänet lähemmäksi. Tahdoin häntä edelleen, ja se tuntui niin epäreilulta. Kun oma tahto katoaa. Jokin muu päättää minun asiani. Bella luuli minun vihaavan häntä. Se ei ollut totuus, ja vaikka olin luullut sitä kaikki nämä viikot, se ei vieläkään voinut todistaa kaikkea. Olin oppinut pitämään hänestä. Minun tytöstäni. Bellan nauru, hymy, ääni. Hänen hiuksensa, poskensa, silmänsä, huulensa... En vain voinut saattaa häntä sellaiseen vaaraan. Kuin olisin antanut hänen vapaaehtoisesti hyppäävän sairaalan katolta, en saanut tehdä niin. Näin pystyin vain pidättelemään häntä, pitämään vähäisesti hänestä kiinni. Näin oli parempi.
Ja hän vihaa minua juuri siksi.
Ulkona satoi. Oli juuri samanlainen ilma kuin silloin kun Bella joutui onnettomuuteen. Muistelin haikeasti sitä päivää, siitä tuntui olevan ikuisuus. Oli kevät ja kaikesta siitä oli kulunut jo reilusti yli puoli vuotta. Minä annoin itseni ymmärtää, että aikani oli mennyt vain hukkaan. Olin särkenyt kaksi jo muutenkin yksinäistä sydäntä. Silti totuus oli, ettei elämäni aikana ollut ollut mitään samanlaista. Yhtä upeaa aikaa. Ja täällä minä odotin omaa henkilökohtaista helvettiäni ja toivoin tämän loppuvan pian. En enää jaksanut miettiä mitä saisinkaan aikaan täällä liikkuessani.
Sain oveni auki ja kiihdytin pian autollani kohti valtatietä. Volvoni kulki allani tasaiseen tahtiin, se ei huomannut yhtään töyssyä tai kuoppaa. Olin siitä kiitollinen. Pääni tuntui räjähtävän. En ollut koskaan kärsinyt vampyyrinä pääkivuista. Se johtui Bellasta ja minun omista virheistäni.
Esme seisoi odottamassa minua jylhän valkoisen talomme edustalla. Pieni, väsynyt katse kertoi kaiken, ennen kuin edes uskalsin luikerrella hänen ajatuksiinsa. Esme ei pitänyt siitä, kun jätin Bellan. Hän toivoi meistä niin kovasti paria. Hän halusi minun olevan onnellinen.
”Tulit taas”, hän sanoi kun nousin autostani.
“Niin tulin”, sanoin vihaisesti.
“Mikset jäänyt taaskaan?” hän vingahti. Ärsyyntyneenä paiskasin autoni oven vihaisesti kiinni. Oli lähellä, ettei se irronnut.
“Edward”, Esme torui. Käänsin katseeni takaisin häneen.
“Minä en halua puhua siitä!”
“Mitä teidän välillä on tapahtunut? Olitte aina niin läheisiä. Miksi ettei enää juttele. Odotin, että olisi ollut iloisempi kun hän pystyy taas puhumaan”, Esme selitti.
“Niinpä! Te kaikki vain odotatte. Minä en odottanut mitään”, karjuin ja talsin Esmen ohitse portaita ylös ovelle.
Kaikki olivat siellä. Kaikki paitsi Carlisle. Ainoa, jolle olisin halunnut puhua. Rosalie Emmettin kainalossa. Hänen ajatuksensa olivat niin likaisia, että hylkäsin ne jo heti kättelyssä. Emmettinkin ajatukset kulkivat samaa rataa. Murahdin. Jasper käänsi päänsä kasvoihini yllättyneenä. Hän vaistosi tunteeni. Alice istui nurkassa katsellen minua. Hän etsi tulevaisuuttani, tiedottomana tulevasta. Se sai hänet kiusaantuneeksi.
“Terve, Edward!” Emmett huudahti. Pyöräytin silmiäni kyllästyneenä.
“Hei”, vastasin. Kiirehdin yläkertaan. Muistin kuitenkin, että vanha valkoinen pianoni oli siirretty jonkin muuttomme aikana ullakkohuoneistoon. Päätin suosiolla jättää aikomukseni syventyä johonkin vanhaan kirjaan huoneessani. Annoin nyt oman tahtoni valita ja kiirehdin ullakolle. Lupauduin pitkästä aikaa soittamaan pianoa. Aivan uuden inspiraation saattelemalla.
**
Istuimme taas kahden Bellan kanssa hänen huoneessaan. Bella piti katseensa tiukasti ikkunassa, minä tuijotin lattiaa. Tätä mykkäkoulua oli kestänyt viikkoja. Se alkoi tuntua jo ahdistavalta. Halusin puhua hänelle. Edes kerran. Selittää näkökulmani. Mutta hän ei edes voinut kuunnella. Halusin myös paljastaa ajatukseni. Kertoa, että välitin hänestä.
Bella oli ottanut vampyyrijuttuni melkein täydellisesti. Hän ei koskaan voisi paljastaa salaisuuttani. Hän ymmärsi täysin myös veren tarpeeni ja sen, että metsästin vain eläimiä. Olin siitä kiitollinen. En vain voinut kertoa kiitollisuudestani hänelle. Ei Bella olisi voinut sitä uskoa. Minä olin vain pettänyt häntä. Ensin uskotellut kaikkea, antanut suhteemme voimistua. Mutta sitten olin vain laittanut poikki. Heti, kun hän oli alkanut luottaa minuun.
“Edward”, Carlisle kysyi ovelta. Hän oli huomaamattomasti saapunut sinne. Bellakin käänsi katseensa häneen.
“Tulisitko tänne?”, hän pyysi. Nyökkäsin ja nousin seisomaan. Katsahdin Bellaan. Hän katsoi minua kylmästi.
Päästyäni käytävään, Carlisle odotti jo minua. Yritin etsiä ajatuksista, mitä oli tapahtumassa. Minulle tuli pieni uudelleenkokemisen tunne. Hän ei tälläkään kertaa kertonut mitä oli meneillään.
“Mitä sinulla oli?” kysyin väsyneenä.
“Bella lähetetään Phoenixiin äitinsä luokse. Hän menee kuntoutukseen erääseen sairaalaan. Siellä on paljon enemmän taitavia lääkäreitä. Bella tule loistavaan kuntoon”, Carlisle paljasti viimeinkin.
“Mitä?”
“En tiedä vielä, aikooko hän palata takaisin ollenkaan Forksiin”, Carlisle sanoi. Minä olin jähmettynyt. En saanut sanoja suustani. Ne olivat jumittuneet jonnekin keuhkojeni paikkeille. Siksi hengittäminen oli vaikeaa. Se oli mahdotonta. En voinut jättää tätä tähän. Meidän täytyy sopia nämä ongelmat. Hän ei voinut lähteä nyt.
“Toivoisin sinun kertovan sen hänelle”, Carlisle kuiskasi. Hän katsoi minua hetken silmiin, kääntyi sitten ja käveli pitkin käytävää poispäin. Minä jäin hetkesi tiedottomuuteen. En todellakaan tiennyt mitä hänelle sanoisin.
Kun olin tullut takaisin huoneeseen. Bella odotti jo kärsimättömänä minun kertovan, mitä asiaa Carlislella oli ollut.
“Mitä hän sanoi?”, Bella kysyi. Pitkästä aikaa kuulin hänen äänensä. Se sai sydämeni särkymään uudelleen. Jouduin jättämään hänet, uudelleen.
“Sinut lähetetään äitisi luokse Phoenixiin kuntoutukseen”, sanoin suoraan. Bellan ilme tyhjeni. Hän oli odottanut jotain aivan muuta.
Kun laskenut leuka napsautettiin takaisin kiinni, hän avasi suunsa.
“Ei minua voida pakottaa”, hän sanoi.
“Olet seitsemäntoista. Äitisi voi päättää vielä asioistasi”, sanoin selventämiseksi.
“En voi”, hän sanoi ja katsoi minua silmiin. Suru oli täyttänyt silmät kyynelistä.
“Olen pahoillani”, sanoin ja istuin viimeistä kertaa paikalleni sängyn vierelle. Minulla ei ollut mitään muita sanoja. En voinut lohduttaa häntä mitenkään muuten. Taas välillämme oli uusi muuri. Minä ja hän omien tuskiemme kanssa.
**Viikko myöhemmin
“Hyvästi, Bella”, Sharon sanoi ja halasi häntä viimeisen kerran. Minä seisoin perimmällä, väkijoukon takana piilossa katseilta. Tämä oli se päivä, jolloin hän lähtisi.
“Hyvästi, Sharon”, Bella kuiskasi kyynelehtien. Hän oli itkenyt koko päivän. En ollut kertaakaan saanut puhuttua hänelle.
Bella istui hopeisessa pyörätuolissaan hyvästellen vuoronperään kaikkia. Carlislen jälkeen, minä olin viimeinen. Ja Bella oli kuin ei olisi huomannutkaan minua. Kuljettaja siirsi häntä jo autoon.
Kun hän pääsi istumaan, ja ikkuna jäi vielä auki, siirryin nopeasti hänen luokseen. Viimeinen mahdollisuus puhua.
“Mitä tahdot?”, hän kysyi.
“Minä vain tahdon sanoa sinulle, että tulen kaipaan sinua ja-”, sanoin.
“Niin?”, hän kysyi ja nosti kulmiaan. Bella ei jaksanut enää välittää minusta.
“Minäkin pidän sinusta. Voimakkaammalla tavalla. En vain koskaan voinut sanoa sitä ääneen”, kuiskasin ja katsoin häntä silmiin. Samassa auto lähti liikkeelle ja Bella katosi näkökentästäni. Muistin vain hänen viimeisen katseensa. Yhtä kaipaavan, kuin minunkin.
Olin saanut elämäni parhaimmat puolivuotta. Nyt se vain loppui, hetkessä.