Twilight: Sanattomat, 6.luku 2.12 (VALMIS) | E/B K-11 6/6 osat

[Chcy]

Title: Sanattomat
Author: Chcy
Rating: K11
Genre: Romance, Angst
Fandom: Twilight
Vastuunvapautus:  S.Meyer omistaa hahmot. Minä vain leikin.
Summary: Kun Carlislen potilaaksi kiidätetään tyttö, joka loukkaantu vakavasti auto-onnettomuudessa ja vammautuu vakavasti. Alice näkee oudon näyn loukkaantuneesta tytöstä ja veljestään Edwardista.
Paring: Edward/Bella
Beta: SuEmSa (kiiitos taas<3)
Pov: Edward
A/N:  En ole kyllä kovin tyytyväinen tähän traileriin. Mutta seuraavat luvut on parempia, uskokaa pois.



Sanattomat

Kun eräänä sateisena päivänä, Alice saa näyn.
Minun täytyy kertoa Edwardille, ei, hän ei ymmärtäisi minua.

Kun Carlislelle tulee potilas.
”Carlisle on c-salissa.”
”Kiitos.”

Joka on liiankin mielenkiintoiselta.
”Edward, tämä vaikuttaa ihan joltain halvalta saippuasarjan jaksolta, mutta Alice tiesi, hän näki sen. Tuolla huoneessa, oikea jalka ja vasen käsi poikki ja paketissa, niin kovissa tuskissa, että hänet täytyi nukuttaa koomaan, sinun tyttösi. Sinun toinen puolisko”

Silloin hän jää paikalle.
”Hei, olen Edward Cullen.”

Ja tutustuu häneen.
”Auto-onnettomuudestasi on tehty isokin uutinen. Kaikki kaupungissa ovat säikähtäneet tapahtumaa.”

Vaikkei tyttö pystykkään keskustelemaan.
”Joko tänään puhutaan?”

Eikä Edward kuule hänen ajatuksia.
”Uskokko sen olevan joku erityiskyky, vampyyreitä vastaan?”

Hän yrittää kertoa, että on vampyyri
”Sinun täytyy tietää eräs asia, enne kun annan tämän mennä yhtään pidemmälle. En halua satuttaa sinua.”

Mukana on kyyneleitä...
”Älä itke.”

…romantiikkaa...
”En koskaan ole voinut sanoa sitä ääneen...”
”Niin?”
”Minä välitän sinusta, liiankin paljon.”

...huumoria...
”Emmett! Mitä hittoa sinä täällä teet?”
”Tulin vain kysymään, tarvitsekko apua!”

...ja valintoja.
”Liittyykö se minuun?”

Tänä kesänä.
 ”Seisomme kuin näyteikkunassa...”

Chcy esittää...
”Taasko uusi?”
”Saakohan hän sitä tälläkään kertaan loppuun?”

Sanattomat.
”Uuu, rakkaus sytty vuoteen äärellä.”
”Todella romanttista.”

A/N: Tuleeko eka luku?

[phoebeZ]

Musta traileri oli oikein hyvä ja alkoi todellakin kiinnostaa.
Jatka ihmeessä, saat musta lukijan varmasti (;
jatkoa odottelen... : >>
♥

[Ayos]

Olipa kiinnostava traileri ja omaperäinen idea. Odottelen jatkoa innolla.

[Chcy]

Kiiiitos kommentista phodeZ ja Ayos <3(= Tässä eka luku!

1.luku
Kun kaksi eksynyttä langanpätkää solmitaan yhteen,
löytää aivan uuden maailman.

Edwardin näkökulma:

Syyskuun kolmantenatoista päivänä satoi. Myrskysi. Tuuli repi vankkaa kuusimetsää ehkä toivoen, että se antaisi periksi ja kaatuisi. Niin minä ainakin uskoin.
Odotin Alicea. En tiennyt, milloin hän palaisi. Vai palaisiko ollenkaan? Niin vihainen ja tuskainen ilme hänellä oli ollut lähdettyään täältä. Uskoin sen johtuvan jostain näystä. Alicella oli nimittäin kyky - joillakin vampyyreillä oli erityislahjakkuuksia - ja siksi hän pystyi näkemään tulevaisuuteen. Ja juuri siksi ilmestykset ja sellaiset näyt, jotka tulivat sattumalta, kertoivat usein enemmän kuin tarkoituksella etsityt tiedot. Uskoin Alicella olevan toinenkin kyky, minuun kohdistuva kyky. Minä pystyin lukemaan ajatuksia, mutta Alice osasi peittää omansa lähes näkymättömiin.
Mutta kukaan ei koskaan voinut olla ajattelematta. Se oli mahdotonta. Joko näki jotain, kuuli jotain, haistoi jotain tai tunsi jotain. Yläkerrassa, Rosalie ja Emmett näyttivät tuntevan paljon kerralla. Hyvin inhimillisiä tunteita. Jasper, Alicen kumppani läpi hänen elämänsä, oli metsästämässä Esmen kanssa. Jasper piti metsästyksestä hänen kanssaan. Mies oli myös yksi niistä lahjakkaista vampyyreistä. Ja hänen vahvuutensa olivat tunteet. Hän pystyi muuttamaan niitä helposti, samalla tuntien kaikkien muitten tunteet. Esmen tunteet olivat hyvin lämpimiä ja rauhoittavia. Minäkin sain tuntea niitä välillä Jasperin ajatusten kautta. Mutta nyt Jasper oli hermostunut Alicen tyrmistyttävän lähdön jälkeen.

Kyllä me kaikki tiesimme, että hän palaisi. Tulisi kertomaan jotain, tai näyttäisi minulle ehkä tulevan vaaran. Nyt en tiennyt mistä oli kysymys, enkä välttämättä olisi halunnutkaan tietää.
Olin aina kulkenut tässä samassa laumassa, jota kohtaan tunsin enemmän perheellisiä tunteita kuin laumassa liikkuvan tunteita. Tietenkin vaaran uhatessa, tekisin kaikkeni heitä puoltaessani. Mutta - niin kuin kaikilla toisilla - minulla ei ollut ketään, jonka vuoksi kuolisin. Jonka vuoksi menettäisin henkeni taistelun käydessä siihen pisteeseen, että piti valita joko itsensä tai hän. Siitä usein olin ollut katkera. Jasperin kykyjen ansiosta, hän oli ainoa joka asian tiesi.

Kuunnellessani ajatuksiani ja kerratessani Alicen viimeisiä ajatuksia, kuulin hidastuvan auton äänen valtatieltä. Joku kääntyi pihatiellemme, joka kyllä oli lähes 4 kilometriä pitkä, ja heti lähdettyään ajamaan normaalia hurjempaa vauhtia, sain kiinni ajatuksista.
Minun täytyy kertoa Edwardille, ei, hän ei ymmärtäisi minua. Mutta miten saan hänet Carlislen puheille? Tämä täytyy hoitaa nopeasti.
Samassa Alice pysäköi niitylle ja hyppäsi pois Volvoni kyydistä. Heti käännyttyään minuun päin, ajatukset lakkasivat. Hän alkoi kääntää päässään Raamattua Espanjaksi. Omat kysymykseni jäivät varjoon, kun Alice ilmestyi hätkähdyttävän nopeasti sisälle taloon ja tuli luokseni, ikkunan ääreen, jossa seisoin odottavasti. Äänet yläkerrasta olivat lakanneet.
”Carlislellä on asiaa”, ontot sanat, ehkä salaa iloiset ja vapautuneet, kulkivat Alicen huulilta. Muuta ei tarvittu, nappasin takkini naulakosta ja kiidin kohti autoani. Alice oli jättänyt avaimet virtalukkoon. Penkkiä oli vain säädetty liian matalaksi. Melkein heti pääsin lähtemään. Käänsin auton pihaltamme kohti valtatietä. Kääntyessäni pääsin vilkaisemaan Alice kasvoja ikkunasta ja näin hänen hymyilevän nyt selvästikin onnellisemmin.

Tiesin missä Carlisle oli, siitä ei ollut epäillystäkään. Carlisle, minun luojani ja isähahmoni, oli töissä Forksin sairaalassa. Hän oli luultavasti tämän pikkukaupungin paras kirurgi, vaikka usein vaatimattomana väittikin toista. En tiennyt, miksi minun täytyi lähteä hänen luokseen. Mitä asiaa hänellä oikein oli. Ja miksi hän ei voinut soittaa, tai Alice ei voinut kertoa mitään?
Ajoin aivan liian nopeasti, ja siksi olinkin perillä muutamassa minuutissa. Poliisi ei ollut tälläkään kertaan yllättänyt minua. Vesisade ei ollut lakannut. Pihamaalle oli minun Volvoni lisäksi parkeerattu kaksi muutakin autoa. Toisen tunnistin Carlislen autoksi ja toinen taisi kuulua Sharonille, päivystävälle hoitajalle. Marssin sisään halki myrskyn.

Yllätyksekseni aulassa ei ollut ristinsielua. Sharonkaan ei istunut hymyillen tiskinsä takana. Kuulin kyllä selvästi lähestyvät ajatukset. Joku käveli käytävän takaa aulaan.
”Oih, Edward”, Sharon sanoi yllättyneenä. Minut tunnettiin täällä.
”Päivää, Sharon”, vastasin kohteliaasti.
”Alice kävi vasta.”
”Tiedän.”
”Carlisle on c-salissa”, Sharon paljasti.
”Kiitos”, sanoin ja lähdin kävelemään liian epäinhimilliseen tahtiin kohti tietämääni salia itäsiivessä.

En tarkkaan pystynyt keskittymään Carlislen ajatuksiin. Ne poukkoilivat epämääräisenä valojuovana ympäriinsä. Miettien kuumeisesti tai yrittäessä keskittyä tarkasti. Tunnistin myös oman kuvani kesken ajatusten. Tarpeeksi nopeasti olin jo ovella ja juuri avaamassa sitä kun Carlisle hyökkäsi minua vastaan silmät lautasen kokoisina.
”Edward, sinun täytyy mennä”, Carlisle sanoi pelokkaasti.
”Alice kertoi sinulla olevan asiaa”, kerroin.
”Nyt ei ole oikea aika sille. Odottaisitko muutaman tunnin?”, Carlisle sanoi ja rypisti kulmiaan. Hän jatkoi pian: ”tai ehkä päivän?”
”Mitä on tapahtunut?” nyt melkein huusin. Carlisle yritti salata minulta jotain, siksi ajatusten luvustakaan ei ollut hyötyä.
”Mutta Edw-”, samassa hän keskeytti. Carlislen sieraimet värisivät, aivan kun hän haistaisi jotain. Minäkin höristin korviani ja vedin syvään henkeä. Ehkä haistaakseni vastauksen.
Haju yllätti minut kylmiltään. En koskaan olemassa oloni aikana ollut haistanut mitään sen kaltaista. Tuhansia kukkasia, jokainen yritti kilpailla toisen tuoksun kanssa. Vasta foliosta avattua suklaata, ihmisten mielestä hyvin herkullista. Kuin raikas vesiputous, se laittoi mieleni sekaisin. Huutaen vain yhtä asiaa, janoa.
”Mene!”, Carlisle huusi ja tyrkkäsi minua peremmälle käytävään. Hän näki mustat silmäni ja tiesi haluni. En jaksanut välittää siitä miten hän tiesi minun olevan väärässä paikassa väärään aikaan, halusin vain tappaa. Myrkkyä suussani lähdin perääntymään, viimeisillä inhimillisillä voimillani.
”Anteeksi”, pyysin, kun katosin takaovesta hengittämään parempaa ilmaa.

Uusi aamu, ja uusi päivä. Olisin halunnut lähteä pois täältä. Ehkä Denalin lauman luokse, toinen lauma, jossa juotiin ainoastaan eläinten verta. Carlisle oli viipynyt koko yön töissä, enkä saanut vastausta. Olin päätynyt istumaan Volvooni sairaalan eteen. Odotin häntä aamuun asti.
En pääsyt lähtemään, vaikka kuinka yritin. Tahdoin tietää mistä se tuoksu tuli, mistä se helvetin enkeli oli tullut? Ja kuka hän oli? Kysymykset valtasivat kaiken samalla kun istuin mukavalla nahkaisella Volvoni istuimella. Olisin voinut seistä samanlailla ulkona vesisateessa, täysin levänneenä ja tyynenä, mutta ihmisten silmään se olisi vaikuttanut kummalliselta. Sillä minähän olin muutenkin kummallinen, outo, erilainen, syrjitty, pelättävä. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin, löytämättä kuitenkaan oikeaa kuvausta itseni kaltaisille.
En halunnut olla hirviö. Menettää viimeisiäkin halujani olla ihminen. Ihminen, joka pystyi nukkumaan tai syömään. Halusin olla virheellinen, en virheetön. Halusin olla omalla asteellani ruma, no, tuota sanaa ei ehkä voisi käyttää. Mutta toivoin aina, ettei minun tarvitsisi juoda verta, ja siksi eläimen veri vaikutti hyvältä vaihtoehdolta. Se tyydytti vampyyrien janon, hetkeksi, mutta ei samalla voimalla kuin ihmisen veri. Sillä mitään ei voisi verrata ihmisen vereen. Tunsin pienen puristeen kaulassani kun jäljittelin mielessäni muistikuvaa siitä eilisestä uudesta tuoksusta. Oikea käteni laittoi nopeasti ilmastoinnin päälle ja sateen tuoksu valtasi autoni. Taustalta soi hiljaa suosikki kappaleitani. Osasin soittaa ne pelkällä korvakuulolla pianollani, mutta en halunnut kertoa siitä kenellekään. He vain luulisivat, että kerskun.
Olin sulkenut mielestäni kokonaan Carlislen ajatukset. Onneksi olin oppinut tekemään sen, se oli hyvin hyödyllistä, varsinkin kun en halunnut mitään tarkkaa kuvailua joistain asioista.
En edes tiedä mitä odotin. Carlisleako, turhaan. Miksi häntä? Ehkä vastausta kysymyksiini jotka olivat jääneet tiedottomuuteen ennen kuin se.... Niin, juuri se oli tullut.
Kuuletko minua?
Carlislen ääni kysyi. Heräsin koomastani.
Jos kuulet, tulet toimistolleni.

Ei se ollut pyyntö, vaan käsky. Kuin sähköiskun saaneena lähdin autostani. Melkein heti olin sisällä, ylivertaisten vampyyri voimieni ansiosta tietenkin, ja huomasin odotussalin olevan aivan tupaten täynnä. Itään vievää käytävää pitkin kulkiessani, minun pitäisi löytää Carlislen toimisto. Olin monet kerrat lähtenyt käymään hänen luonaan kesken päivän. Carlislelle oli vain niin..., helppo puhua. Pelottavan tutun c-salin kohdalla pysähdyin. Carlisle tuli ulos huoneesta. Hän katsoi minua, aivan kuin tietäen minun olevan juuri oikeassa paikassa. Lähes mustat ja rasittuneet silmät eivät kertoneet vielä mitään. Hän puristi potilaskorttia tiukasti oikeassa kädessään.
”Älä tuomitse minua.”
”Kertoisit nyt vain mistä sinulla ja Alicella on ollut kysymys?”
”Edward, tämä kuulostaa sinusta varmaan epäilyttävältä ja mahdottomalta. Mutta Alicen näky oli niin selkeä ja hänen jokainen yksityiskohta sopii tähän hyvin”, Carlisle selitti.
”Niin, mikä se näky on? Liittyykö se minuun?”, tunsin Carlislen ajatusten hätääntyvän kun mainitsin itseni.
”Liittyy.”
”Sen taisinkin jo tietää”, sanoin.
”Tuo tyttö tuolla huoneessa, hän tuoksuu..., erilaiselta”, Carlisle sanoi. Säikähdin, miten minun demonini tähän liittyy. Huomasin käyttäväni omistusmuotoa.
Viime yönä olin metsästänyt itseni hyvin kylläiseksi. Aivan varmuuden vuoksi, sillä alitajunnassani olin tiennyt tulevani tänne.
”Tuoksuu”, tunnustin.
”Alice näki sinut ja sen tytön”, Carlisle sanoi. Hän veti syvään henkeä. Miksei hän lisännyt loppuun todellisia sanoja: kuolleena?
”Käsikkäin”, hän jatkoi. Huomasin tyrmistyväni täysin, mitä hän tarkoitti. En tajunnut sanoja, en tajunnut Alicen näkyä. En tajunnut mitä aikoi minulle kertoa? Hän huomasi ilmeeni.
”Sinä vain haluat hänen vertaan, eri lailla kuin muiden ihmisten”, Carlisle selitti kuin tyhjäpäälle.
”En ymmärrä”, tunnustin.
”Edward, tämä vaikuttaa ihan joltain halvalta saippuasarjan jaksolta, mutta Alice tiesi, hän näki sen. Tuolla huoneessa, oikea jalka ja vasen käsi poikki ja paketissa, niin kovissa tuskissa, että hänet täytyi nukuttaa koomaan, sinun tyttösi. Sinun toinen puolisko”, hän selitti, sanasta sanaan.
”Ei voi olla”, sanoin. Tämä tosiaan vaikutti joltain saippuaoopperalta.
”Usko pois, on se totta.”
”En ymmärrä, en minä häntä tunne. Tuskin koskaan nähnytkään. Ja sinä väität että hän olisi joku sielun kump-”, aloin selittämään hermostuneena.
”Minä tiedän.”
”En ole varma.”
”Hän on koomassa, hänen isänsä oli samassa auto-onnettomuudessa ja toisessa huoneessa. Äiti toisella puolen Amerikkaa. Siksi haluaisinkin, että sinä puhuisit hänelle, kertoisit missä hän on ja mitä on tapahtunut.”
”En minä ole mikään sukulainen.”
”Et niin. Sinä tulet olemaan tärkeämpi”, Carlisle sanoi.
”Onko tämä joku paritus yritys?”, tuhahdin. Carlisle vääntäili hymyään.
”Kaikki tiedot ovat potilaskortissa, tiedäthän koomassa olevista ihmisista?” Carlisle kysyi. Selasin nopeasti mieleni perukoilta kaikki tietämäni.
”Hän kuulee minut, vaikka 'nukkuu'”, sanoin.
”Ja tiedostaa kaiken mitä sanot”, Carlisle jatkoi. Pysyimme hetken hiljaa. Hän voipuneena, minä sekaisin omien tunteideni kanssa.
”Ei sitten muuta, kuin matkaan”, Carlisle sanoi ja nauroi. Yritetään.

Huone oli samaa väriä kuin kaikki muutkin. Sinistä, valkoista ja ripaus keltaista. Nuhjuinen nojatuoli nurkassa ja kulunut valkoinen penkki vuoteen vierellä. Verhot olivat siniset ja jollain voimakkaan tuoksuisella aineella pestyt. Kun olin rekisteröinyt kaiken olennaisen tiedon, annoin itselleni luvan katsoa makaavaan hahmoon.
Hänellä oli ruskeat hiukset, jotka olivat näemmä juuri pestyt. Osa hiussuortuvista oli vielä latvoista kosteita, vaikka ihmissilmin sitä ei olisi nähnyt. Hänellä oli pieni nenä, juuri täydellisen kokoinen niihin kasvoihin, kaarevat posket ja haalean punaiset huulet. Tyttö makasi silmät kiinni, siksi en nähnyt silmien väriä. Huomasin sen häiritsevän. Jäin vain katselemaan häntä, muutamaksi sekunniksi, kun lähdin kävelemään sille vuoteen vieressä olevalle penkille. Nielaisin hänen tuoksusta nousseen myrkyn takaisin kurkkuun.

Hetken häntä katsellessani, päätin tutustua Carlislen antamiin tietoihin. Käänsin paperit kasvoihini päin.
'Forksin sairaala' luki suurella fontilla ensimmäisenä. Alla oli pienempää tekstiä, joka kertoi sen olevan valtakunnan hyväksytty potilaskortti. Hänen nimensä oli Isabella Marie Swan - joku, ja uskoin sen olevan Alice - oli kirjoittanut omanlaatuisella käsialalla: ”hän pitää enemmän, jos kutsutaan Bellaksi”. Bella, nimen toistaminen kuulosti vieraalta, oli syntynyt syyskuun kolmastoista. Tunsin sääliväni häntä, eilen oli ollut hänen syntymäpäivänsä, sekä onnettomuus. Listassa luki vanhempien nimet, puhelinnumerot, syntymäpaikka - joka oli Forks ja tämä sama sairaala, mutta Alice oli kirjoittanut lisää tekstiä alalaitaan ja selvitti, että hän oli muuttanut äitinsä luota Phoenixista isänsä luokse muutama päivä sitten - ja lopuksi liuta kaikkia niitä vammoja mitä hän oli saanut. Kallo haljennut, jalka ja käsi vakavasti poikki sekä muutamia ongelmallisia pintanaarmuja. Sen verran ihmiskehosta tiesin, että ymmärsin tämän olevan vakavaa. En viitsinyt, tai halunnut, lukea kaikkia niitä muita syitä, miksi hän oli nyt vuorattu kipsiin. Pala nousi kurkkuuni.
Mitä voisin edes sanoa, tai tehdä tämän asian kanssa, joka oli alkanut vaikuttamaan hankaluuksia enemmän toivolta? Tai, ehkä minä olen vain hyvin itsekriittinen. Halusin puhua hänelle, Bellalle, sanoa jotain. Vedin syvää henkeä, en edes tiennyt mistä aloittaa.

”Hei, olen Edward Cullen.”

[phoebeZ]

Ooh. Vaikka trailerista saikin aika selvän käsityksen, ainakin alusta, mutta tätä en kyllä odottanut..
parempi kuin odotin, ehdottomasti. Edwardin tunteet oli hyvin kirjoitettu,
ei vaikuttanut kliseeltä tai miltään muultakaan sellaselta (:
hyvä, hyvä. nyt vaan jatkoa (;
kiitoksia ♥

[Ayos]

Oi, tulipas eka luku nopsasti. Mukava luku oli. Anteeksi, ajatukseni ovat hieman muualla. Kehun yhä tarinan omaperäisyyttä ja ideaa. Ja jatkoa pyydän.

[Chcy]

Kiitos taas komemntista (=
Seuraava luku on betaajallani. Mutta lähden viikoksi lomailemaan, joten en ole varma, saanko lisättyä jatkoa.


-Chi

[En-nu]

Ihana =) en ollu huomannu tätä ennemmin mut nytte huomasin =) ihana luku ja niin pian kun voit niin jatkoa

[GoldenSunset]

Syyskuun kolmantenatoista päivänä satoi.

Bella, nimen toistaminen kuulosti vieraalta, oli syntynyt syyskuun kolmas. Tunsin sääliväni häntä, eilen oli ollut hänen syntymäpäivänsä, sekä onnettomuus.

Eli tuossa taisi olla pieni virhe..
Mutta hyvää tekstiä, ja jatkoa jään odottelemaan innolla:D

[SuEmSa]

Hihii, mäkin uskalsin tulla tänne kurkkimaan En ollutkaan nähnyt tuota traileria ennen, vaikuttaa mielenkiintoiselta. Pitää varmaan tänään vielä aloittaa tuon yhden luvun betailu
Vähän hankala tähän mitään rakentavaa tunkea, kun kaiken voin meilata, mutta päätin silti tulla tänne tosiaan katselemaan. Hyvin on kyllä lähtenyt käyntiin, kun nyt jo ilmoittautunut lukijoita.

Anteeksi nyt että tulin tännekin hihhuloimaan, oli vaan sellanen fiilis. Nooh, kommentti mikä kommentti..

[Sarkku]

Hyvältä vaikuttaa 
Juoni kuullostaa lupaavalta eli jään seuraamaan
Jatkappa ihmeessä

Sarkku

[Chcy]

Hihii! Kiiitos kommenteista! GoldenSunset, käyn korjaamassa.


2.luku
Kun hiljaisuus on sanoja ihmeellisempi.


Edwardin näkökulma:

Minä en kuullut häntä. Se kävi silloin ensimmäisenä päivänä selväksi. Kun sanoin nimeni, en rehellisesti sanottuna tiennyt mitä odottaa. Kai jonkun pieni valonvälkähdyksen tai heräämisen tapaisen äänen. Jotain, mikä olisi kertonut minun kuulevan hänet. En vain kuullut.
Yleensä kaikilla, jotka pystyivät ajattelemaan, kuulin heidän mielensä huminana. Kuin tuulena. Se oli normaalia, sillä kukaan ei vain voinut olla ajattelematta. Jokainen ajatteli jotain. En kuullut Isabellan päästä mitään, ja se oli hyvin häiritsevää. Oletin hänen olevan hengissä vain siinä uskossa, kun hänen sydämensä löi, ja kun hän hengitti. Peläten kuitenkin, että nekin äänet lakkaavat.

Olin ottanut tehtäväkseni puhua hänelle, kerroin nimeni ja ikäni. Jätin sen synkän puolen piiloon. Tiesin kuitenkin, että jossain vaiheessa minun täytyy kuitenkin paljastaa itseni. Kerroin kuinka hän oli päätynyt tänne ja missä hän oli. Kerroin että Charlie Thomas Swan, hänen isänsä oli loukannut vain jalkansa, joka leikattaisiin pian. Tiesin, että hän kuulisi. Hän jopa rekisteröi kaiken kertomani. Tuntui usein oudolta puhua yksikseen, mutta välillä minusta tuntui, että hän siltikin vastasi minulle. Mutta ne olivat pieniä viestejä. Sormi nytkähti muutaman millin. Tai ripset liikahtivat. Sellaisia liikkeitä, joita ihminen ei paljain silmin olisi huomannut. Kun sanoin hänen äitinsä tulevan viikon päästä osastolle, Isabella hengitti syvempään. Sen huomasin rinnan kohoamisesta voimakkaammin. En tiedä, oliko se huolestunut vai varovainen huokaisu. Olisin silloin halunnut palavasti tietää, mitä hän ajatteli.

Päivä päivältä, minä aloin olla riippuvaisempi hänestä. Halusin puhua hänelle. Kerroin millainen sää ulkona oli, eli mahdollisimman tyhjänpäiväisiä huomautuksia. Ilmoitin myös ajoittain Charlien tilaan liittyviä uutisia. Leikkaus onnistui hyvin ja hän oli kuntoutuksessa. Ainoa kerta koko viikolla, kun lähdin hänen luotaan, oli silloin kun Renée saapui. Kohteliaasti annoin heille kahdenkeskistä aikaa. Kävin silloin metsästämässä lähimetsässä. Heti Renéen lähdettyä, hän majoittautui Charlien - entisen aviomiehensä - kotiin. Talo oli nyt tyhjillään. Talonväki oli joutunut sairaalaan. ”Mustaa huumoria”, Renée totesi Sharonille kun hän tuli vaihtamaan uuden lääkkeen Isabellan tiputusletkuun. Se oli rauhoittavaa lääkettä, sillä hänellä oli kovia kipuja
Heti illalla palasin yöksi istumaan Isabellan luokse.

Hän oli kuin unessa. Seurasin niitä kaikkia vaiheita hänen parantumisessa. Ajatus siitä, että en edes koskaan ollut kuullut hänen ääntään, tuntui kummalliselta. Pystyin kuvittelemana hänen äänensä. Lämmin, kaunis ja hitaasti soljuva. Taidokas. Olin niinä päivinä huomannut lumoutuvan hänestä. Miten Alice olisi edes voinut olla väärässä? Me olimme kuin kaksi magneettia, vedimme toisiamme puoleensa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten edes ollut halunnut uskoa kaikkea. Mutta se tapahtui kuin käskystä ja luonnostaan. Kuin olisin tuntenut hänet lapsesta saakka, me olimme samanlaisia. Monella eri tasolla. Huomasin sen vähitellen, se tapahtui pikkuhiljaa. Aloin kiintymään häneen.

Vasta viikkojen, melkein kuukausien kuluttua, tapahtui erilainen merkki parantumisesta. Se ratkaisevin. Vaikka sainkin väliajoin hyviä tietoja luiden kasvusta ja pintanaarmujen paranemisesta, tämä muutti kaiken. Carlisle ei koskaan ollut puhunut siitä minulle, mutta oli pelännyt myös sitä vaihtoehtoa, että hän ei koskaan heräisikään. Alice taas luotti näkyynsä saumattomasti. Hän tuli usein Forksiin katsomaan, miten kaikki edistyy. Hän olisi voinut kyllä katsella sitä rauhassa kotonakin.
Varhain aamulla, kun olin saanut käsiini Forks News-lehden, puhuin samealla äänellä taas kerran hänelle:
”Auto-onnettomuudestasi on tehty isokin uutinen. Kaikki kaupungissa ovat säikähtäneet tapahtumaa.” Nostin katseeni Bellaan. Hänen silmänsä olivat suljettu, huulet visusti kiinni ja kasvot ilmeettöminä. Hymyilin. Hän näytti aivan siltä kuin nukkuisi. Isabella näytti silloin hyvin hauraalta. Sitten, kuin jumalan tahdosta ja aivan yhtäkkiä, hän avasi silmänsä. Hänellä oli kauniit, ruskeat silmät, jotka tuijottivat minua. Hukuin niihin kuin valtamereen. Niin viisaat silmät. Silloin tuntui voimakkaimmin, että hän kuunteli. Ja vastasi.

Siitä päivästä lähtien, vaikka hän ei puhunut, saatoimme keskustella tuntikausia. Olin usein kumartunut aivan Bellan lähelle, hän ei pitänyt yhtään siitä että kutsuin häntä Isabellaksi - näin sen silmistä - ja kerroin hänelle kaikkea. Puhuin sisaruksistani, isästäni ja hän näytti tunnistavan jo Carlislen. Carlisle kertoi, että Bellan aivoissa oli pienimuotoinen muistihäiriö. Hän pystyi muistamaan omaa elämäänsä ja jopa ehkä onnettomuuden. Mutta esimerkiksi puhuminen ei vielä ainakaan tullut luonnostaan. Hänen täytyi ensin toipua paremmin, mutta nopean kasvun merkiksi, siihen ei olisi enää kauankaan aikaa. Carlislea kiinnosti kovasti se, etten kuullut Bellan ajatuksia.
”Uskotko sen olevan joku erityiskyky, vampyyreitä vastaan?” Carlisle kysyi minulta illalla sairaalan käytävässä, kun Bella oli painanut silmänsä kiinni, varmaankin nukkuakseen.
”En tiedä, mutta jos se jotenkin liittyy siihen, hänellä olisi aivan uskomattomat kyvyt jos muuttuisi vampyyriksi”, sanoin. Tunsin oudon lämmön leviävän rintaani kun huomasin toivovani sitä. Carlisle vain nyökytti päätään.
”Ainakin se olisi hyvin vahva kyky”, hän sanoi.

Ulkona paistoi aurinko. Siksi ajattelinkin pysytellä tämän koko päivän sisällä. Minulla ei tosin ollut edes mitään halua lähteä. Aurinko oli petollinen vampyyreille, emme muuttuneet tuhkaksi, ihomme paljasti meidät. Se kimmelsi, kuin tuhannet timantit. Rosalie - hyvin itsepäinen vampyyri sisareni - oli aina salaa nauttinut sen kauneudesta. Eilen, kun Bellan täytyi mennä pesulle hoitajan avustuksella, melkein näin sen kaipuun kun lähdin ulos huoneesta. Bellan silmiä oli niin helppo lukea. Pikaisen metsästysreissun jälkeen palattuani Bellan hiukset olivat kastuneet ja hänet oli kääritty valkoisiin viltteihin istuman sängylle. Hän oli jo oppinut viime kuukausien aikana paljon.  Hän ojenteli käsiään, hymyili minulle ja tuhahteli. Bella oli tehnyt selväksi, että piti siitä, kun silitin hänen kättään tai hiuksia. Heti herättyään hän painoi aina kätensä kädelleni. Tänäkin aamuna, kun hän aukaisi silmänsä, hän tarttui taas käteeni ja puhkesi iloiseen hymyyn.
”Huomenta”, sanoin. Hän vain katsoi minua.
”Joko tänään puhutaan?”, ei vastausta.
”Ei se mitään, Carlisle sanoi sinun aivojesi alkavan toimia pian”, iskin silmää. Bellan suu mutristui hiukan.
Miten nopeasti hän muuttuikaan. Olin odottanut sen kestävän kauankin, mutta yhtä ymmällään Carlislekin oli, kun Bellan kylkiluut olivat parantuneet kahdessa kuukaudessa ja jalan luut kasvoivat hyvään tahtiin. Pintanaarmut otsassa olivat lähes kadonneet, mutta aina silloin kun kumarruin tarpeeksi lähelle. Tarpeeksi likelle hänen ruskeita silmiään, haistoin taas sen tuoksun. Mutta vähitellen, kun vietin Bellan kanssa aikaa, minä unohdin sen. Se olisi tuntunut joskus mahdottomalta, mutta ei enää. Huomasin ainoan päämäärän olevan vain se, että meistä tulisi ystäviä. Ja että hän selviytyisi.

Neljä kuukautta myöhemmin

”Lähden nyt!” Carlisle sanoi ovelta. Bella käänsi vaativan katseensa häneen.
”Selvä, tulen käymään myöhemmin”, sanoin. Nyt hän käänsi katseena minuun.
”Alice saattaa käydä, hän soitti.”
”Selvä”, vastasin. Carlisle loi pienen hymyn meihin kumpaankin ja lähti sitten. Hän sulki oven perässään. Taas uusi ilta ja yö. Ja olin taas hänen vierellään. Onnettomuudesta, mikä oli kyllä yleinen tabu täällä, oli kulunut jo lähes kuusi kuukautta. Bellan tila oli parempi. Charlie kävi usein katsomassa häntä. Ja me tulimme hyvin juttuun. Hänelle, kuten kaikille muillekin, oli ihmettelyn aihe, miksi minä olin täällä. Yleensä luikertelin vastauksesta irti. Charlie, kuten he kaikki muutkin, jäivät ilman järkevää vastausta. He luulivat minun olevan joku Bellan kaveri Forksista. Joka olikin puolitotuus. Niinpä, hyvin hyvin läheinen kaveri.

Joulun olimme viettäneet sairaalassa. Renée oli tullut, myös Charlie. Heidän mukanaan oli Bellan täti, Mandy. Voin sanoa, etten koskaan ole nähnyt ketään niin isokokoista naista. Olimme Carlislen kanssa peloissamme, kun hän yritti päästä Bellan huoneen ovesta sisään. Bellalle tuotiin suklaata ja Renéen kutomat villasukat. Osa lahjoista oli sukulaisilta, jotka eivät olleet päässet paikalle. Yöllä, kun he olivat lähteneet, minä annoin oman lahjani. Alice oli väkisinkin halunnut kääriä sen vaaleanpunaiseen paperiin ja valkoiseen nauhaan. Sisällä oli pieni kaulakoru, jossa roikkui timantti sydän. En kuitenkaan kertonut sen olevan timantti, sillä Bella ei olisi hyväksynyt sitä. Sinä yönä, näin hänen ensimmäistä kertaa itkevän. Silloin kun annoin lahjani. Se oli varmasti outo tilanne hänelle. Minä vain yllättäen ilmesty kuin tyhjästä hänen luokseen. Sitten melkein väkisin alan tutustua häneen. Ja lopuksi annan hänelle tyyriitä lahjoja. Se ei ollut normaalia, ja kuinka yrittäisin selittää, en osaisi kertoa tarkkaan mistä meidän suhteessa oli kysymys. Bella varmaan usein pelkäsi minun katoavan hetkessä, niin kuin olin saapunutkin.
”Älä itke”, olin kuiskannut kun Bella haparoi heikoilla käsillään kyyneleitä. Minä pyyhin ne muutamalla liikkeellä pois poskilta.
”Mitä suret?”, kysyin kuiskaten. Hän nosti katseensa silmiini ja otti kädestäni kiinni. Hänen kätensä oli niin kylmä, niin väsynyt, mutta silti hän nosti sen leualleni ja käänsi oikean poskeni häntä kohti. Kylmät, varovaiset ja pelkäävät huulet painoivat pienen suudelman poskelleni. Kuitenkin se sytytti minut voimakkaaseen tuleen sisältä päin. Olin luonut kasvoilleni hymyn Bellan haikealle katseelle kun istuin hänen lähelleen penkille. Menimme vaarallisen nopeasti kohti Alicen näkyä.

Uutenavuotena, Bella uskallettiin nostaa pyörätuoliin istumaan. Toivoin hänen näkevän ilotulituksen. Hoitajat - sekä minä - käärimme hänet paksuihin peitteisiin. Liian suuri - Renéen itse neuloma - pipo päässään ja tumput kädessä minä työnsin hänet sairaalan läpi maistamaan ulkoilmaa monen kuukauden jälkeen. Hän näki viimein Forksin, lumen ympäröimänä. Bella oli niin tohkeissaan, ettei keskiyön jälkeen olisi millään halunnut lähteä ulkoa. Sinä iltana, hän nukahti pitkästä aikaa hymyillen.

Monesti oli sattunut kaikenlaista, jolloin meinasin paljastaa kuka olen. Hänen seurassaan unohdin aina kuka olin. Ja jokainen metsästysreissu teki tuskaa. Joudun olemaan hänestä erossa. Ja tiesin hänenkin kaipaavan välillä minuakin. Ehkä ei kuitenkaan niin paljon kuin minä häntä. Pystyin tuijottamaan hänen valtimoaan, katselemaan kun joku teki hänelle verikokeen: Mutta olin unohtanut hänen tuoksunsa. Mutta kyllä se aina muistutti, poltteli kurkussa. Siltikin, hänen seurassaan käänsin sen taka-alalle mielessäni.
”Bella”, kuiskasin yöllä, hän ei ihan vielä ollut nukahtanut. Tyttö käänsi katseensa minuun. Olin tapellut tämän ajatuksen kanssa jo viikkoja, ja viimein olin päättänyt kertoa hänelle kaiken.
”Sinähän tiedät perheestäni: Alicesta, Rosaliesta, Jasperista, Emmettista, Esmestä”, jatkoin. Hän nyökkäsi heikosti.
”Mehän kaikki olemme adoptoitu”, sanoin selventämään. Bella katsoi minua nyt kiinnostuneena.
”Sinun täytyy tietää eräs asia, ennen kun annan tämän mennä yhtään pidemmälle. En halua satuttaa sinua”, kuiskasin. Kysyvä katse palasi.
”Bella, minä en ole ihminen”, sanoin. Bellan silmät suurenivat, niin kuin tietääkseen. Huokaisin syvään ja siirsin katseeni alas lattiaa.
”Olen -” , aloitin, mutta nostaessani katseeni häneen takaisin, huomasin Bellan jo nukahtaneen.

[^Kassu^]

Oi! Uus luku oli hyvä ja kiinnosti minua paljon. Suruttaa tuo loppu ku Edward ei kerenny kertoa et hän on vamppyyri ja et hän rakastaa Bellaa. Jatkoa odotellen.x3           ^Kassu^

[GoldenSunset]

Tää on niin ihana ja sulonen ficci...<3
Jatkoa odottelen!

[Prumrose]

oij ! ♥
Tää on aivan ihana ! ♥
Ääh en keksi  mitään sanottavaa, olen niin mykistynyt. ♥
Kiiiiiiiiiiitos ♥
Jatkoa ? ♥

♥ Prumrose

[dramaqueen]

Aivan ihana!!!!!!! Ja olen todella yllättynyt,että olen saanut kirjotettua Edwardin näkökulmasta ilman, että ne kuulostaa kornilta tai liian siirappisilta (niinku mulla aina käy ). Esim. Edward olis joku lemmenkipee pikku koiranpentu vähä niinku Mike (semmosiiki on tosi hauska lukee. Se vaan vetoaa enemänkin huumori puoleen). Oot osannu kertoo kypsemmistä tunteista. No nytte tää menee ihan lässyn lässyks täytyy lopettaa tää komentti pian. No mutta hyvää työtä jatka samaan malliin jään odottelemaan jatkoa toivottavasti sitä tulee mahdollisimman pian, koska olen jo nyt ihan koukussa tähän!!!

[kala.]

Ähh, kirjoitat ihan liian hyvin Edward on kamalan suloinen, kun se puhuu Bellan kanssa, vaikkei tämä pysty puhua.
Ja nyt, odotan jatkoa malttamattomasti (;

[phoebeZ]

Oi, täähän menee mielenkiintoiseksi (;
ihana toi loppu, kun Bella nukahti, se oli jotenkin tosi kiva
jatkoa nyt vaan...
kiitoksia ♥

[Chcy]

KIIIIITOS kommenteista<3 Ootte kyllä aivan upeita kun saatte mut hymyilee muutamassa sekuntissa ^^
Jatkoa tulee muutaman päivän kuluttua, sillä olen lomailemassa ja seuraavaa luku on koneellani jo melkein valmiina.


<3 Chi

[Chcy]

3 luku, olkaa hyvä
Tästä ficistä tulee vielä kolme osaa. Ja tämä jää vain 6 lukuiseksi. Neljäs luku on valmistumassa.


3.luku
Rakkauteni vie aistini.


Edwardin näkökulma:

Kello tikitti eteenpäin. Bella nukkui, hän hengitti tasaisesti. Sisään ja ulos. Minä istuin jo liian kuluneella sairaalan istuimella. Nojailin laiskasti rautaiseen sänkyyn. Tunsin oloni paljon virkeämmäksi, sillä olin käynyt eilen metsästämässä. Se oli rauhoittavaa, olisi ollut kauheaa olla Bellan lähellä niin janoisena.
”Huomenta”, uninen Sharon kuiskasi ovelta. Käänsin vaistomaisesti katseeni sinne.
”Huomenta.”
”Onko Bella vielä hereillä?” hän kysyi
”Ei, mutta uskon hänen heräilevän pian”, sanoin ja hymyilin. Sharon hymyili takaisin. Hän oli aika lyhyt, kaunis ja äitimäinen nuori nainen. Sharon oli mennyt naimisiin muutama vuosi sitten miehensä kanssa ja heillä oli nyt vuoden ikäinen poika. Vaikka hän olisi tarvinnutkin enemmän aikaa perheensä kanssa, jaksoi hän silti työskennellä niinkin vaativissa tehtävissä, kuin sairaanhoitaja.
Hän sulki oven perässään.

Kuulin kun Carlisle saapui, hänen ajatuksena. Kuulin ensimmäiset potilaat, tunsin melkein heidän kaikki kipunsa. Ainoa asia, mitä en tiennyt, olivat Bellan ajatukset. Olin tuntenut hänet jo puoli vuotta, silti hän oli minulle täysi arvoitus. En tiennyt hänestä oikein mitään. Vain sen, että hän oli vasta muuttanut äitinsä Renéen luota Forksiin isänsä luokse. Auto-onnettomuus oli sattunut samana iltana, kun hän oli saapunut. Hän piti vain tietynlaisesta musiikista, ja siitä kun minä pidin häntä kädestä. Bellan lempiväri oli ruskea, arvelin sen johtuvan siitä, että Renée kutoi vain ruskeita villavaatteita. Tiesin, että hän vihaa retiisiä ja rakastaa yli kaiken suklaata. Puoli vuotta alkoi tuntua hyvin lyhyeltä ajalta. En ollut kertaakaan tiedostanut kaikkea. Aika oli kulunut välillä huumaavilla pyrähdyksillä, välillä hitailla jaksoilla.
Bellan silmät alkoivat avautua.
”Huomenta”, huokaisin. Hän haukotti pienesti. Siltikin niin heikosti, että se kivisti rintaani. Bellan voimat olivat vielä heikot
”Nukuitko hyvin?”, kysyin ja kumarruin lähemmäs. Hän katseli minua nyt silmät aivan auki. Hetken päästä Bella nosti kätensä poskelleni, ja laski sitä ohimoani pitkin alas leualleni. Hänen kosketuksensa alla ihoni tuntui räjähtävän.
”Varmaankin”, sanoin ja hymyilin. Bella huokaisi.

”Ruoka aika!”, helähti Sharonin ääni muutaman tunnin päästä. Hän työnsi pitkää metallikärryä huoneeseen. Menin auttamaan nopeasti oven kanssa.
”Kiitos Edward”, hän huokaisi. Pääsimme vuoteen vierelle, jossa Bella odotti jo kärsimättömästi.
”Tänään listalla olisi, tuota...”, Sharon sanoi empien. Todellisuudessa hän ei itsekkään tiennyt mitä se vihreä mössö oikein oli. Haistoin selvän kasvisten ja lihan sekoituksen.
”Jotain”, hän sai täydennettyä. Bella nosti kulmiaan. Sharon veti toisen tuolin vuoteen vierelle ja nosti metallisen kulhon alatasolta. Hän nosti kannen ja tökkäsi lusikan muhennoksen keskelle.
”Haluaisitko sinä Edward hoitaa tämän tänään? Minulla olisi kiire”, Sharon sanoi ja hymyili. Hänen ajatuksensa huusi kutsua.
”Kyllä kai”, sanoi.
”Hyvä, uskon ettet myrkytä häntä”, Sharon nauroi.
”Mihin sinulla on kiire?” kysyin kohteliaasti.
”Carlisle halusi aloittaa uuden siivousoperaation synnytysosastolla”, Sharon huokaisi. Carlisle oli nyt hulluna hoitamaan siivoamisoperaatiota. Yleinen lääkärilautakunta oli tulossa tarkastuskäynnille ensikuussa.
”Taasko uusi?”
”Saakohan hän sitä tälläkään kertaan loppuun?” Sharon huokaisi ja katsoi minua hymyillen. Me kummatkin tiesimme ne viimeisimmät operaatiot. Kuten ulkokuoren maalaaminen ja katon korjaaminen. Ne olivat jääneet kokonaan tekemättä.

”Suu auki”, sanoin kun olin saanut kaavittua epäilyttävän näköistä muusia sopivasti lusikkaan. Bella vastusteli.
”Sinun täytyy syödä, että sinusta tulee vahva.”
Hän ei vieläkään suostunut.
”Kiltti!”, anelin ja yritin katsoa häntä mahdollisimman surullisesti. Hän ei perääntynyt. Itsepäinen. Nyt täytyi käyttää toista taktiikkaa, houkuttelua.
”Jos menemme ulos, niin suostutko syömään”, sanoin ja hymyilin. Bellan silmät kirkastuivat. Hän avasi suunsa ja työnsin lusikan sisään.
”Oikein hyvä”, nauroin. Bellan nenä nyrpistyi kun hän maistoi ruokaa.
”Toinen lusikallinen.”
Bella avasi suunsa uudelleen ja painoi huulensa kiinni kun lusikka oli taas suussa. Hän piti huuliaan kiedottuna lusikan varren ympärille yllättävän pitkään.
”Voit päästää irti”, huomautin ja nostin kulmiani. Bella nosti samoin. Nyin hieman lusikkaa.
”Mitä nyt?”, nauroin. Ja kuin pakosta, katseeni harhaili tiukasti suljetuille huulille, kun ne hitaasti lähtivät irtoamaan lusikasta. Mitä hän yritti?
”Okeii-i.”

Syötyään nostin Bellan pyörätuoliin istumaan. Kiedoin käteni varovasti hänen ympärilleen. Pelkäsin, että Bellaan koskee. Hän huokaisi kivusta kun painopiste vaihtui. Laskettuani hänet istumaan, autoin häntä kietomaan takin ylleen ja laitoin viltin hänen päälleen. Kiedoin vielä varovaisesti kaulahuivin tarkasti kaulalle.
”Mennäänkö?”, kysyin ja Bella nyökkäsi pienesti.
Lähdin kuljettamaan häntä pitkin käytävää. Sharonille kerroin meidän menevän ulos kun kävelin hänestä ohitsensa. Bella puristi peittonsa reunaa tiukasti. Hän näytti miettivän jotain tarkasti.

Päästyämme ulos ovista, kiersin talon taakse olevaan puistoon, jossa potilaita käytettiin kierrättämässä. Muutama vanhus istui terassilla ja näytti pelaavan shakkia. He nostivat kättään hymyillen ja nyökkäsin takaisin. Kaikki he tunsivat minut. Olin tosiaan viipynyt jo niin pitkään. Bella vilkaisi myös sinne suuntaan ja kääntyi sitten minuun päin. Hän nosti kätensä kädelleni olkansa takaa. Itsekin kiedoin käteni varovaisesti hänen kätensä ympärille.
Tiesin minne olimme menossa. Olimme käyneet siellä monia kertoja ennenkin. Paikka oli pieni, puiden varjostama aukio, johon oli joku joskus kantanut pienen puisen penkin. Bella rakasti käydä siellä, hän piti siitä kun aurinko hipoi joskus puiden latvoja -minä varoin silloin osumasta valoon- ja metsän eläinten liikkeitä. Siellä tosiaan näki oravia, myyriä, hiiriä ja lintuja. Hän piti siitä, niin kuin minäkin. Sateen jälkeen se näytti taianomaiselta.

Istuin penkille ja vedin Bellan pyörätuolin aivan vierelleni. Hänen katseensa halkoi hetken metsää, kunnes se siirtyi minuun. Hän puri huultaan ja nosti sitten varovasti kätensä taputtamaan minun vieressä olevaa paikkaa penkillä.
”En suostu siirtämään sinua”, huokaisin. Bellan katse muuttui vaativaksi.
”Satutan sinua”, sanoin. Hän taputti viereistäni paikka taas kerran. Luovutin ja nostin hänet varovaisesti viereeni istumaan. Hän kietoi kätensä tiukasti oikean käteni ympärille ja nojasi hitaasti olkaani vasten. Minä, ilman ymmärryksen valtaa, nostin oman käteni hänen ympärilleen ja painoin hellästi kylkeäni vasten. Bella huokaisi.
”Minun täytyy kertoa sinulle jotain”, sanoin. Bella pysyi hiljaa. Miten toivoinkaan, että hän olisi voinut puhua.
”Silloin, kun sinä loukkaannut minä tulin tänne koska-”, aloitin. Bella puristi kättäni voimakkaammin.
”Alice näki sinut, hän näki tulevaisuuteen”, sanoin. Bella nosti katseena. Yllätyin miten kasvomme pääsivät niin lähekkäin. Nielaisin.
”Ja minä tulin tänne, ja minä pelkäsin”, sanoin. Hän odotti.
”Enkä minäkään ole ihminen”, sanoin. Hän huokaisi vastatakseen.
”Bella, minä olen hirviö. Minä olen-”, tunsin itseni toivottomaksi. Bella kumartui vieläkin lähemmäs, se teki tästä entistä vaikeampaa.
”Olen vampyyri”, kuiskasin. Bella hengähti syvään ja sulki silmänsä. Hän puri huultaan kerran ja kasvot rentoutuivat taas.
”Osaavatko vampyyrit suudella?”, hän kuiskasi. Tunsin sisälläni puhkeavan uusi maailmansota. En voinut uskoa sitä todeksi, hän puhui. En olisi voinut koskaan kuvitella hänen ääntään. Se oli niin paljon erilainen, lumoavampi. Kuin hän laulaisi.
”En tiedä”, vastasin. Bella hymyili ja nosti kätensä olalleni.
”Sitä täytyy testata”, hän kuiskasi ja nosti itsensä kasvojeni tasalle. Kun Bella oli tarpeeksi lähellä ja kun tunsin hänen nenänpäänsä omallani, suljin silmäni. Pian hänen huulensa lävistivät välillämme väreilevän sähkövirran.
Lämpimät, pehmeät ja vaativat huulet liikkuvat omieni kanssa hitaaseen tahtiin. Pitkästä aikaa tunsin, että sydämeni lähti lentoon.